Vihaa ilmassa

MÄ VIHAAN, MÄ VIHAAN, MÄ VIHAAN, mutta kun tietäisi mitä. Tänään on vatsaa puristanut kovasti. Tuon tunteen yhdistän vihaan. Jotain ajatuksia on ollut, mutta olo ei ole helpottanut. Ehkä en siis ole asian ytimessä tai tunneoivallus puuttuu.

Mies pyysi minua tänään asiallisesti hoitamaan yhden kotityön. Tämä vähän nostatti vihaa. Mies perusteli asian hyvin ja hoidin sen. Kun siivosin tänään lasten sotkuja, viha yltyi. Koin kiukustuvani äitini puolesta. Äiti hoiti kodin ja lapset. Hän olisi voinut olla kiukkuinen ja vihainen miehelleen, mutta sitä hän ei tehnyt silloin. Nyt hän on ilmaissut, että ei saanut kiitosta ja arvostusta tehdystä työstä. Hån jopa yleistää, että miehet ei ymmärrä, mitä on hoitaa lapsia ja kotia.

Minulla ei ole sama tilanne kuin äidilläni. Mies osallistuu paljon. Kiitos siitä hänelle! Jostakin syystä kotityöt vain ovat niin vastenmieleisiä minulle. Niiden tekeminen nostattaa voimakasta vihaa. En vain saa tästä tunteesta paremmin kiinni. Uskon sen liittyvän lapsuuteen. Tällä hetkellä ainoat ajatukset ovat, että nämä tunteet ovat äidin tunteita. Toinen on vihani sekä isääni että äitiäni kohtaan. Isääni kohtaan vihaa johtuu siitä, että hän kohteli äitiäni niin kuin kohteli. Kiitosta ei herunut koskaan. Asioista valitettiin, jos ne olivat huonosti. Olen vihainen äidilleni siitä, että hän hyväksyi tällaisen käytöksen. Koska vanhempamme toimivat meille malleina, minä olen tietenkin oppinut heiltä jotain.

Valitettavasti minulle ei tule mieleen mitään konkreettista esimerkkiä, jota voisin purkaa. Muistan vain epämääräisesti jonkun kerran, kun äiti ei ollut hoitanut jotakin tehtävää. Isä siitä suuttui kovasti. Suuttuessaan hän tapansa mukaan ei hetkeen ottanut muilta mitään vastaan. Silloin hän tyypillisesti mm. laittoi ruoan itselleen. Huom! Vain itselleen. Hän osoitti lapsellisesti mieltään. Hän näin kapinoi meitä lapsiakin kohtaan, koska mekään emme saaneet syödä sitä ruokaa.

Isä halusi näin osoittaa asemansa ja kykynsä. Hän halusi näyttää, että osaa laittaa myös itse ruokaa tai siivota. Samalla hän halusi näyttää, ettei meitä muita tarvita. Hän halusi ampua äidin pois omalta palliltaan, ettei äiti kuvittelisi itsestään liikoja. Meitä lapsia kohtaan hän halusi näyttää olevansa "vanhempi", koska hänellä on oikeuksia (mutta ei velvollisuuksia). Mehän vain olimme lapsia, joilla ei ole oikeuksia, mutta velvollisuuksia kyllä. Surullista, mutta silti vihaa aiheuttavaa käytöstä.

Me oltiin isälle vain hyöty tai pakollinen paha. Lopulta hän hylkäsi meidät kaikki, kun lapset muutivat pois kotoa. Sen jälkeen hän on yrittänyt edelleen hyötyä, mutta en ole suostunut siihen. Siksi en ole ollut häneen yhteydessä yli vuoteen. En ole enää sitä varten olemassa, että toteutan isäni toiveet. Hänen tulee selvitä yksin, kun sen polun valitsi. Pahalta tuntuu oma käytökseni, mutta en voi suostua hyväksikäyttöön.

Isä oli lapsena meidän elämässä fyysisesti, mutta ei muuten. Isää ei tuntunut kiinnostavan omat lapset. Äidistämme hän oli kiinnostunut, mutta vain hyötymistarkoituksessa. Lämpöä ja hellyyttä ei heidän välillä näkynyt. Ehkä tästä näkökulmasta katsottuna viha kohdistuu juuri kotitöihin. Se oli ainoa linkki isäämme. Yleensä isä ei meille ollut niistä vihainen, mutta lapsetkin ymmärsivät mistä oli kyse. Ehkä täältä on peruni riittämättömyydestä. Äiti teki kotona paljon asioita, mutta koskaan mikään ei riittänyt isälle. Meille hän ei asettanut odotuksia, koska ei häntä kiinnostanut, mitä me tehdään.

Häpeäuni

Näin viime yönä unta. Siinä istuimme miehen kanssa sohvalla ja minä kirjoitin paperille jotain. Mies olisi halunnut nähdä mitä kirjoitan. En halunnut näyttää, vaikka kirjoitin vain yksittäisiä sanoja. Muita sanoja en muista kuin sinua tai sinut.

Sinällään tuntuu, ettei uni juurikaan kerro mitään. Tunne, antitunne ja perimä -kirjassa käsitellään unia. Unet kertovat ihmisten peitellyistä tunteista. Niistä, joita ei haluta näyttää tai tunnistaa. Mielestäni minun unessa oli kyse häpeästä. En muista, että olisin kokenut unessa voimakasta häpeää, mutta silti uskon unessa olleen häpeää. En kuitenkaan tiedä mitä minun pitäisi paljastaa. Mitä häpeän? Uskoisin, että asia liittyy mieheeni. Sen tarkemmin en tiedä.

En ole viime aikoina kirjoittanut kaikkia unia tänne. Niissä unissä yhteistä kuitenkin on se, että tunnistan tunteen taustalta, mutta en sitä, mihin tunne liittyy.

Kävimme eilen parisuhdeterapiassa. Ehkä uni liittyy vain siihen, että minun pitäisi olla miehelle avoin.

Ajatuksia vailla tietoa.

Syyllisyys, syyllistäminen, syyllistyminen ja viha

Syyllisyys tunteena on toisinaan noussut mieleen. Olen enemmän ja enemmän alkanut tunnistaa tätäkin tunnetta. Olemme mieheni kanssa molemmat syyllistäjiä ja syyllistyjiä. Minä syyllistän miestäni enemmän suoraan. Mies taas rivienvälistä. Hän mm. osoittaa mieltään tuhahtelemalla ja räjähtelemällä. Miehen käytös muistuttaa äitini käytöstä lapsuudesta. Hänkään ei sanonut asioita suoraan, mutta omalla toiminnallaan teki selväksi, että hän ei pitänyt toimintatavastamme.

Miehen käytös saa minussa aikaan vihaa ja syyllisyyttä. Vihaa ehkä siksi, että minua syytetään. Usein miehen tuhahtelujen takana on minunkin mielestäni oikea syy hermostua. Viha on peruja enemmänkin siitä, että en saa koskaan hyvää palautetta, vaan aina negatiivista. Viha todennäköisesti kohdistuu enemmän vanhempiini, mutta siinä mielessä mieheenikin, että hän jatkaa samalla linjalla. Koen myös ansaitsevani asianmukaista kohtelua. Asioista voisi puhua suoraan. Tuntuu pahalta, että minun pitää itse syyllistyä eikä niin, että mies sanoisi asiallisesti asiasta. Aika usein joutuisin tunnustamaan syyllisyyteni ja ajattelemattomuuteni.

Kurjaa vain on se, että minun pitäisi itse tulkita miehen käytöstä ja muuttaa toiminta sen perusteella. Kaikista ärsyttävintä on se, että miehelle merkkaa vain tekemiset ja suoritukset. Hän ei anna minulle positiivista huomiota, hellyyttä, rakkautta, halauksia ja kosketuksia. Silti hän viitsii minulle valittaa asioista. Tilanne tuntuu pattitilanteelta. Kumpikin haluaa toiselta eri asiaa eikä kumpikaan osaa joustaa. Asioista ei pystytä keskutelemaan. Ratkaisua ei saada aikaiseksi.

Miehen toiveet ovat enemmänkin kotitöihin liittyvää. Nämä voisi ostaa palveluna ulkopuoliselta. Siihen tuskin mennään, mutta se on vaihtoehto. Minun toiveeni liittyyä läheisyyteen ja parisuhteeseen. Näitäkin saa muualta, mutta se tulkittaisiin pettämiseksi. En sitä halua tehdä. Minun toiveisiini ei siis ole vaihtoehtona kuin se, että mies tarjoaisi läheisyyttä tai sitten ero.

Sinällään mielenkiintoista, että mies toivoo kodin olevan siistimpi. Se kaivaa miehen mieltä enemmän kuin meidän parisuhteen laatu. Ei hänkään saa läheisyyttä, ainakaan minulta, sen enempää kuin minäkään. Miksi kodin siisteys on se mistä hän valittaa eikä parisuhteen laadusta? Tiedän sen, että hän kokee velvollisuudekseen siivota, jos en ole sitä tehnyt. Se ei mene niin, vaan hän ottaa sen vastuun itselleen ja kuormittuu siitä. Hän myös kokee arvottomuutta. En arvosta häntä, koska en tee kotitöitä riittävästi.

Pelot ja hengitysharjoitus

Viime päivinä mahani on ollut erikoinen, etenkin yöllä. Se on yöllä ollut suht rentoutunut, vaikkakin mahassa on pahasti kiertänyt. Samalla se on poksunut kummasti. Haluaisin ajatella, että muutos olisi merkki pelkojen hellittämisestä. En tiedä onko se sitä vai jonkinlaista vatsavaivoja. Siksi kovasti mietin, että muutos voisi olla merkki paremmasta, koska huomaan lähestyväni pahimpia pelkoja kovaa vauhtia. Fiilikset eivät ole kovin pahat, vaikka joudun pian kohtaamaan peikkoni. Koska pelko asuu mahassa, voisi peikko tehdä parhaillaan siivousta siellä. Ainakin osa heistä joutuu kohta muuttamaan pois, joten poikkeuksellisen suuret vatsavaivat voisivat olla merkki siitä.

Ajatukseni ovat pyörineet pääsiäisen ajan vatsassa. Mietin mitä voisin vielä tehdä parantaakseni oloa. Ruokavalio on aika hyvällä mallilla, joten siihen ei aio puuttua. Täydellinen se ei ole, mutta haluan olla armollinen itselleni. Liikuntaa voisin harrastaa vähän enemmän, mutta nyt se on ollut jäissä sairastelujen vuoksi. Itsetutkiskelua voisin harrastaa enemmän, mutta sitä en nyt ottanut teemaksi. Päätin perehtyä hengittämiseen.

Olen jo pitkään yrittänyt tehdä rentoutumisharjoituksia. Joskus siinä onnistun ja joskus en. Harjoituksia tehdessä huomaan, että hengittäminen ei aina meinaa sujua. Kehon eri osat jännittyvät ja hengittäminen tuntuu raskaalta. Ajattelinkin uppoutua netin ihmeelliseen maailmaan ja tutkia, mitä tietoa sieltä saisi. Oletan että hengittämistyylini on ollut hyvin pinnallista, koska vatsa on jännittynyt. Oikeanlaisen hengitystekniikan pitäisi rentouttaa vatsaa. Tutustuttuani hengittämiseen verkossa oli vuoro siirtyä itse harjoituksiin.

Aika nopeasti löytyi oikea hengitystyyli. Hengittäminen tuntui kevyeltä, mitä se ei minulla usein ole, jos keskityn siihen. Huomasin myös, että vatsani rentoutui tällä tavalla. Hengitykseni jatkoi oikeaoppisesti kulkua, vaikka en enää harjoitusta tehnytkään. Nopeasti vanha tapa voi palata, mutta harjoittelemalla tämä on mahdollista oppia.

Motivaatiota minulla on oppia oikea hengitystekniikka, jos se helpottaisi vatsan jännitystä. Sillä ilmeisesti on merkitystä ihmisen hyvinvoinnille laajastikin esim. ruoansulatukseen. Tärkeästä asiasta siis kyse.

Ensi viikolla olisi pelkojen kohtaamistilanne. Pitää harjoitella hengittämistä lisää, jos hammaslääkärin vastaanotolla  hengittämienen tulisi  luontevasti.

Esteet kasvuprojektissa

Olen muutan kerran jo kirjoittanut, kuinka olen päässyt kasvuprojektissani eteenpäin. Minusta tuntui, että pitkään poljettiin paikoillaan. Nyt kun olen edistynyt, näen syitä esteille.

Aikaisemmin jäin murehtimaan omaa ja elämäni surkeutta. Kaikki on huonosti eikä mistään tule mitään. Näen edelleen huonoja asioita elämässä, mutta en jää samalla tavalla rypemään niihin kuin aiemmin. Uskallan usealle asialle tehdä jotain, jotta ne muuttuisivat paremmaksi.

Aiemmin yritin saada muilta huomioita, koska minulla on vaikeaa. Halusin muiden ymmärtävän minua ja tsemppaavan minua. Nyt pyrin itsekseni miettimään näitä kurjuuksia ennen kuin kerron niitä eteenpäin. En soita muille, jotta saisin heidät sanomaan, että kyllä se siitä tai voimia. Etsin voiman itsestäni. Tässä on omalla tavallaan ristiriita. En osaa normaalisti pyytää muilta apua. Kun tällaisissa tilanteissa pyydän apua, niin nyt yritänkin päästä siitä eroon. Kyse on siitä, että en todellisuudessa pyri saamaan apua, vaan tällaiset keskustelut estävät kehityksen. Todellisuudessa haen heiltä vain huomiota. Huomiota voisin hakea muulla tavalla. Samalla pyrin pakenemaan asioiden käsittelyä, kun kerron tilanteesta ja vatvon sitä.

Luultavammin en ole halunnut mennä kasvuprosessissa eteenpäin, koska isoin peikko on silloin taas lähempänä. Kun käsittelen pienemmät möröt ensiksi pois, lopulta minulla on edessä jättipeikko eli ero. Sen ei tietenkään tarvitse tapahtua, mutta joudun sen jokatapauksessa käsittelemään, vaikka eroa ei tulisikaan.

En vielä ole valmis eroa kohtaamaan, mutta olen valmis sitä lähestymään. Ero on iso peikko sen aiheuttaman häpeän ja epäonnistumisen fiiliksen takia. Ne käsittelyt jääkööt vielä taka-alalle, vaikka ajatukset välillä siellä käyvätkin. Ensiksi haluan kohdata pienemmän pelot. Ehkä sen jälkeen olen vahvempi kohtaamaan tämänkin asian. Sen haluan kohdata, mutta olen armollinen itselleni ja annan kohtaamiselle aikaa.

Tarvitsevuuden myöntäminen

Itkin ystävälleni murheitani, kun hän tarjoutui tulemaan olkapääksi. Minun oli vaikea toivottaa hänet tervetulleeksi. Ymmärsin, että siten myöntäisin olevani heikko ja tarvitseva. Kerroin hänelle tästä ja hän ymmärsi minun haluavan hänet tuekseni. Kun selitin hänelle tilannetta, ymmärsin ongelmani. Silti en voinut sanoa, että tule.

Minulle on ollut kynnys aina pyytää apua ja sanoa, etten jotain osaa, etten ole täydellinen. En näe itseäni täydellisenä, vaan muille heikkouden myöntäminen on vaikeampaa. En ole aiemmin asiaa ajatellut, mutta nyt tajusin, etten ole koskaan saanut olla heikko. Niin olen ainakin ajatellut. Siksi peitin heikkouteni kotona jo pienenä lapsena. Piilottelin pahaa oloa ja itkuja sisälläni. En tiedä olinko siinä vain hyvä vai eikö vanhempani halunneet suruani huomata, mutta heikkouteni ja tarvitsevuuteni eivät saaneet ansaitsemaansa huomiota ja lohtua. Ei siis ihme, että nykyäänkin piilottelen tarvitsevuuttani.

Miehenikään ei siihen osaa reagoida, joten piilotteluni on saanut jatkua pitkään, liian pitkään.

Tänään ymmärsin, miksi piilottelen tarvitsevuuttani ja heikkouttani. En halua tulla hylätyksi. Minut on hylätty niin monta kertaa, etten sitä enää kestä enkä siksi sitä halua. Haluaisin tulla hyväksytyksi heikkouksineni enkä pelätä hylkäämistä. Mieheni kanssa olen alkanut näyttää tarvitsevuutta, mutta hän ei osaa siihen suhtautua. Hän ei ole huomaavinaankaan minua, kun olen heikko. Olen ottanut asekeleen eteenpäin kotioloista näyttämällä heikkouteni, mutta niihin ei edelleenkään vastata. Hylkäämistä en huomaa pelkääväni miehen kanssa, mutta ehkä sitä pelkään edelleen, koska sen uskon olevan  käytökseni taustalla. Muiden kanssa pelkään torjutuksi tulemista, riittämättömyyttä.

Vaikka tänään en aivan suoraan pystynyt myöntämään tarvitsevuuttani, niin oli askel eteenpäin, kun otin asian puheeksi. Myönsin etten pärjää yksin tai ainakin toisen läsnäolosta olisi kovasti apua. Etenkin sellaiset tilanteet ovat olleet vaikeita, joissa mennään hyvin henkilökohtaiselle elämänosa-alueelle. Arjessa avunpyytäminen ei ole mahdottomuus.

Rakkaus - egoismi ja uhrautuva atruismi

Kirjoitin jo tekstiä siitä, mitä toivoisin parisuhteelta. Se jäi tökeröksi enkä sitä julkaissut ainakaan toistaiseksi. Sain kirjoittaessa uusia ajatuksia. Palaan Antti Pietiäisen Tunne, antitunne ja perimä -kirjaan. Siinä hän käsittelee rakkautta, jonka hän näkee syvempänä tunteena kuin pelon, vihan, syyllisyyden ja häpeän.

Luulen, etten ole kokenut koskaan tunteneeni rakkautta. Välillä, etenkin musiikin kautta, tulee pieniä pilkahduksia, mitä rakkaus voisi olla. Jään syvästi kaipaamaan sitä tunnetta. Vapautta, jonka rakkaus tuntuu tarjoavan.

Jään kaipaamaan aitoa antamisen iloa. Haluan tehdä muille asioita ilman odotusta vastapalveluksesta. Kaipaan ennen kaikkea sitä, että saan olla heikko. Sitä että minua rakastetaan kaikista virheistä, heikkouksista ja epäonnistumisista huolimatta. Sitä että minua uskalletaan ja halutaan rakastaa.

Rakkauteen kuuluu myös ottamisen taito. Minun on ollut vaikea ottaa vastaan muiden positiivisia kohteliaisuuksia, etenkin kun ne ovat aitoa lämpöä ja rakkautta täynnä. Nyt olen yhden ystävän myötä oppinut tässä asiassa. En koe velvollisuudeksi muistaa toisia, vaikka minua muistetaan. Osaan yleensä olla kiitollinen saamasta muistamisesta ja kohteliaisuuksista, vaikka pientä ahdistusta se toisinaan tuottaa.  En ilmeisesti koe olevani riittävän arvokas saamaan positiivista huomiota. Olen ottanut etäisyyttä sellaisiin ihmisiin, joiden kanssa koen asiat velvollisuudeksi. Ehkä pitäisi kohdata tällaisetkin ihmiset, mutta toistaiseksi se on vaikeaa. Onneksi sellaisia ihmisiä ei elämässäni ole montaa.

Pietiäisen mukaan rakkauden vastakohta on välinpitämättömyys,  egoismi ja uhrautuva altruismi. Joudun häpeillen myöntämään, että välinpitämättömyys kuvaa minua. Huomaan olleeni sekä miestäni että lapsiani kohtaan välinpitämätön. Olen halunnut tiukasti pitää kiinni omastani. Olen halunnut saada enemmän kuin joudun antamaa. Olen ollut itsekäs, josta etenkin mieheni on joutunut kärsimään. Tunnustan egoismini. Olen ollut läheisiäni kohtaan välinpitämätön niin kuin isäni. Muiden kuin läheisten kanssa olen ollut välinpitämätön itseäni kohtaan, mikä kuvaa juuri uhrautuvaa altruismia.

Egoismi on näykynyt eniten siten, etten ole läheisten kanssa ollut valmis joustamaan ja haluan saada eniten/parasta. Koen, että lapsena minulta on vain otettu eikä minulla ole ollut mitään merkitystä etenkään isälleni. Nyt aikuisena minullakin on valtaa, joten olen uskaltanut ottaa omani ja muidenkin osuuden. Minulla ei ole ollut rohkeutta tehdä tätä muille, vain läheisilleni. Muiden kuin läheisteni kanssa koen olevani velvollinen ajattelemaan muita ja jopa palvelemaan heitä, kuten äitini teki. Heidän kanssaan unohdan itseni. En arvosta riittävästi itseäni, että pitäisin omia puoliani. Tiedän, että minun pitäisi löytää keskitie näissä asioissa. Mikä ilahduttavaa, niin olen lähestynyt keskitietä. Olen myötänyt tehneeni vääryyttä läheisiäni kohtaan ja alkanut huolehtia itsestäni (kerron mielipiteeni, en suostu kaikkeen, kuuntelen itseäni).

Vallankäyttö suhteessa lapsiini

Lukiessani lapsuuden vaikutuksista ihmisten elämään on ajatuksiini noussut vallankäyttö. Huomaan, että olen itse pyrkinyt käyttämään valtaa lapsiini. Olen halunnut heidät tottelemaan minua vaikka väkisin. Olen näyttänyt heille, jos en ole pitänyt heidän käytöksestä. Olen omalla käytökselläni tehnyt selväksi, kuka on vanhempi ja kuka lapsi. Käytökseni ei ole yllättävä, kun mietin lapsuudenkotini käyttäytymismalleja. En muista kuinka toimittiin silloin, kun olin alle 5-vuotias. Uskon silti, että sieltä lähtien tehtiin selväksi, miten tuli toimia, koska isompana en kyseenalaistanut heitä. Vanhemmilla oli oikeuksia, joita lapsilla ei ollut. Toki näin joissakin asioissa on, mutta meillä se oli joka asiassa. Esimerkiksi isälläni oli herkkuja, joihin lapsilla ei ollut asiaa jne.. Miksi näitä ei olisi voinut jakaa? Miksi tähänkin tehtin valta-asetelma?

Olen opetellut päästämään irti liiallisesta vallasta suhteessa lapsiin. Kaiken ei tarvitse mennä minun ehdoillani. Minun ei tarvitse saada lapsia joka asiassa tottelemaan minua. Lapsillekin on annettava vapauksia, oikeuksia ja päätösvaltaa, mutta vain sellaisissa asioissa, jotka sopivat heidän ikätasolleen. Vanhemmat kantavat vastuun suurimmassa osasta asioista. Ne jotka me koetaan tärkeiksi, niin niissä asioissa lapselta vaaditaan tottelevaisuutta. Joistakin asioista voimme neuvotella. Minun ei silti tarvitse lapsille korostaa auktoriteettiasemaani niin kuin kotonani tehtiin. Nyt kun minä olen suhteessa lapsiini auktoriteetti, saan oikeuksia ja velvollisuuksia, joita olen kaivannut jo lapsena. Se, ettei minulla ollut lapsena vapautta, oikeuksia ja sananvaltaa, ei tarkoita sitä, että nyt kostan tämän vääryyden lapsilleni. Tuntuu, että minulla on ollut pakonomainen tarve näyttää kuka on pomo.

Elämästäni on ollut nautinnollisempaa, kun en korosta asemaani lapsilleni. Olen huomannut lapsissani ihania muutoksia. He ovat avoimempia, katsovat enemmän silmiin, he haluavat läheisyyttä ja heistä on tullut puheliaampia kuin aiemmin. Huomaan kuinka ihania lapseni ovat, kuinka paljon valoa he antavat ja kuinka mainioita ajatuksia ja ideoita heillä on.

Miehen viha

Viha on edelleen pinnalla ajatuksissani. Meillä kotona näkyy vihaa paljon niin kuin lapsuudenkodissani. Olen ollut kipeänä ja mies on joutunut hoitamaan lapsia. Kun olen yrittänyt nukkua, mies on antanut tulla kaiken kiukun lapsiin. En ole pystynyt nukkumaan huutojen ja syyttelyjen vuoksi. Jos satun nukahtamaan, ei ole kiva herätä huutoon. Miehelläni on tosi paha olla. Minun vain on ymmärrystä vaikea antaa hänelle, koska en saa häneltä ymmärrystä. Toisaalta ehkä venymällä hänkin voisi venyä.

Tuntuu pahalta meidän kaikkien puolesta tämä tilanne. Mies ei ansaitse sitä pahaa oloa, joka hänellä on, mutta etenkään lapset eivät ansaitse saamaansa kohtelua. He kun eivät ole siihen syyllisiä eivätkä pysty puolustautumaan. En koe itsekään ansaitsevani tällaista ilmapiiriä. Minuun sentään viha ei suoraan kohdistu, koska olen tehnyt selväksi, etten sitä siedä. Mietin kuinka minun pitäisi toimia, kun se kohdistuu lapsiin. Jos minä en ansaitse huonoa kohtelua, niin eivät lapsetkaan.

Viimeaikoina en ole puuttunut miehen vihanputkauksiin. Olen vain kuunnellut tuoko kehoni lapsuudenmuistoja mieleen. Ei ole tuonut, mutta keho jännittyy jonkinverran, kun mies räyhää. Pelot lapsuudesta ovat edelleen kehossa.

Minulla on ristiriita, kuinka voisin puuttua tilanteeseen, kun mies räjähtää lapsille. Olen aiemmin puuttunut miehen toimintaan. Se on toki auttanut, mutta uskon toimintani asettavan mieheni alapuolelleni. Saan hänet tuntemaan alemmuuden tunnetta. Se ei ole tarkoitus. Mieheni on herkkä tällaiselle. Voisin kuvitella hänen muutenkin tuntevansa itsensä huonoksi.

Jos olen ollut paikalla, kun mies alkaa huutaa, sanon lapsille, että mennään pois, meidän ei tällaista kohtelua tarvitse sietää. Joskus mainitsen, että isi sanoo asiasta, vaikka huutaa ei tarvitse. Joskus sanotan miehen tunteen. Kerron lapsille, että isillä on paha mieli, joten mennään pois. Ehkä nämä eivät ole huonoja tapoja, mutta koen pahaa mieltä, kun mies pahoittaa mielensä. Kun ajattelen asiaa tarkemmin, niin olen ensisijaisesti itsestäni ja lapsistani vastuussa. Tarkoituksenani ei ole loukata mies, vaan puolustaa viattomia lapsia.

Ongelman tästä tekee vain se, että mies kokee minun olevan joka asiassa häntä vastaan. Minulle tietenkin tulee paha mieli, kun pahoitan kokoajan hänen mielensä. En tietenkään voi sille mitään, jos hän on herkkä. Niin kauan kun en tahalleen pyri pahoittanaan hänen mieltään, minun ei pidä tuntea turhaa syyllisyyttä. Se vain on vaikeaa, kun olen tottunut syyllistymään.

Matka eteenpäin

Pohdinnat ovat mielestäni edenneet viimeaikoina suht hyvin. Pelko oli aiemmin hyvin hallitsevaa elämässäni, mutta ei enää. Totta kai edelleen pelkään asioita ja uskoisin, että keskimääräistä enemmän. Ne eivät enää hallitse arkea niin kuin aiemmin. Tuntuu kuin niiden kanssa voisi elää ja pikkuhiljaa kohdata niitä enemmän ja enemmän, vaikeampia ja vaikeampia. Nautin siitä, että kohtaan pelkojani.

Ajatellen Tunne, antitunne ja perimä -kirjaa olen päässyt hyvin pelosta eteenpäin kohti vihaa. En enää takerru asioihin samalla tavalla kuin aiemmin. En ole enää niin vihainen kuin jokunen aika sitten. Jos olen vihainen, niin pääsen siihen aiempaa paremmin käsiksi. Viha ei tunnu niin hallitsemattomalta ja epämääräiseltä. Nyt sillä on usein kohde.

Nautin siitä, että olen alkanut saada palat loksahtamaan. Hitaasti, mutta onnistuneesti. Toki toiveita joidenkin asioiden suhteen on, mutta odotellaan niiden vuoroa. Pitäisi vain osata ottaa enemmän aikaa vain olemiseen, jotta voin kuunnella itseäni.

Erikoinen ajatus menneisyydestä

Tänään aloitin lukemaan Martti Paloheimon Suomalaisen lapsuuden haavat - Miten sinua kohdeltiin -kirjaa. En päässyt kovin pitkälle, kun kirjassa kerrottiin lasten kokemuksia alkoholisti-isästä. Lukiessani lasten kokemuksia aloin voida pahoin. Vatsani tuntui erittäin kurjalta ja ranteita puristi. Yritin silti jatkaa lukemista ja ottaa kaiken sen vastaan, mitä oli tulossa. En siihen kyennyt, koska olin julkisella paikalla. Jouduin lähtemään kävelylle. Tunne tuntui ylivoimaiselta. Samalla minulle tuli jostakin ajatusta, että joku suvumme naisista olisi raiskattu. Raiskauksesta ei mainittu kirjassa enkä ole asiaa aiemmin pohtinut. Tuntuu käsittämättömältä tuollainen ajatus, mutta en sitä toistaiseksi sulje pois, vaikka faktaa ei olekaan. Tätä täytyy työstää vielä.

Olen pitkään miettinyt, miksi ranteita toisinaan puristaa ja vatsa on levoton. Toisinaan tämän taustalla alevat asiat pyrkivät ulos. En vielä ole onnistunut ottamaan siihen liittyviä tapahtumia ja tunteita vastaan, mutta ehdottomasti haluan kohdata sen.

En tiedä liittyykö tähän samaan asiaan myös pimeän pelko sekä ajatus, että jotain tapahtuu, kun kävelen esim. yöllä kotiin. Kaikki ihmiset eivät pelkää samoja asioita, joten jostakin tulee pelkojen syyt. Perimästä? Uskomattomalta se kuulostaa, jos tiedostamattomat asiat vaikuttavat, mutta haluan uskoa siihen ennen kuin toisin todistetaan.

En tiedä kenet olisi raiskattu mummoni? Äitini? Miksi tämä tuli mieleen lukiessani alkoholisti-isien aiheuttamista kokemuksista? Miksi äitini meni lähes hysteeriseksi, kun isäni kerran otti runsaasti alkoholia? Miksi äitini suhtautuu erittäin jyrkästi alkoholiin? Minulla on vain kysymyksiä, mutta ei vastauksia. Kysyin äidiltäni näistä asioista. Hän ei ole vielä vastannut. En tiedä pystyykö hän suoraan sanomaan, vaikka jotain tällaista olisikin jollekin lähipiirissä tapahtunutkin.

Tiedän, että yksi minun serkkuni on raiskauksen uhri. Antti Pietiäinen Tunne, antitunne ja perimä -kirjassaan kirjoittaa, että kutsumme tietämättämme luoksemme sellaisia asioita, joita pelkäämme. Mistä pelkomme sitten johtuu? Yksi perustelu on perimä. Joku on tullut raiskatuksi, joka on siirtänyt pelkonsa raiskauksen uhriksi joutumista seuraavalle sukupolvelleen perimän kautta kertomatta asiaa eteenpäin. Näin pelko on siirtynyt ja tämä pelko kutsuu luokseen raiskaajan.

Sillä välin, kun kirjoitin tekstiä, äitini oli vastannut. Raiskaukseen viittaavaa hän ei maininnut. Olen tosin sitä mieltä, että äitini ei sellaista välttämättä mainitsisi edes. Hän tosin mainitsi, että muutamalle muulle oli tapahtunut humalassa ikäviä. Katsotaan nouseeko nöitä ajatuksia vielä vai jäikö tähän.

Itsenäisyys, vapaus ja vastuu

Olen pitkään toivonut voivani olla itsenäinen ja ylpeä siitä. Minulle itsenäisyys ei tarkoita yksinolemista, liiallista itsekkyyttä tai omaa elämää. Minulle itsenäisyys tarkoittaa sitä, että voin elää parisuhteessa niin, että kunnioitamme toisiamme, teemme yhdessä asioita, mutta molemmilla on oikeus myös omiin harrastuksiin, kavereihin ja ajatuksiin. Itsenäisyys tarkoittaa myös sitä, että voin tehdä itsenäisiä ratkaisuja, jos tilanne antaa myöten. Perhe-elämässä usein on huomioitava muita, mutta silti minulla voi olla mielipiteitä, toiveita ja haluja. Niitä ei vain aina voi toteuttaa. Itsenäisyyteen liittyy vapaus, mutta myös vastuu. Olisin aiemmin mielelläni ottanut vain vapauden, mutta haluan myös kantaa vastuun. Siihen vain liittyy pelkoja, koska kotona en kantanut asioista vastuuta. Koen sen aikuisuuden merkiksi, joten sekin osan aion ottaa itselleni.

Pohdittuani asiaa, näen ottaneeni askeleen oikeaan suuntaan. Se että olen kohdannut pelkojani, on suunta itsenäisyyttä kohti. Monet pelot liittyvät vastuunkantoon. Ilman sitä ei vapauksiakaan saa.

Viimepäivinä on tuntunut hyvältä välillä löhteä yksin hoitamaan asioita, kun mies on jäänyt lasten kanssa kotiin. Se etten minä jää aina kotiin, on tuonut minulle vapautta, itsenäisyyttä ja vastuuta. Miehen ei tarvitse aina hoitaa kaikkea, vaan minäkin voin osallistua. Olen nauttinut tästä vapaudesta, jonka olen itselleni luonut. Se tietenkin tuo pelkoa. Tarvitsenko miestä kohta enää? Nautinko vapaudesta niin, että en tarvitse muita.

En usko, että itsenäisyys, vapaus ja vastuu koituisivat eromme syyksi. Sitä haluan tässä tai tulevissa liitoissani. Nuo voivat alkuun tuoda haastetta ja houkutuksia suhteeseen, mutta en näe, etteivätkö ne voisi olla voitettavissa.

Ei voi kun sanoa, että ihana huomata tällaisia muutoksia. Nämä tuovat aitoa mielihyvää toisin kuin monet muut asiat. Tämä on askel pois läheisriippuvuudesta, takertumisesta. Ehkä joku päivä saan tasavertaisen parisuhteen :)

Viha - isäni ei huomaa minua, mieheni ei huomaa minua

Tänään minulla nousi voimakas viha miestäni kohtaan. En nähnyt hänessä mitään hyvää. Olin jo pohtimassa, josko pystyisin sanomaan miehelleni, että erotaan. En sanonut, vielä siihen ei ole pokkaa, vaikka nyt halua alkaa löytyä.

Mietittyäni asiaa enemmän tajusin, että olin miehelleni vihainen, koska hän ei huomaa minua. Ajattelin, että enpä sitten huomaa häntä (lapsellista). Kun toisesta ottaa etäisyyttä, erokin tuntuisi paljon helpommalta. Ajatukset veivät isääni ja siihen, ettei hän koskaan huomannut minua. Mietin, olenko sittenkään miehelle vihainen. Hän vain toistaa samaa käytöstä kuin isänikin.

Haluaisin, että joku rakastaisi minua, joku katsoisi silmiin ja pitäisi hyvänä, olisi joku, jolle haluaisin antaa täyden rakkauden. Haluaisin, jonkun joka avaisi sydämensä minulle, jonkun joka olisi haavoittuvainen minun edessäni, jonkun jonka edessä voisin olla haavoittuvainen. Haluan jonkun, jonka kanssa käydä syvällisiä keskusteluita. Haluaisin edes jonkun jolla olisi hyvä olla kanssani. Nyt minulla on mies, jolla on paha olla. Mies, joka kätkee kaiken sisälleen. Mies, joka ei osaa rakastaa. Mies, joka kaipaa sisäistä hyvää oloa. Mies, joka ansaitsee rakkautta. Mies, joka on hyväsydäminen. Mutta onko hän minua varten? Kestetäänkö me kaikki paha olo vai kallistutaanko eroon?

Tunne, antitunne ja perimä -kirjassa on maininta siitä, että puolisoiksi valikoituu sellainen ihminen, jonka kanssa pitäisi kohdata torjutut tunteensa. Jos tehtävää ei onnistu suorittamaan, sitten liitto päättyy eroon. Usein seuraavassa suhteessa on hyvin samanlaisia ongelmia kuin edellisessäkin. Vaihtamalla ei parane.

Nyt minulla on ollut eropohdinnat taas enemmän esillä. Ehkä koen vaikeana kohdata lapsuudenkodin ongelmat ja siksi ero tuntuu paremmalta vaihtoehdolta, mutta uskallus puuttuu. Tuntuu vain pahalta, että en ole eläessäni kokenut aitoa rakkautta. En ole osannut kaivata sitä, koska en ole tajunnut jääneeni siitä paitsi. Nyt sitä haluan, mutta liittoni estää sen. Miten tästä voi päästä eteenpäin niin, että mies tarjoaisi rakkauden?

Rakkauden ja huomion puute aiheuttaa minussa vihaa, joka mielestäni on hyvä tuntea ja tiedostaa. Entä sitten? Helpottaako tilanne, kun saan käsiteltyä vihani? Voisinko silloin paremmin lähestyä miestäni ja tulla vastaa häntä. Pystyisinkö vihan poistuttua tästä asiasta osoittamaan aitoa rakkautta? Pystyisikö mies sen jälkeen näyttämään minulle aidot tunteensa, kun en olisi enää vihainen ja valittaisi asiasta? Ehkä. Mitään ei kai voi sanoa varmaksi. Ehkä vihan käsittelyn jälkeen minun voi olla helpompi ymmärtää miestäni. Ehkä maltan tulla sen jälkeen vastaan asioissa. Ehkä tilanne muuttuu sen jälkeen, jos ei meidän rakkauden osalta, niin liiton osalta ainakin. Ehkä sitten arvostan itseäni niin paljon, että koen ansaitsevani rakkauden ja uskallan etsiä sen jostakin muualta.

Negatiivisten tunteiden puuttuminen äitiäni kohtaan

Isääni kohtaan löydän vihaa, mutta äitiäni kohtaan en ole juurikaan tuntenut paitsi yksi kerta tulee mieleen. Äitini on ollut riippuvainen minusta ja hän riippui vuosia minussa. Lopulta hän päätti tehdä irtioton useita vuosia sitten. Olin hyvin vihainen siitä. Irtiottoa me molemmat kaipasimme. Olin kuitenkin siitä vihainen hänelle, ettei hän antanut minun irrottautua esim. teini-iässä tai, kun muutin kotoa pois. Koin suurta vääryyttä, että hän teki minulle kuuluvan irtioton. Tästä meille syntyi konflikti, jonka me ratkaisimme.

Lapsuuteen liittyvistä asioista en osaa olla vihainen tai muutenkaan osaa näyttää tunteitani. Nyt kun olen pohtinut asioita, olen tullut siihen tulokseen, että myös äitini hylkäsi minut useasti. Hän joutui olemaan minusta erillään, kun olin pieni. Äitini myös hylkäsi, kun hän asetti isäni tarpeet aina lastemme tarpeiden edelle. Äitini hylkäsi meidät myös olemalla etäinen ja kylmä. Nämä tuntuvat pieniltä hylkäämisiltä verrattuna isäni hylkäämisiin, mutta todellisuudessa ne ovat isoja pienelle lapselle, joka ei pysty käsittelemään tällaisia asioita. Miksi en siitä huolimatta ole äidilleni vihainen?

Ehkä äitini on liian läheinen, etten haluaisi tuottaa hänelle pettymystä. Todennäköisesti juuri tällä ajatusmallilla toimin lapsenakin. Eihän minun nyt tarvitsisi erityisesti äitiin purkaa vihaa, mutta silti se on vaikeaa. Luultavasti tästä syystä olen ottanut äitiini paljon etäisyyttä. Kun äiti on etäisempi, minun on helpompi tuntea kaikki tunteeni äitiäni kohtaan. En tällöin yritä ymmärtää häntä koko ajan, vaan sallin tunteideni tulla sellaisena kuin ne tulevat.

Tiedän, että sisälläni on paljon asioita, joista saisi tuntea vihaa, mutta en vain osaa. Ymmärrän liikaa äitiäni. Pidän äitiäni jotenkin reppanana, etten halua hänelle pahaa. En halua, en voi loukata äitiäni. Entä jos hylkään äitini? Silloin hänellä ei ole ketään. Koen, etten voi tehdä sitä. Tiedän, että se olisi väliaikaista, mutta silti se tuntuu vaikealta.

Olen kaikesta pelosta huolimatta menossa vihaani ja muita negatiivisia tunteita äitiäni kohtaan. Etäisyyden ottaminen on askel siihen suuntaan. Haluan myös aidosti kohdata menneisyyteni, vaikka se ei ole helppoa. Haluan uskoa, että suhteeni äitiini paranee, kun käy menneisyyden kipukohdat läpi ja annan ne äidilleni anteeksi.

Mieheni käytös

Mieheni nykyinen käytös on hyvin samanlaista kuin minulla on tai on ollut. Nyt se näkyy selvemmin kuin aiemmin. Syynä mitä luultavammin se, että en enää pura miehelleni niin paljon mieltäni kuin aiemmin. Nyt minulla on muitakin väyliä, ystäviä, kirjoittaminen ja asioiden kohtaaminen. En enää pakene asioita samassa määrin kuin aiemmin. Nyt miehelle on tilaa purkaa pahaa oloaan.

Ikävä kyllä sitä on kurja katsoa, koska se kohdistuu lapsiin. Mies huutaa lapsille jatkuvasti ja tuo tullessaan kotiin negatiivisen ilmapiirin. Minulle hän ei yleensä sano mitään. Mietin johtuuko se kotoa opitusta mallista. Miehen äiti on dominoiva, jolle mieheni ei juurikaan sano vastaan. Mieheni voisi meidän suhteessa heijastaa äitisuhdettaan eli ei keskustele kanssani eikä väitä minulle vastaan. Täytyy sanoa, että mieheni on tsempannut ja alkanut sanoa omia mielipiteitä. Hyvä juttu. Hän ei vain siedä sitä, että pidän omista ajatuksistani kiinni. Myönnän, että voisin toisinaan olla joustavampi. Mielestäni mies voisi tyytyä siihen, että olemme asioista erimieltä eikä ottaa erimielisyyttä loukkauksena. En jaksaisi olla se, joka usein lepyttelee ja yrittää saada miehen ymmärtämään, että on ok olla erimieltä.

Mieheni usein ottaa asiat turhan henkilökohtaisesti ja antaa omalle osuudelleen suuremman painoarvon kuin minusta se oikeasti olisi. En väitä olevani oikeassa asiassa, joten totuus jää yleensä selvittämättä. Se mikä minua usein harmittaa on se, että negatiivisissa asioissa mies näkee olevansa isompi pahis. Minä taas ajattelen, että molemmilla on usein osuutensa asiassa, mutta ei sillä ole niin merkitystä kumpi on syyllisempi. Molemmat voivat tutkiskella omaa toimintaansa ja pyrkiä oppimaan niistä. Syyttely ei johda mihinkään. Ennemminkin oman syyllisyyden tunnustaminen vie eteenpäin. Tosin martyyriksi ryhtyminen ei ole tavoite, vaan asioista keskustelu ja niistä oppiminen.

Lapsuuteni peilaamista nykytilanteeseen

Haen kipeästi vastauksia omaan toimintaan. Olen nyt paljon miettinyt ja lukenut lapsuuden vaikutuksesta ihmisten elämään. Tällä hetkellä luen Alice Millerin Lahjakkaan lapsen draama ja todellisen itsen etsintä -kirjaa. Haen vastauksia ennen kaikkea sille, miksi minun on vaikea olla lasteni kanssa. Miksi minun on vaikea pitää heitä lähelläni? Miksi minun on vaikea antaa heille aitoa hellyyttä? Miksi minun on vaikea ottaa heidän kiukkua vastaan? Miksi minun on vaikea elää lasteni ehdoilla? Miksi lapseni herättävät minussa paljon negatiivisia tunteita?

Kysymyksiini minulla ei ole vastausta. Äitini kanssa käymien kirjeenvaihtojen perusteella en pääse käsiksi äitini osuuten tässä. Isäni osuuteen pääsen jollakin tasolla, koska isäni on aina ollut etäisempi. Olen häneen pystynyt liittämään negatiivisia tunteita. Äiti on ollut läheinen, joten minun ei ole ollut helppo nähdä hänessä negatiivisia ominaisuuksia. Onneksi en enää näe lapsuuttani niin positiivisessa valossa kuin aiemmin näin, vaan realismia on tullut mukaan.

Äitini sanoi pitäneensä minua paljon lapsena sylissä. Minun on tähän vaikea uskoa. Toinen vaihtoehto on, että hän on pitänyt minua sylissä, mutta äitini on jäänyt etäiseksi. Syli ei olisi näin ollen ollut lämmin, eikä kosketus rakkautta täynnä. Uskon äitini pitäneen minua vain siksi, että hän itse jäi oman äidin sylistä paitsi. Hän tietää sylin tärkeyden, mutta aito lämpö jäi puuttumaan. Vauvana aistin tämän epäaitouden ja tämä on mahdollisesti vaikuttanut meidän suhteeseen. Tämä taas heijastuu nyt minun ja lapsieni väliseen suhteeseen.

Millerin kirjassa puhutaan siitä, miten lapset pyrkivät saamaan äidin rakkautta keinolla millä hyvänsä. Lapset ovat valmiita tukahduttamaan omat tarpeensa ja tunteensa, että saisivat vanhempien hyväksynnän. Mietin mitä tämä tarkoittaisi omalla kohdallani. Ensimmäisenä tulee mieleen syyllisyys. Jos tein jotain väärin, äitini piti mykkäkoulua. Koin erittäin voimakasta syyllisyyttä pienistäkin asioista, joista vanhempani eivät pitäneet. Opin syyllistämään itseäni, jotta minun ei tarvinnut kohdata äidin pettymystä eikä äidin kyvyttömyyttä keskustella asioista. Aistin vanhempieni tunnetilat nopeasti ihan pienistäkin vihjeistä. Sopeutin oman toimintani kodin ilmapiirin mukaan ja tukahdutin omat tarpeeni ja haluni. Nyt aikuisena aistin mieheni tunnetilat ja syyllistän itseäni, jos miehelle tulee mielipahaa. Syyllistyn, koska en pysty toteuttamaan hänen toiveitaan. Nykyään pyrin ottamaan tilanteiden aiheuttamat tunteet vastaan ja vältän lähtemästä tilanteeseen mukaan. Se ei ole helppoa, koska mies syyllistää minua suht usein, vaikkakaan ei  todennäköisesti tarkoituksella.

Olen lapsena pitänyt sisälläni surua. En ole näyttänyt kotona, että minulla on paha mieli. Oletan ettei äitini ole osannut suruuni suhtautua oikein. Todennäköisesti hän on kokenut pettymystä, ettei ole onnistunut pitämään lapsiaan iloisina. Olen peittänyt itkut äidiltäni, jotta hän ei joutuisi kohtaamaan omia pettymyksiä. Mieheni kanssa näytän jonkin verran surua. Tuntuu vain, ettei hän siitä välitä. Lapsieni nähden itken ja he ottavat sen hyvin vastaan, vaikka en heitä lohduttajaksi halua. Se ei ole lasten tehtävä, vaikka myötätuntoa saakin olla.

Vihaakin olen padonnut sisälleni, vaikka en samalla tavalla kuin surua. Muistan joitakin kertoja, kun olen osoittanut olevani erimieltä. En silti usko, että olisin koskaan kunnon raivareita saanut. Viha oli tuttu tunne isäni kautta. Hän purki usein vihaa. Ihan samassa määrin en näyttänyt. Sanoisinkin, että päästin vain osan höyryistä pihalle. Todennäköisesti lähinnä sellaisissa asioissa, jotka eivät liittyneet kotiini tai vanhempiini. En taaskaan halunnut tuottaa heille pettymystä. Lähinnä äidille en halunnut tuottaa pahaa mieltä.

Pelkoa olen mitä ilmeisemmin osannut pitää sisälläni hyvin. Äiti sanoi, ettei hän ole huomannut pelkoani. Hän kertoi, että isäni alkoi pelätä kovasti elämäntilanteen muututtua. Äitini koki joutuvansa tukemaan isääni ja olemaan se vahvempi osapuoli. Ehkä olen aistinut, ettei äitinikään ole vahva, enkä ole halunnut kuormittaa häntä omilla peloillani. Nyt kaikki pelko on jämähtänyt vatsaani. Se on viimeaikoina ollut erityisen jännitynyt ja etenkin iltaisin ja aamuisin. Minulle tuli muutama tilanne mieleen lapsuudesta, kun makasin illalla lattialla, kun en saanut nukuttua. Sijoittaisin tapahtumat siihen aikaan, kun minua kiusattiin koulussa. Muistelen mahani olleen samanlainen. Minun on vaikea rauhoittua. Pelkäsin todennäköisesti seuraavaa koulupäivää.

Olen joutunut tukahduttamaan paljon tunteitani lapsuudessa. Kirjallisuuden mukaan tämä johtaa usein siihen, ettei tiedä mitä haluaa tai kuka on. Näin on mitä luultavammin käynyt minulle, koska olen aistinut muiden toiveet ja pyrkinyt tekemään muut onnelliseksi. Olen alkanut aistia omia toiveitani ja halujani. Valitettavasti mies loukkaantuu, kun yritän seurata sisintäni. En vielä ole löytänyt keskitietä, joten joissakin asioissa ymmärrän miestäni. En silti voi enää tehdä asioita vain muiden mieliksi.

Yhteenvetona omiin kysymyksiini vastaisin, että olen itse liian tarvitseva, että pystyisin vastaamaan lapsieni tarpeisiin. En ole saanut sitä huomiota, jota olisin lapsena tarvinnut, joten en osaa sitä lapsilleni tarjota. Yritän lapset saada liikaa toimimaan minun ehdoillani ja näyttää kuinka minua tulisi kohdella. Lapsia pitäisi rakastaa ehdoitta ja hyväksyä heidät sellaisena kuin he ovat. Tämä on ollut minulle vaikeaa, koska minua ei ole hyväksytty minuna. Lasten tarvitsevuus, minun tarvitsevuus ja miehen tarvitsevuus on melkoinen yhtälö. Kuinka antaa muille perheenjäsenille sitä mitä he tarvitsevat, jos en itsekään saa tarvitsemaani?

Positiivisia muutoksia viimeisten vuosien ajalta

Pyörittelen edelleen paljon ongelmia, mutta hyvät asiat unohtuvat. Toki monesti tekstien sekaan kirjoitan positiivisista muutoksista. Nyt annan täyden huomion hyville asioille.

Minun on ollut vaikea kohdata ongelmiani. Huomaan, että kohtaan niitä päivä päivältä enemmän. Parisuhdeterapeutille meneminen on ollut kynnys. Sinne on nyt varattu aika. En halunnut ottaa viimeistä oljenkortta käyttöön, koska se voi johtaa eroon. Nyt olen valmis käyttämään sen. Eron kohtaamisesta en ole varma, mutta tuskin terapiasta haittaa muutenkaan on. Työstämällä asioita voi eropäätöskin tulla ja sen kanssa voi elää levollisin mielin.

Olen pelännyt hammaslääkäriin menemistä. Nyt olen varannut viisaudenhampaanpoistoon ajan. Aion kohdata tämänkin pelon. Yllättävän vähän minua toistaiseksi jännittää. Uskon selviytyväni siitä ihan hyvin ovathan muutkin selvinneet. Olen pelännyt, kuinka siitä selviän. Pelkään antaa kontrollin toiselle. Minulta on iso saavutus, että menen julkiselle poistattamaan hampaan enkä yksityiselle. Mielikuvissani yksityisellä tehdään kaikki, jos asiakasta pelottaa. Julkisella taas tehdään töitä eikä pelkoja oteta tosissaan. Pitäisi vielä ylittää kynnys ja mennä lääkäriin vatsan takia. En vielä uskalla enkä näe siitä olevan hyötyä, koska ongelmani ovat korvien välissä. Homeopaatille varasin ajan. Katsotaan se ensiksi.

Autolla ajaminen oli minulle pitkään iso kynnys. Nyt olen ajanut jonkin verran ja pikkuhiljaa uskallan ajella missä vain enkä vain tuttuja reittejä pitkin.

Minun on ollut vaikea kertoa mm. miehelleni mielessäni olevia asioita. Olen hävennyt omia ajatuksiani. Olen niistäkin rohkeasti kertonut. Silmiin en ole uskaltanut katsoa, mutta askel kerrallaan. Avautuminen omista asioista muillekin kuin miehelleni on ollut minulle vaikeaa. Tässä olen tsempannut ja onnistunutkin. En muuten olisi uskaltanut kysyä äidiltäni mieltä askarruttavia asioita.

Uskallan nykyään olla myös erimieltä tuntemattomien kanssa ja antaa kasvotusten asiallista palautetta. Tässä vielä haen rajoja. Kaikesta ei tarvitse valittaa. Minulle on ollut kynnys puolustaa itseäni, mutta tässä on päästy eteenpäin

Eilen tuli mieleen, että minun on ollut vaikea myöntää ongelmiani millään tasolla. Nyt uskallan mm. varata kirjastosta elämänhallintakirjoja. Se olisi ollut kynnys vielä joku aika sitten. Samoin kuin itseäni kiinnostavien asioiden ilmaiseminen ja uusiin paikkoihin meneminen yksin. Nyt käyn välillä yksin kahvilassa ja nautin siitä kovasti.

Aikaisemmin en halunnut koskaan olla yksin. Pakenin omia ajatuksiani. Soitin aina jollekin, kun alkoi ahdistaa. Nyt pysähdyn siihen hetkeen ja kuuntelen itseäni. Se auttaa minua enemmän kuin se, että soitan jollekin ja vatvon asiaa. Siedän yksinäisyyttä ensimmäistä kertaa elämässäni ja minä jopa nautin siitä. Nykyään en muutenkaan enää soita niin paljon purkaakseni pahaa mieltä.

Olen rohkaistunut kovastikin ja olen ylpeä siitä. Se mikä on suurin ahdistuksen kohteeni on fyysinen terveys. Kun sen saisin kuntoon, jaksaisin muita asioita työstää. Toki toivon lapsilleni hyvää. Uskon heidän kohdalla asioiden järjestyvän, kunhan voin hyvin. Olen pinna kireällä, kun tilanteeni on huonompi.

Nyt voin toisinaan sanoa, että nautin elämästäni. Nämä hetket ovat pieniä, mutta uskon niiden lisääntyvän, kun käsittelen asioita lisää. Asioiden pohtiminen tuottaa hyvää, vaikka välillä vauhti tuntuu liian hitaalta. Hitaus voi johtua myös siitä, etten ole ollut valmis kohtaamaan asioita nopeammin tai sitten muutokset vaativat paaaljon aikaa.

Yksinäisyydestä irtipäästäminen

Muhun sattuu ihan pirusti, mutta mulla on niin harvoin tilaa itkulle. En osaa itkeä missä vain. Kyyneleet voivat tulla silmiin, mutta pidättelen itkua. Nyt haluaisin vain itkeä, mutta ei onnistu. Tarvitsisin oman rauhan.

En tiedä tarkkaan mitä haluaisin itkeä, mutta monia asioita. Olen jatkanut äidin kanssa kirjoittamista. Hän kirjoitti omasta yksinäisyydestään. Se kuulemma satuttaa, mutta äiti kertoo olevansa tyytyväinen muuten elämäänsä. Hyvää ystävää ei usko koskaan saavansa, on antanut jo periksi. Sattuu niin kovasti ajatella asiaa. Sattuu, koska asia koskettaa minua. Se koskettaa, koska haluaisin äitini olevan onnellinen. Se koskettaa, koska kärsin samasta. En ole niin kyyninen, ettenkö usko ystävyyteen. Minun ystävyyssuhteeni ovat parantuneet vuosien saatossa. Yksinäisyys ei silti ole täysin helpottanut ja siksi minuun sattuu, kun luin äidin kirjoituksen asiasta.

Äidin kirjoituksen myötä minulle tuli halu lohduttaa äitiä. Todennäköisesti halusin lohduttaa myös itseäni, koska tiedän sen kivun. Ulkopuolisuuden ja yksinäisyyden tunne voi olla hyvin raastavaa. Minua satuttaa, kun näen lapseni vaikeuden lähestyä muita. Toivon, että voisin ratkaista oman yksinäisyyden ongelman, jotta en siirtäisi lapselle taakkaa.

Se mikä on positiivista on, että minulla on ihmisiä ympärillä. Äidilläni niitä ei juurikaan ole ollut. Minä olen jopa onnistunut pääsemään siitä, että en ole ystävyyssuhteessa vain toista varten. Suhteeni ovat muuttuneet vastavuoroisiksi. Onhan minulla ainakin yksi ihminen, jolle voin kertoa lähes kaiken. Hänelle koen voivani soittaa surullisena. Häntä kutsun aidoksi ystävksi. Suhde on molemminpuolinen.

Olen kehittynyt vuosien varrella paljon. Silti yksinäisyys ei ole poistunut kokonaan. Minun pitäisi itkeä yksinäisyys pois. Surra äidinkin yksinäisyys. Surra ne itkut, joita en itkenyt, kun ala-asteella seisoin koulunpihalla yksin, kun senhetkinen kaverini halusikin olla jonkun toisen kanssa (koin tulleeni hylätyksi) ja kun harrastuksissa alkoi yksinäisyys ahdistaa. Mistä saisin ne itkut tähän hetkeen? Joskus sain kyyneleet valumaan, kun ajattelin näitä hetkiä. En silti antanut kaikkea tulla. En siis tässäkään asiassa luopunut kaikesta.

Pitäisi saada hetki omaa aikaa ja kuunnella yksinäisyydestä kertovaa musiikkia ja kohdata menneet tapahtumat.

Tulipa mieleen, että koen myös parisuhteessa yksinäisyyttä. Mies on fyysisesti paljon läsnä, mutta ei muuten. Haluaisin tuntea olevani rakastettu, mutta se ei ole vuosiin toteutunut. En enää kaipaa mieheni huomiota niin paljon kuin ennen. Osin tämä johtuu siitä, että en ole niin läheisriippuvainen kuin ennen. En tiedä johtuuko myös siitä, että olen kylmettänyt itseäni. En joudu kokemaan pettymystä, jos en välitä. Tämä tietenkin lisää yksinäisyyden tunnetta.

Voimakas viha - taustalla syyllisyys, pelko ja häpeä

Äsken nousi voimakas viha pintaan. Olen ollut kotona lasten kanssa koko viikonlopun. Mies on saanut tehdä asioita niin kuin on halunnut. Minua alkoi suututtaa, että minä joudun "tekemään töitä", kun mies huitelee omilla menoillaan.

Tartuin tähän. Taas palasin isääni. Isäni oli itsekäs eikä välittänyt muista. Tällainen samanlainen tuttu fiilis minulle nyt tuli. Mies ei ole itsekäs, mutta koen, että joudun taas tekemään kaiken ja mies "nauttii elämästä". Asia ei ole näin, koska minäkin saan oma ajan, jos vain otan. Se ei silti poista sitä, että fiilikset olivat negatiiviset.

Palasin vihan tunteeseen. Ymmärsin, että viha johtui siitä, että isän käytös aiheutti minussa usein pelkoa, häpeää ja syyllisyyttä. Olen vihainen, että hän aiheutti minulle kohtuutonta pahaa oloa, josta en vieläkään ole päässyt eroon.

Tässä tilanteessa koin syyllisyyttä, että minun pitäisi olla superäiti ja miehellä ei ole vastuuta. Koen syyllisyyttä, etten pysty pitämään kotia siinä kunnossa kuin mies toivoisi. Tiedän itse, että se on paljon vaadittu itseltäni. Ei mahdotonta, mutta kohtuutonta pienten lasten kanssa. Tämä kohtuuton syyllisyys sai vihani aikaan. En halua kokea syyllisyyttä, joka ei johda kuin negatiiviseen kierteeseen.

Täytyy kyllä myöntää, että en todennäköisesti ole uskaltanut täysin kohdata syyllisyyttäni ja siksi viha on päällimmäinen tunteeni. En haluaisi kokea liioiteltua syyllisyyttä ja siksi pakenen. Totta kai vihan taustalla on myös se, että minulta odotetaan asioita, joita mieheni voisi itse tehdä. Tähänkin liittyy lopulta syyllisyys, koska koen velvollisuudekseni hoitaa ne. Todellisuudessa mies olisi voinut hoitaa oman osuutensa.

Tätä asiaa olen jo monesti työstänyt ja päässyt paljon eteenpäin. Näin voimakasta vihaa ei ole usein tullut viimeaikoina. Tästä taas eteenpäin!

Uni - ero poikaystävästä

Näin viime yönä unta. Olen viime aikoina miettinyt mummoani. Tästä syystä melko varmasti olin unessani mummolassa. Unesta en muista kuin sen, että mietin eroa poikaystävästäni. Tein unessani päätöksen, että eroan hänestä. Odottelin, että olisin nähnyt hänet, jotta olisin voinut sanoa asiasta hänelle. Kohtaamista ei koskaan tapahtunut, vaan uni päättyi ennen sitä.

Unessa ollut poikaystäväni on ollut exäni jo pitkään. Hän oli aikoinaan kiinnostunut minusta ja sitä kautta kiinnostuin hänestä. En ollut koskaan erityisen ihastunut häneen, vaan siihen että joku kiinnostui minusta. Suhteemme, jos sitä sellaiseksi voi kutsua, kesti ehkä lähemmäksi vuoden. Takerruin häneen, koska edellinen suhteeni oli päättynyt ja en osannut olla yksin. Hänen kanssaan sain uusia kokemuksia. Minun oli helppo olla hänen kanssaan, koska hän ei tuntenut aiempaa historiaani. Sain olla se joka olin, eikä minun tarvinnut olla estynyt minä niin kuin olin ollut. Suhde olisi pitänyt päättää jo alkuunsa, koska en nähnyt siinä tulevaisuutta, mutta en vain osannut lähteä suhteesta. Toisinaan häpesin häntä, joten oli silkkaa tyhmyyttä olla koko suhteessa. Pitkän taistelun jälkeen jätin hänet.

Unessa tein päätöksen, että suhde päättyy. Olin hyvin luottavainen ja rauhallinen ratkaisuni kanssa. En vain nähnyt miestä unessa, että olisin voinut sanoa sanottavani. En voi olla miettimättä johtuiko unen päättyminen kesken siitä, että kaikesta huolimatta pelkäsin kohdata totuuden. Pelkäsinkö sanoa, että suhde on päättynyt.

En tietenkään voi olla ajattelematta, mitä uni minulle yritti kertoa. Mietin kertooko uni nykytilanteesta? Onko sisäinen vastaus eroon tässä unessa? Enkö vain uskalla kohdata sitä? Jostakin syystä en usko unen kertovan siitä. Niin vai enkö vain halua? Pelkäänkö? Uskon unen kertovan enemmänkin pelosta ja niiden kohtaamisesta. Ehkä uni kertoo muista ihmissuhteista. Ehkä minun on jätettävä jotkin ihmissuhteeni taakseni. Antaa niiden pikkuhiljaa hiipua. Tätä se voisi enemmänkin olla.

Mietin nimittäin ihmissuhteita eilen. Olen pitkään miettinyt, että parille ihmiselle kirjoittaisin kirjeen. Haluaisin kertoa heille heidän tärkeytensä minulle ja sen, että haluan heistä vielä parempia ystäviä.

Pelkoja olen pohtinut paljon ja niitä alkanut kohdata. Ehkä minulla silti on joku tärkeä asia kohdattavana, josta uni yritti kertoa.

Mummoni kuolema ja ongelmien alkulähde

Mieleeni nousi mummoni kuolema. Mummon kuolemasta on jo vuosia aikaan. Niihin aikoihin tai itseasiassa joitakin viikkoja tämän jälkeen minun ongelmani alkoivat. Aiemmin ajattelin ongelmieni ajoittumisen liittyneen työelämään eli aikuisuuteen ja vastuulliseen elämään siirtymiseen. Edelleenkään en tiedä onko toinen vain vai ei kumpikaan  merkittävässä osassa ongelmien kannalta, mutta nyt pulpahti uusi näkökulma käsittelyyn.

Olin äitini kanssa, kun tieto mummon kuolemasta tuli. Ajankohta oli mitä huonoin. Päivän piti olla juhlapäivä, mutta siihen päivään tuli paljon latauksia. Samaan aikaan maailmalla tapahtui kauheuksia. Tähän päivään latautuu perheessämme todella paljon surua ja haikeutta jo ennen kyseistä päivää. En usko äitini käsitelleen asioita syvällisesti, mikä myös näkyy.

Pohdittuani asioita mietin, olenko itsekään käsitellyt mummoni kuolemaa. En muista kovin hyvin tilannetta, kun sain tiedon mummoni kuolemasta. Olin äitini kanssa, kun äiti sai puhelinsoiton. Minun mielestäni äiti sulkeutui ja suri tilannetta lopetettuaan puhelun. Uskon minuakin surettaneen, mutta en muistaakseni kovin avoimesti sitä näyttänyt. En surrut antaumuksella, vaan päästin ihan pienen osan surusta irti. Sen verran, että muut näkivät tilanteen koskettavan. He eivät kuitenkaan nähneet, kuinka se kosketti minua. Tuntuu, että ehkä pidän edelleenkin isoa osaa surusta sisälläni, koska puhdistavaa itkua ei tullut koskaan tai en ainakaan muista sellaista. En muista lohdutinko äitiäni, mutta ei hän ainakaan minua lohduttanut.  Samassa tilassa kuitenkin olimme.

Selitin itselleni, että tilanne on luonnollinen iäkkäälle ihmiselle. Selitin tilannetta itselleni myös siten, että mummolle tilanne oli helpotus. Näin varmasti oli, mutta näillä verukkeilla en antanut tilaa itkulle. En antanut itselleni tilaisuutta kohdata omia tunteitani. En uskaltanut kohdata totuutta, että mummoni oli minulle tärkeä, mutta en sitä hänelle koskaan sanonut. Verukkeellani pystyin myös välttämään asioiden kohtaamisen laajemminkin.

Mummoni eli pitkään. Välillä hän oli sairaalassa, mutta eli loppuun asti kotona. Tuudittauduin siihen, että elämä on tällaista. En uskaltanut kohdata tosiasiaa, että mummoni on vanha ja voi kuolla koska vain. Olin menossa reissuun, kun kuulin mummoni joutuneen taas sairaalaan. Ajattelin mennä muutaman päivän reissun jälkeen katsomaan mummoani sairaalaan. Tätä kertaa ei koskaan tullut. Tästä syystä en päässyt kohtaamaan kaikkea sitä, mitä olisin voinut kohdata rohkaistuttuani.

Olen kokenut syyllisyyttä etten mennyt käymään sairaalassa mummon viimeisinä elinpäivinä. En ole kokenut voimakasta syyllisyyttä, mutta  jonkin verran. Luulen, etten ole vielä kaikkea sitä syyllisyyttä kohdannut. Olen yrittänyt olla kohtaamatta totuutta eli kohtaamaani syyllisyyttä.

En ole kohdannut myöskään omaa sairaala-, sairastumis- ja kuolemanpelkoa. Nämä todennäköisesti olivat syitä, etten tykännyt vierailla mummoni luona sairaalassa. Silloin se olisi ollut helppoa, koska silloin hän tuli fyysisesti lähemmäksi minua. Kuolemanpelko selittää osin myös sitä, että selitin mummoni kuoleman helpotuksena.

Mummoni poismenoon liittyi myös vihaa. Mielestäni kotona yritettiin tässä elämäntilanteessa pitää kulisseja pystyssä. Ehkä se ei sitä ollut, mutta koin sen niin. Vanhempani olivat silloin eronneet, mutta isäni halusi tulla mummon hautajaisiin. En ymmärrä, mitä hän siellä teki. He tulivat äitini kanssa yhdessä. Mielestäni äitini ei uskaltanut kohdata sukulaisiaan, koska hän oli eronnut, epäonnistunut parisuhteessa. Uskon äidin pelänneen häpeää. Hän halusi isäni sinne, jotta sukulaiset eivät kysyisi asiasta eikä äitini tarvitsisi kohdata totuutta.

Minussa tämä teennäisyys aiheutti erittäin voimakasta vihaa. En halunnut hautajaisissa olla vanhempien kanssa tekemisissä. Vaikka näen isän tulleen hautajaisiin äidin toiveesta, silti olin isälleni vihainen. En tiedä miksi. Ehkä koska koin isän hylänneen meidät, mutta hän ei jättänyt meitä rauhaan. Koin myös, ettei meidän mielipiteillä ollut mitään merkitystä, meitä ei kunnioitettu. Olettaen, että vanhempani tiesivät, etten halunnut isääni sinne. Kolmas selitys voisi olla myös se, että isä mahdollisti asioiden pakenemisen. Minä pakenen asioita helposti. Kärsiväni siitä ja jossakin syvällä sisälläni toivoisin pääseväni siitä eroon. Isäni ei omalla käytöksellään tukenut minua, niin kuin ei koskaan muulloinkaan. Tämä aiheuttaa minussa vihaa.

Mummon kuolemaan liittyy paljon käsittelemättömiä tunteita ja ajatuksia. Pohtiessani asiaa pelon tunne pyrkii pintaan, mutta en koe nyt olevani täysin turvassa, jotta kohtiaisin sen. Oli miten oli, nyt on uskallettava käsitellä siihen liittyvät tunteet, jotta vapautuisin siihen liittyvästä taakasta. Uskon, että tämän asian käsiteltyäni, voin päästä paljon eteenpäin elämässäni.

Lapsuus - haavemaailma vai kokemusmaailma

Kuten edellisessä tekstissä kirjoitin, niin halusin äidiltäni vastauksia lapsuuteeni liittyen. Aluksi sain valaisevia tietoja menneisyydestäni, joita en itse muistanut. Selviteltyäni lisää sain erilaista informaatiota. Kun halusin tietää mm. peloistani, äitini vähätteli niitä. Hän yritti saada ne kuulostamaan normaalilta, mitä se ei ole. Hän ei myöskään pystynyt kohtaamaan monia muita ongelmiani. Todennäköisesti hän ei pysty kohtaamaan omia heikkouksiaan ja epäonnistumisiaan, vaikka niitä hieman sivusi. Hän ei kuitenkaan pystynyt niitä asioita avaamaan minulle enemmän.

Tuntuu pahalta ja koen ennenkaikkea surua, että hän ei nähnyt muuttumistani entistä enemmän introvertiksi. Hän sanoi, ettei nähnyt kiusaamistani. Äitini tiesi, että se olisi mahdollista ja siksi hän kysyi minulta ja muilta lapsilta sekä opettajalta kiusaamisesta. Kaikki kielsivät sen. Äitini sanoi, että isäni pelkäsi, mutta peitti sen hyvin. Ehkä opin peittämisen taidon tässä asiassa. Koen vihaa, että vanhempani ei osannut nähdä pahaa oloani.

Äitini sanoi, että minä en tykännyt vieraiden ihmisten kosketuksesta. En tykännyt siitäkään, että minua otettiin syliin. Halusin itse hakeutua syliin, jos siltä tuntui. Äidin mielestä hän piti meitä paljon sylissä vauvana. Kun aloin kävellä, en enää sylissä viihtynyt. Eikö äitini näistä tajunnut, etteivät asiat ole kunnossa? Jos lapsi haluaa itse valita sylintarpeen ja ei tykkää vieraiden kosketuksesta, ei kaikki ole hyvin. Eikö edes se tietoa auta, että en halunnut heidän puuttuvan mihinkään asioihini? Lapsissa on yksilöllisiä eroja, mutta en usko, etteikö minussa olisi ollut nähtävissä paha olo.

Vyöhyketerapian mukaan huono näkö viittaa siihen, ettei ihminen halua nähdä jotakin/joitakin asioita elämässä. Tämä voisi pitää äitini kohdalla hyvinkin paikkaansa. Hän sanoi, että olimme onnellisia lapsia. Hänestä perhe-elämämme oli onnellista, vaikka myönsikin isäni hallitsevuuden olleen ongelma. Hän ei sitä vain silloin kuulemma nähnyt.

Äiti myös kuvasi itseään rakastavaksi äidiksi. En näe äitiäni sellaisena. Ajattelen, että hän olisi halunnut olla sellainen, mutta ei sitä ollut. Muistan erään tilanteen lapsuudestani, jossa minulla oli riitaa sisarukseni kanssa. Äiti ehdotti, että halaisimme anteeksipyynnön merkiksi. Tilanne tuntui oudolta. Jos olisimme tottuneet perheessämme halaamaan, ei tilanne olisi tuntunut niin oudolta eikä se todennäköisesti olisi jäänyt mieleeni. Mielestäni rakastamiseen kuuluu läheisyys ja takaaminen. Edellä kuvaamani  ei mielestäni ollut aitoa rakkautta. Jos äitini olisi ollut rakastava, olisi sen pitänyt näkyä myös minusta.

Äitini eli haavemaailmassa ja minä rakkaudettomassa perheessä, jossa vaiettiin asioista, ei haluttu nähdä asioita ja ei osattu näyttää tunteita.

Hassua oli, että äidin mukaan hän ei halunnut vihan näkyvän kasvatuksessa. Syytä tälle en tiedä. No isä näytti paljon vihaa. Minä luultavasti aistin äidin vihan pakenemisen ja sen takia en uskaltanut näyttää omaa vihaani. Se oli kielletty tunne ja siksi minusta tuli kiltti.

Nyt minä koen vihaa, kun asioita ei nähty niin kuin minä koin, ei sinnepäinkään. Ennen kaikkea tuntuu pahalta, että joitakin asioita ei haluttu nähdä tai uskallettu kohdata. Äitini mm. tiesi tai aisti, että häpesin vanhempiani (hän kirjoitti siitä itse). Jos hän olisi uskaltanut, hänen olisi pitänyt ottaa asia käsittelyyn. Hän ei tehnyt sitä. Häpeä on edelleen syvällä sisälläni, koska siitä tehtiin kiellettyä niin kuin kaikista muistakin tunteista. Niin surullista, niin surullista.

Isän kaipuu ja miehen kaipuu

Olin ajatellut käsitteleväni anteeksiantoa. En ole vain ehtinyt kirjoittaa. Nyt on ollut muut asiat mielessä. Palaan anteeksiantoon myöhemmin.

Olen voinut niin pahoin, että olen tarttunut asioiden käsittelyssä uusiin tapoihin. Kirjoitin äidilleni viestin, jossa kyselin paljon mieltäni askarruttavia asioita. Suhtaudun toki äidin viestiin kriittisesti, mutta niissä on paljon perää.

Itkin vuolaasti, kun luin viestiä. Niissä yhdistyi isän poissaolevaisuus ja etenkin lapsuudessani kova kaipuu isääni kohtaan. Hain muilta sukulaismiehiltä huomiota, koska isäni ei sitä antanut. Isäni toivoi, että kasvaisin isommaksi, jolloin hänen olisi ollut helpompi lähestyä meitä. Sitä hetkeä ei koskaan tullut, että olisin riittävän iso. Se oli liian myöhäistä. En koskaan päästänyt häntä lähelle. Todennäköisesti hän ei sitä yrittänytkään, koska suhde oli sen verran etäinen.

Minulle jäi kova isän kaipuu. Tästä syystä toivon mieheltä kovasti huomiota. Toivoisin saavani häneltä rakkautta, jota en isältäni koskaan saanut. Olen miehelle vihainen, koska hän ei huomaa minua. Todellisuudessa olen isälleni vihainen.

Äiti kertoi tapahtuman, jossa olin esikouluikäisenä juossut isän perään ja pyytänyt häntä ottamaan minut mukaan. Hän oli bussissa eikä pystynyt ottamaan minua. Uskon, että olin muutenkin tarvetta isän huomiosta ilmaissut, mutta hän ei niihin reagoinut niin kuin ei miehenikään nyt.

Yritän miettiä mikä tunne liittyy tähän, kun isä tai mies ei huomaa. Pelko, häpeä, syyllisyys, viha? Hylätyksitulemisen pelkoa, tosin henkisestihän he ovat hylänneet minut jo, joten pelkään todennäköisesti vielä miehen fyysistä hylkäämistä. Häpeää siinä mielessä, että koen kelpaamattomuutta. En ole riittävän hyvä miehille. Olen huono ihminen. Syyllisyyttä en mielestäni koe ellei sitä lasketa, että lankesin mieheeni. Vihaa tunnen, etten saa mitä ansaitsen. Vihaa, että minua kohdellaan näin.

Minusta tuntuu pahalta, että isäni ei antanut huomiota eikä miehenikään anna minulle. En halua lapsilleni samaa ja siksi pohdin näitä asioita. Voinko näitä asioita jotenkin ratkaista vai kuinka jatkan elämääni? Kaipaan kipeästä vastauksia näihin. Tällä hetkellä ahdistus on kova.