Asioihin kiinnijääminen

Näen päivä päivältä enemmän omaa joustamattomuuttani ja sitä kuinka jään asioihin kiinni. Tietoisuuteeni tulee myös asioita, jotka kiellän itseltäni. Se tekee minut surulliseksi.

Olin exän kanssa tekemisissä. Hän oli tietystä asiasta aiemmin sanonut minulle, ettei hän toimi tietyllä tavalla. Se kuulosti minusta erikoiselta. Nyt hän kuitenkin itse toimi vastoin omia sanojaan. Se kismitti. Olisin halunnut asiasta sanoa, koska minusta se tuntui epäreilulta. Jäin tähän asiaan kiinni. Havahduin, että tämä on minulle tyypillistä. En anna asian vain olla tai tee sille jotakin, vaan pyöritän asiaa päässäni. Samalla se jää vaikuttamaan minuun. Etenkin sellaiset asiat, jotka koen epäreiluna.

Sama juttu tapahtuu, kun menen jonnekin tai teen jotakin. Pyörin omissa ajatuksissani, kun voisin todeta asian ja päästää irti. Voisin sitten keskittyä olemaan hetkessä. Eteenpäin olen mennyt. Aiemmin pyöritin melko pakonomaisesti asioita päässä. Nyt sentään välillä on tilaa muullekin.

Tyypillistä on myös se, että kirjoittelen tänne tai surffaan netissä, vaikka tiedän, että on aika siirtyä eteenpäin. Siirtymät, muutokset ja irtipäästämiset ovat minulle vaikeita. Nyt en haluaisi siirtyä seuraavaan asiaan, mutta tiedän, että nyt on sen aika. On aika lähteä luontoon. Haluan kuulla itseäni ja toimia sen mukaan.

Syvälle suruun uppoutumista

Muutama päivä sitten olin vihainen ja ihmeissäni sen ilmenemisestä. Otin aikaa tutkiakseni vihaani, jolloin pääsin sen takana olevaan tunteeseen eli suruun. Miksi ilmennän vihaa sen sijaan että näyttäisin surua? Lapsuudessa näin paljon surua, mutta se yleensä piilotettiin. Miksi? Luulen, ettei surija ollut tottunut näyttämään suruaan muille. En tiedä miten siihen olisi hänen lapsuudessaan suhtauduttu. Miten minun lapsuudenkodissa suhtauduttiin suruun? Sitä minä piilottelin vanhempieni tavoin ja jopa vielä enemmän. Olen oikeastaan aina tehnyt niin, joten en tiedä miten siihen oltaisiin suhtauduttu. Oletan ettei kovin hyvin, kun vanhempanikin sitä piilottelivat.

Mistä sitten tulee vihani, joka on surun edessä? Onko se vain tapa peittää surua? Minulle vihan näyttäminen on helpompaa kuin surun, vaikkakaan ei silloin, kun joku ylittää rajojani. Viha voi olla keino näyttäytyä "vahvana", kun taas suru on minulle ollut "heikkouden" merkki.

Onko minun suruuni suhtauduttu vihastuen? En muista sellaista lapsuudesta, mutta parisuhteesta kyllä. Kun on todettu, ettei itkuani jaksa katsella ja lähdetty kävelemään pois. Tämä jossakin määrin satuttaa minua edelleen enkä ole pystynyt antamaan anteeksi. En ole tajunnut sen satuttavan, mutta lievää kiukkua se edelleen herättää, joten anteeksianto on vielä kesken.

Osin surun peittäminen voi johtua siitäkin, että monet ovat tilanteessani yhdistänyt sen jaksamiseeni. Minun on ollut vaikea sitä hyväksyä. En tiedä pakenenko tätä näkökulmaa, koska en sitä hyväksy. Mielestäni itkeminen on puhdistavaa ja auttaa päästämään irti. Jos itken, saatan itkeä sitä, että minut nähdään tai kuullaan. Itken siis sitä, että nyt saan sitä, mitä olen koko elämäni kaivannut. Itken, kun näen jääneeni lapsuudessa jotakin vaille. Päästän siis irti siitä, etten saanut tarvitsemaani enkä sitä voi enää saada. Toki itku kertoo siitä, että asia on vielä herkkä minulle eikä siis ole käsitelty loppuun. Onko se huono asia? Mielestäni ei. Onko minulla vielä niin paljon kipukohtia, että se kuluttaa liikaa ja siksi jaksaminen herättää toisissa huolta? Ehkä.

Muiden ihmisten reaktiot suruni edessä eivät ole olleet sitä, mitä tarvitsen. Sillä on ollut suuri merkitys siihen, miten itse suhtaudun omaan suruuni. Piilottelen sitä niin kuin vanhempani teki. Vihaan sitä niin kuin exä teki. Piilottelen sitä, koska se nähdään jaksamattomuutena ja heikkoutena.

Mitä minä sitten haluan? Haluan hyväksyä jokaisen itkun elämääni ja antaa niiden tulla. Se ei ole heikkouden merkki. Se on heikkoutta, jos piilottaa todellisen itsensä. Haluaisin hyväksyä, että olen nyt tässä tilanteessa ja minulla lienee itku herkässä. Hyväksyn myös sen, että olen herkkä ja itku on luultavasti koko elämäni herkässä. Olen tunteellinen enkä halua sitä peittää.

Haluan lisäksi, että suruuni ja itkuuni vastataan. Ne saavat tulla nähdyiksi ja niihin suhtaudutaan lempeästi, myötätuntoisesti ja rakastavasti. Toki ensisijaisesti haluan itse suhtautua näin, mutta myös läheisteni. Haluan, että surulleni ja itkulleni on tilaa elämässä. Saan haleja, olkapäätä ja myötätuntoa osakseni.

Turvattomuuden herättämiä pohdintoja

Turvattomuus taas kylässä. Minussa on surua, mutta en pysty sitä kohtaamaan. Olen oikeasti vihainen enkä siksi voi hypätä suoraan suruun. Vihani kohdistuu vanhempiini, että jäin yksin. En ole pystynyt antamaan vanhemmilleni anteeksi, vaikka haluan. On vaikea antaa anteeksi, koska näen kuinka olen jo siirtänyt tätä traumaa lapsilleni. Se nostaa vihakerrointa huimasti.

Haluan sallia vihani ja suruni. Niillä on lupa tulla pintaan. On aika kohdata ne jälleen kerran. Ennen sitä en pääse anteeksiantoon. 

Huomaan kuinka kehoni tykkää siitä, että en yritä hypätä suoraan suruun, vaikka sitäkin on. Se haluaa kohdata vihan. Ehkäpä vahva puristus kehossani kertoi juuri vihasta, jota en edes huomannut tai pikemminkin osannut tulkita. Kuvittelin, että pelkään kohdata suruni. Oivallukseni myötä oloni keveni huimasti.

Hyppään pois boksista! Olen vahva, näkyvä, kuuluva ja mielipiteitä täynnä

Hih, olen aivan fiiliksissä!!! Ihailen vahvoja ihmisiä, jotka ovat määrätietoisia ja oman polun tallaaja. Minä haluan itsekin olla sellainen, mutta tässäkin asiassa uskomukseni ovat olleet tiellä.  En saa olla vahva, näkyvä, vahva, omilla mielipiteillä varustettu. Minun on pitänyt sopia tiettyyn muottiin eikä ne sovi siihen. Vanhempani eivät olisi kestäneet, jos olisin ollut kaikkea tuota. He näkevät minut sellaisena, mutta en sitä ole. Olen ollut boxissa suojelemassa heitä romahduksilta.

Vanhemmilleni on ollut kova pala, etten ole seurannut heitä tietyissä asioissa. He eivät ole kannustaneet minua, vaan omalla tavalla yrittäneet pitää minua heille mieluisassa muotissa. Minun on ollut vaikea tuottaa heille pettymystä ja siksi vahvuus, mielipiteeni ja oman valon näyttäminen ei ole ollut mahdollista. Vanhempani ovat ottaneet loukkauksena tai isona kyseenalaistuksena, jos olen mennyt omia teitä. Kyse ei ole siitä, että toinen asia, mielipide, ratkaisu... olisi parempi kuin toinen, vaan meille sopii eri asiat. Ymmärrän vanhempiani siinä mielessä, että olen itsekin kokenut samoin omien lasteni kanssa.

Nyt on muutoksen aika. Olen valmis menemään omia polkujani entistä vahvemmin. Minä saan olla vahva, näkyvä, kuuluva, omantienkulkija, mielipiteitä täynnä oleva nainen. Nyt on isojen muutosten aika. Minun on aika loistaa ja näyttää mikä valo minussa on, koska se on vahva ja minulla on paljon annettavaa!!!! Enää en suostu olemaan laatikossa.  Se ei ole minua varten. Miten olenkaan täynnä kiitollisuutta näistä isoista asioista, jotka aukeavat nyt! Huikeaa! Elämä on ♥

Paraneminen

Olen fiiliksissä minulle erittäin tärkeästä oivalluksesta, kuinka yksin koen olevani tässä maailmassa ja miten se on heijastunut uskomukseeni, etten saa apua mistään. Tämä avasi ajatuksia myös omasta paranemisesta. Siihenkin liittyy uskomuksia. Olen kokenut, etten saa olla terve ja vahva persoona. En voi olla "parempi" kuin muut. Oikeasti ei ole kyse siitä, että oikeasti olisin parempi. Olen uskonut, että rooliini on antaa muille se tunne, että ainakin joku muu on heikompi kuin he. Aivan kuin minun tehtäväni olisi roolillani nostaa heitä ylöspäin. Ei TODELLAKAAN!

Minun tehtävänäni ei ole uhrata itseäni muiden vuoksi. Minun ei tarvitse pienentää itseäni muiden vuoksi. Voin toki auttaa ja kannustaa muita kasvamaan omaan voimaansa, mutta ei itseäni kutistamalla. Minä saan olla vahva ja terve! Minä saan parantua! Ei ole kilpailu siitä, kuka on paras,  vaan me saadaan kaikki puhjeta kukkaan. Se ei ole keneltäkään pois.

Minä saan parantua. Minun ei tarvitse enää olla se, joka yrittää saada muiden huomio pois omista ongelmista. Minun ei tarvitse sairauksien kautta kannatella ketään. Nyt minun on aika kannatella itseäni. Samalla olen tietoinen siitä, ettei minun tarvitse yksin kantaa taakkaani. Minulla on muita ympärillä, jos omat voimat eivät riitä. Niin on myös muilla. Minä en ole ainoa ihminen. Aivan mahtavaa! Nyt pääsen syvemmälle tässä asiassa. Alan mennä tunnepuolelle ja pääsen todella purkamaan uskomuksiani. Vanhan on aika kuolla ja jatkaa matkaansa. Kiitos elämä♥

Läpimurto avun vastaanottamisessa

Olen miettinyt taas apua. Sen saamista ja vastaanottamista. Jotakin työstettävää siinä edelleen on. En ole monesti halunnut mennä lääkäriin, koska olen pelännyt. Mitä minä oikeastaan pelkään? Että minulla todetaan jokin sairaus ja etenkin vakava sairaus. Niin se on minulle ilmennyt.

Nyt minulle aukesi uusi näkökulma. Minä pelkään mennä lääkäriin, koska koen, ettei kukaan voi minua auttaa. Koen olevani yksin. Miten kauheaa on hakea apua enkä sitä saa? Ilmaisen asiaa vihan kautta, mutta takana on surua.

Kaiken takana on lapsuuden kokemukset siitä, että olen jäänyt yksin. Minulla ei lapsena ole ollut tunnetta, että vanhemmat olisivat minua varten. Jos koen olevani maailmassa niin yksin, miten voin nyt aikuisenakaan kokea muiden olevan minua varten.

Kävin lääkärissä tilanteeni vuoksi. Lähtökohtana oli, että lääkäri määrää kuitenkin lääkkeitä enkä halua niitä. Minä siis olen heti kieltäytymästä avusta. Menin kuitenkin. Aluksi en ollut tyytyväinen siihen, mitä hän minulle sanoi ja lähdin hieman pettyneenä. Käynti kuitenkin avasi minulle mahdollisuuden käsitellä tätä asiaa.

Totta tosiaan. En voi saada apua, jos uskomukseni on, että olen yksin eikä kukaan ole minua varten. Minä itse estän avun tulemasta luokseni menemällä uskomusteni, vihani ja pelkoni taakse. Minulle on kaikki apu saatavilla, jos vain puran uskomukseni. Olen huomannut, että minulle on ollut apua muutoinkin tarjolla, mutta sen vastaanottaminen on vaikeaa. En ole yksin, mutta pysyttäydyn yksinäisyyden kuplassa. Ottamalla apua vastaan puran lopullisesti tämän uskomukseni.

Ehkäpä yllättävää kyllä suurin motivaationi käsitellä asiaa on, etten halua lasteni kokevan olevansa yksin tässä maailmassa niin kuin minä olen kokenut. Haluan olla heille esimerkkinä. Toki haluan itsellenikin apua, mutta lapset ovat ne, jotka pistävät potkua tekemiseeni.

Tiedän kaiken tämän olevan aukeamassa tässä ja nyt. En enää tarvitse näitä uskomuksia. Avun vastaanottamisessa on ollut uskomus, että olen heikko. En todellakaan ole heikko, jos en pärjää yksin. Kukaan meistä ei pärjää yksin. Riitän tällaisena kuin olen ja sallin elämääni tulla rinnallekulkijoita, jotka auttavat minua. Minä voin vastavuoroisesti pyyteettömästi auttaa muita. Olen niin kiitollinen tässä ♥

Kehoni saa tuottaa minulle mielihyvää

Minulle ei ole lapsena laitettu rajoja useinkaan, vaan olen itse ne vanhempiani seuraamalla tulkinnut. Niitä en ylittänyt. Heti kun vanhempani alkoivat osoittaa vähänkään vihaa, tiesin rajan olevan siinä. Minua ei yleensä rangaistu eikä teoilla ollut seuraamuksia, koska en mennyt rajojen yli. Minä opin rankaisemaan itseäni, jos toimin väärin eikä vanhemmat siitä edes tienneet. Kohdistin rankaisuni ja vihani kehooni. Tästä olen mitä luultavimmin sisäistänyt kehoni olevan viholliseni, vaikka todellisuudessa se olisi minun henkireikäni väline. Liikkuminen on minulle tärkeää, vaikka olenkin siitä ilon kadottanut.

Nyt oivalsin, etten anna kehon tuottaa minulle mitään hyvää. En saa saada mielihyvää kehon kautta. Koski se sitten ihan perusjuttuja, kuten syömistä, seksiä tai mitään muutakaan. Stressaantuneena jätän melko ensimmäisenä kehoon liittyvät asiat vähäisellä huomiolle. Tähän kaipaan muutosta. Kehoni saa tuottaa minulle mielihyvää. Saan olla läsnä kehossani ja kehollani on oikeus olla terve. 

Unelmani luomista todeksi

Mitä minä haluan? Mikä tuo minulle hyvää oloa? Kaipaan sisäistä rauhaa, luottamusta elämään. Kaipaan rauhallista elämää ja läsnäoloa. Olen ollut sisäisesti erittäin rauhaton, mikä näkyy myös ulkoisen maailman rauhattomuutena. En jaksa sitä enää. Haluan siihen muutoksen.

Minusta on ihanaa, kun kotona on seesteistä. Lapset ovat rauhallisia, iloisia ja touhukkaita. Sitä he harvoin ovat, mikä kai kertoo minun sisäisestä maailmastani. He eivät ole rauhassa, jos en minäkään ole.

Kaipaan sellaisia "joulufiiliksiä". Ollaan yhdessä eikä kenelläkään ole kiire. Nautitaan toistemme seurasta. Syödään hyvin, pelataan, leikitään jne... Haluan arkeen vastaavanlaista tunnelmaa. Rauhaa, nautintoa ja läsnäoloa.

Kaipuun todeksi luominen vaatii eniten läsnäoloa. Olla läsnä itsessäni ja läsnä ympäristölle. Toki jotkut ennakkovalmistelut ovat myös paikallaan, mikä helpottaa läsnä olemista.

Turhautumista kehooni

Turhautumista, turhautumista ja turhautumista. Olen oivaltanut taas asioita, jotka ovat olennaisia, mutta silti olen turhautunut. Miksi kehoni ei parane? Miksi en osaa päästää irti? Olen sitä toki oppinut ja haluaisin iloita siitä, mutta en pysty. Haluan olla täysin terve. Ilo ei toki ole esteenä paranemiselle, mutta askeleet ovat pieniä ja siksi vaikea iloita. Tiedän, että se olisi silti parempi vaihtoehto. Olen vain tottunut "negatiivisiin" tunteisiin. Olisi aika oppia päästämään niistä tarvittaessa irti ja antaa tila "positiivisille" tunteille.

Mistä pidän kiinni? Minun halutaan käsittelevän monta asiaa. Yksinolemiseen liittyvä turvattomuus on yksin asia. Olen ollut pitkän aikaa hyvin vähäisillä sosiaalisilla kontakteilla. Ne ovat peruuntunut järjestäen. Tämä nostaa minussa turvattomuutta. Tiedän turvan löytyvän itsestäni, mutta kuinka?!?!?!? Olen pitänyt itseäni "halauksessa". Olen sanonut, ettei ole mitään hätää. Olen kuunnellut kehoani. Olen silitelly sitä, mutta ei. Turvattomuus ja pelko on läsnä. Samoin unettomuus. Olen neuvoton. Haluaisin itkeä, mutta en uskalla, jos se kuuluu naapuriin.

Pidän kiinni peloista. En vain kohtaa niitä. Mitä sitten, jos naapuri kuulee. Minussa nousee viha, kun en pysty olemaan paljaana. Pidän peloista kiinni pakenemalla. Kuvittelin, etten tee sitä enää ainakaan usein. Sitä minä kuitenkin tee. En ole läsnä keholleni, syömiselleni, omille tunteilleni, väsymykselle, tekemiselle ylipäänsä jne... Turhauttaa!!! Olen päässä ja pakenen! En halua tätä, mutta muutos. Se ei ole tullut salaman iskulla.

Mistä pidän kiinni? En näytä kuka todella olen. Oma herkkä puoleni on piilossa. Kannattelen muita piilottamalla herkkyyttäni. Haluaisin oikeasti tulla nähdyksi tällaisena kuin olen, mutta jokin estää. Se, että olen oppinut patoamaan sisääni kaiken herkkyyden.

Olen tosin huomannut, että viikonlopun aikana olen ehkä alkanut tiedostaa omia tarpeitani paremmin. Sekin on jo eteenpäin. Menen oikeaan suuntaan ja se on iso linja, jos pystyn kuulemaan itseäni taas paremmin. Mielestäni se on irtipäästämistä, että pysty kuulemaan tarpeitani. Se ei onnistuisi ilman läsnäoloa.

Eilen en pystynyt keskittymään mihinkään. Päätin jättää tekemiseni sikseen ja palata siihen myöhemmin. Istuin ja olin läsnä. Sitä sekava oloni yritti kertoa minulle. Sen jälkeen sainkin tehtyä sen, mitä alunperin ajattelin tekeväni. Tein sitä liian pitkään, koska oloni muuttui taas sekavaksi. Tapahtuma kuitenkin kertoi minulle paljon ja ymmärrän, mihin suuntaan mennä. Sain voimaa ja uskoa kuunnella itseäni.

Mitä asioiden kiinnipitäminen palvelee? Voin pitää kiinni vihasta ja vääryydestä. Onhan se minulle tuttua. Lempeys ja myötätunto ovat uusia asioita ja sitä polkua seuraamalla uudet haasteet vastassa. Tuntematon ei luultavasti pelota minua niin paljon kuin vanhasta irtipäästäminen.

Turvattomuus haluaa tulla käsitellyksi

Mä haluan karjua mun suruni ulos. Itkeä niin kovaa, että helpottaa. Olen tullut vahvemmin tietoiseksi yksinäisyyden ja hylkäämisen tuskasta ja siitä seuraavasta turvattomuudesta ja pelosta.

Tänään oli tarkoitus nähdä ystäviä, mutta se peruuntui. Yritin sopia muuta, mutta sekään ei onnistunut. Tiedostin kehoni vahvan jännityksen, minkä yhdistin turvattomuuteen. Pelkoon siitä, että minut hylättiin ja vieläpä kaksi kertaa. Miten viisas kehoni onkaan? Se tiedosti asiat ennen kuin se saavutti tietoisen mieleni. Ollessani ihmisiin yhteydessä en halunnut lopettaa kontaktia. En halunnut tuntea olevani taas yksin. Tiedostin ja lopulta Päästin irti.

Keho hellitti jonkin verran, mutta ei kokonaan. Minussa nousi pian viha. Minä haluan saada turvani. Halusin päästää irti. Aloin heittää pois vanhoja tavaroita. Jos en vielä kykene päästämään turvattomuudestani ja peloistani irti, niin kykenen ainakin tavaroita heittämään pois. Kykenen luopumaan tavaroiden tuomasta näennäisestä turvassa.

Pian päässäni alkoi soida: "Kun silmäni mä auki saan....". Kuuntelin musiikkia ja itkin. En vieläkään kyennyt täysin päästämään itkua, koska en halua naapureiden kuulevan. Olo helpotti hieman, mutta ei täysin.

Turvattomuusteema haluaa tulla nyt käsitellyksi niin vahvasti sitä minulle tuodaan. Minussa on vastaukset, mutta miksi en kuule, kuinka edetä. Haluan kuulla ja päästää irti, mutta pelko ja turvattomuus kohdata niin syvä kipu hidastavat.

Stressikaavani

Viimeinen kuukausi on ollut erittäin opettavainen siinä, miten joudun stressin kierteeseen ja jään sinne pitkäksi aikaa. Kaava taitaa olla hyvin samanlainen yleensä. 

Joku asia nostaa minussa stressitasoa. En pysähdy riittävästi sen äärelle, vaan pakenen tekemiseen ja suorittamiseen. Kehoni huutaa pelkoa ja turvattomuutta eli sitä, että pakenen. En uskalla kohdata pelottavaa asiaa, vaan teen kaikkeni (yleensä tiedostamatta), ettei minun tarvitsisi katsoa sitä silmiin. Sitten, kun sitä yritän, olen jo syvällä suossa, jolloin olennaisen näkeminen on pelon vuoksi vaikeaa ja vaatii aikaa.

Jollakin tasolla olen nyt sopeutunut tilanteeseen, mutta silti kärsin edelleen väsymyksestä, unettomuudesta ja jossakin määrin ruokahaluttomuudesta. En jaksa tehdä mitään. Annan kaikelle tälle liian suuren painoarvoa. Olen unohtanut asiat, jotka helpottavat stressiä. 

Nukun edelleen huonosti, mutta olen tehnyt asioita, joista nautin ja jotka rauhoittavat minua. Olen yrittänyt pitää sopivaa tasapainoa kotoilun ja kodin ulkopuolisen elämän välillä. Tasapainoilua on vaatinut myös lepo ja liikkuminen. Ruokailu myös. Sosiaalinen elämä on tällä hetkellä eniten epätasapainossa.

Tämän oivaltaminen on auttanut minua näkemään ääripäissä toimimiseni. Menen helposti ääripäästä toiseen, kun tärkeämpää olisi tasapaino. Lyhyen aikaa on hyvä keskittyä stressin aikana, vaikka lepäämiseen. Minä helposti jään siihen vaiheeseen, jolloin on vaikea päästä kuopasta ylös. Kaikkiin kivoihin asioihin tuntuu vaikealta tarttua. Jatkossa minun on tärkeää pitää stressin hallita osana jokapäiväistä elämää. 

Mielelläni pidän stressistä kiinni, koska se on tuttua. Osin siksi on vaikea päästää irti, koska olen oppinut rankaisemaan itseäni. Olen myös vääristyneesti halunnut liittää muut ihmiset tai tietyn tilan/teet irtipäästämiseen. Nyt on aika opetella, että minä saan ja voin vapauttaa itse itseni stressistä. En tarvitse siihen muita.

Turvattomuus

Turvattomuus teema on vahvasti elämässäni. Olen aina ollut turvaton, mutta ero toi mahdollisuuden käsitellä sitä. Sen myötä elämässä on lähes kaikki muuttunut ja siksi olen joutunut kohtaamaan turvattomuutta usein. Toisinaan se on vähäisempää ja toisinaan akuuttia ja vahvasti läsnä.

Olen aiemmin yrittänyt etsiä turvaa ulkoapäin ja ennen kaikkea muista ihmisistä. Olen takertunut heihin kiinni ja pyytänyt aina apua. Nyt seison paremmin omilla jaloillani. Turvaa toisinaan etsin vieläkin ulkoapäin. Yritän saada apuja purkaa turvattomuus.

Tiedän, etten löydä turvaa muualta kuin itsestäni. Yritän vain löytää keinoja millä saisin kohdattua turvattomuuden tunteeni ja löydettyä turva itsestäni.

Jotenkin minusta tuntuu siltä, että olisi vain pysähdytään tunteen äärelle ja annettava se tulla ja olla. Hyväksyä, että olen turvaton ja peloissani. Sitä teenkin, mutta miksi tämä ei helpota? Miksi kärsin edelleenkin unettomuudesta ja fyysisistä oireista?

Erilaisuus pelottaa

Kirjoitin joskus itselleni muistiin erilaisuudesta, mutta enpä muista kirjoitinko siitä sen enempää. Kirjoitin tai en niin nyt kirjoitan uudestaan.

Olen aina ollut turvallisuushakuinen ja halunnut asioiden pysyvän samalaisena. Ympärilleni on alkanut tulla erilaisia ihmisiä. Huomaan, kuinka minun pelottaa kohdata heitä omana itseäni ilman minkäänlaista roolia. Pelkään sitä, että en kelpaa tällaisena, olemmehan me erilaisia.

Sitten on toinen ulottuvuus. Pelkään erilaisuutta, koska joudun sitä kautta miettimään omia valintoja ja mahdollisesti muuttamaan asioita. Olen huono päästämään irti, joten en haluaisi joutua kohtaamaan sitä, että jokin on aikansa elänyt ja on aika siirtyä eteenpäin.

Kaikki tämähän perustuu turvattomuuteen. Jos minulla olisi perusturvallisuutta, olisi minun helpompi lähteä kohti tuntematonta. Voisin olla innoissani pelon sijaan. Turvattomuus kuluttaa minua erityisen paljon, joten haluan löytää itsestäni turvan. Jatkan aiheen käsittelyä.

Lapseni kuuleminen

Haluan vielä jatkaa kuulluksi tulemisesta. Koska en elämässäni ole tullut kuulluksi, minun on vaikea kuulla muita. Minua muistuttavia ihmisiä on kaikista vaikeinta kuulla tai asioita, jotka ovat minulle vaikeita.

Yhden lapseni kanssa minulla on isoja vaikeuksia kuulla häntä. Hän on paljon padonnut sisäänsä, koska häntä ei ole kuultu. Nyt hän on alkanut ilmaista itseään vahvemmin. Pystyn jo paremmin kuulemaan. Turhauttavinta on, että hän ei aina pysty sanottamaan asioita, vaan ilmaisee ne vaikka kiukulla.

Haluaisin kovasti kuulla häntä, mutta en vain kykene. Menneisyyteni on liian vahvasti läsnä tässä hetkessä. Uskon, että kokemuksillani, joissa tulen kuulluksi, pystyn muuttamaan suhdettani myös muihin ihmisiin.

Olen erityisen ylpeä lapsestani siinä, että hän kykenee paremmin ilmaisemaan tunteensa kuin aiemmin. Hän pystyy näyttämään myös sellaisia tunteita, joita hän ei ole aiemmin kyennyt. En silti muista juurikaan iloita siitä, vaan toivon asioiden olevan vielä paremmin. Nyt kuitenkin pystyn olemaan kiitollinen edistysaskeleista

Kuulluksi tuleminen

Suurimman osan elämästäni olen tottunut siihen, että minulle sanotaan, kuinka asiat tehdään ja elämää eletään. Minulla ei ole ollut mielipiteitä saati omaa tahtoa, koska niille ei ole ollut tilaa. Vasta viime vuosina (viimeisen vuoden aikana?) olen alkanut löytää sisäistä ääntäni ja uskaltanut alkaa seurata sitä. Enää en halua sellaisia ihmisiä auttamaan tai lähipiiriini, jotka eivät tue minua oli se sitten heidän mielipiteidensä tai arvojensa mukaista. Haluan kaivaa vastaukset itsestäni ja elää sydämestäni käsin. 

Ylpeys kuvaa sitä, mitä minä tunnen kehityksessäni tässä asiassa. Huomaan kuitenkin sen, etten aivan luota itseeni. Kun toiset ihmiset sanovat oman mielipiteensä, alan empiä ja kadotan sisäisen äänen. Toisinaan olen tiukasti pitänyt kannastani kiinni, mutta olen jäänyt neuvottomaksi, kun minua ei ole kuultu eikä annettu pyytämääni. Olinko sittenkin väärässä?

Nyt minulla on vastaavanlainen tilanne kuin aiemminkin. Olen hakenut apua ja saanut sitä. Taas minulle nostetaan jaksamistani, kun minun toiveeni ovat muualla. Olen tiedostanut, että jaksamisessa on työstettävää, mutta koen silti tarvitsevani muuta ainakin kyseiseltä ihmiseltä. Tällä kertaa rinnallakulkijana on ihminen, joka aidosti kuulee minua ja haluaa tukea ja auttaa. Mietinkin, että olenko nyt oikealla polulla. Onko minun vain täytynyt oppia sanomaan ei sellaiselle avulle, joka ei kuule minua ja tue minua?

Jos kuuntelen itseäni, kuulen keveyttä, hyvää oloa ja energisyyttä, kun olen saanut kaipaamaani. Jos kuuntelen itseäni, kun he puhuvat jaksamattomuudestani ja siihen liittyvästä avusta, tunnen surua ja jopa vihaa. Ensimmäisenä mieleeni tulee suru siitä, että edelleenkin olen samojen asioiden äärellä. Sitten vihaa, että suvun traumat ovat minun niskoillani. Nyt näen surua siitä, ettei minua kuulla. Kaikesta surusta huolimatta sydämeni ei kyseiseltä ihmiseltä kaipaa sitä apua, mitä minulle tarjotaan. Taas emmin, luotanko itseeni, kun taas kuulen samoja asioita. Olenko sittenkin väärässä?

Pohdittuani hetken saan sanottua hänelle, että haluan edelleen sitä samaa asiaa, jota olen kokoajan halunnutkin. Hän lupaa tukea minua siinä. Itken, kun hän on valmiina tukemaan minua ja hän kuulee minua. Se on minulle järjettömän tärkeää. 

Tällä hetkellä pinnalla on ajatus, että monien surujeni takana on ollut kuulluksi tuleminen ja ennen kaikkea sen puute. Sehän on ollut elämässäni ollut keskeisessä osassa. Nyt on aika puhdistaa se. Minä haluan tulla kuulluksi ja minun mielipiteilläni ja tarpeillani on merkitystä. Näen muutoksen olevan tässä. Miten kiitollinen voinkaan olla tästä matkasta ♥

Sisäinen pikkutyttöni tuli haavoittuvaisena näkyville

Taas uusi sykli on alkanut hahmottua. Olen ollut erittäin huolissani lapsistani ja eräästä läheisestä ihmisestä, joista en ole ollut aiemmin liiemmin huolissani. Neuvottomuus on ollut vallalla heidän kanssa. Tänään oivalsin hyvin tärkeää.

Yllä mainutut peilini heijastavat huoltani itsestäni ja ennen kaikkea sisäisestä pikkutytöstäni, joka on jätetty yksin selviämään. Elämässäni on nyt ollut muutoksia, joihin olisin kaivannut apua, mutta minulle ei ole ollut ketään kenen puoleen kääntyä. Yksinoleminen ja muutokset ovat nostaneet pintaan turvattomuutta.

Kokonaisuuteen liittyy myös, kuinka yksin olen lasten kanssa. Olen nyt yksin niin kuin koko elämäni ajan olen ollut. Kaipaan tukiverkostoa ja sen puute kuormittaa minua. Sinällään tämä pitää paikkaansa, mutta tilanne heijastaa myös muuta. Sitä mitä oman suvun naiset ovat käyneet läpi. Kyse on moniulotteisesta asiasta.

Kaikki nämä asiat liittyvät tavalla tai toisella sisäiseen pikkutyttööni, joka huutaa huomiota. On aika käsitellä se yksinäisyys, yksinjääminen ja turvattomuus, joita pikkutyttöni kantaa mukanaan.

Haluan rakastaa sitä sisäistä pientä tyttöä ja antaa hänelle kaikki se, mitä hän ansaitsee. Nyt vihdoinkin olen valmis olemaan hänelle turvana ja pitämään hänestä hyvää huolta. Minulla on voima kannatella itseäni. Minulla on myös tahtoa ja poweria kutsua luokseni ansaitsemani lämmin, rakastava, pyyteetön tukiverkostoni. Minun ei tarvitse pärjätä yksin. 

Epätoivonhetki

Sisin huutaa lupaa antaa itselle hyvää. Sallia itselle kaikki se, minkä se ansaitsee. En oikeasti ansaitse tällaista. Ei kukaan ansaitse. Samalla minussa nousee viha. Kai mä sitten ansaitsen tämän kaiken, kun en vaan voi sallia itselleni unelmia tai edes hyvää. Mä haluan vapauteen ja kokea olevani turvassa. Kohta ei voimat riitä enää. En jaksa tätä elämää. En jaksa. Kyse ei ole siitä, että tekisin itselleni jotakin, vaikka suuntaankin vihan itseeni. Minulle vaan alkaa riittää tällainen elämä.

Käy sisäistä kamppailua sen kanssa, että ansaitsen kaiken sen, mitä osaan vain kuvitella. Sitten on viha, kun en osaa päästää irti. Yritän kääntää vihan myötätunnoksi ja rakkaudeksi, mutta se on vaikeaa. Jos muistan vihan keskellä olla myötätuntoinen, se onnistuu jonkun aikaa. Sitten taas viha nousee, jos mikään ei muutu.

Nytkin olen kiukkuinen siitä, että valvon, vaikka olen väsynyt. En vaan jumalauta voi sallia itselleni lepoa. Havahduin siihen, ettei viha auta. Olen lempeä ja myötätuntoinen. Sisäinen lapseni kaipaa huomiota, rakkautta. Annan sille sitä. Rauhoitun, tunnen unen tulevan, kunnes taas alan virkistyä ja voida pahoin. Siitä taas nousee v******. Mikä p****** on, kun mua piinataan taas tämän turvallisuuden ja itselleni hyvän sallimisen kanssa? Mä en vain ymmärrä. Olen niin valmis löytämään turvan. Haluan nukkua. Haluan luottaa elämän kantavan. Haluan elää omaa elämää. Haluan rakastaa. Haluan päästää irti itseäni vahingoittavista asioista. Haluan elää ja hengittää. Haluan kannatella itseäni ja lapsia enkä ketään muuta. Haluan olla itseni tuki. Haluan olla minä.

Kuulitteko nyt siellä jossakin vihdoinkin mitä minä haluan ja tarvitsen? Voisitteko toteuttaa nämä pikimmiten? Eiköhän minua ole koeteltu näiden asioiden tiimoilta jo riittävästi? Olen jo kantanut ja kannatellut omalta osaltani ihmisiä. Nyt minä haluan luopua vaikka kaikista niistä ihmisistä ja kantaa vain itseäni ja lapsia. Kiitos! Ei muuta lisättävää!

Muiden kannattelu

Huh kuinka kokonaisvaltaisesti kannattelen muita. Minä en juuri muuta teekään kuin kannattele muita. Joudun kontrolloimaan itseäni vahvasti, koska en muuten kykenisi "tehtävää". Kuvittelin kannattelevani vain vanhempiani ja exää, mutta silmäni avautuvat ja näen ison taakan itselläni. Ei ihme, että olen niin kuormittunut ja väsynyt. Väsyttää aistia muiden toiveita ja yrittää mennä niiden mukaan. Voimia vie, kun yritän löytää yleisesti hyväksyttyjä tai tieteellisesti todistettuja tapoja tehdä asioita. Kaikki vastaukset löytyvät minusta itsestäni, joten ei minun tarvitse etsiä niitä ulkoapäin.

Muutoksia elämässä on ollut asian tiimoilta jo paljon, mutta tapani toimia ulkoaohjautuvasti on ollut niin vahva, että jotakin merkittävää vielä on sisällä. Näin ainakin tulkitsen kehostani.

Olen pitkälti päästänyt irti siitä, ettei minun tarvitse kulkea vanhempieni jalanjäljissä. Voin kulkea omia polkuja. Olen saanut elämääni iloa asioista, jotka ovat olleet "kiellettyjä" lapsuuden kodissa. Kaikkea en edelleenkään pysty vanhemmilleni sanomaan, joten tavallaan kannattelen heitä, mutta en koe, että kaikkea tarvitsisikaan sanoa.

Olen myös exän kohdalla päästänyt siitä irti, ettei minun tarvitse kannatella hänen pahaa oloaan. Olen sitäkin tehnyt, mutta nyt palautin sen hänelle takaisin. Hänen tehtävään on kohdata se, ei minun.

Suurimpia asioita elämässä, jossa kannattelen muita on se, etten salli itselleni hyvää täysillä. Olen ainakin aiemmin ajatellut, että en halua toisten tulevan kateellisiksi. Mieluummin otan sen omasta selkänahasta, kun haluan toiselle pahaa.

Uusin oivallus toisten kannattelusta liittyy tunteisiin. Olen erittäin herkkä ja tunteellinen, mutta piilotellut sitä lähes koko elämäni. Nyt uskallan päästää tunteeni ulos ja voimallakin, mutta vain kun koen sen "hyväksyttäväksi" tai toinen pystyy ottamaan sen vastaan. Kannattelen toisia sen sijaan, että annan tunteen tulla juuri silloin, kun se olisi tulossa.

Nämä kaksi asiaa ovat niitä, joissa halua todellakin mennä itseäni kuunnellen. En halua enää ajatella muita, jos sisin tietää tarpeensa. Haluan elää ja tuntea. En ole vastuussa toisten tunteista, joten haluan palauttaa ne takaisin niille, joille se kuuluu. Juha Tapion sanoin: Nyt on sinun vuorosi loistaa ja Jari Sillanpään mukaan: Sinä ansaitset kultaa. Nämä ovat niin totta.

Mieleni tietää ja sydämenikin tietää, että ansaitsen kaiken tuon hyvän, mutta keho pistää vastaan. Sitä vielä pelottaa tuntematon. Se vielä haluaa pitää kiinni toisten kannattelusta. Kuinka saada keho tuntemaan turvaa ja sallia minulle kaikki se ihanuus? Olen yrittänyt avata kehoani, jotta se saisi mahdollisuuden päästää irti. Olen hakeutunut tilanteisiin, jossa voin opetella asioita. Olen antanut itselleni luvan ottaa kaikki hyvä vastaan, mutta vielä se antaa odottaa itseään.

Hyvän näkeminen ja sen vastaanottaminen

Olin surullinen, kun juttelin exän kanssa. Minua suretti, että en näe kaikkea hyvää, mitä hänessä on. Olen nähnyt paljon hänen heikkouksiaan ja antanut niille liian suuren tilan. Ne hyvät asiat, jotka olen nähnyt, ne ovat vain olleet. Olen pystynyt ne näkemään, mutta en antamaan niille sitä kuuluvaa arvoa. Jos sen olisin tehnyt, olisin joutunut kohtaamaan suruni. Suruni siitä, mitä minä jäin vaille. Samalla joudun näkemään myös äitisuhteessani saman. Sitä hyvää minä jäin vaille hänessä ja sitä minä olisin tarvinnut.

Olen alkanut nähdä miehissä ihanaa lempeyttä ja pehmeyttä, lämpöä ja rakkautta. Exästä en sitä ole nähnyt. Mietin syytä sille. En pystynyt kohtaamaan todellisia tarpeitani. Menin piiloon kuoren taakse. En ollut valmis ottamaan kaikkea sitä hyvää vastaan, jota olisin ehkä voinut saada. En sallinut itselleni hyvää, joten en voinut sitä myöskään nähdä.

Tänään minulle on nostettu tätä itselleni hyvän sallimista. Joissakin asioissa olen sen sallinut itselleni ja siihen suuntaan olen menossakin. Joissakin asioissa se vieläkin on vaikeaa, kuten lasten kanssa. Minussa nousee häpeä, kun ajattelen hyvää. Tämä syksy antaa mahdollisuuden muuttaa asia. Voin päästää häpeästä irti ja sallia itselleni kaikki se, mikä tekee hyvää minulle. Minun on aika päästää kokonaisvaltaisesti irti ajatuksesta, etten ansaitse hyvää.

Neuvottelua lapsista

Exän kanssa neuvotellaan lapsista. Olen tunnistanut rajani ja myöntänyt, etten voi jatkaa näin ilman tukiverkostoa. Haluan exän kantavan suuremman vastuun lapsista, mitä hän tällä hetkellä tekee. Aihe on vaikea molemmille ja nostaa tunteita.

Mielipiteeni ja toiveeni esittäminen saa exässä kiukkua ja vihaa aikaan. Hän ei jaksa, mutta hän ei osaa pitää rajojaan tai hae apua, vaan venyy. Nyt hän jossakin määrin yrittää pitää rajoja, mutta närkästyy, jos minä en niihin suostu. Hän suuttuu suunnattomasti siitä, jos sanon, etten voi luvata joustoa. Totta kai haluan lapsille parasta ja sellaiseen ratkaisuun pyrin. Tiedostan itsepäisyyteni ja joustamattomuuteni ja haluan muuttua näissä, joten ei exä aivan väärässä ole.

Hänen käytöksensä vain herättää minussa kiukkua. Hän näkee asiat siten, etten minä jousta eikä minun kanssani voi neuvotella. Minua suututtaa se, ettei hän luota minuun ja vain odottaa minulta valmista. Ei hän yritä neuvotella eikä tuoda vaihtoehtoja. En myöskään pidä hänen negatiivisesta asenteesta.

Koska olen miettinyt paljon rajoja ja toisten ihmisten kannattelua, olen miettinyt onko tässä kyse samasta. Kannattelenko minä exä? Olenko "ominut" lapset, koska exä ei jaksa? Teenkö kaiken tämän oman jaksamisen kustannuksella? Olen hakenut apua, mutta en koe saavani sitä. Johtuuko se siitä, että minun ei kuulu hakea niin paljon apua, vaan päästää irti. Antaa exän hoitaa oma osuutensa, jolloin minäkin alan voida paremmin.

Tässä voi olla kyse myös joistakin siirtymistä. Olisinko oppinut äidiltäni venymään ja kannattelemaan toisia? Olenko oppinut äidiltä uhrautumaan "lasten hyväksi". Sisimmässäni minä haluaisin exän kantavan enemmän vastuuta lapsista, mutta opittujen mallien vuoksi venynyt ja kannattelen.

Enää en suostu uhraamaan itseäni, vaan heitän pallon sinne, minne se kuuluu. Ex saa kantaa lapsista enemmän vastuuta. Näin uskon voivani joustaa paremmin, jos koen ratkaisun olleen oikea. Luulen joustamattomuuteni osin johtuneen siitä, että koen epäreiluna suuremman vastuun lapsista. Tämä kertoisi siitä, että muutos on oikea. Katsotaan miten saamme exän kanssa asiat sovittua ja miten mahdollinen uusi järjestely vaikuttaa asioihin.

Oman väsymyksen tunnistaminen ja tunnustaminen

Eilen olin keskustelemassa erään ihmisen kanssa. Hän sanoi, että olen uupunut. En tajunnutkaan, kuinka uupunut olen. Parin viikon takaisen elämänmuutoksen myötä olen nukkunut huonosti. Olen tunnistanut väsymykseni, mutta en ole riittävästi tehnyt sen eteen asioita.

Olen kiitollinen saamastani palautteesta. Eron jälkeen minulle kävi samoin. Nukuin yöt huonosti ja lopulta sairastuin. Nyt päätin levätä ja kuunnella itseäni paremmin. Aion miettiä, mitä teen, jotta en joutuisi vastaavanlaisiin tilanteisiin. Olisi hyvä osata ottaa merkit tosissaan ja levätä ajoissa. Agendani on nyt vain levätä.

Annan itselleni luvan olla väsynyt ja levätä, tehdä asioita, jotka tuntuvat hyvältä. Laitan elämäni sellaiseen järjestykseen, että lepoa on riittävästi. On aika miettiä arjen valintoja uudella tavalla. Pienemmissä asioissa se tarkoittaa sitä, että otan riittävästi lepo- ja hemmotteluhetkiä. Isommassa mittakaavassa mm. lasten jakautumista exän ja minun kanssani.

Rakkaus ei enää ole valmis pysymään piilossa

Tunteet tuntuvat tällä hetkellä viiltävän syvältä. Ystäväni keho kertoo, että pakenen tunteitani. Voin pahoin, kun kehoa puristaa. Tiedostan kehoani ja tunteitani kokoajan paremmin ja edistyn huimaa vauhtia. Tietoisuuteeni tuli tärkeitä asioita viikonloppuna tähän liittyen.

Olen ihmetellyt, miksi minua ahdistaa ja puristaa näin kovasti. Elämässäni on tapahtunut iso positiivinen muutos ja koen, että se on merkkinä asioiden kääntämisestä parempaan. Mistä tämä turvattomuus johtuu, jos koen käännekohdan olevan tässä?

Ymmärrettyäni tunteideni patoamisen kehooni, näin yhteyden tähän positiiviseen asiaan. Minä en uskalla kohdata positiivisiakaan tunteita, joita koen. Oloni on sanoin kuvaamattoman ahdistava, koska tunteet ovat kropassani, vaikka ne haluavat tulla ilmaistuksi.

Kiukkuilin viikonloppuna lapsille paljon. Illalla lapset kaipasivat huomiota. Olin väsynyt enkä jaksanut sitä antaa. Kehoni taas ilmaisi pahaa oloaan, jolloin ymmärsin sisimpäni haluavan olla myötätuntoinen, kun taas ilmaisin ulospäin kiukkua ja turhautumista.

Rakkaus haluaa tulla voimallisesti ulos minusta. Vihdoinkin. Olen sitä odottanut, mutta nyt on annettava sille lupa olla ja näkyä. Vanhat mallit ja niihin liittyvät tunteet saavat joutaa romukoppaan. En tarvitse niitä enää tässä muodossa. Haluan olla ymmärtäväinen, myötätuntoinen, rakastava, lempeä, sydämellinen... Toivon näkeväni lasten käytöksestä, että he auttavat minua nyt tässä. Väistykööt viha ja kiukku rakkauden ja kaiken kauneuden tiedä ♥