Jihuu!

Minun vatsakouristukset ovat pahentuneet. Välillä olo helpottuu hetkellisesti, mutta palaa pian uudelleen. Nyt elimistössäni on jotain, joka haluaa ulos. Tämä on selvästikin psyykkistä enkä koe tarvetta mennä lääkäriin. Uskon, että haluan purkaa ajatukseni jollekin. Haluan päästää jonkun lähelleni. Se että olen käsitellyt näitä mielessäni ja järjentasolla ei enää riitää. Haluan jakaa nämä jonkun kanssa. Antaa kaikkien tunteiden purkautua ulos. En jaksa enää pitää kaikkea sisälläni. Haluan saada hyvän olon. Olen ansainnut sen.

Eilen illalla mietin, että pitäisi miehelle kertoa ajatuksiani. Jo sen ajatteleminen helpotti oloa. Menin kertomaan miehelleni, mitä kaikkea olen pohtinut. Tuntui hyvältä sanoa niitä ääneen. Vatsa kiitti. Mies ymmärsi pitkälle, mistä puhuin. Hän ei kuitenkaan antanut hellyyttä, jota olisin kaivannut tai keskustellut. Hän vain kuunteli. Sekin oli hyvä. Olisin vain toivonut lämmintä syliä ja lohduttavia sanoja. Niitä mieheltä ei yleensäkään ole pyytämättä saanut. Pyytämälläkin jotain jää uupumaan. Aito läsnäolo? Uskallus antautua tilanteelle? Eilisestä tilanteesta jäi paha maku suuhun. Sanoin miehelle asiasta, mutta hän otti sen syytöksenä. Ehkä sanoin asian syyttävästi, mutta se ei ollut tarkoituksen. Vatsan olo kaikesta huolimatta helpottui.

Yöllä ja aamulla heräsin kurjaan jännitykseen vatsassa. En tiedä mikä sitä vaivaa. Epätoivo alkaa iskeä. Kävin eilen hakemassa homeopaattista lääkettä. Arsenicum albumia, jota käytetään mm. pelkoihin. Aamulla otin kolme raetta. Ne auttoivat oloani melkoisesti. En ole aikaisemmin käyttänyt homeopaattisia tuotteita, joten toimivuudesta en tiedä.

Pidin pienen tauon tätä tekstiä kirjoittaessa. Vatsani alkoi jännittyä, joten ajattelin ottaa taas Arcenicum albumia ja rentoutua. Kuuntelin samalla Bryan Adamsin I will be right here waiting for you ja makasin sängyllä kädet vatsalla. Kun kuulin tuon I will be right here waiting for you, aloin itkeä. Näin pienen tytön ja ajattelin, että haluan olla hänen tukenaan. Olisin itsekin toivonut, että joku olisi ollut minun tukenani lapsena.

Ajatukset jatkoivat omaa matkaansa. Mieleeni tuli eilinen hetki, kun kaipasin mieheni syliä. Lapsena en saanut syliä, lämpöä ja myötätuntoa. Näitä en koe saavani mieheltänikään. Hän ei osaa tai uskalla antaa näitä. Veikkaisin, ettei ole kotonaan saanut. Ajatuksen lomassa palautui vyöhyketerapeuttinin tehtävä minulle. Minun piti ottaa kuvittelemani ihminen syliin ja sanoa rakastavani häntä. Olin kuvitellut tapaamisellamme 6-7 -vuotiaan tytön. Tämä tyttö olin minä. En ollut ajatellut sen olevan minä, mutta kun terapeutti kysyi, kuka siinä on. Ensimmäisenä tulin siitä mieleen. En silloin osannut sanoa tytölle rakastavani häntä. Olen kotona harjoitellut sanomaan rakastavani häntä. Olen jollakin tasolla onnistunut. En täydellisesti.

Nyt aloin itkemään, kun palaset loksahtelivat paikoilleen. Menin tytön luo. En vienyt häntä tuolille istumaan niin kuin aiemmin (en kontrolloinut, vaan huomioin lapsen tarpeet), vaan kyykistyi hänen luokse ja sanoin rakastavani häntä. Kerroin hänelle, että tiedän miltä hänestä tuntuu. Minustakaan ei ole pidetty henkisesti huolta, mutta aion pitää huolta tästä pienestä tytöstä. Siinä hän oli minun syleilyssäni. Tätä olisin lapsena toivonut.

En muista kuin yhden kerran olleeni vanhempieni sylissä. Olin teini-ikäinen, kun halusin jotain. Menin silloin isäni syliin. Sain mitä halusin. En muista kertaakaan, että olisi ollut sylissä saadakseni rakkautta ja lämpöä, lohdutusta ja tukea.

Tämä äskeinen kokemukseni tuntui tunneoivallukselta. Yhdistin nyt mieltäni painavan asian lapsuuden vaillejäämiskokemukseen. En vain järjentasolla, vaan kokonaisvaltaisesti.

Ehkä tämä asia nousi pintaa, koska esikoinen on isovanhempiensa luona. Nyt minulla on ollut enemmän aikaa miettiä asioita. Olen myös miettinyt, miten suhtaudun lapsiini ja miten minuun on suhtauduttu lapsena. Toivon kovasti, että osaisin antaa lapsille lämpöä, hellyyttä, rakkautta, lohdutusta ja syliä. En ole vain ole osannut olla täysillä niissä hetkissä, koska en ole lapsena saanut vastaavia kokemuksia. En tiedä kuinka olla siinä.

Aitouden ja läsnäolon puute ovat todennäköisesti syinä, ettei esikoiseni osaa olla sylissä. Hänen on vaikea ottaa lämpöä ja hellyyttä vastaan. Miehenikään ei osaa olla hellä ja lämpöinen, joten lapsemme ei ole saanut aitoa kosketusta ja rakkautta. Esikoisen kanssa olemme opetelleet ottamaan vastaan lohdutusta. Sitä hän on oppinut pikkuhiljaa hyväksymään. Odotan kovasti, että näen hänet huomenna. Haluan pitää häntä syleilyssäni.

Toivottavasti lapset huomaavat muutoksen, joka toivon mukaan seuraa tästä tunneoivalluksesta. Tuntuu niin vapauttavalta, että sain yhden ison asian päätökseen. Viimeaikoina on ollut paljon ajatuksia, mutta ne ovat jääneet vielä työstettäväksi. Nyt on hassu olo. Olen koko ajan tiennyt nämä asiat, joita olen käsitellyt. Silti jokin on puuttunut. Se jokin oli tuo tunneoivallus. Jännä asia, mutta kaiken sen arvoinen. Tässä taisi tapahtua iso hyppäys henkisessä kasvussa :)