Unimaailmaa osa 4

Viime yönä näin unen, jossa olin edellisen työporukan kanssa jossakin syömässä. Kuuntelin heidän juttujaan, mutta koin itseni tosi ulkopuoliseksi, vaikka selkeästi olin heidän porukassa fyysisesti. Hieman erillään muista, mutta kuitenkin heidän kanssa. He eivät huomanneet minua ollenkaan. Oloni oli tosi surkea. Olo oli hyvin samanlainen kuin ala-astella. Koin, etten kuulu joukkoon. En tiennyt kuinka olla. Istuin lavan reunalla, heiluttelin jalkoja. Olo oli levoton. Unen lopussa muut menivät pöydän ääreen syömään. Minä kuljin hieman perässä ja mietin pöydän ääreen menemisen ja poislähtemisen välillä. Haluavatko he minua sinne? Kuuntelevatko he minua? Olenko yksi heistä? Ratkaisu jäi unessa tekemättä.

Voisipa sanoa, että lähes jokaisessa työpaikassa, jossa olen ollut, olen tuntenut itseni ulkopuoliseksi. Osaksi se johtuu lyhyistä työpätkistä eli en ehdi päästä porukkaan mukaan. Osin siitä, että minun on vaikea "tyrkyttää" itseäni ja päästä porukkaan mukaan. Olen usein ollut työpaikoilla selkeästi porukan nuorin. Ajattelen jollakin tavalla olevani liian nuori ja lapsellinen enkä siksi osaa kaveerata itseäni useamman vuoden vanhemman kanssa.

Isäni todennäköisesti on tuntenut samoin omissa työpaikoissaan, itsensä ulkopuoliseksi. Sellainen kuva minulle tuli, kun kuuntelin hänen juttujaan. Voisin kuvitella meillä olleen samanlaisia fiiliksiä, paitsi minulla ei ole niin voimakkaita ollut. Tuntuu pahalta, että sisarukseni ja äitini ja mieheni kärsivät samasta. En siis sieltä saa apua ongelmaan. Koen, että me kaikki ollaan hylkiöitä, vaikka ei erakkoja ollakaan.

Jos minulla on vastaavia fiiliksi kuin unessa, niin minun on tosi vaikea enää päästä kiinni keskusteluun sinä hetkenä, päivänä tai jopa niiden ihmisten kanssa. Ajattelen, että he eivät halua ollenkaan olla tekemisissä kanssani, jos he eivät huomaa minua ja keskustele kanssani. Onhan se usein sen merkki, mutta minä usein myös ylitulkitsen.

Olen oppinut hölläämään tulkintojani. Räikeät tapaukset suljen pois. Näen että tosi puheliaat ja usein myös itsekeskeiset kärsivät omista ongelmista. Niiden kanssa riittää yleisellä tasolla toimeentuleminen, mutta heidän seuraan en jatkossa hakeudu. Se on jo paljon minulta. En enää pyri saamaan tällaisten ihmisten huomiota ja hyväksyntää. Sinällään harmi, etten vielä kykene kokeilemaan aktiivisempaa keskusteluotetta. Voisin nykyistä aktiivisemmin kokeilla saanko suunvuoroa ja kykenevätkö muut keskustelemaan valitsemistani aiheista. Usein annan periksi ja menen muiden ehdoilla ja se minua harmittaa.

Unessani nousi esille minulle yksi vaikeimmista asioista, ulkopuolisuus ja yksinäisyys. En kelpaa kenellekään, minut hylätään taas -fiilikset. Tätä olen yrittänyt käsitellä ja jonkin verran onnistunutkin siinä. Ulkopuolisuus ja yksinäisyys tuntuvat pahimmalta juhlapyhinä, kummiasioissa, kaasoasioissa ja muissa, jolla ilmaistaan toiselle, että olet tärkeä. Minulla kun ei ole sellaisia ihmisiä, jotka minulle sellaisia kunnia-asioita osoittaisivat. Juhlapyhinä tuntuu, ettei kukaan ehdota viettävänsä niitä päiviä kanssamme. Siksi inhoan "pakkojuhlia". Silloin paljastuu, kuinka yksinäinen olen, vaikka ihmisiä on ympärillä. Täytyy toki katsoa peiliin, koska en itsekään aktiivisesti ehdota muille juhlien viettoa yhdessä.

Käsiteltävää vielä on tässä, kuten uneni sen paljasti. Se että hakeudun uusien ihmisten seuraan ja mahdollisesti sitä kautta saan uusia ja hyviä ihmissuhteita, on oikea suunta. Rohkeampi ote uusissa tilanteissa ja ylitulkinnan välttämisellä pääsen taas eteenpäin. Tähän suuntaan olen matkalla :)

Unimaailmaa osa 3

Olen viimeaikoina nähnyt paljon unia. Toissa yönä näin taas unta. Unessa olin yhden ihmisen kanssa päiväkodin pihassa. Odotimme tämän ystäväni äitiä. En ole pitkään aikaan nähnyt ystävääni, joten hänen läsnäolonsa unessani oli yllätys.

Näimme äidin menevän taksilla ohi. En tiedä näkikö hän meitä. Tuskin, koska hän tuli myöhemmin luoksemme ja sanoi taksimatkan maksaneen 700€. Laskin nopeasti, että jos hän ei olisi tehnyt ylimääräistä lenkkiä, matka olisi maksanut 300€. Menin heti kertomaan tästä ystävän äidille. Äiti suhtautui tyynesti. Olin sitä mieltä, että asiasta olisi reklamoitava. Uni päättyi siihen.

Minulle jäi unesta syyllinen fiilis. Kerroin ystävän äidille heti virheestä, koska koin syyllisyyttä. Minulla oli samanlainen olo kuin kotona asuessani. Jos tein jotain väärin, minun oli heti tunnustettava se äidille. Nykyään minulla on jossakin määrin tätä samaa. Aivan kuin minun pitäisi tunnustaa asia. Jännä vain, että unessa koin samoja fiiliksiä, vaikka en ollut tehnyt mitään väärää. Fiilis saattoi johtua siitä, että minulla oli tieto, joka voisi auttaa toista jollakin tavalla.

Olen oikeudenmukaisuuteen pyrkivä, joten epäoikeudenmukaisuus saa tunteet pintaan. Ehkä tässä oli sitä samaa, vaikka en yleensä reagoi muiden epäoikeudenmukaiseen kohteluun yhtä voimakkaasti kuin omaani. Syy siihen on se, ettei kukaan pidän minun puoliani, joten käytän enemmän energiaa itseeni.

Mitä unessa pyrin käsittelemään? Ehkä sitä, ettei minun tarvitse tuntea jokaisesta pienestä asiasta syyllisyyttä ja ottaa niskoilleni kaikkien muiden taakkoja. Eikä minun tarvitse miellyttää muita. Välillä tietenkin voi kokea myötätuntoa, mutta syyllisyys on turhaa ja miellyyttäminen ennenkaikkea. Minullakin on oikeus onneen ja oikeus olla muita joissakin asioissa onnekkaampi. Ei minun tarvitse yrittää lievittää toisen tuskaa. Unessa ystävän äiti ei ottanut mokaa huonosti vastaan, joten miksi tällaisessa tilanteessa minun pitäisi kokea negatiivisia tunteita. Aina voi auttaa toista niin kuin teinkin, mutta kaikki muu on mielestäni turhaa. Kulutan vain itseäni kaikella muulla. Ajattelen liikaa muita. Huomaan päivä päivältä enemmän, ettei muut ajattele minua. Olen toki sitä mieltä, että on huomaavaista auttaa muita, mutta vain omien resurssien mukaan. Se minun pitäisi muistaa.

Syytä sille miksi kyseinen ystäväni ja hänen äitinsä (jota en oikeasti tunne) valikoituivat uneeni, en osaa sanoa. Näen tärkeämpänä unen sisällön kuin ihmiset. Käsittelin unessa sitä, kun minua ei valittu kummiksi ja omien valintojeni tekemistä. Valinta ei olisi tarkoittanut mielistelyä, mutta valitsematta jättäminen minulle tarkoitti sitä, ettei minua yritetty ainakaan miellyttää. Vapauttavaa ajatella, että minulla on oikeus omiin ratkaisuihini. Ehkä minulla on koko ajan enemmän rohkeutta ajatella itseäni päätöksissä.

Unimaailmaa osa 2

Näin joulunaikaan toisenkin unen. Olen aikaisempina vuosina käynyt sukulaispojan juhlissa kesällä. Paikka tuntui samalta, mutta ympäristö oli eri.

Unessa ei sinällään ollut juonta, mutta kaksi tapahtumaa. Toisessa minun eteen tuotiin pieni vauva turvakaukalossa. Halusin itkeä, mutta en onnistunut. Selvästikin minulla on lasten syntymään liittyen käsiteltävää. Unessa tajusin, että minua itkettää juuri lasten syntymät, vaikka niitä ei suoraa sanottu. Itkut on vielä itkemättä tältä osin.

Toinen väläys unessa oli sellainen, jossa yksi serkuistani oli vanhentunut silmissä. Hänellä myös oli uusi vaimo,, joka oli myös vanha. Serkkuni täytti pyöreitä vuosia  ja useita vuosia sitten vaimo vaihtui. Nämä voivat jotain selittää, mutta miksi nämä tulivat uneeni? Miksi nyt? Onko vanheneminen minulle issue? Jollakin tavalla voi pitää paikkaansa, muuta selitystä en tälle keksi.

Unimaailmaa osa 1

Näin viime yönä unta. Pitkästä aikaa muistin sen aamulla. Unessa olin anopin ja appiukon luona. Olimme keittiössä laittamassa ruokaa. Anoppi laittoi veistä takaisin telineeseen, kun se putosi etusormeni päälle. Etusormeeni tuli jälki. Yhtäkkiä huomasin, että sormenpää oli melkein irti. Minulle tuli kiire päivystykseen. Etsin puhelinnumeroa. Olisin sinne ensiksi soittanut, mutta unessa en sitä tehnyt. Sormi tuntui hassulta. Yhtäkkiä sormenpää putosi. Olin hieman hädissäni, mutta en paniikissa. Ajattelin, että sormenpääni joudutaan amputoimaan. Huokaisin helpotuksesta, että kyseessä on tärkeä sormi, joten ehkä sitä ei amputoidakaan.  Nostin pudonneen sormen palan lattialta. Laitoin sen takaisin paikoilleen, jotta se pysyisi hyvänä. Sormeni muuttui taas kivuttomaksi. Tapahtui myös ihme. Sormeni kiinnittyi paikoilleen. Sormeni oli turvoksissa, mutta muuten entisellään, ilman kipua. Päivystykseen en mennyt. Fiilikset unessa olivat melko rauhalliset. En panikoinut, vaikka niin olisin voinut tehdä. Olo oli yllättävän seesteinen.

Mitä uneni kertoi minulle? Unestani on mielestäni helppo tulkita paranemisprosessi. Parannuin jostakin. Mistä? Sitä en tiedä. Uskon paranevani ainakin jostakin ongelmastani, jos en kaikista. Vatsalaukkuni ei ole nyt ilmoitellut itsestään muutamaan päivään. Ehkä uneni kertoi siitä. En tiedä.

Unen sisältö on helpommin tulkittavissa kuin muut asiat. Miksi olin anopilassa ja miksi anoppi pudotti veitsen? Voi olla, että nukkumispaikka vaikutti. Olin anoppilassa yötä, kun näin tämän unen. Paikka voisi yksinkerraisesti selittyä sillä. Istuin iltaa anopin kanssa, mikä voisi selittää anopin olemisen unessa. Silti mietin, miksi anoppi eikä joku muu.

Suhteeni anoppiin on ihan ok, vaikka joissakin asioissa ristiriitainen. Anoppi voisi edustaa unessani naissukupuolta. Ehkä naiseuteen/äitiyteen liittyvä asia satuttaa minua. Toisaalta anoppi voisi edustaa vanhenemista. Tässä vaiheessa minulle jää, miksi anoppi satutti minua, vahingossa kylläkin.

Isälleni on käynyt hieman vastaavanlainen tilanne kuin unessani. Mietinkin, miksi minulle tapahtui juuri tällainen tapahtuma? Paranemisprosessin voisi nähdä niin monella eri tavalla. Liittyykö paraneminen asiaan, josta isänikin kärsii?

Palaan aikaan, jolloin isälleni sattui pieni tapaturma. Asuin silloin kotona. Vanhempieni välit olivat muistaakseni silloin ok:t. Voi silti olla, että eron merkit näkyivät. Pohtiessani unta minulle tulee mieleen, että eikö isäni osannut korjata parisuhdettaan tai lähteä suhteesta silloin. Elänkö nyt samoja vaiheita? Viimeaikoina miehen kanssa on mennyt tosi hyvin, joten mietin onko nämä yhtäläisyyksiä isäni kanssa. Olisiko niin, että isäni ei osannut laittaa parisuhdettaan kuntoon. Unen perusteella minä pystyin siihen eikä minulle ole tarvetta lähteä radikaaleihin muutoksiin.

Toinen mitä olen miettinyt liittyy menneisiin asioihin. Enkö osaa päästää menneistä kaunoista irti? Näkisin isäni samanlaisena tässä asiassa. Onko tämä yhdistävä tekijä. Unen perusteella ajattelen, että olisin sillä hetkellä vapautunut jostakin, mutta muutosta en ole huomannut.

Unessa olin sitä mieltä, että asia oli minulle tärkeä, olihan kyseessä tärkeä sormi. Isällen asia ei ehkä ollutkaan niin tärkeä. Tällaisia voisivat olla perhe ja parisuhde. Unessa minä sain asian kuntoon. Parisuhdetta olen yrittänyt saada parempaan suuntaan. Olen yrittänyt  luopua siihen liittyvästä kontrollista ja siinä olen muutamien päivien ajan onnistunutkin. Olen vain nauttinut enkä yrittänyt

Jotkin asiat voivat olla kaukaa haettuja, mutta uskon unella olleen joku yhteys todelliseen elämääni. Minähän niitä unia tuotan omista ajatuksistani. Ehkä ajan myötä asia ratkeaa.

Vitkuttelu ja pakeneminen

Työn alle on noussut viime päivinä ajatus siitä, etten uskalla mennä päin vaikeita ja epämiellyttäviä asioita. Olen tämänkin tiennyt, mutta en ole tajunnut sen painoarvoa elämässäni. Tämä on melko hallitseva ominaisuus minussa.

Lapsena halusin, että vanhempani (etenkin isä joutui) ja siskoni tekevät asioita puolestani. Äitini taitaa olla tässä asiassa samanlainen kuin minä. En tiedä miksi hän ei tehnyt puolestani. Enkö pyytänyt vai kieltäytyikö hän. Saatoin hyvin aistia meidän samankaltaisuuden enkä siksi pyytänyt häntä tekemään asioita puolestani.

Oli kyse melkein mistä tahansa asiasta niin halusin muiden tekevän sen puolestani. Ei siis ollut väliä onko kyse positiivisesta vai negatiivisesta asiasta. Muistan halunneeni lapsena korvalappustereot, mutta en kehdannut mennä ostamaan. Minua hävetti kovasti. Luulen, että halusin toisten tekevän asioita puolestani juuri häpeän ja pelon takia. Positiivisissa asioissa häpeän nosti pintaan minun itsekkyyteni, ehkä muutkin asiat.

Aikuistuessani ongelmia oli kohdattava, koska muuten elämästä ei olisi tullut mitään. Olen elämästäni vain hetken ollut itsekseni, joten en saanut tätä ongelmaa täysin käsiteltyä. Olen jatkanut samaa roolia miehen kanssa kuin lapsuudenkodissa. Toivon, että mies hoitaisi monia asioita puolestani. Niinhän tekeekin. Riittää, että odotan riittävän pitkään tai muuten vain lirkuttelen puhumalla hänet ympäri. Onneksi hän ei kaikkea hoida, mutta minulle vaikeat asiat. Sekin on liikaa.

Näin ei voi jatkua. Minun ei pidä paeta ongelmia, vaan kohdata ne. Mielellään siirrän kaiken viime tippaan, jotta ikäviä asioita ei tarvitsisi kohdata. Mielellään ottaisin elämästä vain parhaat palat. Minun pitäisi mennä sokerirasitukseen, mutta olen siirtänyt sitäkin. Nyt varasin ajan rasitukseen. Uskon, ettei minulla ole diabetestä, mutta pelkään olevani väärässä. En halua "muutosta" elämään. Olen jo muuttanut ruokavaliota terveelliseempään suuntaan, mutta en haluaisi olla liian ankara itselleni herkkujen suhteen. Lisäksi jatkuvat mittaukset stressaisi minua.

Haluan vähentää stressiäni sillä, että pakenen asioita. Minun pitäisi löytää keinot hallita sitä eikä aina vältellä. Pitää etsiä kirja stressinhallintaan liittyen. Ehkä se auttaisi.

Minun myös pitää jutella miehelleni, ettei hän tekisi asioita puolestani, vaan vaatisi myös minulta. Tiedän tämän olevan vaikeaa minulle, mutta minun parhaastani tässä on kyse. Näiden asioiden kohtaamisesta tulee minulle stressiä, mutta uskon siitä lopulta seuraavan hyvää. Mieskin on varmasti tyytyväinen, kun  hänen taakkansa kevenee. Todennäköisesti tämän muutoksen myötä minun on kannettava vastuuta enemmän, mikä on minun ongelmani myös.

Pettymykset ja pettymysten tuottaminen muille

Pettymysten tuottaminen muille. Tämä on ollut minulle vaikeaa. Siksi olen asettanut muut aina edelleni. Miksi minun sitten on vaikeaa tuottaa muille pettymystä? Luulen tämän taustalla olevan pelko joutua hylätyksi.

Lapsuudessani minulle käännettiin selkää, jos en toiminut vanhempien odotusten mukaisesti eli minut hylättiin. Näiden kokemusten kautta opin toimimaan vanhempien odotusten mukaan. En halunnut tuottaa heille pettymystä, ettei minua hylättäisiin. Siirsin oppimani mallin muihinkin ihmissuhteisiin.

Se miten kotona suhtauduttiin pettymyksiin taisi olla samanlaista kuin kaikkeen muuhunkin. Ei niihin sen kummemmin tartuttu. Ei lasten pettymyksiä noteerattu. Äidin tapa käsitellä omia pettymyksiä taisi olla surra sitä. Ei hän siitä puhunut, mutta hän itki herkästi. Isä taas ärtyi, vihastui. Molemmilla vanhemmillani taisi nousta kelpaamattomuuden tunteet pintaan. Ei siis ihme, että minullakin nouseen herkkästi samat fiilikset, jos asiat eivät mene minun ajattelemallani tavalla.

Petyn helposti, joten tiedän mitä se on. En halua muiden kokevan samaa, joten en halua heille tuottaa pettymystä. Kauheinta vain on, että aiheutan itselleni pettymyksiä tällaisella ajattelutavalla. Petän itseäni, koska en huolehdi ensisijaisesti omasta onnellisuudestani. Olen onneton, että ajattelen muita, mutta muut eivät liioin minua. Tämä vahvistaa entistä enemmän ajatusta, että käytän kallisarvoista aikaani heihin, jotka sen ansaitseva. Olen tekemisissä sellaisten ihmisten kanssa, jotka arvostavat minua, joille olen tällaisena tärkeä.

Ei minun tarvitse saada kaikkien (kenekään) hyväksyntää. Minun on kelvattava itselleni. Jos en kelpaa muille, niin sitten minun ei tarvitse ottaa tällaista ihmistä elämääni. Ei minun tarvitse saada etenkään tällaisen ihmisen hyväksyntää. Miksi siis pelkään hylkäämistä? Jatkossa pidän kiinni asioista ja ihmisistä, joita arvostan. Satsaan enemmin sellaisiin asioihin kuin kaikkeen vähän. Aion ottaa riskejä, että minun sattuu, kun teen vaikeita päätöksiä. Tuskin asiat kovin paljon huonompaan suuntaan voi mennä, vaikka pohjamudissa ei nytkään mennä.

Sillä että olen jo nyt tehnyt ratkaisuja, jotka ovat tuntuneet vaikeilta, ovat nostaneet minun tyytyväisyyttäni itseeni. Esim. ratkaisut ottaa etäisyyttää energiasyöppöihin tai olla takertumatta tietyntyyppisiin ihmisiin tai heittäytymään tähän suhteeseen täysillä. Miksi siis muutkaan ratkaisut eivät voisi toimia yhtä hyvin? On vain uskallettava tarttua uusiin asioihin ja tehdä muutoksia. Kirjoitan usein minua ahdistavista ja painavista asioista. Käsittelemällä välillä positiivisia asioita ja edistysaskeleita, voisin nähdä mitä hyviä asioita elämässä olen saanut aikaiseksi ja miten asioihin kannattaa tarttua.

Itseni tekeminen onnelliseksi on listallani tällä hetkellä korkealla ja sitä olen pyrkinyt toteuttamaan, vaikka pettymyksiltä ei voi välttää. Silti jatkan tällä tiellä eteenpäin. Näen, että elämällä on minulle paljon annettavaa. En malta odottaa sitä kaikkea hyvää.

Ruoansulatusongelmat ja niihin liittyvät tunteet ja ajatukset

Vatsaongelmani eivät poistuneet kuin hetkeksi. Luulen, että ajatuksen voimalla se helpotti hetkeksi. Tästä voisi päätellä sen olevan mahdollista parantaa käsittelemällä asioita. Olen vain niin turhautunut. Olen käsitellyt paljon asioita, mutta silti tämä vaivaa. Todennäköisesti olen käsitellyt ongelman kannalta vääriä asioita.

Minun ongelmani on siis ruoansulatusjärjestelmässä. Kehosi salattu kieli -kirjan mukaan nämä ongelmat aiheuttavat selvittämättä jäänyt kiukku, haitanteko itselle, päättämättömyys, syyllisyys, syyttely, kateus ja uhrituminen.

Tunnistan tästä niin itseni. Kiukustun herkästi. Koen antaneeni vanhemmilleni anteeksi menneet, mutta en ole sitä tainnut kaikilta osin tehdä. Olen katkera, että olen saanut nämä ongelmat. Olen katkera, että joudun opettelemaan perusasioita elämästä aikuisena. Olen kiukkuinen, ettei minua ole osattu rakastaa. Olen kiukkuinen, että en ole oppinut asioista keskustelemaan. Olen kiukkuinen, että olen joutunut pelkäämään asioita. Olen kiukkuinen kaikista hylkäämisistä. Olen kiukkuinen, ettei minua ole puolustettu. Olen kiukkuinen, että olen antanut minua kohdella huonosti. Nyt olen kiukkuinen, ettei minulla ole rohkeutta ja potkua arvostaa itseäni. Tiedän olevani tärkeä, mutta minun pitäisi huolehtia itsestäni. Uhriudin herkästi.

Alistun asioihin ja tyydyn asemaani. En yritä saada muutosta aikaiseksi. Jatkan siitä, mihin muut ovat jääneet. Teen itselleni haittaa. En aseta itseäni muiden edelle. Harvemmin terveellä tavalla osoitan olevani itselleni tärkeä. Tämä on asia, johon voisin tarttua, mutta se on niin pirun vaikeaa. Ei se vaatisi sen kummempaa kuin otan omaa aikaa esim. lenkin muodossa. Käyn useammin suihkussa, meikkaan joskus.. ja nautin niistä. Kyse on siis pienistä asioist. Tuossa oli vaihe, jolloin pystyin tähän paremmin, mutta taas olen lipsunut vanhaan.

Jätän monia asioita tekemättä syyllistymisen ja pelon vuoksi. En halua pelätä tai syyllistyä ja siksi jätän asioita helposti tekemättä. Osa syy on myös häpeä, pelko häpeästä. Inhoan syyllistymistä, mutta huomaan syyllistäväni herkästi muita, etenkin miestäni. Mies syyllistyy helposti, joten se toimii. En halua sitä tehdä. Nykyään huomaan, kun teen sen. En vain aina osaa sanoa asioita niin kuin pitäisi. En aina jaksa miettiä sanojani ja silloin sanon väärin. Voisin tietenkin pyytää anteeksi, kun syyllistän. Ehkä me siitä päästäisiin rakentavaan keskusteluun. Nykyään me ei riidellä niin paljon, vaan päästään asioista keskustelemaan asiallisesti.

Päättämättömyys on minun iso ongelma. Se johtuu perfektionismista. Haluaisin kaiken olevan täydellistä, viimeisen päälle tehtyä. En halua näyttää heikkoutta, huonoutta. En halua tulla hylätyksi. En muista, että olisin tullut huonon suorituksen takia hylätyksi tai että olisi pitänyt pelätä sitä. Jostakin se on kuitenkin tullut. Isojen päätöksien edessä ahdistun. Onneksi ahdistus helpottaa, kun päätös on lopullisesti tehty. Harvemmin kadun tekemisiäni.

Kateus on ollut aiemmin iso osa minua, mutta ei enää vahvasti. Sanoisin että olen kateellinen lähinnä ihmissuhteisiin liittyvissä asioissa ja siinä, jos toiset hyväksytään vikoineen. Nämä ovat minun ongelmiani. Haluaisin, että minun ihmissuhteeni olisivat kunnossa ja minut hyväksyttäisiin näin. Teen töitä näiden asioiden eteen, kuten mietin ympäröiviäni ihmisiä. Mitä he tarjoavat? Mitä haluan heille tarjota? Millaista yhteydenpitoa toivon? Sitten tietenkin yritän parantaa suhdettani mieheeni.

Minun pitäisi päästä yli siitä esteestä, joka pidättelee minua nauttimasta. En vain tiedä mikä se on. Arvostuksen puute itseäni kohtaan? Ehkä, miten sitten voin arvostaa itseäni enemmän? Ajattelen, että olen tärkeä. Enkö silti arvosta itseäni riittävästi? En vain tiedä mitä tehdä? Hyväksyä se, että joudun tuottamaan muille pettymyksiä ja asettamaan toiset välillä prioriteettilistalla minun taakseni? Tämä se voisi olla. Sietää se, että mies on kiukkuinen lasten kanssa ollessa. Sietää, että lapset joutuvat kohtaamaan isänsä negatiiviset tunteet. Todennäköisesti tämä kaikki. Se että otan aikaa itselleni, vähentää minun kiukkuani ja minä voin paremmin. Näin lapsetkin voivat. Täytyy työstää vielä tuota muille pettymyksen tuottamista.

Syyllistyminen ja hylkäämisen pelko

Syyllisyys toistuu monissa asioissa elämässäni. Koen herkästi syyllisyyttä asioista. Esimerkiksi siitä, että en ehdi pitämään kotia siistinä, niin kuin mies toivoisi. Syyllistän sillä itseäni ja kiukkuilen lapsille siitä.

Kotona sisäistin hyvin vanhempien toiveet ja säännöt. Kun rikoin niitä, syyllistin itseäni siitä, vaikka vanhemmat eivät edes tienneet siitä.

Olen monet asiat sisäistänyt niin hyvin, että edelleen syyllistän itseäni, jos toimin vastoin vanhempien kasvatusperiaatteita. Onneksi nykyään syyllistän itseäni niistä enää vähän, mutta en ole päässyt niistä aivan yli.

Nykyään sisäistän taas muiden ohjeita ja toiveita. Jos en pysty toteuttamaan niitä, syyllistän itseäni. Koen ristiriitaa, jos useammasta suunnasta tulee vaatimuksia. Lasten kanssa niitä tulee, kun mies toivoo muuta. Silloin minulle tulee paha olla, koska haluan lasten parasta, mutta en halua pahoittaa miehen mieltä. Koen riittämättömyyttä, joka aiheuttaa syyllisyyttä.

Koen syyllisyyttä myös siitä, jos otan itselleni aikaa ja mies joutuu olemaan lasten kanssa. Enää en koe niin suurta syyllisyyttä, mutta edelleen aina välillä. Siksi pidän menoni minimissä. 

Enpä muista, että olisin aiemmin miettinyt, mikä voisi olla syyllisyyden tai syyllistymisen takana. Kotona asioita ei välttämättä sanottu suoraan, mutta katseesta näki, että nyt olin tehnyt jotain väärää. Äiti myös saattoi mököttää ja kääntää selkänsä. Lopulta minun piti mennä pyytämään tekoani anteeksi. Totta kai on hyvä tapa pyytää virheitään anteeksi. Mielestäni vanhempien olisi vain pitänyt kohdata asiat, jotta olisimme voineet keskustella. Tällä käytöksellä he estivät normaaliin kehitykseen kuuluvan kapinoinnin.

Vanhempien käytöksen takia pelkäsin aina, mitä tein. Olin perusluonteeltani ylikiltti. En halunnut, että vanhemmat hylkäävät minua, etenkään äiti. Enpä ole aikaisemmin ajatellut asiaa, mutta äidin selän kääntäminen oli pieni hylkääminen. Minä menin nopeasti pyytämään anteeksi, ettei hänkin hylkäisi minua. Äiti oli ainut turva, jos häntä sellaiseksi pystyi kutsumaan. Tämä on selvästikin yksi syy sille, että pelkään hylkäämistä. Jouduin elämässäni koko ajan pelkäämään hylkäämistä. En saanut kapinoida niin kuin lapsen kuuluu, se olisi aiheuttanut hylkäämisen.

Kukapa haluaisi tulla aina hylätyksi? Koin monelta taholta hylkäämistä, joten yritin välttää sitä. Halusin miellyttää äitiä. Halusin tehdä parhaani, jotta äiti ei pahastuisi. Tämä voi olla myös syynä suorittamiseeni. Näitä pohdintoja jatkan erillisessä postauksessa.

Näistä pohdinnoista tulee mieleen, kun minulla on ollut parisuhteessa paha mieli. Mies alkuvaiheessa tuli lohduttamaan minua. Minä usein loukkasin miestäni, koska en osannut olla se, jota lohdutetaan. Kun olin loukannut miestäni, niin minun piti lepytellä ja pyytää anteeksi, niin kuin lapsuudessani. Minulta ei koskaan pyydetty anteeksi. En osannut olla lohdutettavan roolissa. Mrni hieman ohi aiheen, mutta kirjoitin tuon, koska se tuli nyt mieleen.

Haluaisin päästä syyllistymisestä eroon. Huomaan, että olen päässyt siinä paljon eteenpäin. Se ei ole enää niin hallitseva kuin parikymppisenä tai ennen sitä.

Pitäisi oppia tunnistamaan ne tilanteet, jolloin syyllistyn ja miettiä onko se tarpeellista. Jos se ei ole tarpeellista, niin sitten pysyä kantansa takana.

En ole täysin jäsentänyt tätä asiaa. Pohdintoja pitää jatkaa. Todennäköisesti tähän kuuluu muitakin tunteita, joita pitää myös työstää ennenkuin pääsen asiassa eteenpäin. Se kuitenkin oli jo hyvä oivallus, että syyllisyyteen kuuluu hylätyksitulemisen pelko. Teen asioita muiden mieliksi, etten tulisi hylätyksi. Syyllistän itseäni, jotta en vain tekisi sellaisia virheitä, että minut hylätään.

Huomiota vailla

Eilisen pohdintoja alla.

Paskoja päiviä ollut viime päivät. Tänään olen ollut kipeänä enkä ole jaksanut tehdä mitään. Jonkun verran olen ajatellut asioita, mutta lasten läsnäollessa se on vaikeaa. Suututtaa, että mies on ollut pinna kireänä eli se siitä minun lepäämisestä. Fyysisesti olen saanut levättyä paremmin kuin henkisesti.

Huomaan, että olisi toivonut kipeänä ollessa mieheltä huomiota. Hän vain keskittyi töiden tekemiseen ja lasten huolehtimiseen. Minä en saanut tekoa tai ajatustakaan. En edes pientä huomiota. Tätä ajatellessani tuli niin paska fiilis. En ole kenellekään tärkeä. En saa hellyyttä ja huomiota osakseni, en edes kipeänä. Muistan synnytyksessäkin, kun mies ei osannut olla henkisenä tukena. En tiedä kuinka olisi käynyt, jos synnytykset olisivat olleet pitkiä.

Tuntuu entistä enemmän siltä, etten tiedä mitä teen tässä suhteessa. Haluaisin miehen kanssa vielä yrittää, mutta en ole vakuuttunut tämän suhteen kestosta. Miehellä on toki omat ongelmansa, mutta en voi vain niiden takia olla tässä suhteessa.

Olo vain on niin kurja, kun en saa olla heikko. En saanut kotona olla heikko. Minut ignoorattiin silloinkin täysin. Lopulta aloin peittelemään negatiiviset tunteet, koska minua hävetti olla heikko. Itkin piilossa, koska ei minun tunteillani ollut muille merkitystä. Jouduin selviytymään yksin.

Nyt on sama tilanne. Minun tunteillani ei ole merkitystä. En saa lohtua ja ymmärrystä. Ei ole olemassa me. On vain minä ja sinä. Minä selviydyn yksin, jos selviydyn. Se ei ole sitä mitä haluan. Haluan toisen tukea ja vastavuoroisesti tukea miestäni.

Keskustelimme aiheesta jonkin verran mieheni kanssa. Keskustelimme siitä, että ettemme halua erota. Kerroin myös miehelleni, mitä haluan. Näin hän tietää toiveeni. Mieskin kertoi jonkinverran omia toiveitaan. Silti mietin, kuinka me pystymme muuttamaan asioita. Nykyään pystymme paremmin keskustelemaan asioista, mutta asioiden vieminen käytännöntasolle on se suurin kysymysmerkki.

Läheisyyden taito kadoksissa

Minulla on vaikea asia työn alla. Minun on vaikea olla fyysisesti lasteni lähellä. Nuorimmainen on hyvin usein vieressämme yöllä. Toisinaan herään siihen, että en halua hänen olla niin lähellä minua. Haluaisin oman tilan. Haluisin voida päättää, kuinka lähellä hän on ja miten minä nukun. Kun herään siihen, että tarvitsen omaa tilaa, oloni on hyvin ahdistunut. Vatsassa tuntuu ahdistus, puristus ja jännitys.

Olen yrittänyt ottaa selvää, mistä tämä johtuu. Yleisestikin minun on vaikea päästää ketään lähelle, joten sen ainakin selittää asiaa. Toinen syy vaikeuteen olla lasten lähellä voi olla se, etten ole oppinut olemaan ja nauttimaan hetkestä. Ajatukseni ovat usein muualla. Kolmas syy on se, että minua ei ole pidetty sylissä. Lisäksi olin pieni vauva, kun jouduin olemaan äidistäni jonkin aikaan erossa. En siis ole saanut äidiltäni mallia olla fyysisesti lähellä ja nauttia läheisyydestä. Nyt taistelen sitä vastaan, että pystyisi tarjoamaan lapsilleni sitä, mistä molemmat voisivat nauttia.

Se etten osa nauttia hetkestä näkyy myös siinä, että en osaa silitellä ja helliä lapsiani rakkaudella. Usein rutistan niin niin kuin olisin pakahtumaisillani rakkauteen.

Tuntuu pahalle, että taas näin yksinkertainen asia ja minä saan opetella tämänkin alusta asti. Turha kai tässä on valittaa, tilanne ei siitä muutu. Töitä on tehtävä, koska lapsilleni haluan antaa läheisyyttä. Haluan lasten saavan läheisyyden taidon kotoa eikä heidän tarvitsisi opetella sitä isompana.

Tunneoivallukseen liittyviä pohdintoja - etenkin rakkaudesta

Nyt on väsynyt olo, mutta silti halusin kirjoittaa.

Edellisen postauksen jälkeen vatsa on voinut paljon paremmin. Uskomatonta, mutta tunneoivallus vapautti minut vatsavaivasta. Vatsalaukku on ilmoittanut olemassaolostaan, mutta niin minimaalisesti, että melkeinpä voisin asian jättää mainitsematta. Tämä muutos on helpottanut oloa niin paljon, että onnellani ei ole rajaa. Varovasti olen miettinyt, mitä asialle olisi tehty, jos en olisi ratkaissut ongelmaa. Todellisuudessa en halua ajatellakaan. Nyt minulle riittää se, että muutos parempaan on tapahtunut.

Kun luin edellistä postaustani uudestaan, niin asiat tuntuivat päivänselviltä. Asiat eivät kuitenkaan ole niin selviä, kun on asian keskellä. Usein myös tunneyhteys puuttuu. Vain järkiajattelu ei riitä.

Viime postauksen jälkeen olen ajatellut, että ehkä olen kirjoittanut muitakin asioita järjen tasolla, mutta yhdistäminen eli tunneoivallus on vielä tekemättä. Yksi sellainen asia voisi liittyä rakkauteen. En ole kotona saanut rakkautta ja jään siitä nytkin paitsi. Haen kovasti huomiota ja rakkautta mieheltäni, mutta en vain saa näitä asioita. Koen tästä puuttuvan itku, joka on tunneoivalluksessa olennainen asia. Silloin aidosti yhdistän ne asiat toisiinsa ja hyväksyn asian olleen niin kuin se on ja myönnän asioiden olevan nyt näin. Lopulta luovun kaikesta siitä ja jatkan elämääni ilman kaunoja, vihaa ja muita negatiivisia latauksia. Se on tietenkin eriasia, miten jatkan elämääni oivalluksen jälkeen.

Siihen vain en osaa sanoa, kuinka saan tunneoivalluksen yllämainitsemassani asiassa. Onko kyse siitä, että en vain ole valmis kohtaamaan asiaa ja luopumaan? Se nimittäin voi vaatia minulta muutosta elämässäni. Olenko valmis hyväksymään, että tämä suhde voi päättyä eroon? Olenko valmis myötämään tekemäni virheet rakkausasioissa? Olenko valmis kohtaamaan kaiken sen, mitä tämän asian kohtaaminen tuo eteeni?

Haluaisin vastata kyllä ja ajattelen uskaltavani kohdata kaiken tähän asiaan liittyvän. Luulen kuitenkin, etten ole valmis eroon. En halua lapsille kahta kotia. Minun on myös vaikea ajatella mieheni olevan jonkun muun kanssa. Siitä en ole 100%:sen varma, että rakkaudesta haluan olla mieheni kanssa.  Tässäpä varmasti syyt siihen, ettei tunneoivallusta tule.

Haluaisin tämänkin asian ratkaista. Haluaisin vain miehen tukea tähän. Kumpikaan meistä ei haluta erota, mutta ei myöskään jatkaa tällaisessa suhteessa. Asioiden muuttaminen ei vain ole meidän vahvuutemme. Toisaalta asioiden muuttaminen ei tarkoita automaattista eroa. Minä todennäköisesti pelkään sitä, että joudumme kohtaamaan sen, että kaikkemme olemme tehneet, mutta se ei riitä. Minulle on aina ollut vaikeaa erota. Minun on vaikea luopua kaikesta, mitä erossa joutuisin luopumaan. Aiemmin en ole ajatellut, että voisin saada jotain paljon parempaa tilalle. Niin on aiemmin käynyt ja uskon, että niin voi jatkossakin käynyt.  Silti ero olisi kova paikka.

Nyt kun mietin asioita, niin minun on vaikeaa kohdata tuntemattomia asioita. Pelkään menettäväni enemmän kuin saavani. Olen sitä mieltä, ettei elämä ole vain alamäkeä, joten aina hyvääkin on tiedossa. En vain uskalla kohdata asioiden ikävää puolta. Niiltä kun ei voi välttyä. Asioiden pysyessä stabiilina, ikävät asiat ovat helpommin kontrolloitavissa. Ikävissä puolissa pelkään kipua sekä fyysistä että henkistä. Pelkään, että minuun sattuu. Nyt kun mietin asiaa tarkemmin, pelkään että joudun  selviytymään yksin. Niin kuin olen aiemmin kirjoittanut, niin minua ei ole lapsuudessa tuettu, kannustettu, lohdutettu eikä rakastettu. Pelkään joutuvani samaan tilanteeseen. Pelkään siitä aiheutuvaa kipua. Mieheni ei ole tarjonnut sitä tukea ja turvaa, jota kaipaan. Siksi pelkoni on tavallista suurempi. Toisaalta tämän luulisi kannustavan muutokseen, mutta minulta puuttuu vielä rohkeus.

Ristiriitaisia ajatuksia. Haluan siirtyä elämässä eteenpäin, mutta en uskalla. En halua suuria muutoksia, joita en ole suunnitellut. Tieto paremmasta ei riitä, koska siihen voi liittyä myös kipua tai surua. Mistä löydä voiman ja rohkeuden kohdata asiat?

Jihuu!

Minun vatsakouristukset ovat pahentuneet. Välillä olo helpottuu hetkellisesti, mutta palaa pian uudelleen. Nyt elimistössäni on jotain, joka haluaa ulos. Tämä on selvästikin psyykkistä enkä koe tarvetta mennä lääkäriin. Uskon, että haluan purkaa ajatukseni jollekin. Haluan päästää jonkun lähelleni. Se että olen käsitellyt näitä mielessäni ja järjentasolla ei enää riitää. Haluan jakaa nämä jonkun kanssa. Antaa kaikkien tunteiden purkautua ulos. En jaksa enää pitää kaikkea sisälläni. Haluan saada hyvän olon. Olen ansainnut sen.

Eilen illalla mietin, että pitäisi miehelle kertoa ajatuksiani. Jo sen ajatteleminen helpotti oloa. Menin kertomaan miehelleni, mitä kaikkea olen pohtinut. Tuntui hyvältä sanoa niitä ääneen. Vatsa kiitti. Mies ymmärsi pitkälle, mistä puhuin. Hän ei kuitenkaan antanut hellyyttä, jota olisin kaivannut tai keskustellut. Hän vain kuunteli. Sekin oli hyvä. Olisin vain toivonut lämmintä syliä ja lohduttavia sanoja. Niitä mieheltä ei yleensäkään ole pyytämättä saanut. Pyytämälläkin jotain jää uupumaan. Aito läsnäolo? Uskallus antautua tilanteelle? Eilisestä tilanteesta jäi paha maku suuhun. Sanoin miehelle asiasta, mutta hän otti sen syytöksenä. Ehkä sanoin asian syyttävästi, mutta se ei ollut tarkoituksen. Vatsan olo kaikesta huolimatta helpottui.

Yöllä ja aamulla heräsin kurjaan jännitykseen vatsassa. En tiedä mikä sitä vaivaa. Epätoivo alkaa iskeä. Kävin eilen hakemassa homeopaattista lääkettä. Arsenicum albumia, jota käytetään mm. pelkoihin. Aamulla otin kolme raetta. Ne auttoivat oloani melkoisesti. En ole aikaisemmin käyttänyt homeopaattisia tuotteita, joten toimivuudesta en tiedä.

Pidin pienen tauon tätä tekstiä kirjoittaessa. Vatsani alkoi jännittyä, joten ajattelin ottaa taas Arcenicum albumia ja rentoutua. Kuuntelin samalla Bryan Adamsin I will be right here waiting for you ja makasin sängyllä kädet vatsalla. Kun kuulin tuon I will be right here waiting for you, aloin itkeä. Näin pienen tytön ja ajattelin, että haluan olla hänen tukenaan. Olisin itsekin toivonut, että joku olisi ollut minun tukenani lapsena.

Ajatukset jatkoivat omaa matkaansa. Mieleeni tuli eilinen hetki, kun kaipasin mieheni syliä. Lapsena en saanut syliä, lämpöä ja myötätuntoa. Näitä en koe saavani mieheltänikään. Hän ei osaa tai uskalla antaa näitä. Veikkaisin, ettei ole kotonaan saanut. Ajatuksen lomassa palautui vyöhyketerapeuttinin tehtävä minulle. Minun piti ottaa kuvittelemani ihminen syliin ja sanoa rakastavani häntä. Olin kuvitellut tapaamisellamme 6-7 -vuotiaan tytön. Tämä tyttö olin minä. En ollut ajatellut sen olevan minä, mutta kun terapeutti kysyi, kuka siinä on. Ensimmäisenä tulin siitä mieleen. En silloin osannut sanoa tytölle rakastavani häntä. Olen kotona harjoitellut sanomaan rakastavani häntä. Olen jollakin tasolla onnistunut. En täydellisesti.

Nyt aloin itkemään, kun palaset loksahtelivat paikoilleen. Menin tytön luo. En vienyt häntä tuolille istumaan niin kuin aiemmin (en kontrolloinut, vaan huomioin lapsen tarpeet), vaan kyykistyi hänen luokse ja sanoin rakastavani häntä. Kerroin hänelle, että tiedän miltä hänestä tuntuu. Minustakaan ei ole pidetty henkisesti huolta, mutta aion pitää huolta tästä pienestä tytöstä. Siinä hän oli minun syleilyssäni. Tätä olisin lapsena toivonut.

En muista kuin yhden kerran olleeni vanhempieni sylissä. Olin teini-ikäinen, kun halusin jotain. Menin silloin isäni syliin. Sain mitä halusin. En muista kertaakaan, että olisi ollut sylissä saadakseni rakkautta ja lämpöä, lohdutusta ja tukea.

Tämä äskeinen kokemukseni tuntui tunneoivallukselta. Yhdistin nyt mieltäni painavan asian lapsuuden vaillejäämiskokemukseen. En vain järjentasolla, vaan kokonaisvaltaisesti.

Ehkä tämä asia nousi pintaa, koska esikoinen on isovanhempiensa luona. Nyt minulla on ollut enemmän aikaa miettiä asioita. Olen myös miettinyt, miten suhtaudun lapsiini ja miten minuun on suhtauduttu lapsena. Toivon kovasti, että osaisin antaa lapsille lämpöä, hellyyttä, rakkautta, lohdutusta ja syliä. En ole vain ole osannut olla täysillä niissä hetkissä, koska en ole lapsena saanut vastaavia kokemuksia. En tiedä kuinka olla siinä.

Aitouden ja läsnäolon puute ovat todennäköisesti syinä, ettei esikoiseni osaa olla sylissä. Hänen on vaikea ottaa lämpöä ja hellyyttä vastaan. Miehenikään ei osaa olla hellä ja lämpöinen, joten lapsemme ei ole saanut aitoa kosketusta ja rakkautta. Esikoisen kanssa olemme opetelleet ottamaan vastaan lohdutusta. Sitä hän on oppinut pikkuhiljaa hyväksymään. Odotan kovasti, että näen hänet huomenna. Haluan pitää häntä syleilyssäni.

Toivottavasti lapset huomaavat muutoksen, joka toivon mukaan seuraa tästä tunneoivalluksesta. Tuntuu niin vapauttavalta, että sain yhden ison asian päätökseen. Viimeaikoina on ollut paljon ajatuksia, mutta ne ovat jääneet vielä työstettäväksi. Nyt on hassu olo. Olen koko ajan tiennyt nämä asiat, joita olen käsitellyt. Silti jokin on puuttunut. Se jokin oli tuo tunneoivallus. Jännä asia, mutta kaiken sen arvoinen. Tässä taisi tapahtua iso hyppäys henkisessä kasvussa :)

Naiseuteen liittyvä häpeä

Jostakin kumpuaa ajatus, että häpeän naiseuttani. Olen omasta mielestäni hyvin feminiininen. Lasten myötä se piirre on jäänyt taka-alalle. Nautin naisellisista asioista, mutta ajanpuutteen vuoksi en käytä siihen paljon sellaisiin asioihin paljon aikaa.

Minua ihmetyttää tämä häpeä. Miksi häpeäisin naiseutta? Äitini häpesi kaikkea, joten toki on selvää, että olen aistinut häpeää. En kuitenkaan suoraan sanoisi, että äitini häpesi naiseutta. Ei ainakaan suoraan, mutta todennäköisesti rivienvälistä se on luettavissa. Meillä ei puhuttu naiseuteen liittyvistä asioista. Muistan, kun minulla alkoi kuukautiset. Jännitin kovasti asian kertomista. En muista, että asiasta olisi keskusteltu koskaan, vaikka äiti ostikin suojat. Kirjoitin aina ostoslistaan mitä tarvitsin. Huomaan edelleen jännittäväni/häpeäväni kuukautisiin liittyviä asioita.

Seksuaalisuuteen liittyvät asiat menevät samaan kategoriaan. En ole kauhean sinut itseni kanssa. Todennäköisesti puhumattomuus myös tässä asiassa ovat aiheuttaneet kielletyn aiheen -fiilikset.

Ajatus naiseuden häpeämisestä lähti siitä liikkeelle, kun mietin syitä niukkoihin vuotoihin. Ne voisivat selittyä sillä, että haluaisin unohtaa kaiken naiseuteen liittyvän. Voi olla kaukaa haettu, mutta toisaalta vaikuttaa minusta ihan mahdolliselta selitykseltä.

Siltikään en ymmärrä, miksi koen naiseuden negatiivisena. Tykkään olla naisellinen. 

Mietitään mitä elämässäni tapahtui, kun menkat muuttuivat niukoiksi. Söin pitkän aikaa pillereitä. Halusin lopettaa ne, koska en halunnut myrkkyä elimistööni enää. Pelkäsin veritulppaa. Ennen kuin lopetin pillerit asuin toisella paikkakunnalla kuin mieheni. Meillä oli ongelmia parisuhteessa, mutta kumpikaan ei osannut lähteä. Halusin pitää miehen etäällä, mutta halusin myös lapsen. Mies ei siihen suostunut. Ehkä sekin voi olla syynä, että halusin unohtaa naiseuteni. Minulla oli noihin aikoihin myös muita fyysisiä vaivoja, jotka viittasivat haluun unohtaa naiseus. Tilanteemme on noista ajoista muuttunut paljon, mutta vuoto ei. Synnytyksien jälkeen on ollut samanlaista. Olen raskautunut nopeasti. Teoriani mukaan raskautuminenkin voisi olla vaikeaa. Raskaus, jos mikä on naisellista.

Minun on vaikea sulattaa naisen olevan seksuaalinen ihminen. Tämän olen varmasti sisäistänyt äidiltä. Minun näkemykseni on äitiäni lievempi. Minun on vaikea nähdä itseäni  ja naissukulaiseni seksuaalisena. En pidä seksuaalisuutta huonona, päinvastoin. Silti en koe, että minulla olisi siihen oikeutta. Sehän on "rumaa" ja pahaa. Se on muille tarkoitettua, ei minulle. En näe seksuaalisuutta rumana  ja likaisena muutoin kuin, jos se liitetään edellä mainittuihin ihmisiin, minuun ja sukulaisiin.


Tämä mysteeri ei vielä täysin aukea minulle, mutta selittää muutamia asioita. Niillä pääsee eteenpäin, mutta haluan ymmärtää tätä häpeää enemmän. Täytyy palata tähän, kun saan uusia ajatuksia.

Peikko nimeltänsä pelko

Ajatuksia sen kuin tulee. Jokunen aika sitten tuli mieleen, etten ole pohtinut pelkoa. Tämä ei pidä paikkaansa. Pelko ei ole ollut hallitsevana, mutta sitä on ollut. En vain ole aina tajunnut, että asioissa on pelkoa, vaikka sitä on.

Minulla on tällä hetkellä monta asiaa, kuten rakastaminen, jotka ovat lähellä ratkaisua, mutta jokin este on ohittamatta. Olen huomannut tehneeni virheeni, myöntänyt ne ja olen valmis muuttamaan niitä. Silti jokin estää minua. Tuo aita on pelko. Pelko heittäytyä tuntemattomaan, pelko menetyksestä, muutoksesta jne... Pelko siitä, että teen parhaani ja se ei riitä.  Pelko häpeästä, pelko epäonnistumisesta. Pelko, etten ole riittävän hyvä.

Pystyn omasta mielestäni kohtaamaan rationaalisella tasolla ongelmani ja paljon olenkin saanut ajatuksia. Nyt pohdittuani, miksi asioiden käsittely tyssää, näen etten uskalla kohdata asioita tunnetasolla. Mietin miten minun ongelmiani lapsuudessa kohdattiin. Niitä ei kohdattu mitenkään, ei edes järkitasolla. Minä pystyn siihen, mutta tunnetasolle en uskalla mennä. En uskalla olla sitä mitä olen. En uskalla näyttää mitä tunnen. En uskalla kohdata kipukohtiani. Pelkään kohdata niitä samoja ikäviä tunteita kuin lapsena koin.

Musiikin avulla tajusin, että lapset on helpompi pitää etäällä, jotta minun ei tarvitsisi kohdata heidän suruja tunnetasolla. Surut joudun kohtaamaan, mutta vain pinnallisesti. Näin meillä todennäköisesti oli lapsena. Mitä isommaksi kasvoin sitä enemmän suljettiin silmät lasten ongelmilta. Pidettiin huoli vain sellaisista asioista, jotka olivat vanhemmilleni tärkeitä. Ne eivät yleensä olleet minulle tärkeitä.

Yksi esimerkki, etten ole uskaltanut kohdata asioita tunnetasolla ehkä jossain määrin myös muullakaan tavalla, tulee muutamien viikon sisältä. Minulla on ollut vatsassa jännittyneisyyttä. Vatsa on halunnut viestiä minulle jotain. En vain ole saanut siitä kiinni. Yksi päivä olo oli aivan kauhea. Minulla oli hyvin levoton olo. Tilanne muistutti jotakin muuta tilannetta. Ymmärsin, että näitä kahta asiaa yhdisti se, että minun piti olla jonkun lähellä. En pystynyt asiaa käsittelemään tunnetasolla. Ikävä olo hävisi, mutta ei niin että olisin sen ratkaissut. Järjentasolla pääsin siihen, että olo johtui läheisyydestä, mutta tunnetasolla se ei purkautunut.

Tähän liittyy myös se, etten osaa tai lopulta uskalla olla tässä ja nyt. Jos uskaltaisin olla, uskoisin pääseväni lähemmäksi ratkaisua. Monesti keksin paljon tekemistä, kun voisi vain olla. Jos juttelen ihmisten kanssa, pyörittelen mielelläni jotakin käsissäni. Kun saisin olla vain lapsen kanssa (pelata, lukea, nauttia elämästä), minun ajatukseni pyörivät muissa asioissa tai touhuan samalla jotakin muuta. En keskity hetkessä kuuluviin ääniin, maistuviin makuihin, havainnoimaan ympäristöä, tunnustelemmaan tarkasti ympäristöä, hallinneisiin tunteisiin jne... Minulta jää paljon huomaamatta. En nauti niistä kaikista ihanista asioista, joista voisin.

Haluaisin nauttia arjen pienistä asioista. Haluaisin nauttia, kun lapset ovat sylissä ja kun he touhuavat. Haluaisin nauttia kosketuksesta, sylistä, ruoasta, juomasta, kirjoista, lämmöstä, kodista, perheestä, ystävistä, ja elämästä ylipäänsä. Hetkessä eläminen ei ole helppoa, kun on oppinut suorittamaan. Olen edistynyt nautiskelussa, mutta haluaisin nauttia enemmän. Suorittamista aion käsitellä itsenäisenä postauksena. Se voi avata uusia ajatuksia.

Halu rakastaa, pelko rakastaa

Pohdin aiemmin rakkautta. Minulla ei ole ollut kunnon mallia siihen, että tietäisin, mitä on rakkaus. Minä kuitenkin haluaisin antaa sitä ja saada sitä. Tänään minulle tuli ajatus siitä, että en vain uskalla ottaa riskiä ja heittäytyä rakkauteen täysin. Pelkään satuttavani itseni. En halua tulla hylätyksi niin kuin olen aiemmin tullut. Pelkään, etten saa vastarakkautta. Pelkään myös, että rakkaimmilleni sattuu jotain. En kestä kohdata kipua, joka aiheutuu siitä, jos lapsilleni tai läheisilleni sattuu jotain. Kun en ole liian kiintynyt, ei ikävät asiat satuta niin paljon.

Kuuntelin tänään Bryan Adamsin I will be right here waiting for you -kappaletta, kun vaan itkin. Haluaisin rakastaa lapsiani koko sydämelläni, mutta en sitä vielä uskalla. En uskalla rakastaa heitä kaikkine virheineen ja heikkoiksineen. En uskalla luopua kontrollista. Koen olevani vajaavainen, jos heittäydyn. Entä jos lapset häpäisevät minut? Minun on helpompi sietää, jos en antaudu täysillä rakkauteen.

Lapseni varmasti aistivat, että en osaa rakastaa. Toisinaan halaan lapsia kovasti. Haluaisin ilmaista, että he ovat rakkauteni. En vain osaa antaa sellaista halausta. Halaukseni muistuttaa isäni halauksia. Hän halusi halata (erittäin harvoin), mutta innostuksissaan ei osannut säädellyt voimia. Ei sellainen halaus tunnu hyvältä, joka sattuu.

Rakkauteen liittyy minulla häpeää, kuten yllä kirjoitin. Mitä toiset ajattelevat, jos rakastan "huonoa" ihmistä? Meillä kotona oli häpeää, etenkin äidillä. Uskon, että rakkauteen liittyi paljon häpeää. Minäkin nyt häpeän, vaikka en halua. En halua! En halua! En halua! Haluan antaa lapselleni kaiken sen hyvän, mitä minulla on. Kipu tulee, jos se tulee. Kyllä minä siitä selviän, vaikka se ei sillä hetkellä ehkä tunnu siltä. Olen selvinnyt monesta muistakin. Kyllä minua joku tukee, jos on tarvis. Yksinkin selviän tarvittaessa. Mutta kun se ei riitä. En silti saa otetta rakkaudesta.

Rakkauden pelko koskee myös miestäni. Pelkään hylkäämistä. Aiemmin kovetin itseni aina, kun mies lähti jonnekin pidemmäksi aikaa. Pelkäsin, että erossa ollessa hän huomaa, ettei suhteemme toimi ja haluaa päättää suhteen. Nämä fiilokset johtuivat menneisyydestä.

Isäni on hylännyt minut monta kerta, vaikka henkisesti ei olekaan ollut läsnä. Nyt hän on hylännyt minut lopullisesti. Se sattui kovasti. Sekin sattui, kun isä hylkäsi perheemme. Hän vei meiltä kaiken. Vaikka perheemme ei ollut täydellinen, vaikka meillä ei ollut materiaalista omaisuutta, vaikka meillä ei ollut hyvä henki kotona, hän vei kaiken meiltä. Hän rikkoi kaikki lupaukset, hän vei äidin hyvinvoinnin vuosiksi, hän vei kodin, hän vei kaiken sen johon halusin uskoa.

Miten voin näiden kokemusten pohjalta rakastaa ketään? Miten voin rakastaa lapsiani, koska minuakaan ei ole koskaan rakastettu? Miten voin rakastaa täysillä, koska minun rakastamistani on hävetty? Miten voin rakastaa itseäni? Kysymyksiä, joihin minulla ei ole vastausta. Ainoa vastaus on, että voin rakastaa lapsiani, miestäni ja itseäni pyyteettömästä vielä joku päivä. Toivottavasti mahdollisimman pian.

Itsensä kadottamisen pelko

Tein äsken oivalluksen. Monet asiat minun käytöksessäni selittyvät sillä, etten halua kadottaa itseäni. Sinällään hassua, koska en ole edes löytänyt itseäni enkä tee asioita itseni eteen. Kaipa tässä on kyse enemmänkin siitä, että luisun aivan pois raiteiltani. Sikäli hassua sekin ajattelu, koska mieheni kanssa en sellaiseen joudu. Todennäköisesti minulla on siihen taipumus, joten voin ajaitua sellaiseen tilanteeseen muutenkin.

Tämän pelon vuoksi en halua vastata aina lasten ja etenkään miehen tarpeisiin, jotta oma tahto säilyisi. Haluan pitää langat käsissä eli kontrolloida. Muiden ihmisten kanssa piirre ei ole niin vahva, koska kaipaan heidän hyväksyntää. Huomaan kuitenkin ärtyväni, jos koen, ettei minua huomioida. Minulla esimerkiksi on yksi ystävä, jonka koen toisinaan vaativaksi. Kun mietin hänen käytöstään, niin ei se ole erityisen vaativa, mutta jostakin syystä koen niin. Ehkä siksi, että hän sanoo napakasti ja määrätietoisesti mielipiteensä.

Tällä toimintatavalla taas taistelen isääni vastaan hän kun ei kuunnellut muita eikä välittänyt muiden toiveista. En halua olla kuin äitini, joka alistui isän määräyksen alle. Minulla on halua olla minä itse, mutta ei vielä ole taitoa.

Minun pitäisi löytää oma tahtoni, uskaltaa ilmaista ne ja pitää niistä kiinni. Sitten tietenkin tekemään tarvittaessa kompromisseja. Terve itsekkyys ja joustaminen ovat avainsanoja. Uskon, että tämän oivalluksen tehtyäni, minun on helpompi vastata muiden tarpeisiin. En kadota itseäni, vaikka joskus joustan ja teen asioita muiden hyväksi. Nyt olen tehnyt enemmänkin syyllisyyttä välttääkseni tai pakosta, jos siis olen tehnyt.

Rakkautta vai ei?

Lasta nukuttaessa ja James Bluntin You're beautiful -biisiä kuunnellessa tuli ajatuksia isästäni. Siitä, etten voi koskaan olla hänen kanssaan. En ole koskaan henkisesti ollut hänen kanssaan enkä tule koskaan olemaan. Siitä ajatukset siirtyivät rakkauteen. Aihetta en ole pohtinut kuin lyhyesti, jos oikein muistan.

Mitä rakkaus oli lapsuudessani? Meillä kotona eikä näytetty positiivisia tunteita juurikaan eli ei rakkauttakaan. Meillä ei sanottu toisille kuinka tärkeitä perhe tai kukaan muukaan on. Isä oli hyvin negatiivissävyitteinen ja äiti ei tunteistaan puhunut tai näyttänyt. Halaaminen ja koskettaminen ei kuulunut perheemme tapoihin. Olimme hyvin etäisiä. Emme saanut olla sitä keitä olimme. Toisiamme ei kannustettu tai muutenkaan vedetty samaa köyttä.

Vanhempien suhdetta en kutsuisi rakkaussuhteeksi. Kumpikaan ei vain osannut tai halunnut lähteä siitä. Tuskin kumpikaan oli oikeasti tyytyväinen tilanteeseensa. Heidän välillään en nähnyt juurikaan koskettelua, halailua tai pusuttelua. Ei kauniita sanoja tai lempeitä katseita. 

Lapsia kohtaan oltiin yhtä etäisiä. Lapset olivat lapsia. Heitä suojeltiin, ylisuojeltiin. Lämpöä ei annettu.

Olen miettinyt ovatko vanhempani rakastaneet minua. Voiko heidän käytöstä kutsua rakkaudeksi? Ajattelen, että he rakastivat. Sitten mietin, kuvittelenko vain? Rakastavatko vanhemmat aina lapsiaan, vaikka eivät sitä osaisi näyttää? Näiden kysymysten jälkeen en ole enää aivan varma, oliko se rakkautta.

Tällä hetkellä oma parisuhteeni muistuttaa tältä osin paljon vanhempien suhdetta. Mies ei kauniita sanoja jakele, ei suukottele, ei kosketa, ei katso lempeästi. Elämä on hyvin arkista pienten lasten arkea.

Kun olen pohtinut mieheni käytöstä ja vertaan vanhempieni käytöstä, en voi olla miettimättä, rakastaako mieheni minua? Mies osallistuu arjenpyörittämiseen kiitettävästi, mutta tunnetasolla ei ole aviomieskäytöstä. Kuvittelenko, että mies rakastaa minua, koska hän on tässä. Mies ei anna herkästi periksi, joka voisi tukea sitä, että hän ei  uskalla tai halua lähteä. Ei siis välttämättä sitä, että hän rakastaa minua.

Usein ajattelen, että miehellä on paljon stressiä, jonka taakse rakkaus jää. Tekosyitä? Ehkä. Stressi on totta ja sitä on paljon. Ajattelen kuitenkin niin, että rakkaus, hyvä parisuhde ja perhe voivat olla voimavara, joka auttaa stressitilanteissa. Jossakin takaraivossa piilee ajatus, että perhe ja parisuhde on miehelle enemmän stressin aihe kuin voimavara. Hän käy sisäisiä kamppailuja siitä, miten omat menonsa sovittelee jne.. Todennäköisesti parisuhteen tila tuo itsessäänkin paineita. Se ei ole sellainen kuin mies toivoisi. Mies ei kuitenkaan tee sen eteen mitään.

Sanattomaksi vetää tilanteeni sekä lapsuudessa että nyt. Mennyt on mennyttä. Tulevaisuutta olen yrittänyt parantaa keskustelemalla miehen kanssa. Asioiden siirtäminen käytäntöön on vaikeampi homma. Luulen kuitenkin, että olen valmis muuttamaan käytöstäni. Luultavasti olen jo muuttanut joissakin asioissa mm. yritä tehdä asioita ilman turhaa syyllisyyttä. Parhaani teen!

Itsensä rakastamista, itsensä arvostamista ja terve itsekkyys

Huomaan tekstieni pyörivän samojen asioiden ympärillä, mutta en ole saanut yläkäsitteestä kiinni. Mielestäni moni asioitani yhdistää terve itsekkyys, itsensä rakastaminen ja itsensä arvostaminen. Minun tapauksessani niiden puute.

Olen kotoani saanut joissakin noissa asioissa ristiriitaisen mallin. Äiti on hyvin epäitsekäs. Hän alistuu muiden tahtoon, elää muita palvellakseen ja heitä miellyttääkseen. Hän ei tunnista omia tarpeitaan ja halujaan. Äiti elää elämäänsä muille ja jäi tyhjän päälle, kun meidän oli aika lähteä kotoaan.

Isäni puolestaan piti viimeiseen asti kiinni omista tarpeistaan ja omista mieltymyksistään. Isä ensiksi ja sitten muut, jos sen jälkeen oli mahdollista muiden haluja ja tarpeita tyydyttää. Isälleni tulikin usein erimielisyyksiä, jos hän koki tulleensa kohdelluksi epäoikeidenmukaisesti. Hän piti tiukasti kiinni oikeuksistaan ja nosti heti äläkän, jos vähänkään häntä kohdeltiin huonosti. Häntä joskus kiellettiin asioimasta yhdessä paikassa, koska hänet koettiin vaikeaksi asiakkaaksi.

Vanhempani olivat siis sopiva pari. Toinen saneli ja toinen totteli. Molemmat olivat omissa tutuissa rooleissaan. Ikävä vain, että roolit eivät olleet tasa-arvoisia missään mielessä. Lapsille he olivat mitä huonoin esimerkki.

Näin jo lapsena, ettei tuollainen asettelu ollut tervettä. En halunnut alistua niin kuin äitini. Otinkin parisuhteessa ja äitinä isäni roolin. Minua ei määräillä-, minun tarpeeni ensiksi sitten vasta muiden tarpeet- roolin. Onneksi isääni lievemmän tavan, mutta väärän joka tapauksessa. Muuten elämässä toteutan äitini tapaa suhtautua muihin ihmisiin, heidän tarpeisiinsa ja omiin tarpeisiini. Kuinka voin auttaa teitä? - asenne. Tärkeintä, että muut voivat hyvin. Kyllä minä selviä, vaikka saisinkin ne mitä jäljelle jää tai en mitään.

Äitinä minun on vaikea sulattaa, että lapset eivät voi odottaa. He eivät aseta tarpeitani korkealle prioriteeteissaan. En jaksa, että joudun joustamaan aina heidän takiaan. Niin typerää ajattelua äidiltä, mutta itseni soimaaminen ei tilannetta muuta. Tässä asiassa minun olisi parempi olla lähempänä äidin ajattelua, koska pienet lapset vain tarvitsevat vanhempiaan paljon. Erona äidin ajatteluun minun pitäisi ottaa hetkittäin omaa aikaa, jotta jaksan taas olla lasten kanssa. Minullakin on oikeus nauttia muustakin elämästä. Jaksan sitten taas olla lasten kanssa. Tämä vain on vaikeaa. Terve itsekkyys, omien tarpeiden myöntäminen ja niiden hyväksyminen.

Minulla on sellainen mies, joka istuu roolini vastapelaajaksi, ikävä kyllä. En halua, että mieheni joutuu elämään tällaisen kanssa. En halua olla tällainen. En vain ole tajunnut näitä yhteyksiä. Kapinoin miestäni vastaan niin kuin äitini olisi pitänyt tehdä. Minun kapinointini on turhaa, koska mies ei ole isäni eikä käyttäydy kuin isäni. Myös vihani miestä kohtaa on turha tilanteissa, joissa mies ottaa omaa aikaa. Minua harmittaa, että hän osaa ottaa aikaa itselleen toisin kuin minä. Tiedän muuttuvani ja toivon miehenikin muuttuvan ja oppivan pitävänsä puolia. Näen kuinka mieheni kotona roolit olivat toisinpäin ja siksi mieheni alistuu rumaan käytökseeni.

Vanhempani käyttäytyivät eri tavalla, mutta molemmissa paistoi, etteivät he rakastaneet ja arvostaneet itseään. Äidin kohdalla se on selkeämpää, koska hän antaa muiden jyrätä. Hän yrittää käytöksellään saada rakkauttaa muilta ja sitä kautta rakastaa itseään. Isäni yritti rakastaa ja arvostaa itseään, mutta ei osannut. Hänen rakastamisensa meni överiksi, jos sitä voi edes rakkaudeksi sanoa. Jos rakastaa itseään terveellä tavalla, ei kukaan käyttäydy noin toisia kohtaan.

Jostakin pitäisi kaivaa rakkaus itseäni kohtaan. Olen arvokas ja minäkin saan ajatella itseäni. Saan olla itsekäs ja asettaa omat tarpeeni toisinaan muiden edelle. Miehen kanssa asetan itseni usein miehen edelle. Yleensä sellaisissa tilanteessa, kun meillä on päällekkäiset menot, olemme erimieltä tai kotitöissä. Aikalailla samoissa asioissa kuin isänikin. Miehen kanssa pitäisi muistaa, että omasta luopuminen ei tarkoita itsenäisyydestä ja itsestä luopumista. En ole yhtään huonompi tai vähemmän tärkeä, jos asiat tehdään miehen tavalla. On tervettä antaa toisinaan periksi, kunnioittaa toista ja osoittaa rakastavansa toista, luopumalla mielipiteistään tai menoistaan silloin tällöin. Tässä on kyse luopumisesta, joka on minulle vaikeaa.

Ehkäpä luopumisen vaikeudet jouhtuvatkin minulla siitä, että koen menettäväni itsenäisyyden, tärkeyden, arvokkuuden tai rakkauden. Tämä koskee ainakin mielipiteistä, menoista ja toimintatavoista luopumista. Materiaalisten asioiden kohdalla voi olla muut syyt taustalla.

Suorittamisen ja riittämättömyyden aiheuttama paha olo

Olen tänään niin vittuuntunut kun vaan voi olla. Olen tosi vihainen. En vain tiedä mistä ja kenelle. Jos pitäisi jotain arvata, niin itselleni. Siitä, että asiat ovat tässä kunnossa. Miksi voin näin pahoin?

Suututtaa, että psyykkiset asiat ovat varastoitunut kehoon. Vituttaa, että vatsan toiminta on aivan päin persettä. Kiitos vain kaikkien ongelmien ja pahan olon. Kyse ei ole mistään väliaikaisesta, vaan vuosia kestäneestä ongelmasta. Välillä nämä fiilikset vain aktivoituvat.

Yritän kohdata ongelmani, mutta ei se vain onnistu. En vain osaa olla ja nauttia elämästä. Kuulostaa muista ehkä oudolta, mutta minulle elämää. Ehkä en osaa vain olla, koska aina pitäisi suorittaa. Pyrkiä parempaan ja hallita kaikkea. Ei niin, että elämä välillä veisi minua ja tarjoaisi jotain uutta. Minä haluan hallita kaiken.

Suorittamisen tarve on kova. En kestä sitä, etten voi kotona päättää miten asiat menevät, vaan joudun menemään lasten ehdoilla koko ajan. Milloin on minun aikani tehdä itselleni kivoja asioita ei vain aina lapsille. Itselleni olenkin vihainen, etten ota itselleni aikaa. Suihkussakäyntiäkin usein pitkitän. Siis ihan perusasioissakin joustan. Käsittämätöntä, mutta niin äitimäistä. Oma äitini lapsuudessani oli samanlainen. En enää edes meikkaa. Kulmakarvat nypin harvoin. Vituttaa olla tällainen, mutta en vain saa itseäni niskasta kiinni, että muuttaisin asioita.

Suorittamisen johdosta koen niin julmettua riittämättömyyttä, ettei tosikaan. Kotona menen paikasta toiseen "sammuttamaan tulipaloja" ja monet pakolliset asiat jäävät tekemättä. Aikaa ei ole lapsille eikä itselleni, eikä miehelle. Mm näiden johdosta koen olevani paska äiti, paska minä, paska vaimo eli yksinkertaisesti vain paska.

On kuitenkin ihana huomata, että kohdistan vihani itseeni, enkä mieheeni. Hän on nyt poissa, joten voisin kääntää asiat hänen niskoilleen. Aiemmin olisin yritänyt syyllistää häntä. Ei tietenkään ole kiva purkaa lapsiin tai itseeni, mutta nyt olen askeleen päässyt eteenpäin, jos tilanne jatkuu tällaisena.

Tiedän etten ole niin huono kuin aiemmin kirjoitin. Tiedän, että on turha kohdistaa vihaa itseeni, mutta toisinaan se tuntuu hyvältä. Välillä liiankin hyvältä, että osaisin siirtyä taas eteenpäin. Se se minun ongelma onkin, että saan "mielihyvää" ongelmistani liian paljon, että jättäisin ne täysin taakseni. Olen tottunut siihen, että ongelmat ovat osa minua. En mukamas ansaitse parempaa. Jossain sisimmässäni ajattelen näin, vaikka en halua.