Viimeaikoina on taas mennyt hyvin tai ainakin paremmin kuin aiemmin. Olemme jutelleet miehen kanssa asioista ja se on auttanut. Negatiivinen ilmapiiri on ainakin toistaiseksi väistynyt ja meillä on jopa ollut huumoria. Olen voinut suht hyvin. Toki edelleen mietin, että riittääkö se, mitä meillä on. En silti nyt koe pakottavaa tarvetta tehdä ratkaisuja. Näen, että meillä on mahdollisuutemme. En vielä osaa sanoa kohtaako se minun toiveiden kanssa. Aika näyttää.
Vaikka asiat ovat olleet suht hyvin, yhtenä päivä koin suurta ahdistusta. Söin kauheasti. Aloin pohtia sille syytä. Keksin syyn. Eräs ihminen soitti minulle ja kyseli kuulumisia suppealta elämänalueelta. Olin iloinen hänen soitosta. Puhelun aikana en vielä kunnolla tajunnut, että ei hän taaskaan oikeasti ollut kiinnostunut minusta. Hänellä oli omat takaa-ajatuksensa.
Heti puhelun jälkeen ahdistuin ja aloin purkaa asiaa läheiselleni. Samalla söin paljon. Ymmärsin kokevani huonoa oloa, että olin tuolle ihmiselle vain hyöty. Ei hän oikeasti ole minusta kiinnostunut. Olen tämän tajunnut jo aikaisemmin, ja siksi ottanut etäisyyttä. Tuntui vain pahalle kohdata taas sama asia. Puhelun myötä minulle vahvistui, että pidän edelleenkin häneen etäisyyttä. Hän tunkee muuten liian lähelle ja minuun sattuu.
Hän levittelee asioitani eteenpäin. On mm. lähettänyt esikoiseni kuvan eteenpäin kysymättä lupaani ja muutenkin puhunut asioistani eteenpäin. Hän ei ole luottamukseni arvoinen. Hän ei ole aikani arvoinen. En aio olla häntä varten, koska suhde ei ole molemminpuolista. Voimme olla tekemisissä keskenämme, mutta asetan omat ehtoni. Tällaisella kohtelulla en aio tuhlata häneen paljon aikaa. Harmi, koska tätä en olisi halunnut, mutta en aio toisten räsynukeksi ryhtyä.
Tuntuu hyvältä tunnistaa nämä asiat ja vetää omat rajani. Minun ei tarvitse suostua mihin vain. Mieluummin käytän aikaani sellaisiin ihmisiin, jotka antavat minulle muutakin kuin pahan mielen. En enää ole vain muita varten. Vapauttavaa sanoa nämä asiat ääneen. Tämän ihmisen kohdalla päätös on helppo, koska emme asu samalla paikkakunnalla. Tästä on hyvä jatkaa. Ehkä uskalla toimia samoin muiden kanssa, jotka asuvat lähempänä. Täytyy olla iloinen, ettei elämässäni tällaisia ihmisiä ole montaa, vaikkakin liikaa.
Kun ajattelen tätä asiaa, minulle nousee pintaan suru. Kuinka olen voinut antaa itseäni kohdella noin? Miksi en ole tunnistanut omaa arvoani? Suru nousee myös siitä, että toisella on niin paha olla. Kiukku ja viha nousee myös, kun ajattelen kyseistä ihmistä. Miksi hän kohtelee minua näin? Hänen pahaa oloa se on, mutta se vastaus ei minua tyydytä. Usein tällaisessa tilanteessa koen, että muilla on paljon hyviä ystäviä, vaikka he kohtelevat muita huonosti. Minulla ei ole, vaikka en koe olevani ainakaan huonompi. No todellisuudessahan en oikeasti tiedä tilannetta, mutta siltä tuntuu. Ehkäpä ajattelen näin, koska koen yrittäneeni olla hyvä ystävä. Todellisuudessa hän menetti yhden, ehkä hän on menettänyt aiemminkin ja menettää jatkossakin, jos ei muutu. En tietenkään sitä toivo, mutta niin luulisi elämän pyörivän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti