Ensimmäistä kertaa elämässä koin kuuluvani ryhmään

Jotain on muuttanut. Olen astunut taas enemmän omaan voimaani. Olen saanut kohdattavaksi tilanteen, jossa voisin tuntea itseni ulkopuoliseksi. Ennen menin juhliin aina heti, kun sinne oli mahdollista mennä ja lähdin viimeisenä, koska en halunnut missata mitään. Nyt menin tilanteeseen, jossa muut olivat olleet jo jonkun aikaa. Olisin voinut kuvitella, että minun olisi vaikea mennä sinne, koska tunnen pelkoa, ettei minua kaivata ja olisin ulkopuolinen.

Saapuminen meni ihanasti ja minut otettiin avosylin vastaan. Sulauduin porukkaan mainiosti. Minulla oli hyvä olla. Se että sain tuntea kuuluvani porukkaan, auttoi minua monessakin asiassa. Huomasin, että uskalsin eri tavalla toisinaan vetäytyä ryhmästä ja katsoa, kuinka he iloitsivat keskenään ilman pakottavaa tarvetta olla osa porukka. Pystyin olemaan osa porukkaa ja samalla erillinen heistä niin fyysisesti kuin henkisestikin.

Samassa tilanteessa sain tuntea, kun muut olivat löytäneet toisen tai useamman ihmisen kanssa yhteyden. Koin ettei minulla sellaista ollut. Tunsin toki, että joidenkin kanssa minun oli helppo olla, mutta en tuntenut sielunkumppanuutta, syvemmän tason yhteyttä, jota kaipaan. Pystyin sen silti hyvin hyväksymään. Minun ei tarvitse olla kaikkien kanssa hyviä ystäviä ja silti voin olla osa ryhmää ja minut voidaan silti haluta olevan osa sitä.

Kun minulla oli olo, että olin aidosti haluttu mukaan, vaikutti tämä vielä ainakin yhteen asiaan. Aiemmin tässä porukassa on ollut ihmisiä, joilta olen kaivannut huomiota jopa hoivaa. Tällä kertaa en tuntenut sellaista vetoa heihin,  jota olen aiemmin tuntenut. Sama juttu tapahtui sielunkumppanini kanssa, joka ei ollut mukana tilanteessa. Monesti kaipaan häntä, kun kaipaan turvaa. Nyt tein tietoisen päätöksen, etten ole häneen yhteydessä, koska se lähtee väärästä kohdasta. Tunsin, kuinka olin omassa voimassani.

Olen kiitollinen tästä kokemuksesta ja siitä, että sain tuntea sekä yhteyttä ja kuuluvani ryhmään että erillisyyttä. Näitä olen kaivannut elämääni hurjasti ja nyt minulla ne on.

Irtipäästön hetki ja uuden tervetulleeksi toivottaminen

Tänään on hyvä päivä päästää irti niistä asioista, joita en enää tarvitse.

Tänään haluan päästää uhrin roolista irti. Olen valmis löytämään voiman itsestäni. Karjumaan kuin leijona. Sitä olen opetellut lähiaikoina ja se on tuntunut hyvältä, kun olen sitä sanoittanut. Minun ei tarvitse pelätä vahvuutta, vaan ottaa se terveellä tavalla haltuun. Muiden realtiot minun vahvuudelle saavat olla, mitä tahansa, minulla on oikeus olla vahva.

Olen valmis päästämään irti ulkopuolisuuden ja yksinäisyyden viitasta elämässäni. Olen valmis avautumaan vahvemmin yhteydelle ja rakkaudelle ja olemaan osa porukkaa.

Haluan tänään avautua suuremmalle rakkaudelle yleensä elämässä, mutta erityisesti läheisissä ihmissuhteissa eli suhteessa lapsiin ja ystäviin.

Olen valmis kiittämään oppeja siitä, etten ansaitse hyvää ja ottamaan kiitollisena vastaan sydämeni polku. Olen valmis ottamaan vastaan rakkautta, taloudellista hyvää ja rakkaudellisia ihmissuhteita, terveyttä, myötätuntoa, voimaa, löytämään sisäisen rauhan, läsnäolontaidon, kuulemaan vahvemmin intuitioni ääni, asettumaan paremmin toisen asemaan, täyttämään omat tarpeeni.

Oma voima äitiydessä

Myllerrystä ollut taas viime päivät. Olen ollut erittäin kiukkuinen. On ollut lasten kanssa vaikeaa. Me kaikki ollaan kiukkuiltu. Tunnen syyllisyyttä siitä, etten ole aikuinen. Lapset ovat hakeneet rajoja urakalla, minkä kanssa on vielä opeteltavaa.

Rajojen asettaminen on helpottunut elämässäni. Tunnista jo melkon hyvin, missä lasten kanssa menevät rajat. Osaan asettaa niitä ja ymmärän myös pysyä niissä. Lapset tuntuvat kapinoivan entistä enemmän, kun minusta on tullut selkeämpi. Tämä on ymmärrettävää ja luonnollista, mutta tietenkin se vaatii minulta enemmän. Koska rajojen asettaminen on muutenkin haastavaa, ei se tunnu hyvältä, että saan lisää kiukkua ja vastustusta päälleni. Ei tunnu hyvälle, vaikka ymmärrän tämän. Samalla olen iloinen, että he uskaltavat kiukkuilla.

Pelkään joissakin tianteissa olla vahva. Entä jos aiheutan lapsille traumoja? Minulla on traumoja siitä, että minä en tullut kuulluksi ja koin, että minut jyrättiin. En halua lapsilleni samaa. Samalla ymmärrän, että jos en löydä riittävää jämäkkyyttä itsestäni, minä vasta arvaamaton ja jyrä olenkin. Kun kaikille on selkeää, missä menee raja, luo se turvaa. Uskon silloin kiukuttelevani vähemmän, kun minulla on homma hallussa. Silloin pelivaraa on enemmän muissa asioissa. Nyt kiukkuilen sitä, etten koe minulla olevan riittävästi auktoriteettiasemaa enkä luo lapsille turvaa. En myöskään pysty antamaan rakkautta, kun rajojani ylitetään kokoajan.

Tässä nousee tuttu teema minulle. Minussa nousee surua, kaipuutta ja arvottomuutta tällaisissa tai ennemminkin tällaisissakin tilanteissa, kun saan olla yksin näiden asioiden kanssa. Minulla ei ole ketään, keneltä voisin pyytää apua tai kenen kanssa keskustella äitiyden haasteista. Exän kanssa saatan jonkun sanan vaihtaa, mutta se ei palvele minua. En koe tulevani kuulluksi. Hän ottaa omat tunteeni itselleen tai sitten hänessä nousee kiukku. Olen taas yksin.

Mietin, onko minulla oikeutta odottaa apua muilta. Kuuluisiko minulta löytyä itseltäni tämä vahvuus? Varmaan sitä minulle tässä opetetaan, että se löytyy minusta. En vain edelleenkään ymmärrä, koska saan tukeutua toisiin, jos koskaan ei ole sellaista hetkeä. Se minua suorastaan v*******. Jos en koskaan ole kokenut kuuluvani mihinkään enkä ainakaan montaa kertaa ole tuntenut, että minua varten ollaan, niin miksi en saa sitä kokemusta. Ei, ei minulla ole kokemusta siitäkään liiaksi, että vahvuus löytyy minusta, mutta ei tätäkään. Sydämeni janoaa kokemusta yhteenkuuluvuudesta ja siitä, että olen tuettu ja kannateltu.