Alunperin minun oli tarkoitus kirjoittaa tänne sekaan omia ajatuksia. Ajattelin kuitenkin kirjata ylös Antti Pietilän ajatuksia antianteeksiannosta lähinnä itselleni. Seuraavassa postauksessa käsittelen tähän aiheeseen liittyviä ajatuksia.
Jos anteeksiantoa ei ole valmis kohtaamaan, silloin käytössä ovat Antti Pietiläistä Tunne, antitunne, perimä: Johdanto tunteiden dynamiikkaan lainaten pakeneminen ja takertuminen. Pakeneminen kohdistuu kaikkiin tunteisiin, joita ei ole kyetty totuudellisesti kohtaamaan.
Pakomatkaja on sisäisiä (päihteet, sairaudet, uskonnollinen hurmos, huuhaaopoi tai tiedeuskoon) ja ulkoisia (maine, kunnia, suoritukset, raha tai julkisuus). Sisäisissä pakomatkoissa paetaan tunteita ja omaatuntoa. Ulkoisissa matkoissa pyritään täyttyämään sisäisen tyhjyys ja vahvistamaan ego eli minuus.
Takertuminen ilmenee täyttämällä sisäinen tyhjyys takertumalla mm. ryhmään, lahkoon, oppijärjestelmään, filosofiaan jne.. Takertumisella voi olla tarve pelastua, löytää auktoriteetti, jonka turvaan voi heittäytyä. Takertuja ei kykene ottamaan vastuuta ratkaisuistaan.
Anteeksianto on monenlaisten riippuvuuksien lähtökohta. Addiktio on kuin pelastusrengas tälle hukkumassa olevalle pakenijalle ja takertujalle. Paluu todellisuuteen on pakenemisen ja takertumisen jälkeen usein liian raju.
Olennaista on tunnustaminen, nöyrtyminen ja sitä kautta eteneminen.
Ihminen, jonka on vaikea antaa anteeksi itselleen ja muille, saattaa olla uhrautuvainen, ulkokultainen ja ulkonaisesti huoliteltu. Hänestä tulee helposti enkeli, joka torjuu omat tunteensa, mutta ottaa herkästi huomioon toisen tunteet.
Hän ei koska löydä, koska hän ei uskalla pysähtyä kohtaamaan itsensä. Hän juoksee ja suorittaa läpi elämän, poukkoilen sinne tänne, kunnes kuolee.
Vain yksinäisyydessä voi löytää itsensä.
sunnuntai 30. maaliskuuta 2014
torstai 27. maaliskuuta 2014
Anteeksianto 1
Antti Pietiäisen Tunne, antitunne, perimä: Johdanto tunteiden dynamiikkaan. On avannut minulla paljon uusia työstettäviä asioita. Muutamia mainitakseni heikkouksieni myöntäminen ja anteeksianto. Nyt käsittelen jälkimmäistä.
Kirjassa sanotaan näin anteeksiannosta.
Anteeksianto on syvä omantunnon halu vapautua pelosta, vihasta, syyllisyydestä ja häpeästä sekä halu oppia tuntemaan itsensä.
Tätähän minä kokoajan olen etsinyt. Haluan olla minä ilman turhaa pelkoa, vihaa, syyllisyyttä ja häpeää. Haluan oppia tietämään, mitä haluan, mikä on minulle hyväksi ja mitä tunnen. Haluan tietää, kuka minä olen.
Anteeksiantoa edeltää syvä nöyrtymisen, mitättömyyden tunteen ja minuuden kadottamisen tila.
Ilman nöyrtymistä - omasta egostaan eli minuudestaan luopumista - ei anteeksianto ole mahdollinen eikä ihminen voi tuntea aitoa syvää rakkautta eikä totuutta.
Huomaan, etten osaa olla nöyrä ja luopua asioita yhteisen hyvän vuoksi. Ajattelen liikaa itseäni. Tämä johtuu siitä, että kotona en ole oppinut pitämään puoliani ja ajattelemaan itseäni. Tästä seurannutta hyvyyttäni on lapsena käytetty hyväksi, mikä tuntui pahalta. En halua sitä enää, joten olen mennyt toiseen ääripäähän. Minun pitäisi alkaa uskoa sisäiseen ääneeni ja lopettaa, etenkin miehen kanssa, turha kinastelu. Mies ei minua käytä hyväksi, joten voin pyrkiä yhteiseen hyvää. Ei se tarkoita sitä, että en voisi asettaa rajoja ja ettenkö tekisi virheitä, mutta monet turhat riidat vältetään varmasti. Näin kaikki voisi paremmin.
Anteeksianto on tunnetila, joka edellyttää tunnustamista. Ilman väärän teon tunnustamista ja tähän liittyvää nöyrtymistä ei anteeksianto voi olla aito.
Anteeksianto tapahtuu yleensä aina ensin itselle, oman osallisuuden tunnustamisen kautta, ja vasta sen jälkeen henkilölle tai henkilöille, joita asia koskee.
Tämä tuntuu järkevältä aikuiselle. Miten voin myöntää osallisuuteni, kun olin lapsi? Miten olen osallinen isän hylkäämiseen 5-6 -vuotiaana tai äidin etäiseen suhtautumiseen koko lapsuuteni ajan? En keksi muuta kuin syntymällä omille vanhemmilleni ja kantamalla heidän perimää.
Anteeksianto edellyyttää totuuden hyväksymistä sellaisenaan ilman selityksiä ja puolustamisen tarvetta... ...Totuus on tunnustettava ja sen edessä nöyrtytään. Se on tapahtunut mikä on tapahtunut. Mitään ei voi enää muuttaa eikä tehdä tekemättömäksi, voi vain nöyrtyä.
Tämä on minulle vaikeaa. En joka tilanteessa osaa hyväksyä totuutta, vaan yritän kääntää asian itselleni mieluisaksi. Miehen kanssa totuuden sietäminen on vaikeaa. Isäni ei osannut hyväksyä virheitään eikä tullut vastaan ennen kuin oli mustaa valkoisella, jos edes silloinkaan. Taisteluni miestäni vastaan on minulle taisteluja isääni vastaan, tässäkin asiassa. Onneksi olen oppinut yhdistelemään näin asioita toisiinsa. Tunteidensiirrosta poisoppiminen on seuraava vaihe.
Jos anteeksianto ei ole täydellinen, jos se esimerkiksi jää vain sanalliseksi ilmaisuksi ilman siihen liityvää tunnetta, pakeneminen jatkuu.
Lukiessani anteeksiannosta tajuan, että näen vanhempien tehneen paljon minua kohtaan väärin. Olen antanut heille anteeksi, että olen kärsinyt heidän kasvatuksesta. En saanut sitä hellyyttä, rakkautta ja huolenpitoa, jota olisin ansainnut ja tarvinnut. Jotakin tästä anteeksiannosta on puuttunut. Järjellä olen antanut anteeksi, mutta sisimmässäni en ole antanut anteeksi. Omassa käytöksessäni vanhempiani kohtaan on tapahtunut muutosta, mutta kiukku, viha ja ehkä häpeäkin nostaa päätä, kun asiat muistuttavat kotitilanteita. Jos olisin oikeasti antanut anteeksi, en usko minuun kohdistuneen samanlaisen epäoikeudenmukaisuuden kuin kotona nostavan voimakkaita tunteita minussa.
Anteeksianto ei myöskään koskaan voi tapahtua vain yleisellä tasolla, vaan sillä on oltava selvä kohde ja yhteys elämänkaareen tai perimään.
Kohteeni selkeästi ovat äitini ja isäni. Elämänkaaren sijoittaisin ne niihin kohtiin, jolloin isäni on hylännyt minut. Vahvin kokemus sijoittuu 5-6 vuoden ikään. Äidin kohdalla en niinkään osaa sanoa. Rakkauden ja hellyyden puute on ollut läpi elämän. Ehkä se sitten liittyy perimään, mitä äiti on kertonut taustoista.
Anteeksianto seuraa omakohtaisen pelon, vihan, syyllisyyden ja häpeän kohtaamisesta ja tunnustamisesta.
Tätä työskentelyä olen tehnyt ja päässyt siinä rutkasti eteenpäin. Nyt osaan yhdistää tunteita ihmisiin, asioihin ja tapahtumiin. Näin pääsen niitä tunnustamaan.
Rehellisyys ja anteeksianto synnyttää rauhan ja uuden mahdollisuuden.
Tätä kohti.
Kirjassa sanotaan näin anteeksiannosta.
Anteeksianto on syvä omantunnon halu vapautua pelosta, vihasta, syyllisyydestä ja häpeästä sekä halu oppia tuntemaan itsensä.
Tätähän minä kokoajan olen etsinyt. Haluan olla minä ilman turhaa pelkoa, vihaa, syyllisyyttä ja häpeää. Haluan oppia tietämään, mitä haluan, mikä on minulle hyväksi ja mitä tunnen. Haluan tietää, kuka minä olen.
Anteeksiantoa edeltää syvä nöyrtymisen, mitättömyyden tunteen ja minuuden kadottamisen tila.
Ilman nöyrtymistä - omasta egostaan eli minuudestaan luopumista - ei anteeksianto ole mahdollinen eikä ihminen voi tuntea aitoa syvää rakkautta eikä totuutta.
Huomaan, etten osaa olla nöyrä ja luopua asioita yhteisen hyvän vuoksi. Ajattelen liikaa itseäni. Tämä johtuu siitä, että kotona en ole oppinut pitämään puoliani ja ajattelemaan itseäni. Tästä seurannutta hyvyyttäni on lapsena käytetty hyväksi, mikä tuntui pahalta. En halua sitä enää, joten olen mennyt toiseen ääripäähän. Minun pitäisi alkaa uskoa sisäiseen ääneeni ja lopettaa, etenkin miehen kanssa, turha kinastelu. Mies ei minua käytä hyväksi, joten voin pyrkiä yhteiseen hyvää. Ei se tarkoita sitä, että en voisi asettaa rajoja ja ettenkö tekisi virheitä, mutta monet turhat riidat vältetään varmasti. Näin kaikki voisi paremmin.
Anteeksianto on tunnetila, joka edellyttää tunnustamista. Ilman väärän teon tunnustamista ja tähän liittyvää nöyrtymistä ei anteeksianto voi olla aito.
Anteeksianto tapahtuu yleensä aina ensin itselle, oman osallisuuden tunnustamisen kautta, ja vasta sen jälkeen henkilölle tai henkilöille, joita asia koskee.
Tämä tuntuu järkevältä aikuiselle. Miten voin myöntää osallisuuteni, kun olin lapsi? Miten olen osallinen isän hylkäämiseen 5-6 -vuotiaana tai äidin etäiseen suhtautumiseen koko lapsuuteni ajan? En keksi muuta kuin syntymällä omille vanhemmilleni ja kantamalla heidän perimää.
Anteeksianto edellyyttää totuuden hyväksymistä sellaisenaan ilman selityksiä ja puolustamisen tarvetta... ...Totuus on tunnustettava ja sen edessä nöyrtytään. Se on tapahtunut mikä on tapahtunut. Mitään ei voi enää muuttaa eikä tehdä tekemättömäksi, voi vain nöyrtyä.
Tämä on minulle vaikeaa. En joka tilanteessa osaa hyväksyä totuutta, vaan yritän kääntää asian itselleni mieluisaksi. Miehen kanssa totuuden sietäminen on vaikeaa. Isäni ei osannut hyväksyä virheitään eikä tullut vastaan ennen kuin oli mustaa valkoisella, jos edes silloinkaan. Taisteluni miestäni vastaan on minulle taisteluja isääni vastaan, tässäkin asiassa. Onneksi olen oppinut yhdistelemään näin asioita toisiinsa. Tunteidensiirrosta poisoppiminen on seuraava vaihe.
Jos anteeksianto ei ole täydellinen, jos se esimerkiksi jää vain sanalliseksi ilmaisuksi ilman siihen liityvää tunnetta, pakeneminen jatkuu.
Lukiessani anteeksiannosta tajuan, että näen vanhempien tehneen paljon minua kohtaan väärin. Olen antanut heille anteeksi, että olen kärsinyt heidän kasvatuksesta. En saanut sitä hellyyttä, rakkautta ja huolenpitoa, jota olisin ansainnut ja tarvinnut. Jotakin tästä anteeksiannosta on puuttunut. Järjellä olen antanut anteeksi, mutta sisimmässäni en ole antanut anteeksi. Omassa käytöksessäni vanhempiani kohtaan on tapahtunut muutosta, mutta kiukku, viha ja ehkä häpeäkin nostaa päätä, kun asiat muistuttavat kotitilanteita. Jos olisin oikeasti antanut anteeksi, en usko minuun kohdistuneen samanlaisen epäoikeudenmukaisuuden kuin kotona nostavan voimakkaita tunteita minussa.
Anteeksianto ei myöskään koskaan voi tapahtua vain yleisellä tasolla, vaan sillä on oltava selvä kohde ja yhteys elämänkaareen tai perimään.
Kohteeni selkeästi ovat äitini ja isäni. Elämänkaaren sijoittaisin ne niihin kohtiin, jolloin isäni on hylännyt minut. Vahvin kokemus sijoittuu 5-6 vuoden ikään. Äidin kohdalla en niinkään osaa sanoa. Rakkauden ja hellyyden puute on ollut läpi elämän. Ehkä se sitten liittyy perimään, mitä äiti on kertonut taustoista.
Anteeksianto seuraa omakohtaisen pelon, vihan, syyllisyyden ja häpeän kohtaamisesta ja tunnustamisesta.
Tätä työskentelyä olen tehnyt ja päässyt siinä rutkasti eteenpäin. Nyt osaan yhdistää tunteita ihmisiin, asioihin ja tapahtumiin. Näin pääsen niitä tunnustamaan.
Rehellisyys ja anteeksianto synnyttää rauhan ja uuden mahdollisuuden.
Tätä kohti.
tiistai 18. maaliskuuta 2014
Uni luopumisesta ja surusta
Näin viime yönä unta, jossa olimme anopin ja appiukon kanssa reissussa. Olimme perheen kesken hotellin parvekkeella. Anoppi ja appiukko olivat tulossa pitkiä, tosi pitkiä tikapuita pitkin alaspäin. Anoppi katkaisi vahingossa turvanarun ja putosi. Kuolema oli melko varma, mutta häntä ei unessa löydetty. Tikapuut kaatuivat tässä yhteydessä. Appiukkoa ei unessa näkynyt enää, joten ei tiedä, mitä hänelle tapahtui. Hänen kuolemaansa en surrut, joten oletin, ettei hän välttämättä kuollut. Unessa anoppi vaihtui äidiksi. Surin paljon äidin menetystä. Harmitti kovasti, ettemme häntä löytäneet.
Unessa minulta vietiin myös matkalaukku, joka oli minulle tärkeä. Yritin sinnikkäästi etsiä sitä. Pääsin jäljille, mutta en löytänyt sitä.
Uskoisin kuoleman ja sen suremisen liittyvän jonkin asian luopumiseen ja siitä suremiseen. Olisikohän luopuminen liittynyt oikeasti äitiin? En tiedä mistä hänessä olisin luopunut, mutta aamulla pohdin äitiäni. Olin katkera ja/tai kiukkuinen, että elämäni on niin vaikeaa hyvinvoinnin näkökulmasta. Koin aamulla, että vanhempani ovat pilanneet minun elämäni. Minulla on paljon asioita käsiteltävänä eikä loppua tunnu näkyvän. Tiedän olevani vastuussa omasta elämästäni. Katkeruus johtuu enemmänkin siitä, ettei minulle ole annettu välineitä käsitellä näitä. Siksi eteneminen on niin hidasta. Kiukku ja katkeruus todennäköisesti hidastavat paranemista, mutta en tiedä kuinka luopuisin siitä. Järjentasolla olen asian käsitellyt, mutta todellinen anteeksianto puuttuu. Miten sen teen?
Matkalaukun katoaminen voi liittyä siihen, etten osaa antaa periksi. Sinnikkäästi etsin sitä unessa. En tiedä mitä laukussa oli, mutta minulle jäi sellainen fiilis, että tunnetasolla se oli tärkeämpi kuin rahallisesti. Usein harmittelen asioita, jos olen mokannut. Voi olla, että minua harmitti unessa, etten kyennyt pitämään huolta matkalaukusta.
En osaa tarkkaan sanoa mistä kaikista pidän tiukasti kiinni, koska niitä on paljon. Yksi on tietenkin lapsuudessa koettu vääryys. Kuten aiemmin kirjoitin, niistä pitäisi päästää irti. Kiukussa vain on tuttua ja turvallista, vaikka se saa minut pahalle tuulelle. En haluaisi olla kiukkuinen, mutta en tiedä, kuinka edetä. Tätä täytyy käsitellä lisää. Tästä haluan luopua.
Unessa minulta vietiin myös matkalaukku, joka oli minulle tärkeä. Yritin sinnikkäästi etsiä sitä. Pääsin jäljille, mutta en löytänyt sitä.
Uskoisin kuoleman ja sen suremisen liittyvän jonkin asian luopumiseen ja siitä suremiseen. Olisikohän luopuminen liittynyt oikeasti äitiin? En tiedä mistä hänessä olisin luopunut, mutta aamulla pohdin äitiäni. Olin katkera ja/tai kiukkuinen, että elämäni on niin vaikeaa hyvinvoinnin näkökulmasta. Koin aamulla, että vanhempani ovat pilanneet minun elämäni. Minulla on paljon asioita käsiteltävänä eikä loppua tunnu näkyvän. Tiedän olevani vastuussa omasta elämästäni. Katkeruus johtuu enemmänkin siitä, ettei minulle ole annettu välineitä käsitellä näitä. Siksi eteneminen on niin hidasta. Kiukku ja katkeruus todennäköisesti hidastavat paranemista, mutta en tiedä kuinka luopuisin siitä. Järjentasolla olen asian käsitellyt, mutta todellinen anteeksianto puuttuu. Miten sen teen?
Matkalaukun katoaminen voi liittyä siihen, etten osaa antaa periksi. Sinnikkäästi etsin sitä unessa. En tiedä mitä laukussa oli, mutta minulle jäi sellainen fiilis, että tunnetasolla se oli tärkeämpi kuin rahallisesti. Usein harmittelen asioita, jos olen mokannut. Voi olla, että minua harmitti unessa, etten kyennyt pitämään huolta matkalaukusta.
En osaa tarkkaan sanoa mistä kaikista pidän tiukasti kiinni, koska niitä on paljon. Yksi on tietenkin lapsuudessa koettu vääryys. Kuten aiemmin kirjoitin, niistä pitäisi päästää irti. Kiukussa vain on tuttua ja turvallista, vaikka se saa minut pahalle tuulelle. En haluaisi olla kiukkuinen, mutta en tiedä, kuinka edetä. Tätä täytyy käsitellä lisää. Tästä haluan luopua.
lauantai 15. maaliskuuta 2014
Miehelleni
Kasvuprosessini on edelleen vahvasti käynnissä. Prosessin aikana olen nähnyt kuinka epäasiallisesti olen käyttäytynyt. Olen käyttäytynyt erityisesti sinua kohtaan huonosti. Pyydän sitä kovasti anteeksi! Tekojani en voi muuttaa, mutta käytöstäni voin tästä edespäin.
Käyttäytymiseni taustalla on ollut kotini malli. Isäni oli omalla tavallaan dominoiva ja äitini alistui siihen. Kuten tiedät, en halua olla samanlainen kuin äitini. Minusta ansaitsen parempaa. En koskaan ajatellut, etten haluaisi olla niin kuin isäni. Sisimmässäni ajattelen niin, mutta se pääsi jotenkin unohtumaan. Koin niin suurta vihaa, kuinka äitiäni on kohdeltu, että en tajunnutkaan muuttuneeni isäksi.
Parisuhdemallini ei suoraan tullut kotoa, vaan se kääntyi päälaelleen. Minä otin isäni roolin. Olin se jota ei saa kohdella huonosti, mutta kohtelin sitten sinua väärin. Purin sinuun kaiken vihan, jota koin isääni kohtaan. Huomaan toisinaan vihastuvani lapsille. Silloin tajuan, että olen sinulle vihainen, mutta lapset laukaisevat tämän tunteen minussa. Kun pohdin asiaa vielä tarkemmin, huomaan todellisuudessa olevani isälleni vihainen. Harmittaa, että lapseni ja sinä oletten joutuneet sijaiskärsijöiksi. Yritän parantaa tässä tapaani.
Olit aikoinaan minulle tosi tärkeä. Jos rehellisiä ollaan, niin en osannut päästää sinusta irti, vaikka olisi pitänyt. Olin riippuvainen sinusta. Pelkäsin, että hylkäät minut. En halunnut olla yksin. Sitten totuin tilanteeseen. En ollut niin huonossa asemassa kuin sinä. Minä pidin lankoja käsissä. Kumpikaan meistä ei osannut lähteä suhteesta pois. Sitten oli tehtävä ratkaisuja elämästä. Päädyimme jatkamaan suhdetta ja menemään siinä eteenpäin.
Nyt olemme tässä pisteessä, jossa elämme. Emme ole tyytyväisiä parisuhteeseemme ja jotain on tehtävä. Hyvääkin meidän suhteelle on kuulunut, mutta liian vähän.
Olen iloinen, että olet valmis menemään terapiaan. Kiitos rohkeudestasi! Välillä mietityttää voiko tällaiselle suhteelle olla jatkoa vai onko ero väistämätön. Lasten takia toivon, että meidän liitto on loppuelämän kestävä. Itseni kohdalla en ole täysin varma. En oikein tiedä mitä toivon. Näin se mieli muuttuu. Ensisijaisesti toivon rakkaudentäyteistä parisuhdetta. Toisen kunnioittamista. Sen jälkeen tulee se mies. Näin kun ajattelen, niin haluan sen miehen olevan sinä. Ehkä siksi en aiemmin ollut varma mitä toivoin, koska en ole aivan varma pystytykö niitä tarjoamaan.
Meillä on monta vuotta mennyt ongelmien parissa, mutta monta vuotta voi olla vielä edessä, jos otamme sen vastaan. Sinussa on äärettömän paljon hyvää, jotka minä olen nujertanut. Toivottavasti pystyn sen korjaamaan ja olet valmis näyttämään taas sen kaiken hyvän minulle.
Se että meidän suhde on perustunut aikaisemmille sinulle ja minulle, on minun suurin kysymysmerkki jatkoa ajatellen. Minä olen muuttunut ja sinäkin. Halutaanko me nyt samoja asioita? Olemmeko kasvaneet erilleen? Kasvammeko edelleen erilleen? Voimmeko tarjota toisillemme sitä mitä tarvitsemme?
Haluaisin, että on me ja sinä ja minä. Haluan meillä olevan paljon yhteistä ja myös omaa. Haluan meidän voivan hyvin ja nauttivan elämästä.
Haluan vielä joku päivä sanoa sinulle rakastavani sinua ja kuulla sinun sanovan samaa minulle! Haluan sinun olevan minun tukeni ja voimavarani ja päin päinvaston. Sinne minä haluan, mennäänkö sinne?
Käyttäytymiseni taustalla on ollut kotini malli. Isäni oli omalla tavallaan dominoiva ja äitini alistui siihen. Kuten tiedät, en halua olla samanlainen kuin äitini. Minusta ansaitsen parempaa. En koskaan ajatellut, etten haluaisi olla niin kuin isäni. Sisimmässäni ajattelen niin, mutta se pääsi jotenkin unohtumaan. Koin niin suurta vihaa, kuinka äitiäni on kohdeltu, että en tajunnutkaan muuttuneeni isäksi.
Parisuhdemallini ei suoraan tullut kotoa, vaan se kääntyi päälaelleen. Minä otin isäni roolin. Olin se jota ei saa kohdella huonosti, mutta kohtelin sitten sinua väärin. Purin sinuun kaiken vihan, jota koin isääni kohtaan. Huomaan toisinaan vihastuvani lapsille. Silloin tajuan, että olen sinulle vihainen, mutta lapset laukaisevat tämän tunteen minussa. Kun pohdin asiaa vielä tarkemmin, huomaan todellisuudessa olevani isälleni vihainen. Harmittaa, että lapseni ja sinä oletten joutuneet sijaiskärsijöiksi. Yritän parantaa tässä tapaani.
Olit aikoinaan minulle tosi tärkeä. Jos rehellisiä ollaan, niin en osannut päästää sinusta irti, vaikka olisi pitänyt. Olin riippuvainen sinusta. Pelkäsin, että hylkäät minut. En halunnut olla yksin. Sitten totuin tilanteeseen. En ollut niin huonossa asemassa kuin sinä. Minä pidin lankoja käsissä. Kumpikaan meistä ei osannut lähteä suhteesta pois. Sitten oli tehtävä ratkaisuja elämästä. Päädyimme jatkamaan suhdetta ja menemään siinä eteenpäin.
Nyt olemme tässä pisteessä, jossa elämme. Emme ole tyytyväisiä parisuhteeseemme ja jotain on tehtävä. Hyvääkin meidän suhteelle on kuulunut, mutta liian vähän.
Olen iloinen, että olet valmis menemään terapiaan. Kiitos rohkeudestasi! Välillä mietityttää voiko tällaiselle suhteelle olla jatkoa vai onko ero väistämätön. Lasten takia toivon, että meidän liitto on loppuelämän kestävä. Itseni kohdalla en ole täysin varma. En oikein tiedä mitä toivon. Näin se mieli muuttuu. Ensisijaisesti toivon rakkaudentäyteistä parisuhdetta. Toisen kunnioittamista. Sen jälkeen tulee se mies. Näin kun ajattelen, niin haluan sen miehen olevan sinä. Ehkä siksi en aiemmin ollut varma mitä toivoin, koska en ole aivan varma pystytykö niitä tarjoamaan.
Meillä on monta vuotta mennyt ongelmien parissa, mutta monta vuotta voi olla vielä edessä, jos otamme sen vastaan. Sinussa on äärettömän paljon hyvää, jotka minä olen nujertanut. Toivottavasti pystyn sen korjaamaan ja olet valmis näyttämään taas sen kaiken hyvän minulle.
Se että meidän suhde on perustunut aikaisemmille sinulle ja minulle, on minun suurin kysymysmerkki jatkoa ajatellen. Minä olen muuttunut ja sinäkin. Halutaanko me nyt samoja asioita? Olemmeko kasvaneet erilleen? Kasvammeko edelleen erilleen? Voimmeko tarjota toisillemme sitä mitä tarvitsemme?
Haluaisin, että on me ja sinä ja minä. Haluan meillä olevan paljon yhteistä ja myös omaa. Haluan meidän voivan hyvin ja nauttivan elämästä.
Haluan vielä joku päivä sanoa sinulle rakastavani sinua ja kuulla sinun sanovan samaa minulle! Haluan sinun olevan minun tukeni ja voimavarani ja päin päinvaston. Sinne minä haluan, mennäänkö sinne?
Uni ja parisuhdeterapia
Näin pitkästä aikaa unta, jonka jollakin tasolla muistan. Olin junassa yksin. Määränpäätä en tiennyt. Samassa loossissa matkusti muutama muukin tuntematon. Yksi mies oli ottanut toisen panttivangiksi. Todennäköisesti kaikki junassa olleista ei sitä tiennyt. Poliisille yritettiin antaa vinkkejä, jotta poliisit osaisivat ottaa hänet kiinni. Unessa poliisi ei saanut häntä kiinni.
Tunnelma oli rauhallinen. Kukaan ei ollut kauhuissaan. Tilanne tuntui enemmänkin peliltä, vaikka sitä se ei ilmeisimmin ollut. Kaappaustilanne oli kuitenkin poikkeuksellinen. Kaappaaja ei tehnyt mitään pahaa, ei esim. uhkaillut. Saattoi olla, että hän oli kaapannut ihastuksensa. Hän kaipasi vain rakkautta.
Jossakin vaiheessa ympäristö muuttui. Olin ex-poikaystäväni kanssa tekemisissä. Hän liittyi jollakin tavalla junamatkaan, mutta en tiedä kuinka. Olisinko ollut hänen luokseen menossa?
Tilanne oli sekava, mutta kai minua yritettiin saada palaamaan hänen kanssaan yhteen. Exänikin olisi halunnut palata yhteen. Minua houkutti ajatus, mutta en siihen lähtenyt. Parempi parisuhde houkutti, mutta ajattelin, ettei ruoho välttämättä ole vihreämpää aidan toisella puolella. En muista oliko meillä jotain pientä säpinää exäni kanssa. Mietin unessa eroa miehestä, mietin parisuhdeterapiaa. Ajatuksia oli paljon.
Unen lopussa tuntematon ihminen alkoi jutella parisuhdeasioista. Hän ehdotti esimerkkejä millainen mieheni voisi olla ja millaisessa tilanteessa olisi hyvä erota. Mikään ei sopinut meihin. Ajattelin, että ehkä voimme vielä ratkaista asiamme. Saattoi olla, että keskustelijan kommenteista osa meni ohi. En tiedä johtuiko siitä, että en halunnut kohdata asioita vai siitä, että jäin miettimään meidän tilannetta. Sitä että ei asioita ole vielä pilattu. Tähän uni loppui.
Fiilikset tässä toisessa osiossa oli erilaiset verrattuna junamatkaan. Nyt oli hyvänolontunnetta, kun toinen oli kiinnostunut minusta. Samanaikaisesti koin ahdistusta, koska en ollut ainakaan 100% valmis lähtemään siihen suhteeseen. En halunnut luopua miehestäni. Rakkaudesta miestäni kohtaan en osaa sanoa mitään. Minulle jäi myös sellainen tunne, että vaikka olisin eronnut miehestäni, niin exän kanssa yhteenpalaaminen ei olisi vaihtoehto. Olemme liian erilaisia.
Näen junan ja matkan elämääni liittyvän matkana jonnekin. Olisiko se sitten sinne hyvään elämään. Määränpää ei ole minulle selkeä niin kuin ei unessakaan. Jos matkani johti exän luo, niin kuin ounastelin unessa, niin voisiko unesta päätellä päämääräni olevan parisuhde? Tarvitseeko se silti olla uusi mies? Unenihan päättyi siihen, että toivoa vielä on tässä suhteessa.
Onko minun irtipäästämisen suurimmat ongelmat miehestä irtipäästäminen? Tätä minä pohdin, mutta ratkaisua ei edelleenkään ole.
Näiden ajatusten jälkeen lähetin miehelleni tekstiviestin, että mentäiskö terapiaan. Tästä on ollut aiemminkin puhetta, mutta asiaa ei ole viety eteenpäin. Mies on nyt lasten kanssa ollut yön poissa, siksi viestitin. Mies suostui. Nyt pitäisi etsiä joku terapeutti.
Parisuhdeterapeutille meneminen on ollut minulle kynnys. Minun on ollut vaikea myöntää tarvitsevani apua. Olen aina oppinut selviämään yksin. Se on myös ollut viimeinen oljenkorsi. En ole uskaltanut ottaa sitä käyttöön, jos se johtaakin eroon. Nyt olen siihen valmis. Uskon sieltä saavani paremmat eväät meille. Ehkä sitä kautta mies saa paremmin näkemyksensä tuotua esille.
Ihme kyllä en nyt erityisemmin eroa pelkää, vaikka sinne menemmekin. Näen että menemme sinne avoimin mielin ja haluamme oikeasti apua. Jos eroon kuitenkin päädytään, niin uskon olevani sinut senkin ajatuksen kanssa. Olemmehan silloin kaikkemme tehneet. Uskon saavani eron sattuessa sisäisen mielenrauhan. Erosta tulisi silloin sopuisa.
Ei pitäisi mennä asioiden edelle, mutta uskon asioiden kääntyvän parhain päin, kun on miettinyt myös eron mahdollisuutta ja suhtautuu vaihtoehtoihin avoimesti. Täytyy nostaa miehelle hattua, että hän on valmis menemään sinne.
Ehkäpä uni valmisti minut tekemään ratkaisun terapiasta, ehkä ei. Jokatapauksessa olen iloinen, että olen siihen nyt valmis. Asiasta on nyt sisäinen mielenrauha.
Tunnelma oli rauhallinen. Kukaan ei ollut kauhuissaan. Tilanne tuntui enemmänkin peliltä, vaikka sitä se ei ilmeisimmin ollut. Kaappaustilanne oli kuitenkin poikkeuksellinen. Kaappaaja ei tehnyt mitään pahaa, ei esim. uhkaillut. Saattoi olla, että hän oli kaapannut ihastuksensa. Hän kaipasi vain rakkautta.
Jossakin vaiheessa ympäristö muuttui. Olin ex-poikaystäväni kanssa tekemisissä. Hän liittyi jollakin tavalla junamatkaan, mutta en tiedä kuinka. Olisinko ollut hänen luokseen menossa?
Tilanne oli sekava, mutta kai minua yritettiin saada palaamaan hänen kanssaan yhteen. Exänikin olisi halunnut palata yhteen. Minua houkutti ajatus, mutta en siihen lähtenyt. Parempi parisuhde houkutti, mutta ajattelin, ettei ruoho välttämättä ole vihreämpää aidan toisella puolella. En muista oliko meillä jotain pientä säpinää exäni kanssa. Mietin unessa eroa miehestä, mietin parisuhdeterapiaa. Ajatuksia oli paljon.
Unen lopussa tuntematon ihminen alkoi jutella parisuhdeasioista. Hän ehdotti esimerkkejä millainen mieheni voisi olla ja millaisessa tilanteessa olisi hyvä erota. Mikään ei sopinut meihin. Ajattelin, että ehkä voimme vielä ratkaista asiamme. Saattoi olla, että keskustelijan kommenteista osa meni ohi. En tiedä johtuiko siitä, että en halunnut kohdata asioita vai siitä, että jäin miettimään meidän tilannetta. Sitä että ei asioita ole vielä pilattu. Tähän uni loppui.
Fiilikset tässä toisessa osiossa oli erilaiset verrattuna junamatkaan. Nyt oli hyvänolontunnetta, kun toinen oli kiinnostunut minusta. Samanaikaisesti koin ahdistusta, koska en ollut ainakaan 100% valmis lähtemään siihen suhteeseen. En halunnut luopua miehestäni. Rakkaudesta miestäni kohtaan en osaa sanoa mitään. Minulle jäi myös sellainen tunne, että vaikka olisin eronnut miehestäni, niin exän kanssa yhteenpalaaminen ei olisi vaihtoehto. Olemme liian erilaisia.
Näen junan ja matkan elämääni liittyvän matkana jonnekin. Olisiko se sitten sinne hyvään elämään. Määränpää ei ole minulle selkeä niin kuin ei unessakaan. Jos matkani johti exän luo, niin kuin ounastelin unessa, niin voisiko unesta päätellä päämääräni olevan parisuhde? Tarvitseeko se silti olla uusi mies? Unenihan päättyi siihen, että toivoa vielä on tässä suhteessa.
Onko minun irtipäästämisen suurimmat ongelmat miehestä irtipäästäminen? Tätä minä pohdin, mutta ratkaisua ei edelleenkään ole.
Näiden ajatusten jälkeen lähetin miehelleni tekstiviestin, että mentäiskö terapiaan. Tästä on ollut aiemminkin puhetta, mutta asiaa ei ole viety eteenpäin. Mies on nyt lasten kanssa ollut yön poissa, siksi viestitin. Mies suostui. Nyt pitäisi etsiä joku terapeutti.
Parisuhdeterapeutille meneminen on ollut minulle kynnys. Minun on ollut vaikea myöntää tarvitsevani apua. Olen aina oppinut selviämään yksin. Se on myös ollut viimeinen oljenkorsi. En ole uskaltanut ottaa sitä käyttöön, jos se johtaakin eroon. Nyt olen siihen valmis. Uskon sieltä saavani paremmat eväät meille. Ehkä sitä kautta mies saa paremmin näkemyksensä tuotua esille.
Ihme kyllä en nyt erityisemmin eroa pelkää, vaikka sinne menemmekin. Näen että menemme sinne avoimin mielin ja haluamme oikeasti apua. Jos eroon kuitenkin päädytään, niin uskon olevani sinut senkin ajatuksen kanssa. Olemmehan silloin kaikkemme tehneet. Uskon saavani eron sattuessa sisäisen mielenrauhan. Erosta tulisi silloin sopuisa.
Ei pitäisi mennä asioiden edelle, mutta uskon asioiden kääntyvän parhain päin, kun on miettinyt myös eron mahdollisuutta ja suhtautuu vaihtoehtoihin avoimesti. Täytyy nostaa miehelle hattua, että hän on valmis menemään sinne.
Ehkäpä uni valmisti minut tekemään ratkaisun terapiasta, ehkä ei. Jokatapauksessa olen iloinen, että olen siihen nyt valmis. Asiasta on nyt sisäinen mielenrauha.
perjantai 14. maaliskuuta 2014
Voimavarat ja energiasyöpöt
Olen moneen otteeseen todennut, että en ole aina tunnistanut omia tarpeitani ja toiveitani. Olen päässyt siinä eteenpäin eli usein tunnistan tarpeeni, mutta en toimi sen mukaan. Ajattelin, että voisin listata asioita, jotka antavat minulle voimia ja joista nautin.
- Askartelu/Paketointi
- Urheilu (kun kuuntelen kehoani)
- Hyvä, terveellinen ruoka
- Erityisesti muutamat ystävät
- Vyöhyketerapia
- Yksinolo
- Lukeminen toisinaan
- Erikoiskahvi ja pieni herkku
- Matkustelu (tosin viimeaikoina se ei ole ollut kovin rentouttavaa)
- Kiireettömyys, jos vain osaan asettua aloilleni
- Retkeily perheen kanssa
- Valokuvaus
Lapsia ja miestä mietin listaan, mutta ajattelin, että nyt listaan asioita, joihin he eivät kuulu. Rehellisyyden nimissä en ole varma lisäisinkö heitä, vaikka lista olisi toisenlainen. Tällä hetkellä mies ja lapset vievät sen verran paljon, että en todennäköisesti heitä olisi valmis listaamaan. Perheeni haluaisin joskus listata.
Energiasyöppöjen listaa on vaikeampi tehdä. Yleisesti voisin sanoa näin alkuun sellaiset asiat, joissa toimin vastoin sisintäni
- Jotkut ihmiset
- Liiallinen surffailu
- Miehen toisinaan jatkuva negatiivisuus
Olen erityisesti viime aikoina huomannut, kuinka paljon huomioin muita päätöksissäni. Olen myös huomannut, ettei minua huomioida muiden päätöksenteossa juurikaan. Tämä on auttanut minua paremmin tunnistamaan omat tarpeeni, koska en koe olevani velvollinen ajattelemaan yhtä paljon muita kuin aiemmin tein. En silti aina pysty tekemään ratkaisuja toiveideni mukaan.
Edelleen minun on vaikea tuottaa muille pettymys. Minun on vaikea kohdata tällainen ihminen, jolle olen tuottanut pettymyksen. En tiedä miksi. Voi johtua siitä, että joudun kohtaamaan oman itsekkyyteni, joka on mennyt toisen ajattelemisen edelle. Myös sekin voi vaikuttaa, että minä en osaa selittää perusteluita päätöksilleni pehmeästi toiselle, jos sitä kysytään. Tapani mukaan olen yltiö rehellinen, mikä voi loukata toista, vaikka ei ole tarkoitus. Saatan vain töksäyttää liian suoraan. Minun on myös vaikea kohdata toisen pettymys. Tiedän miltä se tuntuu, enkä haluaisi aihettaa toisille pettymystä. Elämään kuuluu pettymykset, mutta silti on vaikea tuottaa muille pahaa mieltä. Lähemmäksi itseni kuuntelua olen menossa, vaikka toisinaan haparoiden.
- Askartelu/Paketointi
- Urheilu (kun kuuntelen kehoani)
- Hyvä, terveellinen ruoka
- Erityisesti muutamat ystävät
- Vyöhyketerapia
- Yksinolo
- Lukeminen toisinaan
- Erikoiskahvi ja pieni herkku
- Matkustelu (tosin viimeaikoina se ei ole ollut kovin rentouttavaa)
- Kiireettömyys, jos vain osaan asettua aloilleni
- Retkeily perheen kanssa
- Valokuvaus
Lapsia ja miestä mietin listaan, mutta ajattelin, että nyt listaan asioita, joihin he eivät kuulu. Rehellisyyden nimissä en ole varma lisäisinkö heitä, vaikka lista olisi toisenlainen. Tällä hetkellä mies ja lapset vievät sen verran paljon, että en todennäköisesti heitä olisi valmis listaamaan. Perheeni haluaisin joskus listata.
Energiasyöppöjen listaa on vaikeampi tehdä. Yleisesti voisin sanoa näin alkuun sellaiset asiat, joissa toimin vastoin sisintäni
- Jotkut ihmiset
- Liiallinen surffailu
- Miehen toisinaan jatkuva negatiivisuus
Olen erityisesti viime aikoina huomannut, kuinka paljon huomioin muita päätöksissäni. Olen myös huomannut, ettei minua huomioida muiden päätöksenteossa juurikaan. Tämä on auttanut minua paremmin tunnistamaan omat tarpeeni, koska en koe olevani velvollinen ajattelemaan yhtä paljon muita kuin aiemmin tein. En silti aina pysty tekemään ratkaisuja toiveideni mukaan.
Edelleen minun on vaikea tuottaa muille pettymys. Minun on vaikea kohdata tällainen ihminen, jolle olen tuottanut pettymyksen. En tiedä miksi. Voi johtua siitä, että joudun kohtaamaan oman itsekkyyteni, joka on mennyt toisen ajattelemisen edelle. Myös sekin voi vaikuttaa, että minä en osaa selittää perusteluita päätöksilleni pehmeästi toiselle, jos sitä kysytään. Tapani mukaan olen yltiö rehellinen, mikä voi loukata toista, vaikka ei ole tarkoitus. Saatan vain töksäyttää liian suoraan. Minun on myös vaikea kohdata toisen pettymys. Tiedän miltä se tuntuu, enkä haluaisi aihettaa toisille pettymystä. Elämään kuuluu pettymykset, mutta silti on vaikea tuottaa muille pahaa mieltä. Lähemmäksi itseni kuuntelua olen menossa, vaikka toisinaan haparoiden.
Uskallus kohdata tunteet
Otsikon kirjoitin jo aikoja sitten, mutta muuta en ollut kirjoittanut. Nyt uteliaisuuttani vilkaisin, mitä olin kirjoittanut. En ollut kirjoittanut mitään. Nyt tuli sellainen olo, että minulla voisi olla tähän jotain kirjoitettavaa.
Minulta puuttuu uskallus kohdata pelottavia asioita. Tunteitani en ole lapsuudessani oppinut näyttämään enkä edes tunnistamaan. Huomaan pelkääväni kohdata omia tunteita. Jotkut tunteista ovat vaikeampia kuin toiset. Positiiviset tunteet ovat vaikeampia ilmaista kuin negatiivisia. Negatiiviset pystyn usein ainakin jollakin tasolla kohtaamaan. Mitkä tunteet minun on sitten vaikea kohdata? Ainakin pelko.
Taustalla tunteiden tunnistamisen ja näyttämisen taustalla on, ettei kotonani näytetty tunteita. Äiti näytti vain surun ja isä vihan. Nämä olivat kotimme ydin tunteet. Äsken mainitsin vaikeimmaksi tunteeksi minulle pelon. Nyt tajusin, että se on ollut ainakin äitini vaikein tunne (pohjautuu omaan arviooni). Vasta aikuisena olen huomannut äidin epävarmuuden ja pelon. Hän on siis pyrkinyt piilottamaan sitä välttelemällä asioita. Sitähän minäkin teen. Pelko on minullekin vaikein tunne. Se kohtaaminen on vaikeaa, koska kotona sen olemassa olo pyrittiin piilottamaan.
Tunteiden kohtaamisen vaikeus on näkynyt siten, etten uskalla näyttää niitä muille. Toisinaan tunteet ovat pyrkimässä ulos, mutta en vain osaa päästää niitä tähän hetkeen. Yksi tyypillisimmistä on suru. Itkettää, mutta en saa itkua muutamaa kyyneltä enempää tulemaan.
Viimeaikoina olen kaivannut erittäin paljon omaa aikaa, yksin olemista. Tämä on hyvä merkki. Se että otan aikaa itselleni antaa mahdollisuuden kohdata omaa sisintääni. Minulla on ollut kova tarve kuunnella itseäni. Kuulostaa vielä paremmalta. Alan enemmän arvostamaan itseäni, koska välitän itsestäni. Koskaan aiemmin en ole halunnut olla yksin, koska en ole halunnut jäädä sisimpäni kanssa yksin. Nyt haluan tehdä niin kuin minä haluan enkä niin kuin muut haluavat minun tekevän.
Meillä on ollut miehen kanssa puhetta, että hän ottaisi lapset ja antaisi minun olla kotona yksin, vain minä ja ajatukseni. Uskoisin, että jotain saattaisi nousta pintaan. Niin paljon olen asioita käsitellyt järjellä. Vielä tarvitsisin sisäisen tunteen, että järkeni on tässä oikeassa. Tarvitsen tiedon, että olen oikealla polulla. Tarvitsen sisäisen rauhan. Sitä janoan kovasti ja kaipaan niin syvästi. Minun vain tarvitsisi päästää tunteet pintaan. Antaa itseni olla minä.
Olen nykyään ottanut muutaman asian erityisesti tarkkailun kohteeksi, joissa haluan kuunnella itseäni. Yritän käydä urheilemaassa, kun siltä tuntuu. Lenkeillä juoksen sen verran kuin hyvältä tuntuu. Yritän myös syödä kehoa kuunnellen, mutta se onkin jo vaikeampi juttu. Yritän kuunnella mitä keholla on sanottavaa, mitä keho tuntee. Minulle näiden asioiden opettelu on kuin opettelisi ajamaan polkupyörää.
Minulta puuttuu uskallus kohdata pelottavia asioita. Tunteitani en ole lapsuudessani oppinut näyttämään enkä edes tunnistamaan. Huomaan pelkääväni kohdata omia tunteita. Jotkut tunteista ovat vaikeampia kuin toiset. Positiiviset tunteet ovat vaikeampia ilmaista kuin negatiivisia. Negatiiviset pystyn usein ainakin jollakin tasolla kohtaamaan. Mitkä tunteet minun on sitten vaikea kohdata? Ainakin pelko.
Taustalla tunteiden tunnistamisen ja näyttämisen taustalla on, ettei kotonani näytetty tunteita. Äiti näytti vain surun ja isä vihan. Nämä olivat kotimme ydin tunteet. Äsken mainitsin vaikeimmaksi tunteeksi minulle pelon. Nyt tajusin, että se on ollut ainakin äitini vaikein tunne (pohjautuu omaan arviooni). Vasta aikuisena olen huomannut äidin epävarmuuden ja pelon. Hän on siis pyrkinyt piilottamaan sitä välttelemällä asioita. Sitähän minäkin teen. Pelko on minullekin vaikein tunne. Se kohtaaminen on vaikeaa, koska kotona sen olemassa olo pyrittiin piilottamaan.
Tunteiden kohtaamisen vaikeus on näkynyt siten, etten uskalla näyttää niitä muille. Toisinaan tunteet ovat pyrkimässä ulos, mutta en vain osaa päästää niitä tähän hetkeen. Yksi tyypillisimmistä on suru. Itkettää, mutta en saa itkua muutamaa kyyneltä enempää tulemaan.
Viimeaikoina olen kaivannut erittäin paljon omaa aikaa, yksin olemista. Tämä on hyvä merkki. Se että otan aikaa itselleni antaa mahdollisuuden kohdata omaa sisintääni. Minulla on ollut kova tarve kuunnella itseäni. Kuulostaa vielä paremmalta. Alan enemmän arvostamaan itseäni, koska välitän itsestäni. Koskaan aiemmin en ole halunnut olla yksin, koska en ole halunnut jäädä sisimpäni kanssa yksin. Nyt haluan tehdä niin kuin minä haluan enkä niin kuin muut haluavat minun tekevän.
Meillä on ollut miehen kanssa puhetta, että hän ottaisi lapset ja antaisi minun olla kotona yksin, vain minä ja ajatukseni. Uskoisin, että jotain saattaisi nousta pintaan. Niin paljon olen asioita käsitellyt järjellä. Vielä tarvitsisin sisäisen tunteen, että järkeni on tässä oikeassa. Tarvitsen tiedon, että olen oikealla polulla. Tarvitsen sisäisen rauhan. Sitä janoan kovasti ja kaipaan niin syvästi. Minun vain tarvitsisi päästää tunteet pintaan. Antaa itseni olla minä.
Olen nykyään ottanut muutaman asian erityisesti tarkkailun kohteeksi, joissa haluan kuunnella itseäni. Yritän käydä urheilemaassa, kun siltä tuntuu. Lenkeillä juoksen sen verran kuin hyvältä tuntuu. Yritän myös syödä kehoa kuunnellen, mutta se onkin jo vaikeampi juttu. Yritän kuunnella mitä keholla on sanottavaa, mitä keho tuntee. Minulle näiden asioiden opettelu on kuin opettelisi ajamaan polkupyörää.
Luopuminen ja vastuunkanto
Edelleenkin olen paininut irti päästämisen kanssa. Tiedän, että monesta asiasta pitäisi päästää irti, mutta yhteistä nimittäjää en ole näille asioille löytänyt. Jostakin syystä myös lopullinen luopuminen on vaikeaa. Koen usein menettäväni jotain enkä ajattele, että luopumalla voisin saada jotakin parempaa.
Olen nyt kokeillut vehnätöntä ruokavaliota. Päälinjoiltani olen pystynyt noudattamaan diettiä, mutta 2 viikkoa tällä ehdottomalla ruokavaliolla on ollut vaikeaa. En ole pystynyt luopumaan 100% vehnästä. Kyse on luopumisen vaikeudesta eikä siitä, ettenkö muista syistä voisi jättää vehnää täysin pois. Minun on vaikea muuttaa elämääni, vaikka se ei täysin tyydyttäisikään minua.
Tänään tuli mieleen, että minun on vaikea luopua lapsuudestani ja siihen liittyvistä asioista. Minun on ollut vaikea kasvaa aikuiseksi ja ottaa se vastuu, joka aikuiselle kuuluu. Tämä johtuu siitä, että minua pidettiin kotona aina pienenä lapsena. Minulle ei annettu vastuuta eikä annettu ymmärtää, että pärjäisin monessa asiassa. Koin, että minussa roikuttiin kiinni eikä osattu iloita kasvamisestani. Takertuminen aiheutti sen, että en uskaltanut tehdä irtiottoa, joka kuuluu normaaliin kehitykseen. Tästä syystä en ole osannut päästää kaikista kotona vallinneista ajattelutavoista irti, vaikka tiedän niiden olevan minun ajattelumaailman kanssa ristiriidassa. Niin ja vaikka olen elänyt pitkään poissa vanhempien luota.
Kun muutin pois kotoa, olin pulassa. Etenkin työelämässä ole kokenut paljon stressiä, koska vastaan omista tekemisistäni. Haluan tehdä parhaani, mutta en osaa lopettaa ajoissa. Poltan itseni loppuun herkästi, koska palautetta tulee niukasti enkä osaa itse rajata tekemisiäni. Tässäkin luopumisen vaikeus tulee vastaan. En osaa sanoa, koska on riittävän hyvä. En osaa luopua työsuorituksesta ennen deadlinea.
Näen vastuun pakenemista hyvin monessa asiassa elämässäni. Olen oppinut jo lapsuudessani sysämään muille monia minulle kuuluvia asioita. Näin teen edelleen yksityiselämässä. Minulla on sellainen äiti, sisaruksia ja mies, jotka tukevat tätä käyttäytymistäni. Ystäville, kavereille, tutuille ja työkavereille en työnnä tehtäviäni. Uskon tämän olevan osa syy siihen, että työ on ollut minulle stressaavaa. En osaa kantaa siihen liittyvää suurta taakkaa. Koska työ on liian stressaavaa, en ole jaksanut kantaa vastuuta yksityiselämässä.
Tällä hetkellä pakenen vastuuta eniten kotona. Kun jätän asioita tekemättä, mies lopulta ne tekee. Kotitöistä olemme paljon kiistelleet. Kun en niitä tee eli en kanna vastuuta omasta osuudesta, mies tekee ne. Tämä on tuntunut minusta suht ok-ratkaisulta. Nyt ole huomannut, ettei tällainen käytös ole hyväksyttävää. Ei ole oikein, että odotan miehen hoitavan kaikki kurjat asiat. Joskus stressi välttäminen on ollut pakenemisen taustalla. Silti käytökseni ei ole oikeutettua.
Luopumisen vaikeus on korostunut lasten tulon jälkeen. Minun on ollut vaikea luopua kaikista mukavuuksista. Sen olen käytännössä tehnyt, mutta syvällä sisimmässä olen ollut katkera ja kiukkuinen, että joudun antamaan lapsille kaiken enkä itse saa yhtä paljon. En siis ole todellisuudessa luopunut aidosti asioista. En ole osannut nauttia täysillä siitä kaikesta, mitä lapset antavat. En ole osannut pitää kiinni terveestä itsekkyydestä, vaan olen asettunut uhriksi.
Uskon, että käytökseni on yhteydessä myös fyysiseen terveyteeni. Oma käytökseni ruokkii muissa eli ainakin miehessä negatiivisia reaktioita, jotka lisäävät minun tuskaani, koska se purkautuu kotona. Reagoin herkästi kehollani, jolloin voin sekä fyysisesti että henkisesti huonosti.
Minun pitäisi oppia kantamaan vastuu elämässä ja oppia rajamaan tekemisiäni. Tiedän tekeväni parhaani, mutta minun on vaikea hyväksyä, että suoritukseni ei ole kummoinen. Erinomainen sen ei tarvitse olla, mutta keskiverto vähintään. En halua erottua huonommuudessa joukosta. Koen riittämättömyyttä usein, koska työelämässä vertailu on vaikeaa. En siis tiedä kuinka pärjään, koska en saa arvosanoja niin kuin opiskeluaikoina.
Kotona minun olisi oltava äiti eikä lapsi. Minun olisi osattava pitää langat käsissä. Kantaa vastuu päätöksistäni ja teoistani. Haluan olla luottamuksen arvoinen. Sellainen joka tukee, kannustaa ja rakastaa lapsiaan, eikä odota lapsilta liikoja.
Olen nyt kokeillut vehnätöntä ruokavaliota. Päälinjoiltani olen pystynyt noudattamaan diettiä, mutta 2 viikkoa tällä ehdottomalla ruokavaliolla on ollut vaikeaa. En ole pystynyt luopumaan 100% vehnästä. Kyse on luopumisen vaikeudesta eikä siitä, ettenkö muista syistä voisi jättää vehnää täysin pois. Minun on vaikea muuttaa elämääni, vaikka se ei täysin tyydyttäisikään minua.
Tänään tuli mieleen, että minun on vaikea luopua lapsuudestani ja siihen liittyvistä asioista. Minun on ollut vaikea kasvaa aikuiseksi ja ottaa se vastuu, joka aikuiselle kuuluu. Tämä johtuu siitä, että minua pidettiin kotona aina pienenä lapsena. Minulle ei annettu vastuuta eikä annettu ymmärtää, että pärjäisin monessa asiassa. Koin, että minussa roikuttiin kiinni eikä osattu iloita kasvamisestani. Takertuminen aiheutti sen, että en uskaltanut tehdä irtiottoa, joka kuuluu normaaliin kehitykseen. Tästä syystä en ole osannut päästää kaikista kotona vallinneista ajattelutavoista irti, vaikka tiedän niiden olevan minun ajattelumaailman kanssa ristiriidassa. Niin ja vaikka olen elänyt pitkään poissa vanhempien luota.
Kun muutin pois kotoa, olin pulassa. Etenkin työelämässä ole kokenut paljon stressiä, koska vastaan omista tekemisistäni. Haluan tehdä parhaani, mutta en osaa lopettaa ajoissa. Poltan itseni loppuun herkästi, koska palautetta tulee niukasti enkä osaa itse rajata tekemisiäni. Tässäkin luopumisen vaikeus tulee vastaan. En osaa sanoa, koska on riittävän hyvä. En osaa luopua työsuorituksesta ennen deadlinea.
Näen vastuun pakenemista hyvin monessa asiassa elämässäni. Olen oppinut jo lapsuudessani sysämään muille monia minulle kuuluvia asioita. Näin teen edelleen yksityiselämässä. Minulla on sellainen äiti, sisaruksia ja mies, jotka tukevat tätä käyttäytymistäni. Ystäville, kavereille, tutuille ja työkavereille en työnnä tehtäviäni. Uskon tämän olevan osa syy siihen, että työ on ollut minulle stressaavaa. En osaa kantaa siihen liittyvää suurta taakkaa. Koska työ on liian stressaavaa, en ole jaksanut kantaa vastuuta yksityiselämässä.
Tällä hetkellä pakenen vastuuta eniten kotona. Kun jätän asioita tekemättä, mies lopulta ne tekee. Kotitöistä olemme paljon kiistelleet. Kun en niitä tee eli en kanna vastuuta omasta osuudesta, mies tekee ne. Tämä on tuntunut minusta suht ok-ratkaisulta. Nyt ole huomannut, ettei tällainen käytös ole hyväksyttävää. Ei ole oikein, että odotan miehen hoitavan kaikki kurjat asiat. Joskus stressi välttäminen on ollut pakenemisen taustalla. Silti käytökseni ei ole oikeutettua.
Luopumisen vaikeus on korostunut lasten tulon jälkeen. Minun on ollut vaikea luopua kaikista mukavuuksista. Sen olen käytännössä tehnyt, mutta syvällä sisimmässä olen ollut katkera ja kiukkuinen, että joudun antamaan lapsille kaiken enkä itse saa yhtä paljon. En siis ole todellisuudessa luopunut aidosti asioista. En ole osannut nauttia täysillä siitä kaikesta, mitä lapset antavat. En ole osannut pitää kiinni terveestä itsekkyydestä, vaan olen asettunut uhriksi.
Uskon, että käytökseni on yhteydessä myös fyysiseen terveyteeni. Oma käytökseni ruokkii muissa eli ainakin miehessä negatiivisia reaktioita, jotka lisäävät minun tuskaani, koska se purkautuu kotona. Reagoin herkästi kehollani, jolloin voin sekä fyysisesti että henkisesti huonosti.
Minun pitäisi oppia kantamaan vastuu elämässä ja oppia rajamaan tekemisiäni. Tiedän tekeväni parhaani, mutta minun on vaikea hyväksyä, että suoritukseni ei ole kummoinen. Erinomainen sen ei tarvitse olla, mutta keskiverto vähintään. En halua erottua huonommuudessa joukosta. Koen riittämättömyyttä usein, koska työelämässä vertailu on vaikeaa. En siis tiedä kuinka pärjään, koska en saa arvosanoja niin kuin opiskeluaikoina.
Kotona minun olisi oltava äiti eikä lapsi. Minun olisi osattava pitää langat käsissä. Kantaa vastuu päätöksistäni ja teoistani. Haluan olla luottamuksen arvoinen. Sellainen joka tukee, kannustaa ja rakastaa lapsiaan, eikä odota lapsilta liikoja.
maanantai 10. maaliskuuta 2014
Äidille
Äidille!
Koin lapsena olevani niin äidin tyttö kuin vaan voi. Olit minua varten ja aina kotona. Lapsuuteni oli mielestäni melko täydellinen, jos ei sitä lasketa, että koin kasvaneeni kuin pumpulissa. Tällainen mielikuva minulla oli lapsuudestani vielä joitakin vuosia sitten. Nyt ajatukseni ovat muuttuneet.
Ei kaikki ollutkaan niin aurinkoista ja ihanaa kuin olin aina ajatellut. En oppinut kotona ajattelemaan kriittisesti asioita, en oppinut edes ajattelemaan asioita omilla aivoillani. Olin robotti, jolle annettiin toimintaohjeet. Aivoja ei tarvittu.
Isä ei ollut lapsuudessani niin hallitseva kuin olin ajatellut. Hänhän on melko lempeä, mitä nyt suuttuessa kipinöi. Sinä olit perheemme hallitsevampi takapiru, jos näin voi sanoa. Et ollut niin etäinen kuin isäni, mutta etäinen omalla tavallasi. Juttelit kanssamme, mutta avoimuus puuttui. Et avoimesti uskaltanut sanoa, jos et jostakin pitänyt, vaan pidit mykkäkoulua. Osoitit olemuksellasi, että et jotakin hyväksynyt. Tällainen tapa sai minut herkäksi tunnistamaan sinun fiiliksiä.
Olen suorastaan katkera, ettet opettanut avoimuutta ja keskustellut kanssamme. Tätä olen joutunut nyt opettelemaan kantapään kautta. En ole tämän vuoksi pystynyt luomaan sellaisia läheisiä ihmissuhteita kuin olisin toivonut. Jossakin vaiheessa avoimuuden puutteen vuoksi en uskaltanut ottaa ihmisiin kontaktia, koska en halunnut kertoa itsestäni mitään. Nyt ymmärrän, että sinun kohdallasi on ollut kyse pelosta. Olen halunnut kovasti hyviä ystäviä, mutta en ole onnistunut ystävyyssuhteissa ja se on jäänyt kaivamaan mieltäni. Nyt ole onnistunut siinä paremmin.
Olen ystävyyssuhteissa joutunut luomaan kaiken tyhjästä. En ole kotoa saanut siihen mallia. Olen antanut ihmisten kohdella minua miten sattuu. Nyt olen alkanut asettaa rajoja ja viettämään aikaa vain sellaisten ihmisten kanssa, jotka arvostavat minua.
Vaikka minulla on ollut ystäviä tai ehkä ennemminkin kavereita tai ihmisiä ympärillä, olen kokenut paljon yksinäisyyttä. Uskon sinun ja isän kokeneen ja kokevan sitä edelleen. Yksinäisyys on tuntunut erityisen pahalta, kun katson esikoistani, joka näyttäisi kärsivän samasta asiasta. Olen kärsinyt tästä ongelmasta itse niin kovasti, että lapsiini en tätä halua siirtää. Olen yrittänyt tehdä kovasti töitä asian kanssa, mutta edelleen ongelma on ratkaisematta. Paljon on vielä tekemättä, että olisin asian kanssa sujut.
Mietin, että miksi ystävyyteen ja yksinäisyyteen liittyvät asiat nousevat sinun kohdalla esille eikä isäni? Ehkä isäni yritti näissä asioissa enemmän kuin sinä. Sinulla ei koskaan ollut ihmisiä ympärillä. Isä oli enemmän poissa, joten vastuu näistä asioista jäi sinulle. Sinä myös olit minun kanssani enemmän, joten sinun olisi mielestäni pitänyt opettaa avoimuutta ja vuorovaikutustaitoja, jotka vaikuttavat yksinäisyyteen tai yhteisöllisyyteen.
Se että en ole oppinut ihmissuhteista, ystävyydestä ja vuorovaikutuksesta riittävästi, on mielestäni vaikuttanut siihen, etten myöskään ole oppinut terveestä yksinäisyydestä. Se ettet koskaan ollut poissa kotoa, et opettanut omasta ajasta. Et opettanut näin arvostamaan itseä ja omaa aikaa, yksinäisyyttä. Sitä mitä jokainen tarvitsee. Nyt minä kaipaan kipeästi sitä, vaikka aiemmin en voinut sietää yksin olemista. Opettelen tämän nyt itse.
Se mitä olisin myös toivonut saavani kotoa, on läheisyys, rakkaus ja huolenpito. En osaa näitä antaa lapsille, koska en ole saanut näitä itse. En osaa antaa aitoa rakkautta ja hellyyttä. Se on väkinäistä. Haluaminen ei riitä, epäaitous paistaa läpi. Surullista, mutta niin totta. Koska meillä ei ole koskaan osoitettu hellyyttä, en edelleenkään osaa päästää sinua ja isää lähelle. Uskon meidän voivan lähentyä ajan saatossa. En vain uskalla päästää sinua heti lähelle, koska lapsuudessani minua satutettiin syvästi. Enkä ole toipunut siitä täysin. En siis ole monien asioideni kanssa sujut, että voisin asioista keskustella kanssasi loukkaamatta sinua. Silti toivon, että suhteemme syvenee omalla painollaan.
Kaikesta kokemuksista huolimatta olet minulle tärkeä!
Koin lapsena olevani niin äidin tyttö kuin vaan voi. Olit minua varten ja aina kotona. Lapsuuteni oli mielestäni melko täydellinen, jos ei sitä lasketa, että koin kasvaneeni kuin pumpulissa. Tällainen mielikuva minulla oli lapsuudestani vielä joitakin vuosia sitten. Nyt ajatukseni ovat muuttuneet.
Ei kaikki ollutkaan niin aurinkoista ja ihanaa kuin olin aina ajatellut. En oppinut kotona ajattelemaan kriittisesti asioita, en oppinut edes ajattelemaan asioita omilla aivoillani. Olin robotti, jolle annettiin toimintaohjeet. Aivoja ei tarvittu.
Isä ei ollut lapsuudessani niin hallitseva kuin olin ajatellut. Hänhän on melko lempeä, mitä nyt suuttuessa kipinöi. Sinä olit perheemme hallitsevampi takapiru, jos näin voi sanoa. Et ollut niin etäinen kuin isäni, mutta etäinen omalla tavallasi. Juttelit kanssamme, mutta avoimuus puuttui. Et avoimesti uskaltanut sanoa, jos et jostakin pitänyt, vaan pidit mykkäkoulua. Osoitit olemuksellasi, että et jotakin hyväksynyt. Tällainen tapa sai minut herkäksi tunnistamaan sinun fiiliksiä.
Olen suorastaan katkera, ettet opettanut avoimuutta ja keskustellut kanssamme. Tätä olen joutunut nyt opettelemaan kantapään kautta. En ole tämän vuoksi pystynyt luomaan sellaisia läheisiä ihmissuhteita kuin olisin toivonut. Jossakin vaiheessa avoimuuden puutteen vuoksi en uskaltanut ottaa ihmisiin kontaktia, koska en halunnut kertoa itsestäni mitään. Nyt ymmärrän, että sinun kohdallasi on ollut kyse pelosta. Olen halunnut kovasti hyviä ystäviä, mutta en ole onnistunut ystävyyssuhteissa ja se on jäänyt kaivamaan mieltäni. Nyt ole onnistunut siinä paremmin.
Olen ystävyyssuhteissa joutunut luomaan kaiken tyhjästä. En ole kotoa saanut siihen mallia. Olen antanut ihmisten kohdella minua miten sattuu. Nyt olen alkanut asettaa rajoja ja viettämään aikaa vain sellaisten ihmisten kanssa, jotka arvostavat minua.
Vaikka minulla on ollut ystäviä tai ehkä ennemminkin kavereita tai ihmisiä ympärillä, olen kokenut paljon yksinäisyyttä. Uskon sinun ja isän kokeneen ja kokevan sitä edelleen. Yksinäisyys on tuntunut erityisen pahalta, kun katson esikoistani, joka näyttäisi kärsivän samasta asiasta. Olen kärsinyt tästä ongelmasta itse niin kovasti, että lapsiini en tätä halua siirtää. Olen yrittänyt tehdä kovasti töitä asian kanssa, mutta edelleen ongelma on ratkaisematta. Paljon on vielä tekemättä, että olisin asian kanssa sujut.
Mietin, että miksi ystävyyteen ja yksinäisyyteen liittyvät asiat nousevat sinun kohdalla esille eikä isäni? Ehkä isäni yritti näissä asioissa enemmän kuin sinä. Sinulla ei koskaan ollut ihmisiä ympärillä. Isä oli enemmän poissa, joten vastuu näistä asioista jäi sinulle. Sinä myös olit minun kanssani enemmän, joten sinun olisi mielestäni pitänyt opettaa avoimuutta ja vuorovaikutustaitoja, jotka vaikuttavat yksinäisyyteen tai yhteisöllisyyteen.
Se että en ole oppinut ihmissuhteista, ystävyydestä ja vuorovaikutuksesta riittävästi, on mielestäni vaikuttanut siihen, etten myöskään ole oppinut terveestä yksinäisyydestä. Se ettet koskaan ollut poissa kotoa, et opettanut omasta ajasta. Et opettanut näin arvostamaan itseä ja omaa aikaa, yksinäisyyttä. Sitä mitä jokainen tarvitsee. Nyt minä kaipaan kipeästi sitä, vaikka aiemmin en voinut sietää yksin olemista. Opettelen tämän nyt itse.
Se mitä olisin myös toivonut saavani kotoa, on läheisyys, rakkaus ja huolenpito. En osaa näitä antaa lapsille, koska en ole saanut näitä itse. En osaa antaa aitoa rakkautta ja hellyyttä. Se on väkinäistä. Haluaminen ei riitä, epäaitous paistaa läpi. Surullista, mutta niin totta. Koska meillä ei ole koskaan osoitettu hellyyttä, en edelleenkään osaa päästää sinua ja isää lähelle. Uskon meidän voivan lähentyä ajan saatossa. En vain uskalla päästää sinua heti lähelle, koska lapsuudessani minua satutettiin syvästi. Enkä ole toipunut siitä täysin. En siis ole monien asioideni kanssa sujut, että voisin asioista keskustella kanssasi loukkaamatta sinua. Silti toivon, että suhteemme syvenee omalla painollaan.
Kaikesta kokemuksista huolimatta olet minulle tärkeä!
Isälle
Kirjoitan paljon negatiiviseen sävyyn näitä tekstejä. Siltä minusta ainakin tuntuu, kun olen lukenut muiden kirjoittamia blogeja vaikeasta elämäntilanteesta. Mietin miksi sävyni ei ole kiitollinen, itseäni arvostava ja avoimin mielin suhtautuva. Haluaisin olla virheistä oppiva ja onnellinen siitä kaikesta, mitä minulla on. Minulle tuli näistä pohdinnoissa mieleen, että en osaa päästää irti joistakin asioista, jotka mahdollistaisivat toisenlaisen suhtautumisen asioihin.
Näen itseni kiukkuisena ja jopa vihaisena lapsuudestani. Järjellä ymmärrän vanhempieni tehneen parhaansa, mutta en usko osanneeni vieläkään antaa heille anteeksi. Siksi ajattelin, että kirjoittaisin heille kirjeen. Jos sen myötä osaisin antaa menneiden olla.
Isälle,
suhteemme ei ole ollut koskaan helppo. Olet ollut etäinen, omassa maailmassasi viihtyvä. Pohdit aina omia asioitasi, johon me emme mahtuneet. Yritin todennäköisesti olla sinulle huomaamaton. En juurikaan häirinnyt sinua. Suhteestamme johtuen koen, etten ole tuottanut sinulle iloa. Sinulla oli vain omat murheesi. Kaikki oli sinua vastaan, niin ainakin ilmaisut asiat. Voimasi meni oman kurjuuden pyörittelyyn. Tunsit paljon pahaa oloa ja koit maailman epäreiluna. Kuinka olisit voinut tällä taustalla antaa meille tarvitsemaasi.
Olisin tarvinnut paljon enemmän kuin pystyit antamaan. Ymmärrän, että sinulla oli omat murheesi, mutta ei se silti minua lohduta. Olisin halunnut isän, joka olisi tukenut minua, arvostanut minua ja rakastanut minua. Olisin saanut tuntea olevani tärkeä. Nyt se tunne jäi puuttumaan, koska et itsekään ole tuntenut niin.
Nyt koen katkeruutta, kiukkua ja vihaa, koska en saanut tarvitsemaani. Tilanteesta kurjan tekee se, että taistelen nyt saman asian kanssa. Haluan lapsille antaa sen, mitä tarvitsin. En vain tiedä, kuinka antaa näitä, koska en ole sitä saanut. En tiedä mitä ne ovat. Tuskani on suuri.
Menneitä ei voi muuttaa. Ikäväkseni nykyhetkeä ja tulevaisuutta on myös vaikea muuttaa, koska en näe meidän suhteessa olevan edellytyksiä sille. En halua olla se, joka antaa vain sinulle. Suhde oli sitä lapsuudessa. Nyt minun ei tarvitse siihen enää suostua. Nyt minulla on mahdollisuus valita.
On ihanaa, että olen kasvanut ja uskaltanut tehdä omia ratkaisuja. Olisin kovasti toivonut, että kotona minuun olisi luotettu ja annettu enemmän vastuuta tehdä ratkaisuja. Oltaisiin mieluummin tuettu kuin tehty ratkaisut minun puolestani. Nyt minun on vaikeaa tehdä ratkaisuja ja kantaa vastuu asioista. Pakenen mieluummin kuin kohtaan vaikeat asiat. En haluaisi syyttää sinua ja äitiä, mutta olisin toivonut saavani paremmat eväät tässä. Yleensäkin koen pahaa mieltä siitä, että en ole saanut parempaa itseluottamusta.
Aion edelleen kehittää itseäni ja tulla paremmaksi ihmiseksi. Haluan lapsilleni vain parasta ja sen aion tehdä.
Taistelen itsehillinnän kanssa. Olen päässyt siihen käsiksi. Lapseni herättävät minussa tunteita, etten ole minkään arvoinen. Vaikeat tilanteet lasten kanssa muistuttavat minua siitä, että ole joutunut luopumaan omastani. Siksi minun on vaikea kohdata lapsieni tarvitsevuus. Tämä on minun suurin kompastuskivi tällä hetkellä. Tästä koen suurinta vihaa.
Haluan olla minä ja tuntea mitä tunnen. Olla sitä mieltä, mitä olen. Olla se, joka olen. Tätä napanuoraa en ole uskaltanut jostakin syystä katkaista. Olette äidin kanssa onnistuneet juurruttamaan voimakkaan syyllisyyden sisääni, josta en pääse irti. Tiedän, että minun on turha syyttää teitä. Nyt olen vastuussa itsestäni ja voin katkaista yhteyden. Olen vain neuvoton asian kanssa. En tiedä kuinka tehdä se. Tämä on nyt minun keinoni tehdä se. En tarkoita asioilla pahaa. Huomaan äitinä, kuinka vaikeaa kasvattaminen on. Tällä kasvuprosessilla haluan antaa lapselleni parhaimman mahdollisen kasvuolosuhteet, mitä voin tarjota. Lapseni ansaitsevat sen niin kuin minä olisin ansainnut aikoinaan. Rakastan lapsiani niin kovasti, että olen valmis kohtaamaan kaikki peikkoni. En ehkä kaikkia kerrallaan, mutta ajan kanssa.
Kiitos, että olet opettanut minua paljon, vaikka olenkin käynyt kivisen tie. Matka on vasta alussa, mutta uskon tien tasoittuvan, vaikka aina ei siltä tunnukaan. Pidä huolta itsestäsi!
Näen itseni kiukkuisena ja jopa vihaisena lapsuudestani. Järjellä ymmärrän vanhempieni tehneen parhaansa, mutta en usko osanneeni vieläkään antaa heille anteeksi. Siksi ajattelin, että kirjoittaisin heille kirjeen. Jos sen myötä osaisin antaa menneiden olla.
Isälle,
suhteemme ei ole ollut koskaan helppo. Olet ollut etäinen, omassa maailmassasi viihtyvä. Pohdit aina omia asioitasi, johon me emme mahtuneet. Yritin todennäköisesti olla sinulle huomaamaton. En juurikaan häirinnyt sinua. Suhteestamme johtuen koen, etten ole tuottanut sinulle iloa. Sinulla oli vain omat murheesi. Kaikki oli sinua vastaan, niin ainakin ilmaisut asiat. Voimasi meni oman kurjuuden pyörittelyyn. Tunsit paljon pahaa oloa ja koit maailman epäreiluna. Kuinka olisit voinut tällä taustalla antaa meille tarvitsemaasi.
Olisin tarvinnut paljon enemmän kuin pystyit antamaan. Ymmärrän, että sinulla oli omat murheesi, mutta ei se silti minua lohduta. Olisin halunnut isän, joka olisi tukenut minua, arvostanut minua ja rakastanut minua. Olisin saanut tuntea olevani tärkeä. Nyt se tunne jäi puuttumaan, koska et itsekään ole tuntenut niin.
Nyt koen katkeruutta, kiukkua ja vihaa, koska en saanut tarvitsemaani. Tilanteesta kurjan tekee se, että taistelen nyt saman asian kanssa. Haluan lapsille antaa sen, mitä tarvitsin. En vain tiedä, kuinka antaa näitä, koska en ole sitä saanut. En tiedä mitä ne ovat. Tuskani on suuri.
Menneitä ei voi muuttaa. Ikäväkseni nykyhetkeä ja tulevaisuutta on myös vaikea muuttaa, koska en näe meidän suhteessa olevan edellytyksiä sille. En halua olla se, joka antaa vain sinulle. Suhde oli sitä lapsuudessa. Nyt minun ei tarvitse siihen enää suostua. Nyt minulla on mahdollisuus valita.
On ihanaa, että olen kasvanut ja uskaltanut tehdä omia ratkaisuja. Olisin kovasti toivonut, että kotona minuun olisi luotettu ja annettu enemmän vastuuta tehdä ratkaisuja. Oltaisiin mieluummin tuettu kuin tehty ratkaisut minun puolestani. Nyt minun on vaikeaa tehdä ratkaisuja ja kantaa vastuu asioista. Pakenen mieluummin kuin kohtaan vaikeat asiat. En haluaisi syyttää sinua ja äitiä, mutta olisin toivonut saavani paremmat eväät tässä. Yleensäkin koen pahaa mieltä siitä, että en ole saanut parempaa itseluottamusta.
Aion edelleen kehittää itseäni ja tulla paremmaksi ihmiseksi. Haluan lapsilleni vain parasta ja sen aion tehdä.
Taistelen itsehillinnän kanssa. Olen päässyt siihen käsiksi. Lapseni herättävät minussa tunteita, etten ole minkään arvoinen. Vaikeat tilanteet lasten kanssa muistuttavat minua siitä, että ole joutunut luopumaan omastani. Siksi minun on vaikea kohdata lapsieni tarvitsevuus. Tämä on minun suurin kompastuskivi tällä hetkellä. Tästä koen suurinta vihaa.
Haluan olla minä ja tuntea mitä tunnen. Olla sitä mieltä, mitä olen. Olla se, joka olen. Tätä napanuoraa en ole uskaltanut jostakin syystä katkaista. Olette äidin kanssa onnistuneet juurruttamaan voimakkaan syyllisyyden sisääni, josta en pääse irti. Tiedän, että minun on turha syyttää teitä. Nyt olen vastuussa itsestäni ja voin katkaista yhteyden. Olen vain neuvoton asian kanssa. En tiedä kuinka tehdä se. Tämä on nyt minun keinoni tehdä se. En tarkoita asioilla pahaa. Huomaan äitinä, kuinka vaikeaa kasvattaminen on. Tällä kasvuprosessilla haluan antaa lapselleni parhaimman mahdollisen kasvuolosuhteet, mitä voin tarjota. Lapseni ansaitsevat sen niin kuin minä olisin ansainnut aikoinaan. Rakastan lapsiani niin kovasti, että olen valmis kohtaamaan kaikki peikkoni. En ehkä kaikkia kerrallaan, mutta ajan kanssa.
Kiitos, että olet opettanut minua paljon, vaikka olenkin käynyt kivisen tie. Matka on vasta alussa, mutta uskon tien tasoittuvan, vaikka aina ei siltä tunnukaan. Pidä huolta itsestäsi!
perjantai 7. maaliskuuta 2014
Voimakas hyväksynnän tarve
Olin eilen erikoisessa tilanteessa. Tapasin pari ihmistä ensimmäistä kertaa. Toisen kanssa juttelin. Toisen kanssa en jutellut, mutta silti sain tietää hänestä paljon. Jännitin jo etukäteen tilannetta. Toisen kanssa keskustellessa jännitin myös. Toivon kovasti, että minusta pidettäisiin, koska hänen puolisonsa on minulle tärkeä ihminen. Olo oli hyvin levoton keskustellessamme.
Kaipaan kovasti hyväksyntää muilta. En ole saanut aitoa välittämistä toisilta kovinkaan paljon ja nyt haluaisin, joiltakin ihmisiltä enemmän kuin toisilta. Etenkin ystävieni puolisoilta toivon hyväksyntää. Haluaisin, että meillä olisi enemmän perhetuttuja. Haluaisin, että meidän koko perhe hyväksyttäisiin. Lapset myös. Tekee kovasti kipeää, kun esikoiseni ei saa usein kontaktia uusiin lapsiin. Haluan, että hänet hyväksyttäisiin.
Tänään taas olin tilanteessa, jossa toivoisin kovasti yhdeltä ihmiseltä hyväksyntää. Hän ei tunnu noteeraavan minua. Hän ei yleensä tervehdi minua eikä juttele kanssani. En tiedä syytä tälle. Olen miettinyt miksi toivosin, että hän haluaisisi tutustua minuun. Hän vaikuttaa tosi mukavalle. Sen on varmasti yksi syy. Uskon kuitenkin taustalla olevan se, ettei hän huomioi minua. Minulla on kova tarve, että olisin edes ok, jos meistä ei kavereita tulisi. Toinen syy voi olla se, että hän halusi tutustua samaan ihmisten kuin minä. Koen hänet jotenkin uhaksi. En haluaisi olla huonompi kuin hän.
Tämä tilanne muistuttaa tilanteita lapsuudesta. En silloinkaan kokenut olevani hyväksytty. Sen takia olen ollut hajuton, mauton ja näkymätön. Minua ei siis voitaisiin ainakaan vihata. Ymmärrän, ettei kaikista voi pitää, mutta minulle tämä on suuri asia. Taustalla voi olla se, ettei minun vanhemmatkaan ole saanut hyväksyntään muilta. Heillä ei ole ollut ystäviä. Ehkä minä kannan nyt myös vanhempieni taakkaa.
Tilannetta ei paranna se, että miehellä on sama tilanne. En siis sieltäkään kautta saa epäsuorasti hyväksyntää. Kokisin olevani hyväksytympi, jos kokisin mieheni olevan hyväksytty ja pidetty. Tämä asia joskus nostaa vihaa miestäni kohtaan. En halua nähdä hänessä minua, koska tämä on erityisen kipeä asia minulle.
Tiedän, että muiden hyväksyntä lähtee omasta itsensä hyväksymisestä. En vain osaa hyväksyä itseäni, etenkään heikkouksiani. En osaa hyväksyä vanhenemista, en osaa hyväksyä isääni, en osaa hyväksyä rakkaudetonta lapsuutta, en osaa hyväksyä puolisoani, en osaa hyväksyä esikoiseni yksinäisyyttä. Jos minua ei ole osattu rakastaa tällaisena kuin olen, kuinka osaisin rakastaa heikkouksistani huolimatta itseäni.
Mitä sitten on näiden asioiden hyväksyminen? Olen monesti yrittänyt hyväksyä asioita, siinä onnistumatta. Joissakin asioissa se voi olla anteeksiantoa. Olen yrittänyt antaa isälleni anteeksi, mutta en tiedä olenko siinä onnistunut. Todennäköisesti en, koska jotain ilmeisesti on vielä hampaankolossa. Järjellä koen antaneeni, mutta tunnetasolla en ilmeisesti ole. Sinne pääsemiseen minulla ei ole nyt tietä. Sitä pitää edelleen etsiä.
Monet asiat, joita minun on vaikea hyväksyä muissa, löytyvät myös minulta. Monesti häpeän toisessa näitä ominaisuuksia, koska häpeän niitä itsessäni. Kun pääsisin häpeästä irti, voisi monessa asiassa tilanne helpottua. Täytyy palata Häpeän monet kasvot -kirjan pariin.
Kaipaan kovasti hyväksyntää muilta. En ole saanut aitoa välittämistä toisilta kovinkaan paljon ja nyt haluaisin, joiltakin ihmisiltä enemmän kuin toisilta. Etenkin ystävieni puolisoilta toivon hyväksyntää. Haluaisin, että meillä olisi enemmän perhetuttuja. Haluaisin, että meidän koko perhe hyväksyttäisiin. Lapset myös. Tekee kovasti kipeää, kun esikoiseni ei saa usein kontaktia uusiin lapsiin. Haluan, että hänet hyväksyttäisiin.
Tänään taas olin tilanteessa, jossa toivoisin kovasti yhdeltä ihmiseltä hyväksyntää. Hän ei tunnu noteeraavan minua. Hän ei yleensä tervehdi minua eikä juttele kanssani. En tiedä syytä tälle. Olen miettinyt miksi toivosin, että hän haluaisisi tutustua minuun. Hän vaikuttaa tosi mukavalle. Sen on varmasti yksi syy. Uskon kuitenkin taustalla olevan se, ettei hän huomioi minua. Minulla on kova tarve, että olisin edes ok, jos meistä ei kavereita tulisi. Toinen syy voi olla se, että hän halusi tutustua samaan ihmisten kuin minä. Koen hänet jotenkin uhaksi. En haluaisi olla huonompi kuin hän.
Tämä tilanne muistuttaa tilanteita lapsuudesta. En silloinkaan kokenut olevani hyväksytty. Sen takia olen ollut hajuton, mauton ja näkymätön. Minua ei siis voitaisiin ainakaan vihata. Ymmärrän, ettei kaikista voi pitää, mutta minulle tämä on suuri asia. Taustalla voi olla se, ettei minun vanhemmatkaan ole saanut hyväksyntään muilta. Heillä ei ole ollut ystäviä. Ehkä minä kannan nyt myös vanhempieni taakkaa.
Tilannetta ei paranna se, että miehellä on sama tilanne. En siis sieltäkään kautta saa epäsuorasti hyväksyntää. Kokisin olevani hyväksytympi, jos kokisin mieheni olevan hyväksytty ja pidetty. Tämä asia joskus nostaa vihaa miestäni kohtaan. En halua nähdä hänessä minua, koska tämä on erityisen kipeä asia minulle.
Tiedän, että muiden hyväksyntä lähtee omasta itsensä hyväksymisestä. En vain osaa hyväksyä itseäni, etenkään heikkouksiani. En osaa hyväksyä vanhenemista, en osaa hyväksyä isääni, en osaa hyväksyä rakkaudetonta lapsuutta, en osaa hyväksyä puolisoani, en osaa hyväksyä esikoiseni yksinäisyyttä. Jos minua ei ole osattu rakastaa tällaisena kuin olen, kuinka osaisin rakastaa heikkouksistani huolimatta itseäni.
Mitä sitten on näiden asioiden hyväksyminen? Olen monesti yrittänyt hyväksyä asioita, siinä onnistumatta. Joissakin asioissa se voi olla anteeksiantoa. Olen yrittänyt antaa isälleni anteeksi, mutta en tiedä olenko siinä onnistunut. Todennäköisesti en, koska jotain ilmeisesti on vielä hampaankolossa. Järjellä koen antaneeni, mutta tunnetasolla en ilmeisesti ole. Sinne pääsemiseen minulla ei ole nyt tietä. Sitä pitää edelleen etsiä.
Monet asiat, joita minun on vaikea hyväksyä muissa, löytyvät myös minulta. Monesti häpeän toisessa näitä ominaisuuksia, koska häpeän niitä itsessäni. Kun pääsisin häpeästä irti, voisi monessa asiassa tilanne helpottua. Täytyy palata Häpeän monet kasvot -kirjan pariin.
Jännitystä ystävän tapaamisessa
Tänään koin saman fiiliksen kuin olen niin monta kertaa aiemminkin kokenut. Tapasin erästä ystävääni, jolle olen kertonut paljon omia henkilökohtaisia asioita. Kun puhun itselleni vaikeista asioista, niin vatsani jännittyy kovasti. Jäin tällä kertaa miettimään, mistä se johtui. En ole varma, mutta tuntui, että asia olisi liittynyt häpeään. Tunnistin ystävälleni minulle kiusallisia asioita lapsestani. Kerroin myös äitinä olemisen haasteista ja siitä kuinka olen pohtinut omaa lapsuuttani. Olen toki puhunut näistä muillekin, mutta hänen kanssaan en. Toisen ystävän kanssa en ole kokenut samoja fiiliksiä, vaikka olen ollut vieläkin avoimempi.
Miksi koin kovaa jännitystä ylävatsassa tämän ystävän kanssa keskustellessa? Ehkä hän ei ole niin avoin omissa asioissaan, joten pelkään hänen reaktiotaan. Pelkään, ettei hän hyväksy minua. Minulla on kova tarve saada hänen hyväksyntänsä. Luulen, että minulla on aika pitkälti hänen hyväksyntänsä, mutta ennenkaikkea pelkään, että hän hylkää minut. Olemme joskus tästä keskustelleet, mutta silti aina silloin tällöin nämä ajatukset nousevat pintaan.
Koen samoja fiiliksiä kuin lapsena. Pelkään jääväni ulkopuoliseksi. Pelkään, että etenkin eräs toinen hänen ystävistään syrjäyttää minut. Olemme tästäkin keskustelleet hänen kanssaan eikä sellaisia merkkejä ole havaittavissa. Silti ahdistaa aina silloin tällöin. En ole viimeaikoina ollut hänen kanssaan tekemisissä. Olen halunnut ottaa etäisyyttä, koska hän on ollut vaativa. Liian vaativa minun makuun tähän elämäntilanteeseen. Silti olen kaivannut häntä ja haluan olla hänen ystävänsä.
Miksi haluan olla hänen ystävänsä? Haluanko hänen hyväksyntänsä hänen vaativan luonteensa vuoksi? Toivonko samalla hyväksyntää jommalta kummalta vanhemmista? En omasta mielestäni. Hän on ihmisenä mukava ja hänen kanssaan keskustelemme aika avoimesti. Hän on melko avoin. Luulen, että ihan kaikkea hän ei sano, vaan keskustelee niistä miehensä kanssa. Ehkä tämä vaikuttaa jännitykseeni. En koe avoimuuden olevan täysin vastavuoroista. Sitä toivoisin.
Tekstini toistaa itseään. Tämä kertoo siitä, että en ole täysin varma ajatuksistani. Samalla se vahvistaa, että olen todennäköisesti oikeilla jäljillä. Minua jännittää ja pelottaa kelpaanko tällaisena. Haluan hänen ystävyyttään. Toivoisin samalla häneltä enemmän kuin nyt saan. Samalla voin puhua hänelle monesta asiasta, vaikka minua jännittää ja pelottaa joistakin asioista puhua.
Miksi koin kovaa jännitystä ylävatsassa tämän ystävän kanssa keskustellessa? Ehkä hän ei ole niin avoin omissa asioissaan, joten pelkään hänen reaktiotaan. Pelkään, ettei hän hyväksy minua. Minulla on kova tarve saada hänen hyväksyntänsä. Luulen, että minulla on aika pitkälti hänen hyväksyntänsä, mutta ennenkaikkea pelkään, että hän hylkää minut. Olemme joskus tästä keskustelleet, mutta silti aina silloin tällöin nämä ajatukset nousevat pintaan.
Koen samoja fiiliksiä kuin lapsena. Pelkään jääväni ulkopuoliseksi. Pelkään, että etenkin eräs toinen hänen ystävistään syrjäyttää minut. Olemme tästäkin keskustelleet hänen kanssaan eikä sellaisia merkkejä ole havaittavissa. Silti ahdistaa aina silloin tällöin. En ole viimeaikoina ollut hänen kanssaan tekemisissä. Olen halunnut ottaa etäisyyttä, koska hän on ollut vaativa. Liian vaativa minun makuun tähän elämäntilanteeseen. Silti olen kaivannut häntä ja haluan olla hänen ystävänsä.
Miksi haluan olla hänen ystävänsä? Haluanko hänen hyväksyntänsä hänen vaativan luonteensa vuoksi? Toivonko samalla hyväksyntää jommalta kummalta vanhemmista? En omasta mielestäni. Hän on ihmisenä mukava ja hänen kanssaan keskustelemme aika avoimesti. Hän on melko avoin. Luulen, että ihan kaikkea hän ei sano, vaan keskustelee niistä miehensä kanssa. Ehkä tämä vaikuttaa jännitykseeni. En koe avoimuuden olevan täysin vastavuoroista. Sitä toivoisin.
Tekstini toistaa itseään. Tämä kertoo siitä, että en ole täysin varma ajatuksistani. Samalla se vahvistaa, että olen todennäköisesti oikeilla jäljillä. Minua jännittää ja pelottaa kelpaanko tällaisena. Haluan hänen ystävyyttään. Toivoisin samalla häneltä enemmän kuin nyt saan. Samalla voin puhua hänelle monesta asiasta, vaikka minua jännittää ja pelottaa joistakin asioista puhua.
keskiviikko 5. maaliskuuta 2014
Ajatuksia työhaastattelusta
Olin jokunen aika sitten työhaatattelussa. Haastattelussa ei niinkään keskusteltu minusta, vaan työstä enemmänkin. En vielä tiedä, kuinka kävi työpaikan kanssa. En ollut kauhean vakuuttunut työstä. Siinä oli monia kysymysmerkkejä. Työtä minun ei olisi rahallisesti pakko ottaa vastaan. Silti en heti ole valmis kieltäytymään työstä, vaikka se stressaava olisikin.
Haastattelun jälkeen mietin fiilistäni haastattelussa. Jossakin vaiheessa haastattelua minulla meni paljon toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, mitä haastattelija sanoi. Minulla on ollut samanlainen olo aiemminkin. Pohdin tätä tilannetta. Kertoiko tilanne siitä, että minua ei oikeasti kiinnosta edes työ. En vain osaa tai uskalla sanoa, etten halua työtä. Voi hyvinkin pitää paikkaansa. Jos minua oikeasti kiinnostaa, niin olen aktiivinen keskustelussa ja koen innostusta. Haastattelun alussa koin sitä, mutta tilanne muuttui. Jos saan työpaikan, niin otan työn todennäköisesti vastaan. Jos jatkossa koen samoja fiiliksiä, niin niitä pitää tutkia tarkemmin.
Vastaavia fiiliksiä on ollut sellaisissa tilanteissa, joissa toinen ei ole ollut minusta kiinnostunut. Koen silloin olleeni vain sitä varten, että toinen saa toteuttaa itseään. Näissä tilanteissa "en kuule mitä toinen sanoo". Mielestäni tämä on itselleni merkki siitä, että minun pitäisi tehdä asialle jotain esim. ottaa etäisyyttä tällaiseen ihmiseen. Jos ei muuta, niin ainakin kuunnella fiiliksiäni.
Miksi en nyt ota etäisyyttä? Minun voi olla vaikea sanoa ei. En halua, että minut hylätään, jos en ota työtä vastaan, jos joskus haluaisinkin sinne töihin. Olen myös utelias kokeilemaan sitä työtä. En kuitenkaan ole pettynyt, jos ei valita. Syyt eivät ehkä ole kaikista vakuuttavimmat, mutta työ olisi lyhyt projektyö, joten en ota asiaa niin vakavasti.
Olen tehnyt ratkaisun, että jos töihin pääsen, niin teen töitä sen verran kuin hyvältä tuntuu. Siinä en yritä miellyttää muita.
Haastattelun jälkeen mietin fiilistäni haastattelussa. Jossakin vaiheessa haastattelua minulla meni paljon toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, mitä haastattelija sanoi. Minulla on ollut samanlainen olo aiemminkin. Pohdin tätä tilannetta. Kertoiko tilanne siitä, että minua ei oikeasti kiinnosta edes työ. En vain osaa tai uskalla sanoa, etten halua työtä. Voi hyvinkin pitää paikkaansa. Jos minua oikeasti kiinnostaa, niin olen aktiivinen keskustelussa ja koen innostusta. Haastattelun alussa koin sitä, mutta tilanne muuttui. Jos saan työpaikan, niin otan työn todennäköisesti vastaan. Jos jatkossa koen samoja fiiliksiä, niin niitä pitää tutkia tarkemmin.
Vastaavia fiiliksiä on ollut sellaisissa tilanteissa, joissa toinen ei ole ollut minusta kiinnostunut. Koen silloin olleeni vain sitä varten, että toinen saa toteuttaa itseään. Näissä tilanteissa "en kuule mitä toinen sanoo". Mielestäni tämä on itselleni merkki siitä, että minun pitäisi tehdä asialle jotain esim. ottaa etäisyyttä tällaiseen ihmiseen. Jos ei muuta, niin ainakin kuunnella fiiliksiäni.
Miksi en nyt ota etäisyyttä? Minun voi olla vaikea sanoa ei. En halua, että minut hylätään, jos en ota työtä vastaan, jos joskus haluaisinkin sinne töihin. Olen myös utelias kokeilemaan sitä työtä. En kuitenkaan ole pettynyt, jos ei valita. Syyt eivät ehkä ole kaikista vakuuttavimmat, mutta työ olisi lyhyt projektyö, joten en ota asiaa niin vakavasti.
Olen tehnyt ratkaisun, että jos töihin pääsen, niin teen töitä sen verran kuin hyvältä tuntuu. Siinä en yritä miellyttää muita.
Ahdistukset vähentyneet ja ahdistusten käsittelytavat kehittyneet
Tajusin tässä yksi päivä, että olen alkanut sietää ahdistusta paremmin. Aiemmin minun piti soittaa jollekin, jos koin ahdistusta. Nyt minulla saattaa soittaminen käydä mielessä, mutta en soita. Todennäköisesti pohdin asiaa ja löydän itsestäni riittävästi vastauksia, jotta minun ei tarvitse kenellekään soittaa.
Pyrin nykyään pohtimaan, mistä ahdistus johtuu. Yritän mm. muistaa, että lapset harvoin ovat syypäitä ahdistukseeni, vaikka he nostavatkin näitä tunteita. Pyrin siihen, etten pura ahdistusta lapsiini, vaan mietin tunteideni syitä.
Uskon sietäväni ahditusta paremmin siksi, että en enää tarvitse ulkopuolelta samanlaista vahvistusta kuin aiemmin. Nyt luotan itseeni enemmän ja enemmän. En enää ole niin riippuvainen muista. Minun ei siis tarvitse soittaa muille, jotta he vahvistaisivat ajatukseni oikeiksi. Toki edelleen keskustelen paljon ja haluan kuulla muiden mielipiteitä. Minun ei kuitenkaan tarvitse heti vastoinkäymisen jälkeen soittaa jollekin ja purkaa mieltäni. Soittojen väheneminen johtuu myös siitä, että en enää koe yhtä usein ahdistusta kuin aiemmin. Ahdistusten väheneminen auttaa positiiviseen kierteeseen pääsemiseen.
Pyrin nykyään pohtimaan, mistä ahdistus johtuu. Yritän mm. muistaa, että lapset harvoin ovat syypäitä ahdistukseeni, vaikka he nostavatkin näitä tunteita. Pyrin siihen, etten pura ahdistusta lapsiini, vaan mietin tunteideni syitä.
Uskon sietäväni ahditusta paremmin siksi, että en enää tarvitse ulkopuolelta samanlaista vahvistusta kuin aiemmin. Nyt luotan itseeni enemmän ja enemmän. En enää ole niin riippuvainen muista. Minun ei siis tarvitse soittaa muille, jotta he vahvistaisivat ajatukseni oikeiksi. Toki edelleen keskustelen paljon ja haluan kuulla muiden mielipiteitä. Minun ei kuitenkaan tarvitse heti vastoinkäymisen jälkeen soittaa jollekin ja purkaa mieltäni. Soittojen väheneminen johtuu myös siitä, että en enää koe yhtä usein ahdistusta kuin aiemmin. Ahdistusten väheneminen auttaa positiiviseen kierteeseen pääsemiseen.
Itsetutkiskelua, rajojen asettamista ja vapautumista
Viimeaikoina on taas mennyt hyvin tai ainakin paremmin kuin aiemmin. Olemme jutelleet miehen kanssa asioista ja se on auttanut. Negatiivinen ilmapiiri on ainakin toistaiseksi väistynyt ja meillä on jopa ollut huumoria. Olen voinut suht hyvin. Toki edelleen mietin, että riittääkö se, mitä meillä on. En silti nyt koe pakottavaa tarvetta tehdä ratkaisuja. Näen, että meillä on mahdollisuutemme. En vielä osaa sanoa kohtaako se minun toiveiden kanssa. Aika näyttää.
Vaikka asiat ovat olleet suht hyvin, yhtenä päivä koin suurta ahdistusta. Söin kauheasti. Aloin pohtia sille syytä. Keksin syyn. Eräs ihminen soitti minulle ja kyseli kuulumisia suppealta elämänalueelta. Olin iloinen hänen soitosta. Puhelun aikana en vielä kunnolla tajunnut, että ei hän taaskaan oikeasti ollut kiinnostunut minusta. Hänellä oli omat takaa-ajatuksensa.
Heti puhelun jälkeen ahdistuin ja aloin purkaa asiaa läheiselleni. Samalla söin paljon. Ymmärsin kokevani huonoa oloa, että olin tuolle ihmiselle vain hyöty. Ei hän oikeasti ole minusta kiinnostunut. Olen tämän tajunnut jo aikaisemmin, ja siksi ottanut etäisyyttä. Tuntui vain pahalle kohdata taas sama asia. Puhelun myötä minulle vahvistui, että pidän edelleenkin häneen etäisyyttä. Hän tunkee muuten liian lähelle ja minuun sattuu.
Hän levittelee asioitani eteenpäin. On mm. lähettänyt esikoiseni kuvan eteenpäin kysymättä lupaani ja muutenkin puhunut asioistani eteenpäin. Hän ei ole luottamukseni arvoinen. Hän ei ole aikani arvoinen. En aio olla häntä varten, koska suhde ei ole molemminpuolista. Voimme olla tekemisissä keskenämme, mutta asetan omat ehtoni. Tällaisella kohtelulla en aio tuhlata häneen paljon aikaa. Harmi, koska tätä en olisi halunnut, mutta en aio toisten räsynukeksi ryhtyä.
Tuntuu hyvältä tunnistaa nämä asiat ja vetää omat rajani. Minun ei tarvitse suostua mihin vain. Mieluummin käytän aikaani sellaisiin ihmisiin, jotka antavat minulle muutakin kuin pahan mielen. En enää ole vain muita varten. Vapauttavaa sanoa nämä asiat ääneen. Tämän ihmisen kohdalla päätös on helppo, koska emme asu samalla paikkakunnalla. Tästä on hyvä jatkaa. Ehkä uskalla toimia samoin muiden kanssa, jotka asuvat lähempänä. Täytyy olla iloinen, ettei elämässäni tällaisia ihmisiä ole montaa, vaikkakin liikaa.
Kun ajattelen tätä asiaa, minulle nousee pintaan suru. Kuinka olen voinut antaa itseäni kohdella noin? Miksi en ole tunnistanut omaa arvoani? Suru nousee myös siitä, että toisella on niin paha olla. Kiukku ja viha nousee myös, kun ajattelen kyseistä ihmistä. Miksi hän kohtelee minua näin? Hänen pahaa oloa se on, mutta se vastaus ei minua tyydytä. Usein tällaisessa tilanteessa koen, että muilla on paljon hyviä ystäviä, vaikka he kohtelevat muita huonosti. Minulla ei ole, vaikka en koe olevani ainakaan huonompi. No todellisuudessahan en oikeasti tiedä tilannetta, mutta siltä tuntuu. Ehkäpä ajattelen näin, koska koen yrittäneeni olla hyvä ystävä. Todellisuudessa hän menetti yhden, ehkä hän on menettänyt aiemminkin ja menettää jatkossakin, jos ei muutu. En tietenkään sitä toivo, mutta niin luulisi elämän pyörivän.
Vaikka asiat ovat olleet suht hyvin, yhtenä päivä koin suurta ahdistusta. Söin kauheasti. Aloin pohtia sille syytä. Keksin syyn. Eräs ihminen soitti minulle ja kyseli kuulumisia suppealta elämänalueelta. Olin iloinen hänen soitosta. Puhelun aikana en vielä kunnolla tajunnut, että ei hän taaskaan oikeasti ollut kiinnostunut minusta. Hänellä oli omat takaa-ajatuksensa.
Heti puhelun jälkeen ahdistuin ja aloin purkaa asiaa läheiselleni. Samalla söin paljon. Ymmärsin kokevani huonoa oloa, että olin tuolle ihmiselle vain hyöty. Ei hän oikeasti ole minusta kiinnostunut. Olen tämän tajunnut jo aikaisemmin, ja siksi ottanut etäisyyttä. Tuntui vain pahalle kohdata taas sama asia. Puhelun myötä minulle vahvistui, että pidän edelleenkin häneen etäisyyttä. Hän tunkee muuten liian lähelle ja minuun sattuu.
Hän levittelee asioitani eteenpäin. On mm. lähettänyt esikoiseni kuvan eteenpäin kysymättä lupaani ja muutenkin puhunut asioistani eteenpäin. Hän ei ole luottamukseni arvoinen. Hän ei ole aikani arvoinen. En aio olla häntä varten, koska suhde ei ole molemminpuolista. Voimme olla tekemisissä keskenämme, mutta asetan omat ehtoni. Tällaisella kohtelulla en aio tuhlata häneen paljon aikaa. Harmi, koska tätä en olisi halunnut, mutta en aio toisten räsynukeksi ryhtyä.
Tuntuu hyvältä tunnistaa nämä asiat ja vetää omat rajani. Minun ei tarvitse suostua mihin vain. Mieluummin käytän aikaani sellaisiin ihmisiin, jotka antavat minulle muutakin kuin pahan mielen. En enää ole vain muita varten. Vapauttavaa sanoa nämä asiat ääneen. Tämän ihmisen kohdalla päätös on helppo, koska emme asu samalla paikkakunnalla. Tästä on hyvä jatkaa. Ehkä uskalla toimia samoin muiden kanssa, jotka asuvat lähempänä. Täytyy olla iloinen, ettei elämässäni tällaisia ihmisiä ole montaa, vaikkakin liikaa.
Kun ajattelen tätä asiaa, minulle nousee pintaan suru. Kuinka olen voinut antaa itseäni kohdella noin? Miksi en ole tunnistanut omaa arvoani? Suru nousee myös siitä, että toisella on niin paha olla. Kiukku ja viha nousee myös, kun ajattelen kyseistä ihmistä. Miksi hän kohtelee minua näin? Hänen pahaa oloa se on, mutta se vastaus ei minua tyydytä. Usein tällaisessa tilanteessa koen, että muilla on paljon hyviä ystäviä, vaikka he kohtelevat muita huonosti. Minulla ei ole, vaikka en koe olevani ainakaan huonompi. No todellisuudessahan en oikeasti tiedä tilannetta, mutta siltä tuntuu. Ehkäpä ajattelen näin, koska koen yrittäneeni olla hyvä ystävä. Todellisuudessa hän menetti yhden, ehkä hän on menettänyt aiemminkin ja menettää jatkossakin, jos ei muutu. En tietenkään sitä toivo, mutta niin luulisi elämän pyörivän.
tiistai 4. maaliskuuta 2014
Ongelmanratkaisua
Miten kohtaan ongelmani? Miten kohtaan pelkoni erosta? Vaikeita kysymyksiä minulle. Antamalla itselleni luvan miettiä asioita, joudun käsittelemään parisuhdettamme ja samalla kohdata myös todellinen eron mahdollisuus.
Sen tiedän ja olen myöntänyt, että tilanteemme on huono. Muutosta on tapahduttava. Sitä en ole miettinyt mikä meidän tulevaisuutemme voi olla. Aiemmassa postauksessa hieman mietin, mutta en paljon. Tulevaisuutta pohtimalla ainakin joudun kohtamaan myös eron mahdollisuuden. Aidosti käsittelemällä luulisin saavani realistisen kuvan todellisista mahdollisuuksistamme.
Plussia tulevaisuuden kannalta on, että molemmat haluavat muutosta ja molemmat haluavat yhteiselon jatkuvan.
Miinuksia on se, että paljon on muututtava. Tietyllä tavalla ne on pieniä asioita, mutta niiden taustalla on isoja asioita. Molemmilla on omat murheet ja ongelmat jotka pitäisi käsitellä pois, etteivät ne heijastu perhe-elämään.
Tämän parempia ajatuksia ei tästä aiheesta tule tällä hetkellä mieleen. Ehkä se on pakenemiskeino. Ehkä en ole valmis kaikkea ottamaan tällä hetkellä vastaan. En todellakaan nyt osaa sanoa muuta. Olennaisin on kohdata asiat sellaisena kuin ne tulevat. Ottaa asiat käsittelyyn, tehdä ratkaisut ja kantaa vastuu omista teoista. Tämä ei ole helppoa minulle, kun en ole tottunut siihen. Pitäisi vain huomata, milloin on muutoksen paikka.
Sen tiedän ja olen myöntänyt, että tilanteemme on huono. Muutosta on tapahduttava. Sitä en ole miettinyt mikä meidän tulevaisuutemme voi olla. Aiemmassa postauksessa hieman mietin, mutta en paljon. Tulevaisuutta pohtimalla ainakin joudun kohtamaan myös eron mahdollisuuden. Aidosti käsittelemällä luulisin saavani realistisen kuvan todellisista mahdollisuuksistamme.
Plussia tulevaisuuden kannalta on, että molemmat haluavat muutosta ja molemmat haluavat yhteiselon jatkuvan.
Miinuksia on se, että paljon on muututtava. Tietyllä tavalla ne on pieniä asioita, mutta niiden taustalla on isoja asioita. Molemmilla on omat murheet ja ongelmat jotka pitäisi käsitellä pois, etteivät ne heijastu perhe-elämään.
Tämän parempia ajatuksia ei tästä aiheesta tule tällä hetkellä mieleen. Ehkä se on pakenemiskeino. Ehkä en ole valmis kaikkea ottamaan tällä hetkellä vastaan. En todellakaan nyt osaa sanoa muuta. Olennaisin on kohdata asiat sellaisena kuin ne tulevat. Ottaa asiat käsittelyyn, tehdä ratkaisut ja kantaa vastuu omista teoista. Tämä ei ole helppoa minulle, kun en ole tottunut siihen. Pitäisi vain huomata, milloin on muutoksen paikka.
Tilaa:
Kommentit (Atom)