Lasten nukuttaminen oli taas oma hommansa. Taas nousi pintaan se, etten saa konkreettista apua vastaaviin ongelmiin lukuisista pyynnöistä huolimatta. Kiukku tiettyjä ihmisiä kohtaan oli käsin kosketeltavissa.
Tänään ymmärsin sen, että kiukku ja sen takana olevan surun kohtaamattomuus estävät minua löytämästä toisenlaisia ratkaisuja tilanteeseen. En pysty hyväksymään sitä tosiasiaa, että en saa haluamaani ainakaan sieltä, mistä sitä nyt haen. Tästä syystä kohdistan vihan itseeni jäämällä kiukkuenergiaan kiinni enkä siten salli ratkaista ongelmaa muulla tavoin. Vihasta kiinnipitäminen on tuttua, joten siitä irtipäästämistä on vaikeaa.
Yritän tuntea ne tunteet, jotka tavallaan on tuntematta ja vailla irtipäästämistä, mutta se vaatinee vielä aikansa.
Tästä samasta ilmiöstä lienee kyse myös terveyteni kanssa. En ole päästänyt kiukusta lääkäreitä kohtaan irti, jotta sallin itselleni paranemisen. Anteeksiantoa nämä asiat/ihmiset vielä odottavat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti