Monesti soimaan itseäni tekemättömistä töistä, epäonnistumisesta, huonommuudestani jne... Nyt olen alkanut olla armollinen itseäni kohtaan. Voin olla riittävän hyvä epätäydellisyydestäni huolimatta.
Minulla ei ole yhtä suurta tarvetta korostaa itseäni ja hyviä puolia kuin ennen. Minun ei tarvitse todistaa kenellekään (lue monelle) omaa hyvyyttäni. Kelpaan entistä enemmän itselleni.
Muutoksen myötä kilpailuviettini on vähentynyt. Koska minun ei tarvitse kilpailla, voin hyväksyä toisen ihmisen paremmin kuin aiemmin. Joidenkin ihmisten kanssa on tehtävä vielä paljon töitä, mutta joidenkin kanssa olen kääntänyt uuden lehden. Haluan heille aidosti hyvää. Haluan jakaa heille hyvää. Olen pystynyt ilosta antamaan heille asioita, joita en aiemmin ole pystynyt. Haluan ilahduttaa heitä vain siksi, että he ovat tärkeitä. En odota vastapalveluksia, mitä aiemmin tein. Laskeskelin aina mistä saa maksimi hyödyn.
Vääristyneen ajattelutapani vuoksi ihmisten kanssa olemisesta puuttui ilo. Ihmissuhteet olivat kilpailua ja kateutta. Yritin saada heiltä hyväksyntää. Voitte vain arvata sainko sitä. Nyt tuntuu ihanalta tehdä asioita toisten hyväksi. Haluan vain ilahduttaa. Jos muuta saan, se on vain ekstraa. Pelkään hieman ahdistanko toista antamisen ilolla, vaikka siihen en usko.
Tänään minulle tuli ajatus, että olenko pitänyt liikaa kiinni omasta. Olenko havitellut liikaa itsekeskeisesti asioita? Onko luopumisen vaikeudessa kohdallani kyse tästä? Tulisiko minun uskoa, että antamani asiat palautuvat joskus ja jotenkin takaisin? Silti tekisin asiat tekemisen ilosta, enkä olettaen kaikkea saavani takaisin. Olenko yrittänyt liikaa kontrolloida, jotta en jäisi vaille? Olen melko vakuuttunut tämän olevan ainakin osa syy.
Oivallus on pitkästä aikaa pysäyttävä oivallus. Tästä voi aueta vielä paljonkin. Tehköön alitajuntani työtä asian parissa. Tietoisesti en nyt jää pohtimaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti