Ajatuksia sen kuin tulee. Jokunen aika sitten tuli mieleen, etten ole pohtinut pelkoa. Tämä ei pidä paikkaansa. Pelko ei ole ollut hallitsevana, mutta sitä on ollut. En vain ole aina tajunnut, että asioissa on pelkoa, vaikka sitä on.
Minulla on tällä hetkellä monta asiaa, kuten rakastaminen, jotka ovat lähellä ratkaisua, mutta jokin este on ohittamatta. Olen huomannut tehneeni virheeni, myöntänyt ne ja olen valmis muuttamaan niitä. Silti jokin estää minua. Tuo aita on pelko. Pelko heittäytyä tuntemattomaan, pelko menetyksestä, muutoksesta jne... Pelko siitä, että teen parhaani ja se ei riitä. Pelko häpeästä, pelko epäonnistumisesta. Pelko, etten ole riittävän hyvä.
Pystyn omasta mielestäni kohtaamaan rationaalisella tasolla ongelmani ja paljon olenkin saanut ajatuksia. Nyt pohdittuani, miksi asioiden käsittely tyssää, näen etten uskalla kohdata asioita tunnetasolla. Mietin miten minun ongelmiani lapsuudessa kohdattiin. Niitä ei kohdattu mitenkään, ei edes järkitasolla. Minä pystyn siihen, mutta tunnetasolle en uskalla mennä. En uskalla olla sitä mitä olen. En uskalla näyttää mitä tunnen. En uskalla kohdata kipukohtiani. Pelkään kohdata niitä samoja ikäviä tunteita kuin lapsena koin.
Musiikin avulla tajusin, että lapset on helpompi pitää etäällä, jotta minun ei tarvitsisi kohdata heidän suruja tunnetasolla. Surut joudun kohtaamaan, mutta vain pinnallisesti. Näin meillä todennäköisesti oli lapsena. Mitä isommaksi kasvoin sitä enemmän suljettiin silmät lasten ongelmilta. Pidettiin huoli vain sellaisista asioista, jotka olivat vanhemmilleni tärkeitä. Ne eivät yleensä olleet minulle tärkeitä.
Yksi esimerkki, etten ole uskaltanut kohdata asioita tunnetasolla ehkä jossain määrin myös muullakaan tavalla, tulee muutamien viikon sisältä. Minulla on ollut vatsassa jännittyneisyyttä. Vatsa on halunnut viestiä minulle jotain. En vain ole saanut siitä kiinni. Yksi päivä olo oli aivan kauhea. Minulla oli hyvin levoton olo. Tilanne muistutti jotakin muuta tilannetta. Ymmärsin, että näitä kahta asiaa yhdisti se, että minun piti olla jonkun lähellä. En pystynyt asiaa käsittelemään tunnetasolla. Ikävä olo hävisi, mutta ei niin että olisin sen ratkaissut. Järjentasolla pääsin siihen, että olo johtui läheisyydestä, mutta tunnetasolla se ei purkautunut.
Tähän liittyy myös se, etten osaa tai lopulta uskalla olla tässä ja nyt. Jos uskaltaisin olla, uskoisin pääseväni lähemmäksi ratkaisua. Monesti keksin paljon tekemistä, kun voisi vain olla. Jos juttelen ihmisten kanssa, pyörittelen mielelläni jotakin käsissäni. Kun saisin olla vain lapsen kanssa (pelata, lukea, nauttia elämästä), minun ajatukseni pyörivät muissa asioissa tai touhuan samalla jotakin muuta. En keskity hetkessä kuuluviin ääniin, maistuviin makuihin, havainnoimaan ympäristöä, tunnustelemmaan tarkasti ympäristöä, hallinneisiin tunteisiin jne... Minulta jää paljon huomaamatta. En nauti niistä kaikista ihanista asioista, joista voisin.
Haluaisin nauttia arjen pienistä asioista. Haluaisin nauttia, kun lapset ovat sylissä ja kun he touhuavat. Haluaisin nauttia kosketuksesta, sylistä, ruoasta, juomasta, kirjoista, lämmöstä, kodista, perheestä, ystävistä, ja elämästä ylipäänsä. Hetkessä eläminen ei ole helppoa, kun on oppinut suorittamaan. Olen edistynyt nautiskelussa, mutta haluaisin nauttia enemmän. Suorittamista aion käsitellä itsenäisenä postauksena. Se voi avata uusia ajatuksia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti