Positiivisia muutoksia kehossa

Hengittämistä olen kovasti kontrolloinut ja siitä luopuminen on ollut vaikeaa. Nyt huomaan hengityksen kulkevan paremmin. Kehossa saattaa olla puristuksia, mutta hengitys ei jää siihen kiinni.

Kehon puristuksetkin ovat jossakin määrin helpottaneet. Nyt huomaan kehoni rentoutuvan, kun hengitän. Vatsan seutu on ollut hyvin jännittynyt, mutta ei enää samalla tavalla. 

Olen tosi kiitollinen, kun alan nähdä näitä muutoksia kehossa, koska se on turhauttanut minua kovasti. Minulla ei ole ollut välineitä muuttaa näitä ja yrityksistä huolimatta olen kokenut epäonnistuvani siinä jo pitkää. Pienetkin muutokset auttavat jaksamaan eteenpäin. Olen flowssa, kun ihania muutoksia tulee elämääni. 

Sain itseni kiinni itsevihasta

Terveysongelmien ikanssa joudun kohtaamaan omaa kehoani ja etenkin sen epätäydellisyyttä. Kun katson sitä, minulle tulee vastenmielinen olo. En kelpaa itselleni. Tähän reaktion törmätessäni taas, huomasin, että haluaisin ratkaista itseäni jättämällä ruokailun väliin. Minulle tyypillistä. En kohtaa tunnetta, vaan rankaisee itseäni lisää. Kun voisin sitä vastoin olla itselleni lempeä ja osoittaa myötätuntoa. Haluan kai paeta heikkoutta, joka sen takaa paljastuisi. Päästän enemmin vihan pintaan ja suuntaan sen itseeni.

Tällä kertaa en antanut vihalle valtaa, vaan söin. Lempeydestä ja myötätunnosta itseäni kohtaan en ole varma, mutta tämä oli oikea suunta. Iloitsen tästä askeleesta.

Vastoinkäymisten tarkoituksen hahmottuminen

Elämä on tuntunut nyt epäreilulta, koska koen, että minut on laitettu lujille. Tänään vuodatin kaikki epäreiluudet, joita olen mielestäni kokenut. Hetki tästä tapahtumasta oivalsi, miksi nämä kaikki ovat/ovat olleet tarpeellisia.

Minut on jätetty totaalisen yksin, jotta oppisin seisomaan omilla jaloillani. Sitä olen toivonut ja siihen kaikki nämä kokemukset minua vievät. Kohdata pahimmat pelkoni yksin. Ei ole ihmisiä, joihin tukeutua, jolloin on pakko selvitä yksin. En tietenkään haluaisi näin oppia, mutta näin se nyt menee. 

Terveyteni takia olen joutunut rajoittamaan syömistäni. Tämä on tuntunut järjettömän epäreilulta. Kaikki herkkuni on kiellettyjä. Tämä mahdollistaa kehon puhdistautumisen ja sitä kautta helpottaa tunnetyöskentelyä. Jos syömisiäni ei olisi rajoitettu, tukahduttaisin tunteeni ruokaan. Hakisin lohtua ruuasta, koska ei ole ihmisiä, joihin tukeutua. Tälläkin on siis tarkoituksensa. 

Sairastumiseni pakottavat kohtaamaan pahimmat pelkoni ja ovat laittaneet minut pysähtymään. En voi paeta asioita. Terveyteen liittyvät asiat ovat pakottaneet minua katsomaan itsevihaani ja oppia rakastamaan itseäni ja antamaan myötätuntoa itselleni. Mikäs minulle oivallisempi keino tunnetyöskentelylle, kuin vastoinkäymiset terveyteni kanssa.

Työasiat ovat junnanneet paikoillaan. Jos ne olisivat menneet kuin unelma, en olisi siellä missä unelmani oikeasti on. Vastoinkäymiset ovat antaneet aikaa etsiä unelmaani ja mennä sitä kohden. Sitähän minä oikeasti haluan. Olen koulutusten kautta etsinyt paikkaani ja sitä kautta unelmatyöni ehkäpä aukeaa. Jotakin aavistuksia minulla tällä hetkellä on suunnasta. 

Tässä isoimmat asiat, mutta onhan niitä monta muutakin asiaa. Monet asiat liittyvät itseni kuuntelemisen opetteluun, mutta jääköön tämä tarina tähän

Askel lähempänä myötätunto

Viha on taas opettamassa minulle jotakin tärkeää. Mieleeni palautui, kuinka isäni on innostuksissaan satuttanut meitä. Hänellä oli myös lempeä kosketus, mutta myös tämä arvaamaton kova puoli. Tunnustan itsekin käyttäväni kovia otteita lasten kanssa kimpaantuessani. Nämä liittynevät toisiinsa.

Myös terveyteni on nostanut vihaa siitä, kuinka kukaan ei pysty auttamaan minua. Minun on vaikea hakea apua ja pyytää sitä. Koen etten saa oikeanlaista apua enkä ota vastaan. Itkin kuinka yksin olen.

Vihaa nostaa myös riittämättömyyteni ja se, etten osaa antaa itselleni sitä, mitä ansaitsen. En tunnista omia tarpeita ja sekös kiukuttaa. Haluan itselleni parasta ja yritän sitä tarjota, mutta lopputulos ei ole haluttu. Kiukun kierre on valmis.

Myös lapset ovat kiukkuilleet kovasti ja huutaneet huomiota. Olen yrittänyt antaa heille myötätuntoa, mutta se tuntuu haastavalta. Tuntuu pahalta, kun näen ihmisiä, jotka ovat kärsivällisiä ja pystyvät antamaan lapsilleen hyvää. Onneksi jotkut lapset sitä saavat, mutta näen heissä sen, mitä olen jäänyt ilman ja mitä lapseni ovat jääneet ilman.

Kaikki nämä nostivat minulle sen, kuinka kaipaan myötätuntoa. Olisin halunnut soittaa jollenkin, mutta en tehnyt niin. Ymmärrän, että tarvitsemani on löydyttävä itseltäni. Pysähdyin itseni äärelle kuuntelemaan tarpeitani tarkemmin. Kaipasin myötätuntoa menneisyyden vaille jäämisiin ja yksinäisyyteen ja kokemukseen yksin jäämisestä. Aloin löytää rakkautta, lempeyttä ja myötätuntoa itseäni kohtaan. Nyt olen oikealla tiellä. Myötätunto on jo matkalla. 

Heikkoon kehoyhteyteen pureutumista

Tänään kehoni on reagoinut pelolla. Aluksi en saanut otetta, mistä on kyse. Aloin lukea uniani ja sitä kautta aloin nähdä uusia asioita aiheeseen liittyen. 

Minulla on huono kehoyhteys. Olen alkanut kadottaa yhteyden kehooni teini-ikäisenä, jolloin liikkuminen alkoi vähentyä. Vuosi vuodelta yhteyteni on heikentynyt ja sitä mukaa pelko ja häpeä ovat tulleet vahvemmin mukaan liittyen kehooni. Enhän ole osannut tulkita sen viestejä, vaan alkanut pelätä kaikkia merkkejä, myös ihan normaaleja juttuja. Ahdistun muutoksista, joita kehooni tulee ja joissakin tapauksissa pelkään, etenkin jos kyse on sairauksista. Häpeä liittynee enemmän naiseuteen liittyviin asioihin. 

Kehoni on kehoyhteyden heikentyessä alkanut varastoida entistä enemmän tunteita itseensä, mikä on lisännyt pelkoani kehoa kohtaan. On tuntunut pelottavalta kohdata varastoituneita tunteita, joten olen ennemmin yrittänyt kontrolloida kehoani ja tarvittaessa rankaissut sitä.

Kaikki on mitä suuremmalla todennäköisyydellä peräisin lapsuudesta ja siitä, ettei kehoani huomattu. Sille ei annettu sitä hellyyttä ja rakkautta, minkä se olisi ansainnut. Koska kehostani ei pidetty huolta, olen kohdistanut siihen vihaa. Laiminlöin sitä syömällä huonosti ja rankaisemalla sitä liikkumalla liian kovaa tai en ollenkaan. En levännyt, kun keho olisi lepoa tarvinnut. En ole rakastanut kehoani, koska vanhempanikaan eivät sitä tehneet. 

Kadottamalla kehoyhteyden en ole pystynyt antamaan keholleni sitä, mitä se tarvitsee. En ole kuullut sen viestejä, koska se on tuntunut pelottavalta. Olen elänyt siksi päässä enkä tässä hetkessä. Nyt tuskastun, kun en ymmärrä kehoani. Jos ymmärrän, usein minun on vaikea hyväksyä sen tarpeita. Koen, että minulta viedään kaikki se, mistä aiemmin nautin. Olen vihainen siitä, että minun pitää päästää irti, vaikka todellisuudessa voin paremmin, kun kunnioitan kehoani. 

Olisi ihanaa syödä läsnäolevasti ja teen töitä sen eteen. Ruoka on ollut minulle tunteiden tukahduttamiskeino, minkä takia ruokaan liittyy paljon vaikeita tunteita. On helpompi paeta ruokahetkiä kuin nauttia niistä. En enää halua sitä, joten opettelen rakastamaan kehoani ja kunnioittamaan sitä. Haluan ravita kehoani niin kuin se haluaa ja tarvitsee.

Liikkuessa olen aiemmin pyrkinyt maksimaaliseen tehoon, mikä on tarkoittanut melkein oksennus kurkussa -menoa. Se ei ole ollut nautinnon lähde, vaan rankaisukeino tai näyttämisenhalua. Olen hyvä liikunnassa, joten sillä on ollut helppo päteä ja hakea kunnioitusta ja arvostusta. Viime vuosina olen rankaissut kehoa liikkumattomuudella. Jos olen huonolla tuulella, jään mieluummin kotiin. En halua päästää kiukusta irti ja sallia sille liikkumalla hyvää oloa, vaan kohdistan vihani kehoon.

Nykypäivänä arvostetaan kovasti tehokkuutta ja individualismia, minkä seurauksena minä olen halunnut kovasti pitää kiinni omasta ajasta. En ole osannut mennä ajoissa nukkumaan, vaan olen valvonut, vaikka kehoni huutaa lepoa. Lisäksi olen suorittanut asioita, vaikka olisin kaivannut lepoa.

Koska kehonkuvani on hyvinkin ankara ja suhtaudun siihen hyvin välineellisesti, en ole sallinut kehoni kautta nautintoja itselleni. Ruoka, liikunta, lepo, läheisyys ja seksi ovat olleet kaukana nautinnosta. Ne ovat olleet pakollisia paheita ja pelottavia asioita. Olen vähätellyt niitä ja yrittänyt keskittyä johonkin "hienompaan" ja "parempaan". Surullista, että en ole osannut arvostaa kyseisiä asioita. Niinkin pienistä ja arkisista asioista voi ja saa nauttia eikä se vaadi suurta panostusta. Minä kun olen etsinyt hyvää isoista asioista itseni ulkopuolelta, mutta totuus on: Arjessa onni piilee. Sinulla on jo kaikki tässä. 

Kaunoista irtipäästämistä ja elämälle antautumista

Irtipäästäminen ja anteeksianto ovat minulle vaikeita, minkä seurauksena olen joitakin taakkoja kantanut vuosia. Tähän asiaan liittyen sain uuden oivalluksen ja näkökulman.

Minulle tuli vastaan tilanne, jossa viha nousi pintaan. Tunnistin sen vihaksi äitiäni kohtaan. Toinen ihminen yritti tulla lähelleni ja lohduttaa minua. Kävin sisäistä taistelua siitä, voinko ottaa sitä vastaan. Vaikka viha ei kohdistunut kyseiseen ihmiseen, hän laukaisi minussa tämän muiston. Lopulta antauduin lohdutukselle ja yritin rentoutua siinä. Onnistuin mielestäni hyvin. Vaikeinta oli päästää irti kiukusta. Eihän äitini ole pyytänyt tekojaan anteeksi. Vastustin hyvän antamista äidilleni sillä, etten halunnut antautua lohdutukselle ja nauttia vielä siitä. Käytökseni lienee peruja siitä, että äitini saa mielihyvää muiden kautta eli tuottamalla toisille hyvää.

Toisessa tilanteessa käsittelin samaa teemaa. Toivon exän kanssa hyvää suhdetta, jotta lapsilla olisi hyvä olla. Tajusin, että minä itse olen ollut hyvän suhteen esteenä. Olen pettynyt, koska ex ei suhteessa päästänyt henkilökohtaisella tasolla lähelle. Olin yksin ja ulkopuolinen hänen maailmastaan. Loukkaantumiseni on johtanut siihen pisteeseen, etten enää halua päästä häntä lähelleni. Tämän vuoksi en ole pystynyt muodostamaan sellaista suhdetta häneen kuin haluaisin. Sitten olen kateellinen niille, joilla on sellainen suhde. Päätin heittää ylpeyteni romukoppaan ja sallia meille molemmille hyvä. En enää kosta exälle enkä estä itseäni saamasta minulle tärkeää asiaa.

Nämä tilanteet ovat opettaneet minulle sen, että on osattava nöyrtyä, jotta saa haluamansa. Pitämällä kaunoista kiinni, ei pääse haluamaansa lopputulokseen. Ensimmäisessä tilanteessa kävin kovempaa sisäistä ristiriitaa kuin jälkimmäisessä, jossa olin ymmärtänyt saavani jotakin minulle tärkeää,  kun antauduin. 

Vastaavia pienempiä tilanteita tulee arjessa lasten ja muiden ihmisten kanssa. Minulla on yksi tilanne ainakin käsiteltävä. Toivoin eräältä ihmiseltä läheisempää suhdetta kuin hän. Nyt minulla on noussut kaunoja häntä kohtaan, koska olen pettynyt. Minun on syytä päästää irti ja antaa asioiden mennä omalla painollaan. 

Olen oppinut tästä asiasta paljon. Monet ihmiset eivät anna minulle sitä mitä tarvitsen. Suhde jää minun makuuni pinnalliseksi. On aika päästää ihmiset menemään ja antaa tila sellaisille ihmisille, joita elämääni tarvitsen. Annan kaikille osapuolille anteeksi.

Vihan ja surun kautta kohti vapautta ja omia unelmia

Olen ollut tänään fyysisesti aivan loppu, vaikka monet asiat ovat paremmin kuin koskaan. Väsymys on seurausta isojen asioiden äärellä olemisesta ja tärkeän asian kokonaiskuvan hahmottumisesta.

Viha on ollut vahva tunne elämässäni ja siitä en ole pystynyt päästämään irti, koska joutuisin kohtaamaan sen takana olevan surun. Olen nyt tosi monessa asiassa nähnyt, mitä olen jäänyt vaille ja surrutkin sitä. Ei ole ollut helppoa myöntää, että jäin niin monia tärkeitä asioita vaille ja pitkällä juoksulla vain siksi, että pidin vihasta kiinni. Se että jäin kiinni vihaan, esti minua menemästä kohti sitä, mitä tarvitsin. Jäin odottamaan, että saan kyseisiltä ihmisiltä/tilanteilta/asioilta tarvitsemaani, kun olisin voinut todeta, ettei se ollut minua varten, päästänyt irti ja mennyt kohti todellisia tarpeitani. Kiukkuni esti nauttimista elämästä.

On raskasta nähdä, mitä jäin ilman, mutta on myös raskasta todeta MINUN olleen esteenä unelmien saavuttamiselle. Ihmissuhteissa olin vihainen, etten saanut, mitä halusin ja ansaitsin. Yritin estää toisen olevan onnellinen, koska en itse ollut heidän kanssa onnellinen. Tämä ei tietenkään ollut tietoista, mutta sama lopputulos. Pelkäsin päästää irti tutusta ja turvallisesta, joten tilanteesta lähteminen tai kiukusta luopuminen ei käynyt mielessä. Jäin odottamaan, vaikka voin pahoin. Minulle ei oltu opetettu rakentavia keinoja käsitellä kiukkua ja vihaa, joten olin pattitilanteessa. Minulla oli kotoa malli sinnikkyydestä pitää asioista kiinni.

Nyt tämä vyyhti alkaa aueta. Kun en ole saanut, mitä sisimmässäni haluan ja tarvitsen, minussa nousee viha. Reaktio on luonnollinen. Tunteet yleensä tulevat ja menevät, mutta minä jäin kiinni kiukkuun. Pitkällä aikavälillä ne muuttuivat kaunoiksi ja katkeruudeksi, mitkä vaikuttivat elämääni vahvasti. Vedin puoleeni asioita, joista pidin vihassani kiinni, koska en nähnyt todellisia tarpeitani enkä siksi sallinut niitä itselleni. Olen ollut niiden vanki enkä ole voinut elää täysipainoista elämää. Vasta kohtaamalla asiat, jotka menetin ja suremalla suruni, voin vapautua niistä. Sitten vasta pystyn menemään täysipainoisesti kohti unelmani.

Polku tähän pisteeseen on ollut pitkä ja mutkitteleva. Se, että olen uskaltanut kokeilla erilaisia asioita, on ollut ratkaiseva asia. Siten olen nähnyt, mikä palvelee minua ja mistä minä innostun. Vihdoinkin minulle alkaa muodostua kuva siitä, milloin olen oikealla polulla ja mitä tarvitsen. Tämä tunne auttaa minua päästämään irti asioista, jotka eivät palvele minua enää. Minulle alkaa tulla varmuus siitä, että voin mennä sydämen polkua pitkin.

En halua olla unelmieni esteenä, joten minulta vaaditaan rohkeutta kohdata menetetyt asiat, surra menetykset, määritellä unelmani uudestaan ja nöyrtyä niitä kohden mennessäni. On myös osattava antaa anteeksi muille ihmisille, mutta myös itselleni.

Vihan ja surun kautta kohti anteeksiantoa

Lasten nukuttaminen oli taas oma hommansa. Taas nousi pintaan se, etten saa konkreettista apua vastaaviin ongelmiin lukuisista pyynnöistä huolimatta. Kiukku tiettyjä ihmisiä kohtaan oli käsin kosketeltavissa.

Tänään ymmärsin sen, että kiukku ja sen takana olevan surun kohtaamattomuus estävät minua löytämästä toisenlaisia ratkaisuja tilanteeseen. En pysty hyväksymään sitä tosiasiaa, että en saa haluamaani ainakaan sieltä, mistä sitä nyt haen. Tästä syystä kohdistan vihan itseeni jäämällä kiukkuenergiaan kiinni enkä siten salli ratkaista ongelmaa muulla tavoin. Vihasta kiinnipitäminen on tuttua,  joten siitä irtipäästämistä on vaikeaa.

Yritän tuntea ne tunteet, jotka tavallaan on tuntematta ja vailla irtipäästämistä, mutta se vaatinee vielä aikansa.

Tästä samasta ilmiöstä lienee kyse myös terveyteni kanssa. En ole päästänyt kiukusta lääkäreitä kohtaan irti, jotta sallin itselleni paranemisen. Anteeksiantoa nämä asiat/ihmiset vielä odottavat.

Koska tiedän olevani oikeassa paikassa?

Intuitiosta on tullut minulle jatkuvasti tärkeämpi asia elämässä. Toisinaan kuulen sitä hyvin, mutta usein pelko on sen tiellä. Yritän asioita järjellä liikaa, mikä on erittäin kuluttavaa ja siksi haluaisin kuulla sisimpääni ja seurata sitä. 

Kaipaan kovasti hyvää oloa ja yritän hakea siihen tukea muualta. Välillä varmasti liikaakin. Ehkä se ei olisi tarpeen, jos osaisin kuulla sisimpääni paremmin. Uskon, että sitten oikeat ihmiset ja tilanteet tulisivat eteeni vaivattomammin. Toki nytkin tulee juuri oikeat tilanteet ja ihmiset eteeni, mutta ehkä nyt toisinaan yritän liikaa. Käyn monen eri ihmiset luona tai en osaa päästää irti ajoissa.

Pohdin ihmisiä ja paikkoja, josta olen hakenut apua. Sain fiiliksen siitä, koska olen kokenut olevani oikeassa paikassa. Tärkeitä merkkejä ovat, että tulen kuulluksi, luotan toiseen ihmiseen ja minulla on vapautunut olo. Näitä asioita on sinällään vaikea kuvata, koska se on se fiilis, joka minua vie. Merkit ovat minulle selkeitä ja auttavat kuulemaan jatkossa paremmin itseäni. Jos epäröin tai tuskailen, silloin paikka tai ihminen ei luultavasti ole oikea. 

Tämän palasen loksahtamista paikoilleen olen odottanut ja nyt se vihdoinkin siellä, missä sen kuuluu olla. Jotta tähän pisteeseen olen päässyt, minun on täytynyt kokeilla eri paikkoja. Siten olen saanut kuvan erilaista ihmisistä ja tilanteista. Ilman näitä kokemuksia en olisi nyt tässä. Rinnallani kulkee nyt tärkeä matkalainen. Tiedän taas paremmin, mistä tunnistan jonkin olevan minua varten. Olen kiitollinen tästä <3

Yksinäisyyden, ulkopuolisuuden ja hylkäämisen hyväksyminen osaksi minua

Kirjoitin aiemmassa postauksessa yksinäisyydestä, ulkopuolisuudesta ja hylkäämisestä. Heti kirjoituksen jälkeen minulle tuli fiilis, että en pysty hyväksymään tilannetta. Tämän prosessin seuraava vaihe lienee se, että pystyn hyväksymään, että yksinkin on hyvä olla. En tarvitse muita täyttämään yksinäisyyttä.

Huomaan yksinäisinä hetkinä kaipaavani miestä rinnalle. Se on normaalia, että kaipaa rinnallakulkijaa, mutta koen tässä olevan muutakin. Voisin vain todeta huomioni ja päästää irti. Minä taas menen tideriin ja toivon löytäväni hyvän miehen. Kyse ei ole alunperin ollut miehen kaipuusta, vaan puhtaasta yksinäisyydestä, ulkopuolisuudesta tai hylkäämisestä. Tuntuu vain helpommalta löytää mies uusien ystävien sijaan. Paras suunta olisi pysähtyä hetkeen eikä mennä tinderiin, olkoon se seuraava askel kohti hyväksymistä.

Olen arvokas ja tärkeä, vaikka koen yksinäisyyttä, hylkäämistä ja ulkopuolisuutta

Kertaus on opintojen äiti. Välillä tuntuu, että levy on jäänyt pyörimään päälle elämässäni. Olen siis kerrannut, kerrannut ja taas kerrannut. Tein mitä tahansa, kohtaan yksinjäämisen ja ulkopuolisuuden tunteita uudelleen ja uudelleen. 

Toistot ovat alkaneet tuoda tulosta. Olen alkanut saada etäisyyttä hylkäämisiin ja ulkopuolisuuden tunteisiin. Edelleen se kirpaisee, mutta välillä pystyn hymyilemään. Ymmärrän, että minulla on aika kohdata asia, käsitellä ja päästää irti. En saa haluamiani ihmissuhteita ennen kuin pääsen näiden asioiden kanssa eteenpäin. Nyt olen siihen valmis ja siksi minulle tarjotaan mahdollisuuksia kasvaa. Minä kiitän ja kasvan :)

Kohtaan mahdollisen vihan ja sen takana olevan surun, joka nousee yksinjäämisestä. Kohtaan odotukseni ja toiveeni. Lopulta päästän irti tunteistani ja jatkan elämää. Olen arvokas ja tärkeä kaikesta huolimatta. Minun arvoani ei mitata tällaisilla asioilla.

Odotukset

Havahduin uuteen asiaan, nimittäin odotuksiin. En ole asiaa aiemmin liiemmin pohtinut, mutta olen joutunut viime aikoina usein tämä asian kanssa selkä seinää vasten. Mistä odotukseni tulevat? Miten ne ohjaavat toimintaani?

Odotukseni ovat pitkälti peräisin lapsuudesta. Toivon muiden ihmisten täyttävän minun tarpeitani, jotka usein ovat hyvin lapsellisia tai voisiko sanoa lapsen perustarpeita. Olen jäänyt monessa asiassa vaille lapsena ja nyt aikuisena yritän saada vajaukseni täytettyä. Näinhän se ei toimi, koska minä pienen lapsen tavoin mielelläni otan, mutta en osaa antaa. Se ei ole tervettä eikä pyyteetöntä.

Odotan ihmisiltä aina jotakin tukea, turvaa, kannustusta, läheisyyttä, nähdyksi ja kuulluksi tulemista jne... Sinällään nämä eivät ole huonoja asioita, päin vastoin. Näitä asioita me kaikki tarvitsemme. Ongelma syntyy kahdesta syystä. Toinen on se, että en osaa itse antaa mitään, koska vajeeni on niin suuri eikä minulla ole kokemusta antamisesta. Tarvitsevuuteni on liian suuri ja siksi on vain minä, minä ja minä. Keskityn vain tarpeideni tyydyttämiseen. 

Toinen ongelma on se, kun en saakaan tarvitsemaani. Silloin sisäinen lapseni alkaa kiukutella. En osaa päästää kiukusta irti, vaan blokkaan tavalla tai toisella yhteistyön. Sisäisesti kiehun, kieltäydyn kaikesta periaatteen vuoksi, otan etäisyyttä jne... Nykyään osaan jo jonkin verran kohdata asiaa toisen ihmisen kanssa.

Miten sitten tulisi suhtautua odotuksiin? Toivoisin, ettei niitä tarvitse kieltää, koska ne ovat osa minua. Niiden tunnistaminen on tärkeää, jotta voin tiedostaa, kuinka ne vaikuttavat minuun. Tiedostamalla on myös helpompi tilanteessa ymmärtää, etten voi odottaa lapsenomaisesti toiveideni täyttämistä. Monet asiat ovat minussa itsessäni ja ne on löydettävä itsestä eikä muista. Minä voin olla itseni tuki ja turva. En myöskään tarvitse muiden kannustusta, jos luotan itseeni ja kannustan itseäni. Kun kuulen ja näen itseni, minun ei tarvitse hakea sitä ulkopuolelta jne...

Mainitsemani odotukset ovat kuitenkin sellaisia, että mielestäni niitä voi jossakin määrin odottaa toisilta ihmisiltä. Toivon ainakin, että saan olla sellaisten ihmisten kanssa, jotka kuulevat ja näkevät minut, tukevat ja kannustavat minua jne... Jossakin määrin näitä voi sivuuttaa. Jos on hyvä olla itsensä kanssa, nämä asiat eivät välttämättä ole isoja asioita, koska he eivät odota näitä muilta. Nämä asiat löytyvät heistä itsestä. Mielestäni tässä ollaan kovin perusasioiden äärellä eikä näitä voi täysin sivuuttaa. Mutta missä menee raja? 

Milloin on aika päästää irti, jos odotukset eivät täyty? Olisiko ensiksi aika päästää omista odotuksista irti ja katsoa, mitä sen takaa paljastuu? Exän kanssa odotin asioita, mitä minusta aitoon ja hyvään parisuhteeseen kuuluu. Koska en saanut haluamaani, minuun kertyi vihaa. Kun pääsin irti odotuksistani ja suhteesta, vihani hävisi. Nyt pystyn kohtaamaan exän uudella tasolla.

Voisiko edellisen esimerkin mukaan ajatella niin, että ensiksi on hyvä tarkastella omia odotuksia ja miettiä voiko niistä luopua. Ovatko ne realistisia? Jos eivät ole, sitten on hyvä luopua odotuksta. Ihmisestä tai asiasta luopuminen on silloin tarpeellista, jos odotukseni ovat ok, mutta tilanne tai ihminen ei täytä niitä. 

Millaista apua oikeastaan tarvitsen?

Elämässä olen jäänyt hyvin yksin ja olen sisäistänyt, ettei apua voi pyytää tai ottaa vastaan. Yksin siis on pärjättävä. Tätä teemaa työstä edelleen, koska se nousee uudesta näkökulmasta. Avun pyytäminen ei ole enää erityisen vaikeaa, etenkään virallisilta tahoilta. Perheeltä pyytäminen ei ole koskaan ollut vaikeaa, mutta ystäviltä on edelleen vaikea pyytää. Joskus pyydän heiltäkin, mutta harvemmin.

Minulle on viimeaikoina tarjottu apua, mutta olen torpannut ne. Nyt mietin, miksi en saa sitä, mitä haluan. Enkö vain pysty ottamaan apua vastaan vai onko apu sittenkin vääränlaista? Kyse on mitä ilmeisimmin jälkimmäisestä. Haen apua virallisilta tahoilta, mutta kaipaan oikeasti yhteisöllisyyttä ja ihmisten aitoa halua auttaa. Olen siis keskittynyt vääriin asioihin.

Jotta voisin saada sellaista apua kuin tarvitsen, minun on määriteltävä se. Kaipaan lähelleni ihmisiä, jotka voivat auttaa ex tempore. Jos minulla olisi joku ilta meno, voisin pyytää ihmisiä auttamaan tai he voisivat tarjoutua auttamaan minua, jos tietäisivät tilanteestani. Jos olisin kipeänä, ihmiset voisivat hoitaa lapsiani tai tehdä ruokaa minulle tai käydä kaupassa puolestani jne... Emme omista autoa, joten olisi mahtavaa, jos joku joskus tarjoutuisi viemään autolla kauppaan, jotta voisin tehdä isot ostokset. Ajatukseni taustalla on, että ihmiset kyselisin välillä, tarvitsenko jotakin. Heillä olisi aito kiinnostus ja halu auttaa. Kaipaisin vastavuoroisuutta eli minä voisin tehdä toiselle saman, kun hän tarvitsee apua. 

Olen itse huono tarjoamaan apua ja antamaan apua. Ei siis ihme, etten sitä saa. Olen enemmänkin vain ottanut, mutta en antanut. Nyt siihen on tulossa muutos. Olen alkanut auttaa ihmisiä ja avuntarjoajiakin on tullut vastaan. Vedän puoleeni haluamaani, kun ensiksi muutan omaa toimintaani. Ehkä tämä voisi muuttaa myös sitä, että osaan ottaa paremmin avun vastaan myös niiltä, joilta sitä haen tai pyydän.

Eriytymiseen syventymistä

Erillisyyteni tuli päivänvaloon ja aukaisee asioita uudella tavalla. Monet asiat elämässäni tuovat haasteita juuri siksi, että äitini on takertunut minuun eikä antanut minun eriytyä. Kiukkuni, pelkoni ja uhat linkittyvät erillisyyden kautta yhteen.

Pelkään eriytyä, koska minua ei ole kannustettu siihen. Erilaisuus kaikissa muodoissa on jollakin tasolla pelottavaa, koska se kertoo erillisyydestä. Ennen kaikkea minua pelottaa, jos ollaan eri mieltä asioista. Mitä enemmän tunnetta on mukana, sen vaikeampaa on olla eri mieltä. Pelkään tulla hylätyksi, koska oma voima puuttuu. Voimaa on löytynyt, mutta vielä se horjuu.

Eriytyminen on minulle uhka, koska se voi johtaa hylkäämisen tai ainakin hylkäämisen kokemukseen. Minulla ei ole ollut keinoja käsitellä hylkäämistä. Niitä kokemuksia minulla on paljon, joten niiden nouseminen pintaan on pelottavaa ja siksi koen eriytymisen uhkana.

Kiukkuni taas nousee sitä, että joku ei ole "sulautunut" minuun tai yrittää irrottautua siitä. Tulee riittämätön olo, kun en onnistu olemaan yhtä. Minulle on luonnollista olla takertunut toiseen ja siksi yritän ylläpitää tasapainoa sen suhteen. Ajattelu on vääristynyt, mutta minulle luonnollinen. Kiukku nousee myös siitä, että en saa mitä haluan, koska sekin vahvistaa erillisyyttä

Kiukun takana erillisyys ongelmat

Olen vihainen, etten saanut tukea sieltä, mistä hain sitä. Pyysin, mutta en saanut. Nyt ymmärrän, etten tarvitse heidän tukea. Meidän ei tarvitse olla samoilla linjoilla/yhtä. Voin silti seisoa omilla jaloillani, koska olen saanut muualta tuen. Se on auttanut minua näkemään, mitä minä haluan. Kun tiedän, mitä haluan, voin olla voimassani. Minun ei tarvitse suuttua kenellekään, vaikka ollaan eri mieltä. Nyt suutun, kun en saa mitä haluan. Sisäinen lapseni astuu näyttämölle.

Se etten saa pyytämääni, vaikeuttaa suhdettamme. Minussa nousee lapsen kiukku enkä pysty suhdetta luomaan millään tasolla. Olen vain kiinni kiukussani. Minulla on vaihtoehtoina päästää kiukustani irti tai päästää suhteesta irti.

Samanlainen ilmiö tapahtuu niiden kanssa, joilla on voimakas tahto. Kiukku jää sisälleni ja kadotan voimani heidän kanssa.

Kyse on siitä, etten voi sietää erillisyyttä. Me olemme eri ihmisiä, joten meillä on oma tahto. Emme voi aina olla samaa mieltä. Koska en ole täysin eriytynyt vanhemmistani (lopulta tätä on tapahtunut vähän), on minulle uhka olla eri mieltä ihmisten kanssa. On myös vaikeaa, jos en saa tukea, koska se korostaa erillisyyttä. Se on pelottavaa ja siksi koen sen uhaksi.

Voimme olla läheisiä siitä huolimatta, vaikka emme ole samoilla linjoilla. On vain osattava päästää kiukustani irti, jotta tilaa jää uusille asioille ja näkökulmille. Sen jälkeen voi suhdetta puntaroida uudelta tasolta.