Avaavia ajatuksia anteeksiannosta

Anteeksianto on avannut minulle uusia ajatuksia, mutta ei vielä tunneoivallusta. Olen anteeksiannosta lukemalla saanut selvyyttä vihaani tiettyjä ihmisiä kohtaan. Olen heille vihainen, koska he kohtelevat minua huonosti. He joko ovat välinpitämöttömiä minua kohtaan tai ylittävät rajani.

Nyt vasta ymmärsin, että minun olisi pitänyt aiemmin tarttua tiettyihin ihmissuhteisiini käsiksi. Olisi pitänyt pohtia, miksi he herättävät vihaa. Olisi myös pitänyt antaa anteeksi heille. Olisi pitänyt ottaa asia puheeksi heidän kanssaan. En kyennyt. En kyennyt edes ottamaan etäisyyttä heihin. Annoin vain heille, sen mitä he halusivat. Koin vihaa ja aloin katkeroitua. Aion virheestä huolimatta olla itselleni lempeä. Aika asioiden kohtaamiseen ei vain ollut oikea.

Aion antaa myös heille anteeksi. En ole kyennyt siihen, joten prosessi tuskin tulee olemaan helppo. Joidenkin kohdalla aion ottaa asian puheeksi heidän kanssaan, koska tulemme olemaan yhteydessä aina silloin  tällöin. En enää pelkää kohtaamista samalla tavalla kuin ennen, vaikka tiedän, ettei tilanne ole toiselle helppo. Sitä murhetta en ota itselleni. Jokainen kohdatkoot omat tunteensa. Luojan kiitos minun ei tarvitse ottaa niitä omakseni. Omissa tunteissani on riittävästi työsarkaa.

Kun aloin käsitellä anteeksiantoa, näin yhtäläisyyden ihmisissä, joita vihaan. He eivät välitä minusta. He vain yrittävät astua päälleni tai yrittävät hyötyä minusta.  Tähän en enää voi suostu. Anteeksi haluan heille antaa. Olen itsekin kohdellut heitä huonosti ja suostunut huonosti kohdeltavaksi.

Eräästä kirjasta luin, että anteeksianto on vasta silloin lopullista, kun suhdetta rakennetaan uudelleen. Tämä pisti ajatuksia liikkeelle. En tiedä ajattelenko samoin ja voinko jokaisen kohdalla tehdä samaa. Ehkä tällä hetkellä asia tuntuu mahdottomalta, koska en ole antanut heille anteeksi. Ajattelen anteeksiannon olevan jokaisen kohdalla kaikesta huolimatta mahdollista. Niin pahaa kukaan ei ole minulle tehnyt, ei edes isäni tai mieheni.

Vaikka lopulliseen anteeksiantoon on vielä matkaa, niin nyt sentään tiedän, mitä työstää. Kun olen tämän työstänyt, minun on helpompi nähdä vastaavaa kohtelua ja olla suostumatta siihen. Uskon olevani myös vapaampi, koska anteeksianto vapauttaa. Minun ei tarvitse olla täydellinen, johon olen perfektionismilla tähdännyt. Toivon myös rakkautta olevan enemmän.

Anteeksianto ystävyyssuhteessani

Olen työstänyt anteeksiantoa lukemalla kirjoja. Sitä kautta olen päässyt enemmän käsiksi oman elämäni anteeksiantoon. Olen oikeilla jäljillä. Anteeksianto on vihani taustalla. Olen kokenut lapsuudessa vääryyttä, mikä nousee pintaan uusissa vastaavanlaisissa tilanteissa.

Ystävälleni en ole pystynyt antamaan anteeksi. Tällä hetkellä ajattelen,  ettei hän tehnyt niin suurta vääryyttä, etteikö ystävyytemme voisi jatkua. Minun vain on vaikea ottaa riski ja katsoa, kuinka käy. Suojamuuri on tullut välillämme.  Tosin se tuli ennen välikohtaustamme. Muurilla halusin suojata, ettei hän satuttaa minua enempää. En vain osannut ottaa asiaa puheeksi, koska en ymmärtänyt muurin merkitystä.

Ehkäpä ystävyytemme jatkuu takapakkien jälkeen. Suojaan luultavasti aluksi itseäni, mutta ehkä sen jälkeen opin avautumaan jälkeen.

Uusia oivalluksia anteeksiannosta

Olen yrittänyt jäsentää ystävääni liittyviä asioita ja meidän suhdetta. Kirjoittaessani asioista, mieleeni nousi ajatus anteeksiannosta. Olen kokenut suurta vääryyttä, kuinka hän on minua kohdellut. Sen takia en ole ollut häneen yhteydessä. En ole voinut antaa anteeksi, että hän ylitti rajani. Sen sijaan takerruin vihaan. Miten joku on voinut kohdella minua näin, kun kerrankin olen uskaltanut esittää rajani? En ole jäsentänyt asioita näin selvästi aiemmin, koska vihani ei ole sitä sallinut.

Tästä aukesi myös muita vihaan liittyviä tilanteita. Nämä liitän myös luopumisen vaikeuteen. Minun on ollut vaikea luopua vihasta ja antaa anteeksi.

Vanhempieni eron jälkeen mummoni kuoli. Vanhemmat menivät hautajaisiin yhdessä erosta huolimatta. Olin vihainen, että he menivät teeskentelemään.Uskon, ettei äitini olisi kestänyt kohdata eron tuomaa häpeää, joten isäni lähti paikkaamaan tilannetta. Luultavasti sukulaiset tiesivät heidän erosta, mutta isän läsnäolo esti sukulaisia kysymästä suhteen todellista tilaa. Tämä kai oli tarkoituskin. Vihani oli sanoinkuvaamatonta silloin. En usko antaneen tätä koskaan anteeksi.

En osaa sanoa, miksi en ole antanut anteeksi. Ehkä siksi, että koin vanhempien suhteen aina kulissiksi. Koin vääränä, ettei voitu kohdata asioita niin kuin ne olivat. Ehkä siksi, että olin vihainen vanhempien erosta. Ehkä siksi, että koin tilanteen hyväksikäyttönä. Koin, että toinen oli käyttänyt toista suhteessa hyväksi ja sitten vain lähtee. Tilanne toi pintaan aiemmat hylkäämiskokemukset.

Terveydentilani muuttui taas huonommaksi, kun isäni käytännössä hylkäsi minut. Koin suurta vihaa, että olin vain hänelle pakollinen paha ja sitten hän hylkää minut. En haluaisi liikaa isää ymmärtää, mutta totta kai hän saa tehdä omalle elämälleen mitä haluaa. Olinhan hänen ratkaisujen aikana aikuinen. Silti minulla on oikeus kokea vihaa. Koin vihaa,  josta en luultavasti koskaan ole päästänyt irti. Uskon terveydentilan heikentymisen johtuvan siitä, etten ole antanut isälleni koskaan anteeksi.

Purin vihani mieheeni, koska en voinut sitä tehdä omalle isälleni. Olinhan kaukana hänestä ja lopulta käytännössä katkaisin välimme.  Miehessäni on paljon samoja ominaisuuksia kuin isässäni, joten häneen oli helppo purkaa vihaa, koska isääni en sitä voinut purkaa. Olin miehelleni katkera, että hän ei ole huomannut minua ja rakastanut minua niin kuin ei isänikään tehnyt.

Vihani isääni kohtaan kohdistui siis mieheeni. Etenkin lasten syntymien jälkeen vihani on ollut suunnattoman rajua. Lapset nostavat kaiken pintaan. Synnytyksien jälkeen terveydentilani on mennyt aina huonompaan suuntaan. Minun on ilmeisesti ollut vaikea luopua omista tarpeistani niin kuin miehenikin. Olin vihainen, kuinka sidottu olen ollut lapsiini. Olen kokenut vihaa, ettei koskaan ole minun vuoroni eikä mieheni tukenut minua. Hän meni omia menojaan.

Toisen lapsen syntymän jälkeen olin niin vihainen miehelleni, ettei hän tukenut minua raskauden aikana. Kaipa minun oli vaikea luopua vihastani ja antaa anteeksi miehelleni. Fyysinen vointini oli entisestään heikentynyt.

Uskon luopumisen vaikeuden taustalla olevan viha ja ennen kaikkea anteeksiannon puuttuminen. Ymmärsin,  ettei minun ole helppo antaa muille anteeksi. Pidän kaikesta vääryydestä kiinni sen sijaan, että annan anteeksi. Lapsuudessa koetut vääryydet nousevat pintaan, kun minua kohdellaan huonosti. En ole menneitä osannut antaa anteeksi, joten uusienkin tilanteiden anteeksiantaminen on ollut ylitsepääsemätöntä.

Inhoan, kun ihmiset peruvat sovittuja menoja tai muuttavat niitä. Näissäkin tilanteissa koen, ettei minua ole kunnioitettu. Alan kokea vihaa,  jos joku usein peruu sovitun tapaamisen, vaikka kyse olisikin sairastumisesta. En pysty antamaan anteeksi.

Antamisen iloa

Monesti soimaan itseäni tekemättömistä töistä, epäonnistumisesta, huonommuudestani jne... Nyt olen alkanut olla armollinen itseäni kohtaan. Voin olla riittävän hyvä epätäydellisyydestäni huolimatta.

Minulla ei ole yhtä suurta tarvetta korostaa itseäni ja hyviä puolia kuin ennen. Minun ei tarvitse todistaa kenellekään (lue monelle) omaa hyvyyttäni. Kelpaan entistä enemmän itselleni.

Muutoksen myötä kilpailuviettini on vähentynyt. Koska minun ei tarvitse kilpailla, voin hyväksyä toisen ihmisen paremmin kuin aiemmin. Joidenkin ihmisten kanssa on tehtävä vielä paljon töitä,  mutta joidenkin kanssa olen kääntänyt uuden lehden. Haluan heille aidosti hyvää. Haluan jakaa heille hyvää. Olen pystynyt ilosta antamaan heille asioita, joita en aiemmin ole pystynyt. Haluan ilahduttaa heitä vain siksi, että he ovat tärkeitä. En odota vastapalveluksia, mitä aiemmin tein. Laskeskelin aina mistä saa maksimi hyödyn.

Vääristyneen ajattelutapani vuoksi ihmisten kanssa olemisesta puuttui ilo. Ihmissuhteet olivat kilpailua ja kateutta. Yritin saada heiltä hyväksyntää. Voitte vain arvata sainko sitä. Nyt tuntuu ihanalta tehdä asioita toisten hyväksi. Haluan vain ilahduttaa. Jos muuta saan, se on vain ekstraa. Pelkään hieman ahdistanko toista antamisen ilolla, vaikka siihen en usko.

Tänään minulle tuli ajatus, että olenko pitänyt liikaa kiinni omasta.  Olenko havitellut liikaa itsekeskeisesti asioita? Onko luopumisen vaikeudessa kohdallani kyse tästä? Tulisiko minun uskoa, että antamani asiat palautuvat joskus ja jotenkin takaisin? Silti tekisin asiat tekemisen ilosta, enkä olettaen kaikkea saavani takaisin. Olenko yrittänyt liikaa kontrolloida, jotta en jäisi vaille? Olen melko vakuuttunut tämän olevan ainakin osa syy.

Oivallus on pitkästä aikaa pysäyttävä oivallus. Tästä voi aueta vielä paljonkin. Tehköön alitajuntani työtä asian parissa. Tietoisesti en nyt jää pohtimaan.

Unet ystävyyssuhteesta, pelosta ja häpeästä

Ensimmäisessä unessa oltiin hotellissa (?) mieheni ja esikoisen kanssa. Ulkona oli kaksi serkkuani,  jotka eivät olleet oikeassa elämässä serkkujani. He olivat ulkomaalaisia tyttöjä. He halusivat tietää Suomesta. Minä heitin heille parvekkeelta artikkeleja, joita käytin lopputyössäni. Mielestäni ne sivusivat Suomea kaukaisesta, vaikka eivät oikeasti sivunneet. Heitettyäni artikkelit parvekkeelta serkuilleni, koin pelkoa tai häpeää. Joko pelkäsin mieheni reaktiota tai häpesin, jos mieheni olisi eri mieltä kanssani. Häpesin siis ratkaisuani tai erilaisuuttani tai ehkäpä serkkujani erilaisuutta.

En tiedä, mitä tästä unesta ajattelisin. Mieheni herättää tunteita, etenkin pelkoa ja häpeää erilaisuudesta. Pelkään, etten kelpaa hänelle. Minua hävettää olla erilainen, jos hän pitää minua outona. Toivon kovasti häneltä hyväksyntää. Hyväksyntää,  jota en isältäni saanut. Haluaisin kelvata juuri tällaisena, omana itseäni. Mieheni ei ole koskaan osoittanut, etten kelpaa tällaisena. En vain ole kokenut koskaan kelvanneeni kenellekään,  joten siksi minun voi olla vaikea uskoa miehenikään hyväksyvän minua.

Toisessa unessa olin mieheni, esikoiseni ja paljon puhutun ystäväni kanssa luultavasti ulkomailla. Ystäväni oli kaupassa ostamassa kondomeja. Minulle tuli tarve poistua paikalta mieheni kanssa. En halunnut olla tekemisissä ystäväni kanssa. Hänen seuransa ahdisti minua, jopa hävetti.

Herättyäni ajatukseni oli, että ystävyyssuhteemme ei tule kantamaan. Halusin mieluummin olla mukana mieheni kanssa kuin ystäväni. Mietin, unen jälkeen pakenenko jotakin. En ajatellut asiaa niin, vaan näin että ystävyytemme ei vain kanna. Minua siis ahdisti ystävyytemme, jolloin on oikeutettua lähteä pois kyseisen ihmisen elämästä. Tapa ei tietenkään ollut korrekti, minkä takia luultavasti mietin pakeninko. Nyt kun muistin, että ystäväni oli osamassa kortsuja, mietin pakeninko vaikeaa/hävettävää tilannetta. En haluaisi ajatella niin. Tosin, kun kerroin oikeassa elämässä toiselle ihmiselle ystävästäni, hän oli ihan kummissaan erikoisesta ystäväni. En hävennyt ystävääni, mutta hänen erikoisuutensa selkiytyi minulle entisestään. Pohdin toki, voiko ystävyytemme olla näistä asioista kiinni. Olen sitä mieltä, että ei voi. Meidän tapauksessa kyse on muusta. En koe oloani hyväksi hänen kanssaan, joten ei sellainen ystävyys kanna. Edelleenkään en tiedä, mitä teen,  joten annan asian vieläkin olla. Ehkä pitäisi luottaa pahaan oloon,  mutta en ole varma onko paha oloni seurausta huonommuuden tunteesta tai jostakin muusta vastaavasta.

Kun peilaan molempia unia, molemmissa unessa on häpeää. Erilaisuus nostaa minussa häpeää. Mieheni luonteessa on erilaisuutta niin kuin ystäväni. Silti ajattelen oman erilaisuuteni olevan suurin häpeän lähde. Tosin mitä läheisempi ihminen on kyseessä, sitä todennäköisemmin häpeän häntä. Onhan hän sitä enemmän minua.

Kuulumisia kasvupolulta

Huomaamattani kirjoittelu on jäänyt. Ehkä en enää keskity niin paljon ongelmiin kuin aiemmin. Annan asioiden tulla mieleeni, mutta en anna niiden jäädä asumaan. Näin olen saanut enemmän tilaa hyville asioille. Saan hetkittäin ihania onnellisuuden tuntemuksia. Tuntuu, että kaikki on hetkittäin hyvin. Onnellisuus vie voiton kaikista murheista.

Olen alkanut löytää lempeyttä, kärsivällisyyttä ja rakkautta. Olen alkanut löytää voimakkaammin itseäni. Työkuviot eivät ole vielä ratkenneet ja ystävyyssuhteistassa on omat ongelmat, mutta kokoajan pääsen lähemmäksi omaa haluani. Olen alkanut miettiä sellaisia vaihtoja työelämässä, joita en olisi voinut aiemmin edes ajatellakaan. Olen ylpeä, että uskallan miettiä minulle epätyypillisiä vaihtoehtoja. Innostun uusista ajatuksista, vaikkakaan aina ei ole kyse siitä, että vaihtoehto olisi minulle oikea. Luultavasti innostun vaihtoehtojen tuomasta vapaudesta ja rohkeudestani toimia vastoin totuttua toimintatapaan. 

Ystävyyssuhteet polkevat eniten paikoillaan. En vieläkään ole ollut ystävääni yhteydessä.  Olen pohtinut paljon häntä, mutta en koe oloani hyväksi, jotta ottaisin häneen yhteyttä. En halua sellaiseen maailmaan kuin hän haluaa. Voimmeko silti olla ystäviä? En toki voi hänen puolesta sanoa asioita, mutta koen, että minun pitäisi olla melko samanlainen kuin hän on. En osaa sanoa, onko se enemmän minun kokemukseni vai hänen toiveensa. Fakta on kuitenkin se, että en pysty olemaan oma itseni hänen kanssaan. Kaipaan kovasti uusia ihmisiä ympärilleni, mutta kiinnostavia ei ole paljon. En ole pystynyt saamaan uusia ihmissuhteita. Tämä saattaa vaikuttaa siihen, että tekisi mieli olla yhteydessä ystävääni.

Kaikesta huolimatta olen oppinut nauttimaan niistä ihmisistä, joita ympärilläni on. Alan erottaa ihmisiä, joiden kanssa olen samoilla linjoilla ja jotka koen ystävikseni. Voimme olla eri mieltä asioista. Tärkeintä on se, että kunnioitamme toisiamme ja olemme avoimia toisiamme kohtaan. Näiden ihmisten kanssa on helppo olla. Toki heidän kanssaan en pääse aivan yhtä lähelle kuin tämän yhden ihmisen kanssa, mutta tärkeämpää onkin saada olla oma itseni.