Kolmas pyörä pyöri pois

Minulla on viime aikoina pyörinyt päässä Chisun Kolmas pyörä -biisi ja siitä erityisesti kertsi. Kuuntelin sitä tänään monta kertaa. Se sai minut itkemään. Toive onnellisiin aikoihin palaamisesta ja vapaus koskettivat.

Haluisin kokea miehen kanssa vapautta. Kokea voivani olla kuka olen. Haluan yhteistä hauskuutta ja hassuttelua. Haluan kokea aitoa välittämistä miestäni kohtaan. Haluan uskaltaa tuntea kaikkia tunteitani mieheni kanssa ja sanoa mitä ajattelen. Haluan miehen vapautuvan kontrollista ja heittäytyvän hetkeen. Sitä Chisun kappale minulle edusti. Onnellisia aikoja, joita meillä on ollut. Jonkilaista vapautta suhteen alussa oli, vaikka enemmän kontrollia ja pidättyvyyttä.

Tuota minä haluan. Haluan tuntea kaikkia tunteita. Haluan uskaltaa kohdata kaikki mitä elämä tuo. Välillä olisin rohkea, välillä pelokas. Haluan elää tulevista vastoinkäymisistä huolimatta. Haluan olla minä. Pelot estävä heittäytymästä ja ottamasta riskejä. Pelkoja siis vielä on, koska en uskalla etenkään miehen kanssa olla sitä mitä haluan. Mistä se juontaa juurensa, on seuraavia pohdittavia asioita.

Todennäköisesti siitä, että en ole koskaan saanut olla minä. En ole tiennyt mitä haluan, koska sillä ei ole ollut merkitystä. Olen kuitenkin oppinut näitä asioita. Silti tuntuu, että miehen kanssa on vaikeampi olla kuin muiden. Miehen seurassa on vaikeampi näyttää muuttuvaa minua. Osin voi johtua siitä, että mies on tuntenut minut pitkään. Minun on vaikea muuttua niiden edessä, jotka tuntevat minut. Minun on vaikea näyttää, että olen itsekäs ja minulla on tahtoa ja halua. Pelkään, etten kelpaa enää. Tosin tiedän, että silloin ratkaisu on oikea. He eivät ole todellisia ystäviäni silloin.

Olen miettinyt onko sukupuolella jotain tekemistä asian kanssa. En löydä perusteluja sille. Uusiin miehiin tutustuessani minulla ei sitä ongelmaa ole. Vaikuttaisi siis siltä, että minun on vaikea murtautua kuorestani ja olla se joka olen. Ehkä pelkään hylätyksi joutumista, vaikka se ei välttämättä olisi katastrofi. Pelkään, että uusi minä olen huonompi kuin edellinen. Tiedän, että niin ei asia ole. En tietenkään miellytä kaikkia, koska en ole toisten vietävissä niin kuin ennen. Silti pelko voi olla taustalla.

Oman ja ystävän toiveiden välissä

Tänään oli hankala tilanne. Olin sopinut yhden ihmisen kanssa tapaamisen. Oli puhetta, että toinenkin ystäväni tulee mukaan. Hän kuitenkin sopi näkevänsä muita ihmisiä. No hän ei löytänyt kyseisiä ihmisiä, mutta löysi meidät. Olisimme mielellään ollut hänen kanssaan, mutta hänen piti hoitaa yksi asia. Me emme voineet odottaa, koska halusimme mennä erääseen paikkaan sovittuna aikana. Olisimme toki voineet odottaa, mutta se olisi tehnyt meidän jutusta hankalamman. Tuttumme tiesi asiasta. Kaikesta huolimatta tuntui pahalta, koska jätimme hänet yksi. Näin pettymyksen ystäväni silmistä. Mietin kuinka toimisin. Teen usein asioita muiden mieliksi, mutta pidin nyt kiinni omasta tahdostani kaikesta huolimatta.

Koin ristiriitaa tilanteesta. Ristiriita johtui siitä, että halusin tehdä niin kuin olimme alunperin ajatelleet, mutta ystäväni jättäminen yksin aiheutti pahaa mieltä. En tietenkään ole toisista vastuussa, mutta en haluaisi pahoittaa toisen mieltä. Pahinta on, että toinen hylkää minut tai ajattelee minusta pahaa tapahtuman seurauksena. Pahaa en tarkoittanut, mutta en halunnut tapani mukaan asettaa omat toiveeni toiseksi. Olen iloinen, että tein tämä ratkaisun, koska asiat olisivat olleet monimutkaisemmat, jos olisimme odottaneet ystävääni. Olen iloinen myös siitä, että uskalsin tehdä ratkaisuni. Ainoa asia, jota mietin on, olisinko voinut tehdä toisin. Kirjoitettuani ylemmäksi kaksi syytä, miksi olen iloinen päätöksistäni, olen mielestäni tehnyt oikean ratkaisun. En voi aina ajatella toisia. En olisi joutunut tähän tilanteeseen, jos emme olisi nähneet. Silloinhan olisimme toimineet juuri samalla tavalla. Joissakin tilanteissa voi ajatelle toista, mutta ei jokaisessa. Tämä oli yksi niistä. Jos olisimme ajatelleet toista, olisi meidän tilanteemme ollut "epäreilu". Suunnitelmia voi muuttaa lennosta etenkin nyt, kun kyse ei ollut mistään vakavasta asiasta. Koin kuitenkin olevani lojaali sille, jonka kanssa olimme aluksi sopineet. Tämän asian kanssa haluan olla sinut. Pohdinta oli silti tarpeellinen.

Parisuhdekeskusteluja äitini kanssa

Omituiset fiilikset tällä hetkellä. Meillä on ollut taas miehen kanssa erimielisyyksiä. Keskusteluissa pyöri ero. Keskustelin tänään myös äidin kanssa ja kerroin jotain tilanteesta. Hän toki tiesi ennestäänkin asioita, mutta nyt minulle avautui uutta.

Äiti on aina hanakasti puolustanut minua, kun olen kertonut riidoistamme miehen kanssa. Olen tuntenut äitini liian hyökkääväksi miestäni kohtaan, vaikka äitini pitääkin hänestä. Äitini on tuntunut ottavan asiat henkilökohtaisesti. Olen kovasti ihmetellyt asiaa, koska en näe, että äitini olisi puolustanut minua lapsuudessa.

Tänään äitini käyttäytyi tavalleen uskollisena hyvin voimakkaasti. Hän toi näkemyksensä vahvasti julki. Hän ei näe eroa vaihtoehtona. Lapset kärsisivät siitä kovasti. Varmasti kärsisivät, mutta kuinka he kärsivät nyt tästä ilmapiiristä. Äitini vain näki, että miehen ja lasten välillä tilanne ei muuttuisi. Miehen pinna ei venyisi ja ilmapiiri olisi samanlainen kuin nyt lasten kanssa. Siitä minä en voi olla vastuussa. Minä voisin eron myötä pyrkiä antamaan toisenlaista kotia kuin mitä miehen kanssa. Se mitä mieheni tarjoaisi, ei olisi minun vastuulla. Äitini ei ymmärtänyt minun näkemystäni. Hän pelkäsi, että mies vie lapset isovanhemmille hoitoon ja lähtisi itse kavereiden kanssa ulos. Näin varmasti joskus kävisi, mutta ei liiallisessa määrin. Äitini ei vain ymmärtänyt tätä. Tuntui, että hän yritti tietämättään pelotella tulevalla. Ero ei hänestä ole vaihtoehto.

Äitin reaktio toi mieleen, ettei hän ole käsitellyt eroaan vielä loppuun. Siksi hänen on vaikea ajatella minun eroa ja siksi hänen reaktionsa on niin voimakas, kun puhutaan erosta. Ero on kuulemma niin kipeä asia, ettei äitini toivoisi sitä kenellekään. Joskus se vain on minusta ainoa vaihtoehto. Äitini ehdotti terapiaa. En sanonut hänelle, että käymme siellä jo.

Äitini reaktiosta tuli mieleen, että todennäköisesti eroaminen on minulle vaikeaa, koska hän on opettanut eroamisen olevan aivan kauhea asia. Hänelle se on luulavasti ollut häpeä ja tällä hetkellä se olisi minullekin. Minä en silti sen anna olla esteenä, jos se tuntuu parhaimmalta ratkaisulta. Eroon en silti vielä ole valmis.

Puhelu äidin kanssa tuntui surulliselta ja hämmentävältä. Äiti itki lastemme puolesta, vaikka mitään eroon liittyvää ei olla tehty. Ymmärrän äidin surun, mutta koin sen ahdistavaksi. Äitini sanoi, ettei kukaan ymmärrä lastemme tärkeyttä. Hän siis viittasi, etten minäkään ymmärrä, koska ajattelen mm. eroa. Yritin ottaa kiinni tunteista, joita tilanne minussa herätti. Huomasin ajattelevani, etten voi erota, koska äitin aihettama suru nosti hieman omaa surullisuuttani. Sitten yritin puolustaa omia näkemyksiäni. Äitini ei pystynyt jatkamaan keskustelua. Lopetimme puhelun siihen. Ymmärsin, että näin äitini on vaikuttanut minuun.

Äitini on lapsena yrittänyt vaikuttaa mielipiteisiini niin, että olen myötätunnosta äitiäni kohtaan tehnyt valintoja elämässä. Ne eivät ole olleet minun valintojani, vaan äiti toiveita. Tuntui surulliselta, että äiti ei kyennyt nyt keskustelemaan asiasta. Ei hän koskaan ole kyennyt. Olen jäänyt yksin asioiden kanssa. Valintani ovat pohjautuneet siihen, että äitini olisi tyytyväinen ja minun ahdistus mahdollisimman vähäistä.

Keskustelu oli siinä mielessä avartava, että pystyin lähes ulkopuolisena katsomaan, kuinka äitini toimi tilanteessa. Pystyin analysoimaan omaa toimintaani ja pystyi perustelemaan omia näkemyksiäni, vaikka äitini oli erimieltä. Syyllisyyttä ja ahdistusta koin jonkin verran, mutta luulen päässeeni hyvin käsiksi niihin eivätkä ne jää vaivaamaan.

Uni toukokuun alusta

Näin tuossa toukokuun alussa unta, jota en tänne kirjoittanut. Haluan sen nyt tänne muistiin itselle. Se uni tuntuu itselle tärkeältä ja positiiviselta.

Olin laivassa miehen ja mahdollisesti lasten kanssa. Meillä oli nuorimman lapsen kummit seurana. Yhtäkkiä laivassa alkoi tapahtua kummia. Vettä alkoi tulla laivaan. Menin katsomaan mistä oli kyse. Tilanne oli kuin Titanicista. Vettä tuli suuria määriä laivaan. Lähdin pakoon. Seuraava pätkä, jonka muistan, oli maista. Olin selvinnyt onnettomuudesta. En ollut missään vaiheessa paniikissa, vaan toimin rauhallisesti. En tuntenut suurta pelkoa, mutta en myöskään onnea selviytymisestä. Kaikesta huolimatta näen unen positiivisena.

Lyhyt tulkintani unesta on seuraavanlainen. Minusta laivaonnettomuus olisi yksi kauheimmista asioista, joita voisi tapahtua. Ylitin itseni, kun menin katsomaan, mitä tapahtuu. Kohtasin unessa pelkoni ja voitin sen.

Uni tapahtui stressaavaan aikaan elämässä. Olin silloin poikkeuksellisesti töissä. Töissä, joka nosti stressitasoani voimakkaasti. Tällainen uni siihen hetkeen on minusta hyvä asia. En jatkanut unessa stressaavaa elämää, vaan löysin hyviä puolia.

En tiedä, mitä pelon voittaminen tarkoittaisi oikeassa elämässä. Minkä pelon voitin? En tiedä. Ehkä sen, että uskalsin ottaa etukäteen tiedossa olevan stressaavan tilanteen vastaan  ja pääosin nautin siitä. Oli miten oli, niin tärkeä asia minulle, että uni voi olla näin positiivinen.

Parisuhdekeskustelua

Eilen jutelltiin miehen kanssa meidän parisuhteen tilasta. Surulliseksi veti. Totuus oli kohdattava. Meillä ei kummallakaan ole syviä tunteita toisiamme kohtaan. Välillä tuli sellainen olo, ettei meistä enää mitään tulee. Halua olisi, mutta usko puuttuu. Ei ihme, ettei intohimoa liiemmin ole, jos ei ole tunteitakaan. Ei ihme, ettei mies huomioi minua. Ei ihme, jos minä en innostu miehen eteen tekemään asioita.

Nyt vain mietin, miten tästä eteenpäin. Mihin suuntaan me mennään? Uskon, että yritän itse päästä elämässä eteenpäin. Aika näyttää onko se miehen kanssa vai yksin. Mieli muuttuu sen suhteen usein, ettei minun edes kannata yrittää sitä nyt pohtia.

Syviä rakkauden tunteita ei juurikaan ole miestäni kohtaan. Vihaa, surua ja inhoa on. Onko se oikeasti miestäni kohtaan vai esim. vanhempiani? Sitä työstän. Toivon kovasti miehen pääsevän elämässä eteenpäin. Se on ehto, että suhteemme voi jatkua. Muutos tapahtuu hitaasti, joten sitä aion odottaa.

Odotuksia parisuhteelta

Olen aina ollut läheisyyden kipeä, mutta lasten myötä olen ymmärtänyt riippuvuuteni. Nyt omat tarpeeni ovat yleensä vasta lasten tarpeiden jälkeen. Tarpeeni ja toiveeni puolisolta ovat muuttuneet vuosien aikana. Aiemmin ne olivat läheisyysriippuvuuden ohjaamia. Nyt haluan aitoa huomiota ja rakkautta.

Haluan nähdä miehen heittäytyvän positiivisten tunteiden vietäväksi. Haluan ohimeneviä hipaisuja, kauniita sanoja, odottamattomia pusuja. Haluan yhteistä hyvää oloa. Haluaisin nähdä miehen silmistä rakkautta, intohimoa ja lämpöä nykyisen vihan, surun ja häpeän sijaan. Niitä en ole ehkä koskaan nähnyt, korkeintaan seurustelun alussa. Jos näitä ei koskaan ole ollut, voiko niitä tullakaan ainakaan minun kanssani.

Uskoisin välittämisen tunteen, lämmön ja intohimon puuttumisen olevan taustalla vaikeutenani heittäytyä seksiin täysillä. Minulla on ollut vaikeus luottaa, ettei toinen hylkää. Koska mies ei ole pystynyt antamaan tarvitsemaani huomiota ja rakkautta, en uskalla yleensä heittäytyä täysillä. Jossakin sisällä pelkään, että minua ei hyväksytä tällaisena, vaan hylätään.

Osa minusta uskoo, etten voi olla miehelle tärkeä, koska hän ei näytä rakkauttaan muutoin kuin tekojen kautta. Minä haluaisin sanoja, lämpöä ja kosketuksia. Teoillakin on merkitystä, mutta parisuhde on mielestäni enemmän läheisyyttä ja kosketuksia kuin tekoja. Näin siksi, koska ilman läheisyyttä ja kosketuksia ei mielestäni voi olla hyvää parisuhdetta. Kun näitä on, on varmasti myös toisen huomioimista ja tekoja. Teot eivät varmista sellaista parisuhdetta kuin minä haluaisin, vaikka ovatkin tärkeä osa sitä.

Ajatuksia tulevasta pariterapiasta ja vähän muustakin

Meillä on taas pariterapiakäynti tulossa. Mietin edellistä kertaa. Oli puhetta, että sovittaisiin kotitöistä kotona miehen kanssa. Minun oli alkuun sitä vaikea sulattaa, koska taas minun pitäisi muuttaa toimintaani. Taas minä olen syyllinen. Olenhan minä, mutta tuntui siltä, että taas takerrutaan minun virheisiini eikä muiden. Ei tartuttu siihen, että minullakin on oikeus haluta asioita ja pyytää muutosta. Kun aloin sopeutua sopisen ajatukseen, lähdin lasten kanssa reissuun. Sen jälkeen koko asia on jäänyt. Mielestäni miehen olisi pitänyt olla tässä asiaa eteenpäinviejä, koska hänelle asia on tärkeämpi kuin minulle. Katsotaan miten mies selittää asian terapiassa.

Kun ajattelin terapeuttia, terapiaa ja miestäni, pintaan nousi viha. Koen edelleen heidän olevan minua vastaan. Taas lapsuudesta tuttu tilanne vastassa. Aiemmin olisin alistunut tilanteeseen. Nyt tuntuu, etten voi niin tehdä. Toisaalta ymmärrän heidän poittinsa eli jollakin tavalla minun on muututtava ja hyväksyttävä heidän näkemyksensä. Silti tuntuu, että omasta on pidettävä kiinni. En vain löydä keskitietä.

Terapiassa miehestä on löytynyt uusia ulottuvuuksia. En tiedä olenko niin dominoiva, että kotona en ole nähnyt niitä puolia. Mies on nimittäin terapiassa puhunut tiukempaan sävyyn. Hän on pitänyt enemmän kiinni ajatuksistaan. Miehelle hyvä juttu, mutta meidän kommunikointiin huonompi. Minussa se aiheuttaa vihaa. En osaa objektiivisesti sanoa, onko vihani oikeutettua.

Viha miestäni kohtaan on muutenkin noussut nyt taas pintaan. Suututtaa, että mies on tuollainen. En haluaisi tuollaista miestä. Tuntuu pahalta katsoa miestä silmiin. Hän ei katso takaisin silmiin. Kun sanon asiasta, hän ei ole samaa mieltä. Kun hän vihdoinkin katsoo silmiin lähietäisyydeltä, näen silmissä niin paljon vihaa, surua ja häpeää, että voin pahoin. Haluaisi nähdä niissä lempeyttä, intohimoa ja hyvää oloa. Inhottaa katsoa miestäni.

Onko "oikein" ajatella ja tuntea näin? Pahalta ainakin tuntuu. Tiedän osan pahasta olosta johtuvan minusta. En voi olla vaikuttamatta asiaan. Silti en voi olla ajattelematta, että eihän minun tarvitse sellaisen ihmisen kanssa elää. Lähteminen on vaikeaa, enkä tässä tilanteessa haluaisikaan lähteä. Tukea ja kannustaa haluisin, mutta ei minulla ole resursseja. Mies ei ole pyytänyt tukea, joten en ole yrittänyt ylittää resurssejani.

Vastuu ja syyllisyys

Syyllisyys teemalla jatkan. Olen aina ajatellut, mitä muut ajattelevat ja pyrkinyt toteuttamaan heidän tahtoaan. Nyt tajuan sen olevan yhteydessä syyllisyyteen. Kun pyrin toteuttamaan muiden tahtoa, pyrin välttämään vastuuta ja sitä kautta syyllisyyttä. Minun ei tarvitse kantaa kohtuutonta vastuuta ja syyllisyyttä, jos teen niin kuin muut tahtovat, koska silloin en ole yksin vastuussa. Koen toki näin olevani vastuussa toisten onnellisuudesta, mutta en epäonnistuessani koe suunnatonta ahdistusta. Tällä tavoin pakenen, kun en tee niin kuin itse tahdon. Jos tekisin niin kuin itse haluaisin, silloin olisin vastuussa valinnoista. Seuraamalla muita en kanna yhtä suurta vastuun taakkaa kuin tekemällä itse päätökset. Ikävä kyllä täytyy myöntää, että olen tehnyt paljon tyhmiäkin asioita, jotta minun ei tarvitsisi kohdata syyllisyyttäni.

Antisyyllisellä on heikko itsetunto ja hän kuvittelee, että tunnustamalla syyllisyytensä hän on muiden silmissä vielä huonompi.

Edellä oleva Antti Pietiäisen kirjasta otettu pätkä kertoo hyvin sen, miksi välttelen vastuunottoa ja miksi seuraan mieluummin muita. Pelkään olevani muiden silmissä entistä huonompi, jos myönnän syyllisyyteni.

Olen kovin tarkka ollut noudattamaan sääntöjä, ohjeita ja tietenkin lakeja. Olen aina ollut hyvin oikeudenmukainen ja tasa-arvoon pyrkivä. Näidenkin taustalla on ollut syyllisyyden kohtaamisen välttely. Kun minulla on selkeät raamit, niin en tee ainakaan väärin, koska tiedän kuinka tulee toimia. Jos joskus joutuu säännöistä tai ohjeista poikkeamaan, niin se on minulle ollut vaikeaa. Syynä on ollut pelko tulla tuomituksi omista valinnoistani.

Kotona minulla ei ollut oikeutta luottaa omaan arviointikykyyn, joten epäselvissä tilateissa kysyin aina vanhemmilta toimintaohjeita. Niin olen tehnyt työelämässäkin. Olen ollut liian epäitsenäinen, liian riippuvainen muista. Olen ahdistunut kovasti, jos olen joutunut tekemään epäselvissä tilanteissa päätöksiä.

En muista montaa kertaa, kun olen toiminut vastoin vanhempien toiveita. Ne kerrat kun muistan, niin äiti mökötti. Hän osoitti olevansa pettynyt minun ratkaisuihin. Hän ei puhunut mitään. Ahdistus oli sanoin kuvaamatonta. Pyysin aina nopeasti anteeksi. En muista mitä sen jälkeen tapahtui. Voin näiden tapahtumien pohjalta ymmärtää omaa käytöstäni paremmin. Tein vastoin vanhempien toiveita harvoin ja syykin on selvä. En sietänyt pahaa oloa, jonka rikkeeni aiheutti.

Koska minun oli vaikea kestää syyllisyyttä, pyrin välttämään sellaisia tekoja niin pitkälle kuin pystyin. Minä saatoin usein jopa paljastaa väärät tekoni, koska pelkäsin rikkeeni paljastumista. Ainakin sellaisissa tilanteissa tunnustin, kun asiasta tuli puhetta äidin kanssa. Niitä kertoja ei ollut montaa. Jännitin ja pelkäsin kertoa, mutta se tuntui paremmalta vaihtoehdolta kuin jättää kertomatta.

Nyt kun kirjoitan näitä ylös, niin kuulostaa kauhealta, mitä kaikkea kotona olen saanut kohdata. Minun oloni on ollut ahdistava kotona eikä ihme. En ole täysin päässyt tunteeseen kiinni, mutta kuvaamani kauhea olo voi olla sama kuin mitä koen usein työelämässä.

Syyllisyys kirjan kautta pohdittuna

Viimeaikoina on tuntunut siltä, että olen täysin kasassa. Tuntuu aivan kuin kantaisin taakkaa. Sitä minä teenkin kannan syyllisyyden taakka. Uskon nyt syyllisyys- ja syyllistymispohdintojen alkaneen. Kun tein muutaman päivän "töitä", syyllisyys oli voimakkaasti läsnä. Nyt muutaman päivän ajan ajatuksissa on ollut siihen liittyviä asioita. Päätin palata taas Antti Pietiäisen Tunne, antitunna ja perimä -kirjaan, jos se avaisi taas jotain uutta.

Syyllisyys syntyy olemisesta tai toimimisesta vanhempien toiveiden ja tahdon vastaisesti.

Lapsi on hyvin herkkä ja syyllistää aina itsensä rikkoessaan vanhempien toiveita ja odotuksia.

Minä olen syyllistänyt itseäni herkästi ja ahdistus on ollut valtava, kun olen toiminut vastoin vanhempieni toiveita. Olo on helpottanut, kun pyysin anteeksi. Melkein saan kiinni näistä lapsuuden fiiliksistä. Taisin viime viikolla kirjoittaa kovasta syyllisyydestä. Oloni oli kauhea. Se muistutti lapsuuden syyllisyydestä. Koin mahdotonta syyllisyyttä omasta työstä, vaikka tiesin tehneeni parhainpani. Enempää ei siis voinut toivoa.

Hän voi olla myös vanhempien toiveiden vastaisesti väärää sukupuolta... ... Lapsi haluaa toimia mahdollisimman hyvin vanhempien toiveiden ja tahdon mukaan, koska hän ei halua tulla hylätyksi. Hän haluaa olla ennen kaikkea rakastettu ja hyväksytty.

Tiedän isän toivoneen minusta toista sukupuolta kuin mitä olen. Toiveen vaikutuksesta minuun en osaa sanoa. Huomaan vain siirtäneeni toiveen eteenpäin. Olen miettinyt, kuinka se vaikuttaa lapsiin. Sen enempää en ole asiaa pohtinut. Se saa vielä odottaa.

Sen tunnistan, että olen yrittänyt tehdä asiat niin, etteivät vanhempani hylkäsi minua. Ehkä tästä johtuukin ulkopuolisuuden tunteeni. Tuntuu etten kuulu mihinkään. En kuulu, koska en uskalla olla oma itseni. Kuinka voisin kuulua, jos joudun liikaa ajattelemaan muita. En silloin ole aito. Pelkään hylätyksi joutumista ja siksi en ole oma itseni. Isäni hylkäsi ja myös äitini hylkäsi, jos en miellyttänyt häntä. Lapsuuden tärkeimmät ihmiset hylkäsivät tai sain pelätä hylkäämistä.

Jatkuva huolehtiminen ja vastuunkanto johtuu antisyyllisyydestä. Ne ovat halua näyttää kuinka hyvä ja täydellinen ihminen on. Toisen puolesta taakkojen kantaminen on itse asiassa oman henkilökohtaisen syyllisyyden kieltämistä ja vallankäyttöä. Se alistaa muut autettaviksi ja riistää heiltä vapauden.

Huolehdin asioista kovasti ja etenkin töissä kannan kovasti vastuuna suorituksistani (vaikka vastuuta mielellään välttelen). Siitä huolimatta edellisessä pätkässä oli jotain minua koskettavaa. Ehkä se kuvasi enemmän sisarustani kuin minua. Tai sitten täytyy vielä pureskella asiaa enemmän ennen kuin saan tästä irti. Ylös halusin sen kuitenkin kirjoittaa.

Ylihuolehtiva äiti ei kykene kohtaamaan omaa syyllisyyttään ja siksi huolehtii ja valvoo lapsiaan ja samalla riistää heidän itsenäisyytensä ja alistaa heidät.

Sopii hyvin kuvaan. Kun olen äidiltäni kysellyt asioista, niin hän ei näe omaa osuuttaan asiaan. Hän ei pysty tunnustamaan syyllisyyttään minun tilanteeseeni. Hänen käytöksellään on suuri vaikutus epäitsenäisyyteeni ja alistuvuuteen, vaikka hän ei sitä tunnustaisikaan. Epäitsenyydestä ja rohkeuden puutteesta olen kärsinyt kovasti työelämässä.  Siitä olen äidilleni vihainen.

Aito syyllisyys on kykyä tunnustaa virheensä ja oppia niistä. Se on kykyä pyytää anteeksi ja olla armollinen itseä ja toista kohtaan. Aito syyllisyys on inhimillistä, koska ihminen on virheitä tekevä, ei täydellinen.

Edellä oleva mielestäni kuvaa minua aika hyvin, kunnes tullaan kohtaan olla armollinen ja siitä eteenpäin. Aiheeseen siis tulen palaamaan vielä.

Syyllistyminen miehen ja äidin kanssa

Edellistä postausta kirjoittaessa tajusin jotain. Todennäköisesti syy itsekkyyden puutteeseen johtuu pitkälti miehen käytöksestä. En usko, että mies olisi muuttunut viimeaikoina tässä asiassa. En vain ole nähnyt, mikä hänen käytöksen takana on.

Tänään koin tarvitsevani omaa aikaa. Mies ei ollut innoissaan siitä. Hän ei kuitenkaan estänyt minua lähtemästä, mutta äänensävyllään hän teki selväksi, että ei pidä siitä. Nyt tajusin, että hän syyllistää minua sillä. Hän syyllistää, että hän joutuu jäämään lasten kanssa. Mies ei ajattele, että minä ansaitsin omaa aikaa. Hän vain ajattelee itseään.

Minä syyllistyn helposti. Syyllistyn jonkinverran jo siitä, että olen itsekäs. Miehen käytös pahentaa syyllisyyttä. Se todennäköisesti aiheuttaa sen, että minun on vaikea lähteä kotoa, koska mies syyllistä minua. Kun olen päättänyt lähteä, niin se ei ole este suunnitelmilleni, mutta ahdistaa minua.

Tajusin myös, että lapsuudenkodissa minun oli vaikea kysyä mitään. Pelkäsin kovasti. En osaa tarkkaan sanoa, mitä pelkäsin. Olisikohan siinä ollut kyse vanhempien syyllistämisestä. Äitini mielestäni syyllisti minua lapsena. Muistan elävästi, kun kysyin saanko lähteä perjantai-iltana  ulos. Pelkäsin suunnattomasti. Äitini on hyvin tiukka arvoistaan ja häneltä ei saanut myötätuntoa toisinajattelevat. Tiesin sen ja siksi pelkäsin kysyä äidiltä asioita, joista tiesin hänen olevan eri mieltä. Pelkäsin tulla tuomituksi. Olinhan muutenkin hyljeksitty ja koin itseni erilaiseksi. En mielestäni pelännyt isältä kysyä asioita, en ainakaan yhtä paljon kuin äidiltäni.

Olen aikuisena pelännyt kovasti tekeväni vastoin vanhempieni, etenkin äitini, tahtoa. Ilmeisesti olen tullut lapsena kovasti tuomituksi enkä halunnut sitä enää. Joissakin asioissa en halua äidille näyttää koko totuutta, jos ei ole pakko. Olen silti rohkaistunut, koska aikuisena elän elämää itselleni. Äitini on kaikesta huolimatta vaikuttanut minuun paljon vielä aikuisenakin. Ei suoraan, vaan juurruttamalla pelon syvälle jo lapsena.

En muista miten minut tuomittiin, jos syyllistyin toimimaan vasten vanhempien toiveita. Sen kuitenkin muistan, että ainakin joskus äiti aloitti mykkäkoulun. Se päättyi siihen, että koin kovaa ahdistusta ja sen takia pyysin anteeksi. Todennäköisesti pelkäsin niin kovasti hylätyksi joutumista, että pelkäsin jopa asioiden kysymistä äidiltä. Hylkäämistä kuvataan pahimmaksi asiaksi lapselle. Se uhka oli aina olemassa, jos kyseenalaistin asioita. Äitini koki itsensä huonoksi, jos hänen ajatusmaailmaansa tai arvoja kyseenalaistettiin. Todennäköisesti tästä syystä asioista ei voinut keskustella. Äiti pakeni mustavalkoisuuden taakse ja tiukkuuteen, jotta hänen ei tarvitse kohdata eri näkemyksiä.

Arvoista kirjoittaessa tajusin mieheni olevan yhtä mustavalkoinen kuin äitinikin. He pitävät tiukasti kiinni arvoistaan eivätkä jousta niistä koskaan. Muuten he ovat joustavia, mutta eivät arvoihin liittyvissä asioissa. Molemmat ovat kovia tuomitsemaan muita. Äitini epäsuorasti. Mies enemmänkin arvostelee muita. Tätä minä luultavasti pelkään. Pelkään joutuvani samaan tilanteeseen kuin lapsuudessani. Pelkään kokevani samaa ahdistusta kuin pienenä. Pelkään, ettei minun läheisenikään hyväksy minua, vaan hylkäävät. Ensiksi tuomitsevat ja sitten hylkäävät. Tämä todennäköisesti on taustalla, etten uskalla sanoa mielipiteitäni ääneen. Jos toinen on eri mieltä, syyllistän itseäni, vaikka toinen ei sitä tekisi. Jos toinen tekee jotain sen suuntaista, niin paisuttelen ja moninkertaistan syyllisyyden. Tämän takia en tykkää olla tekemisissä vahvoja mielipiteitä omistavien kanssa. En kuitenkaan tule kuulluksi ja syyllisyys on taattu heidän kanssaan. Nyt kun tiedän asian, voin opetella olemaan syyllistymättä.

Tiedän olleeni ja olevani edelleen jonkin verran samanlainen äitini ja mieheni kanssa. Myönnän syyllisyyteni. Myönnän pyöritelleeni asiat miehen kanssa niin, että hänestä tuli aina syyllinen. En mielestäni kieltänyt syyllisyyttäni, mutta en tuonut sitä erityisemmin esiin. Nyt kun oma käytökseni on muuttunut, huomaan miehen toimivan samalla tavalla kuin minä aiemmin. Hän syyllistää olemuksellaan minua, mutta ei sanoilla.

Nyt kun tiedostan asian, niin voin alkaa toimia toisin. Tähän mennessä olen kysynyt, mikä miehellä on, kun hän äksyilee/on naama nyrpeänä. Minä yleensä tiedän syyn. Miksi sitten kysyn sitä? En tiedä. Minulla on paha mieli miehen pahasta mielestä. Toisinaan yritän hieman tsempata tai sitten tokaisen jotain sen tyylistä, että tiedän mistä mies puhuu (jos liittyy lapsiin). Jälkimmäinen tapa tuskin ainakaan auttaa. Sillä yritän saada mieheltä myötätuntoa, että hän ymmärtäisi joskus minuakin. Ehkä minun ei jatkossa pidä kiinnittää miehen pahaan mieleen liiemmin huomiot, jos en oikeasti ole syyllinen. Miehen on itse kohdattava omat ongelmansa. Minun on kohdattava miehen herättämä ahdistus ja syyllisyys. Minun ei tarvitse kaikesta kantaa syyllisyyttä. Ei etenkään sellaisesta, jos mies on väsynyt ja joutuu hoitamaan lapsia, kun otan omaa aikaa. Kodin sotkuista voin ottaa jonkin verran. Tiedän oman rajallisuuteni, joten syyllisyyteni pitää suhteuttaa siihen.

Koontia vihan käsittelystä

Vihan käsittelyssä on kokonaisuudessaan tapahtunut paljon. Haluan nyt itselleni jäsentää tilannetta. Aiemmin en tajunnut vihaani, koska se jäi pelkoni taakse. Pelko vei liikaa huomiota muilta asioilta. Kun pahin pelko oli kohdattu, pääsin vihan käsittelyyn.

Huomasin vihan purkautuvan yleensä lapsiin, vaikka he eivät todellisuudessa olleet syypäitä. Heihin oli helppo purkaa, koska he saivat aikaan voimakkaita tunteita. Suututti, etteivät lapset totelleet. En myöskään jaksanut kuunnella heidän kiukutteluitaan. Taustalla oli, etten itse ole saanut osoittaa kiukkua ja omaa tahtoa niin kuin lapseni tekivät. Tuntui epäreilulta, että minun pitää sietää muiden kiukutteluita, eikä kukaan ole sietänyt minun. Ymmärsin, että lapset ovat lapsia, mutta se ei auttanut.

Nyt olen päässyt eteenpäin enkä enää reagoi niin voimakkaasti lasten kiukkuihin. Ymmärrän, että lapset tarvitsevat minua. Minun on kasvettava aikuiseksi ja otettava tunteistani kiinni. Viha on paremmin hallinnassa. Siitä huolimatta mieheni ja kuopukseni kiukkuilua ei ole helppoa sietää.

Miehen kiukkuilut tuovat mieleen isäni. Molempien kiukkuilusta paistaa läpi se, että he kokevat arvottomuutta. Tämä saa minussa vihaa. En vain tiedä miksi. Ehkä siksi, että se heijastuu käytöksessä minuun. He ovat liian keskittyneitä itseensä. He näkevät kaikki epäkohdat, jolloin arvottomuus korostuu. He eivät ollenkaan huomaa ympärillä olevaa hyvää. He eivät siis arvosta minua eli koen itsekin arvottomuutta. Heidän käytös muistuttaa minua siitä.

Nuorimmaisen kiukkukohtaukset ärsyttävät, koska niitä on vaikea hallita. Hän ei juurikaan ymmärrä puhetta. Koen etten osaa lohduttaa häntä. Minulla on voimaton olo. Voimaton olo myös siksi, että minulla on yksi kiukkuilija lisää. Otan siis muiden kiukut vastaan, mutta kuka ottaa minun kiukkuni?

Pohdittuani lapsuuttani vihan näkökulmasta, tajusin että isääni kohtaan olen tuntenut vihaa kovastikin. Siitä en vain ole osannut päästää irti eli antamaan aidosti anteeksi. Äitiä ja sisaruksia kohtaan en ole tuntenut voimakasta vihaa, koska he ovat olleet liian lähellä. Nyt olen pitänyt heihin vähän yhteyttä, olen ottanut etäisyyttä heihin. Olen alkanut nähdä heitä toisella tavalla. Vihaa olen jossakin määrin alkanut tuntea.

Viime postauksessa kirjoitin Tunne, antitunne ja perimä -kirjasta jotain vihaan liittyen. Se avasi eniten silmiäni, koska ymmärsin vihan taustoja. Ymmärsin, että itsenäisyyden puute ja hylkäämiset ovat kytköksissä vihaan. Molemmat asiat ovat vahvasti osa minua.

Avaavaa oli myös kiltteyden ääripäähän menemisen seuraukset. Olen kiltteyden seurauksena antanut muiden kävellä ylitseni. Muiden jatkuva huono kohtelu on saanut itseni kokemaan huonoksi. Tämä todennäköisesti on syynä, etten arvosta itseäni. En osaa olla itsekäs ja ottaa itselleni aikaa. En pysty kuuntelemaan kehoani, koska en koe olevani sen arvoinen. Olen kokenut olevani muita varten.

Onneksi en enää ajattele täysin noin. Siitä huolimatta minun on vaikea ottaa itselleni aikaa, vaikka tiedän voivani silloin paremmin. Ehkä pelko estää sen. Ehkä pelkään mihin se johtaa. Pelkäänkö tajuavani, että ero on väistämätön. Tai ehkä pelkään miehen reaktiota. Hän ei estä minua lähtemästä, mutta en silti voi olla tulkitsematta usein, että miehellä tulee olemaan rankkaa. Koen siis syyllisyyttä. Koen sitä ilman miehen reaktiotakin, mutta mies saa tuntemaan itseni vielä syyllisemmäksi. Tai ehkä vain en ole täysin sinut itsekkyyden kanssa. Tällä hetkellä kallistuisin voimakkaan syyllisyyden estävän minua toimimasta. Pelkään miehen reaktiota. Tähän täytyy vielä palata.

Yhteenvetona voisi sanoa, että vihani on muuttunut hallittavammaksi. Edelleen silti haen huomiota ihmisiltä, kuinka rankkaa minulla on. Haluan saada hyväksynnän muilta, ettei minun tarvitsisi kokea niin paljon arvottomuutta. Ehkä sillä hyväksynnällä ajattelen vihani lieventyvän tai häviävän. Todellisuudessa minun pitäisi itse löytää arvokkuus itsestäni, jolloin muut arvostaisivat minua myös.

Vihan käsittelyä edelleen

Vihan käsittelyssä on paljon kesken. Tästä syystä palasin Antti Pietiäisen Tunne, Antitunne ja perimä -kirjan pariin. Jos sieltä saisin uutta otetta tunteeseen, niin olisin otettu.

Viha yhdistetään itsenäistymiseen ja hylkäämiseen. Jotta voi itsenäistyä, on uskallettava olla eri mieltä. Uhmaikäiset ja teinit pyrkivät ilmaisemaan oman tahtonsa vihastumalla, jos eivät saa tahtoaan läpi. Hylkääminen puolestaan aiheuttaa lapsessa vihaa.

Olen ollut aina hyvin kiitti ja riippuvainen muista. Minulla ei ole ollut  omaa tahtoa, vaan olen elänyt muiden toiveita toteuttaen itseni unohtaen. Vasta viime aikoina olen tajunnut, että en halua tällaista elämää. En halua olla muiden armolla, vaikka se onkin helpointa minulle. Koska haluan irtautua tästä tilanteesta, minun olisi tiedettävä, mitä haluan. Se on vaikeaa, mutta vihapohdintojen myötä olen menossa siihen suuntaan. Alan tunnistaa omia tarpeitani ja teen niiden eteen asioita. Edelleen minun on vaikeaa olla itsekäs, mutta tervettä itsekkyyttä haluan.

Pietiäinen kirjoittaa osuvasti. Kiltin alistuttua vihan alle, antaa kaikkien kulkea ylitse. Kun tilanne menee ääripäähän, ei kiltti siedä ketään lähelle, ei siedä lohdutusta. Vaikka kiltti on antivihan alistetussa tilassa, niin taustalla on viha, vaikkakin nujerrettuna ja lannistettuna. Tämä johtaa itsesääliin, huonoon itsetuntoon ja lopulta kyvyttömyyteen toimia ja tehdä päätöksiä. Tällainen minä olen. En halua enää tuntea olevani maailman hylkäämä ja tuntea itseni näin huonoksi. Täältä haluan nousta.

Tuntuu hyvältä, että asiat aukeavat. Tässä asiaa käsitellään vain yhdestä näkökulmasta, mutta se toistaiseksi riittää minulle. Riittää, että pääsen pahimmasta ahdistuksesta kohti vihan ymmärtämistä. Ymmärrän mihin kaikkeen kiltteyteni on vaikuttanut. Joku päivä pääsen sinuiksi vihan kanssa.

Kiukkukohtauksia

Näin äitiäni taas pitkästä aikaa. Näin kuinka hän suhtautui lapsiini. Uskon hänen suhtautuneen heihin melko samalla tavalla kuin meihin pienenä. Teki pahaa katsoa hänen toimintaansa. En tykännyt ajatuksesta, että hän on kohdellut minua samalla tavalla. En tykännyt ajatuksesta, että minussa on jotain samaa kuin äidissäni.

Äitini ei ole lämmin ihminen. Hän ei osaa näyttää tunteitaan. Hän sanoo lapsille, että he ovat tärkeitä, mutta siitä puuttuu aitous. Kun äitini kielsi lapsiani, siitä puuttui lempeys. Läpi paistoi turhautuminen ja väsymys. Tunnistan molemmista itseäni. Suututtaa, etten saanut lapsena lempeyttä ja rakkautta. Nyt yritän tarjota sitä lapsilleni, mutta aitoudesta en ole varma.

Suututtaa, että minun pitää sietää lasten ja miehen kiukut, mutta kukaan ei ole ottanut vastaan minun kiukkujani. Kukaan ei ole koskaan ottanut vastaan niitä, en ole saanut koskaan näyttää kiukkuani. En ole oppinut kohtaamaan kiukkuani, koska olen joutunut tukahduttamaan ne.

Lasten ja miehen kiukutellessa aktivoituu oma tarvitsevuus. Olen esikoisen kohdalla oppinut ottamaan kiukun aika hyvin vastaan. Olemme lapsosen kanssa löytäneet yhteisen sävelen.  Muiden kanssa se on vielä hakusessa. Huomaan pienimmän kiukuttelun kohdalla olevani avuton. En tiedä kuinka toimisin hänen kanssaan. Avuttomuus kuvaa mielestäni myös äitiäni ja hänen tapaansa suhtautua lapsiin. Miehen kiukuttelu saa minussa voimakasta vihaa aikaiseksi. Tunnistan tämän vihaksi isääni kohtaan. Näiden tunteiden vastaanottaminen on minulle vaikeinta.

Avuttomuuden tunne saa minut pahalle tuulelle. Miksi en osaa tätäkään? Miksi kaikki on niin vaikeaa? Sitten mietin, miten suhtautumiseni vaikuttaa lapseeni. Tuleeko heille yhtä pahoja sisäisiä latauksia kuin minulle? En usko, mutta en voi olla miettimättä, kun en meinaa saada itseäni ruotuun.

Asioissa olen päässyt eteenpäin, mutta häiritseviä asioita on vielä paljon. Pienimmän kiukkuihin suhtautumista ja sen tuomaa avuttomuutta on pohdittava. Ainoa asia, joka on tullut mieleen tilanteeseen liittyen on se, että onko minun kiukkuni tukahdutettu jo pienenä vauvana. Tämä voisi selittää avuttomuuteni. Silloin olen yrittänyt taistella vastaan, mutta sillä ei ole ollut merkitystä. Ollessani isompi olin jo "sujut" asian kanssa. Isomman lapsen kanssa kiukkutaistelu ei ole enää niin tunnelatautunutta kuin vauvelin. Vauvani kiukut herättää voimakkaita tunteita, koska se aika oli mahdollisesti minulle tunnelatautunutta aikaa.

Mieheni herättämät tunteet kiukkukohtauksen aikana. Mitäpä siihen sanomaan? Aiheuttavat minussa sekä myötähäpeää (julkisella paikalla) että vihaa. Vihaa sen takia, että minä joudun katsomaan sitä eli ottamaan kiukun vastaan, vaikka se ei kohdistuisikaan minuun. Taas minä olen ottavana osapuolena enkä kiukun antajana. Taas minä jään vaille. Taas minun pitää kestää enemmän kuin saan.

Joku päivä minä taltutan tämän asian. Olen saanut vihasta jonkilaisen otteen, joten tilanne helpottuu kokoajan. Kasvua odotellessa.

Viha entistä kotikaupunkia kohtaan

En ole koskaan kokenut olevani mistään kotoisin lukuisten muuttojen vuoksi. Nyt koen enemmän kuin koskaan olevani kotona.

Kävin pitkästä aikaa kotikonnuillani, jossa minulle nousi pintaan viha. En ole koskaan tuntenut oloani siellä hyväksi ja siksi en ole koskaan ajatellut voivani siellä asua, kun olen poislähtenyt. Viha oli siitä huolimatta yllättävä reaktio. Pohdittuani asiaa tajusin, että entinen ahdistus oli muuttunut selkeämmin ymmärrettäväksi vihaksi.

Nyt ensimmäistä kertaa ymmärsin miksi tunteeni kaupunkia kohtaan olivat negatiiviset. Kyseisessä kaupungissa on tapahtunut minulle niin paljon pahaa, että kaupunkikin saa minut voimaan pahoin. Minulla ei siellä ole oikeastaan mitään vanhempiani lukuunottamatta.

Vaikka kaupunki itsesään ei ole tehnyt minulle pahaa, niin se muistuttaa kaikesta pahasta, mitä olen siellä kokenut. Muistuttaa huonoista ihmissuhteista, koulukiusaamisesta, ikävistä lapsuuden muistoista jne... Toki siellä on hyvääkin tapahtunut, mutta tällä hetkellä ikävät asiat satuttavat sen verran, että ne ovat päällimmäisenä.

Ihana huomata vihani, vaikka mieluummin kokisin positiivisia tunteita. Ihanan tilanteesta tekee se, että en enää koe epämääräistä ahdistusta, vaan olen päässyt eteenpäin. Vihani ei ollut niin ahdistava, että pois olisi pitänyt lähteä. Enemmänkin sellainen, että en kuulu tänne. Olen vihainen, ettei tässä kaupungissa pystyttä tarjoamaan minulle parempia lähtökohtia.

Käsittelen näitä vihan tunteita kokoajan. Käsittelen kiusaamista ja kotioloja kokoajan. Siksi tätä aihetta en enempää aio käsitellä. Lähinnä oivallukseni oli minulle askel eteenpäin.

Alamäessä

Taas on niin paska fiilis vähän kaikesta. Vituttaa oma riittämättömyys tai ennen kaikkea sen aiheuttama paha olo. En jaksa, ettei minulla ole merkitystä. Olen ollut hetken erossa lapsista. Nautin siitä, vaikka en täysin saanut tehdä mitä halusin. Ajattelin, että kiva olla lasten kanssa taas. Ehkä näin olisi, jos yö olisi mennyt paremmin. Vituttaa, että minua ei huomioida. Järki sanoo, että kyse on lapsista, mutta silti vituttaa.

Vituttaa, kun ajattelenkin pariterapiaa, jossa ehdotettiin, että minun pitäisi tsempata kotitöissä. Pitää paikkaansa, että näin pitäisi tehdä. Minua vain vituttaa, että taas minulta odotetaan ja vaaditaan. Milloin minulla on jotain virkaa?

Kun ajattelen lapsuuttani, niin vitutuksen määrällä ei ole rajaa. Miksi minulla oli niin kamalat vanhemmat? Miksi minulla oli niin vitun itsekäs isä, joka on tuhonnut elämäni? Äiti ei ollut niin paha, mutta hän on kylmyydellään ja epävarmuudella pahentanut asioita. Minut opetettiin niin vitun alistuvaksi ja kiltiksi, että eihän minulla ole ollut ihmisarvoa. Olen tarvittaessa ollut kynnysmatto, palvelija ja ties mitä ihmiset ovat halunneet.

Vituttaa että minulla on tuollainen mies, joka ei osaa huomioida minun tarpeitani. Hän vain ajattelee tekemistä ja suorittamista. Hän ei osaa ajatella tunteita, kosketusta, halauksia, pusuja. Hän ei osaa tulla lähelle tai päästää lähelle. Hän on etäinen ja kylmä ihminen. Hän ei osaa lohduttaa, ei halata tai huomata, jos olen surullinen.

Haluaisin, että minulla olisi elämässä enemmän positiivisia asioita. Eikä ikuista paskaa. Eikö se riitä, että lapsuus on ollut kurja ja niiden haavoja olen paikkaillut ja paikkailen koko elämäni? Enkö voisi päästä elämässä jo enemmän eteenpäin ja voida paremmin? En jaksa jatkuvia vuoristomäkiä. En jaksa jatkuvia mielialan vaihteluita. En jaksa lähipiirini kylmyyttä ja etäisyyttä. En jaksa omia huonommuuden, riittämättömyyden ja syyllisyyden tunteita. En vain jaksa. En jaksa, etten pääse näissä asioissa enemmän eteenpäin.

Uni - kylmyys, välinpitämättömyys ja kuolema

Olen ollut miehestä nyt muutaman päivän erossa. Eilen mietin rakkauttani häntä kohtaan, koska minulla ei ole ollut häntä liiemmin ikävä. Ollaan jo vuosia oltu yhdessä, joten ei ilme, ettei kova ikävä ole. Silti toivoisin jonkinlaista kaipuuta miehen luo. Ehkä tähän liittyen näinkin unta.

Näin järkyttävää unta. Oltiin viettämässä iltaa kavereiden kotona. Minä laitoin ruokaa ja mies touhusi muualla. En nähnyt unessa miestä koko aikana. Sitten joku sanoi, että hän on taas parvekkeen kaiteella. Kun menen sinne, hän jo roikkuu parvekkeen ulkopuolella. En saa sanotuksi hänelle mitään. Haluaisin sanoa, että sanomattomuus johtuisi siitä, etten tiennyt mitä sanoa. Ikävä kyllä se johtui siitä, ettei minulla ollut mitään sanottavaa. Tuntui, ettei meidän liitolla ollut väliä. En jäisi kaipaamaan miestäni. Huusin koko sen ajan eiiii, kun mies oli ilmassa. Kun mies putosi maahan, hän selkeästi kuoli. Silti toivoin, että hän ei olisi kuollut. Hän vielä nousi ylös, hän heilautti lantiotaan 70-luvun tyyliin, huitaisi kädellään välinpitämättömästi ja meni maahan takaisin. Lapsemme näki myös kaiken.

Sen jälkeen ensimmäinen ajatukseni oli asununtolaina. Sitten mietin, että olen leski. Ajattelin myös, että saan nyt etsiä uuden miehen. Aivan kauheaa kirjoittaa tällaista. En haluaisi sanoa, ettei minulla ollut unessa voimakkaita tunteita miestäni kohtaan tai voimakkaita tunteita unessa ylipäätään. En itkenyt unessa ollenkaan.

Tuntuu pahalta kirjoittaa tällaista, koska mietin mitä se kertoo todellisesta elämästä. Mies ei ole sitä tyyppiä, että tekisi itsemurhan. Ajattelen enemmänkin, että uni voisi kertoa suhteemme laadusta. Se tuntuukin pahalta. Onko meidän suhde tullut tiensä päähän? Onko tunteeni miestäni kohtaan näin kylmät? Näin unessa, että sain iloa toisesta miehestä. Meillä ei ollut suhdetta tai muuta siihen verrattavaa, mutta pidimme toisistamme ja kiusoittelimme toisiamme. Olimme kiinnostuneita toisistamme, mutta omien suhteidemme vuoksi emme tehneet asian eteen mitään. Suhde harvoin pysyy tuollaisena kuin kuvasin, mutta sellaista kaipaisin suhteeseen.

En vain voi olla miettimättä irtipäästämisen ongelmaani. Onko tässä kyse siitä? Onko ero ainoa vaihtoehto? Onko nyt kyse siitä, että pitäisi vain luovuttaa suhteessa?

Haluaisin suhtautua uneen siten, että se varoittaa suhteen laadusta ja siitä, mitä haluan parisuhteelta. Nyt on viimeinen mahdollisuus tehdä asialle jotain tai ero on ainoa vaihtoehto. Se on pelkoni, mutta haluan senkin kohdata, jos suhde ei tyydytä minua.

Stressi työstä

Haluaisin tarttua ja ratkaista riittämättömyyteen ja syyllisyyteen liittyvät asiat. En vain tiedä miten, vaikka uskonkin olevani oikeilla jäljille. Haen hyväksyntään työn kautta ja sen takia haluaisin onnistua hyvin. Haluaisin saada kiitosta. En haluaisi huonon työpanoksen takia joutua syrjityksi. En haluaisi olla erillainen. Haluaisin hukkua massaan. Nämä ovat asioita, joiden takia minun on vaikea toteuttaa itseäni työelämässä. Pelkään, pelkään kovasti. Pelkään tehdä päätöksiä, jos ne sitten ovatkin vääriä, jos siitä tulee sanomista. Tämä asia ahdistaa minua kovasti. Se vie minulta voimat. Voin rehellisesti sanoa, että jaksamiseni on äärirajoilla, kun painin päätöksenteon kanssa.

Usein uskallan tehdä ainakin pakolliset ratkaisut, mutta mielellään haen muilta tukea. Kun päätökset on tehty, jään vaikeissa tilanteissa miettimään ovatko ne oikeita. Olisiko sittenkin pitänyt tehdä toisella tavalla? Se vie voimat totaalisesti, kun en osaa päästää irti ja antaa olla. Toisinaan tuntuu kuin olisin sumussa stressin takia. Tiedän, jos en stressaisi niin paljon, niin suoriutuisin paljon paremmin. Järki ei tässä asiassa riitä, tarvitsen muuta.

Pohdittuani tätä asiaa ihmettelen, miksi tämä piirre on ilmennyt minussa vasta aikuisiällä. En kouluaikoina stressannut näin. Siellä oli selkeät puitteet. Silloin sai myös arvion suorituksestaan. Nyt en saa palautetta työstäni, jota tarvitsisin. Nykyinen "pomoni" vaikuttaa ymmärtäväiseltä, mutta se ei helpota oloani. Jotain on tehtävä. Haluaisin mennä asiaa käsittelemään vyöhyketerapiaan, mutta nyt se ei ole mahdollista.

En ole koskaan tuntenut itseäni hyväksytyksi tällaisena kuin olen. En vain ymmärrä, miksi haen hyväksyntää näin. Olen hyvä työntekijä, mutta en loistava. Miksi en hae hyväksyntää vahvuusalueiltani? Eikö minun tarvitse hakea sieltä, koska tiedän olevani siinä hyvä. Pyrinkö pefektionismiin ja siksi haluan kehityskohteistani saavani hyvää palautetta? Miksi työelämä on minulle tärkeää? Kuvastaako se vanhempiani? Pyrinkö menestyksellä saamaan heidän hyväksynnän? En usko, koska en tavoittele ylöspäin. Eiväthän he tiedä, kuinka menestyn töissä, jos se ei näy ulospäin. Haenko jonkun hyväksyntää vai haluanko vain välttää negatiivisessa mielessä erottautumista? Ainakin jälkimmäistä. En halua joutua silmätikuksi, vaikka  uskon siitä selviytyväni. Tai oikeastaan se saattaa minua ahdistaa, jos se on jatkuvaa. Tuo tunne tuo mieleen koulukiusaamisen.

Vaikka en saa kiusaamista tarkasti mieleen, muistan siitä ahdistuksen ja surun. Ahdistuksen syytä en saa mieleeni, voin vain nyt arvella niitä. Suru liittyi yksinäisyyteen, kelpaamattomuuteen, hylätyksi joutumiseen. Ahdistus saattoi liittyä häpeään, kelpaamattomuuteen, tilanteen voimattomuuteen, ylipäätään tilanteen hallitsemattomuuteen.

Ahdistus selkeästi viestii jostakin. En vain saa siitä herkästi otetta. Ahdistus vie minua. Onneksi se ei ole jatkuvaa, vaikka toisinaan pitkäkestoista.

Riittämättömyys ja syyllisyys

Riittämättömyyden tunteet ja syyllisyys ovat pitkään olleet asioita, joihin olen halunnut tarttua, mutta ne ovat usein jääneet. Nyt olen muutaman päivän ajan tehnyt työtä vastaavia tehtäviä, missä riittämättömyys ja syyllisyys ovat olleet hallitsemattomia. Näistä fiiliksistä haluaisin eroon.

Alan epäillä omia taitoja, kun auktoriteetit saattavat seurata tekemisiän. Myös silloin koen oloni epävarmaksi ja ahdistuneeksi, kun läsnä on osaava ja itsevarma ihminen.

Mitä nyt muutaman päivän olen tässä touhunnut on alkanut tuntua kokoajan vähemmän paineiselta hommalta. Heti kun auktoriteetti tulee lähettyville, en usko ja luota taitoihini.

Lapsuudessa meillä oli selkeä asetelma, että olemme lapsia. Vanhemmat olivat auktoriteetteja. En muista vanhempien pelotelleen meitä, mutta kotoa minulla on jäänyt auktoriteetin pelko. Edelleenkin liitän auktoriteettiin pelon. Pelkään joutuvani arvostelun kohteeksi. Sitä en tiedä miksi. En muista kotona käyneen niin. Voi toki olla, että kotona vanhemmat halusivat meidän tekevän asiat tietyllä tavalla. Heidän ohjauksensa oli niin vaativaa (asioista ei neuvoteltu, ei annettu lapsille vastuuta eikä kuultu meitä, saati annettu vastuuta), että en oppinut luottamaan omiin taitoihin. He ohjasivat raiteille takaisin, jos virheitä teimme, vaikkakin mykkäkoululla ja huutamisella. Työelämässä pelkään tekeväni virheitä ja  niistä aiheutuvia reaktioita auktoriteeteissa. Pelkään, etten kelpaa. Pelkään mitä minusta ajatellaan.

Tiedän, että olen ihan hyvä työntekijä., tunnollinen ja ahkera. En kuitenkaan pidä itseäni loistavana, joten pelkään tuottavani pettymyksiä. Ehkä näin on ollut kotona. En saanut palautetta onnistumisista. Olin aina keskinkertainen, joka sinnikkäällä työllä sai haluamansa. En koskaan saanut kiitosta, kannustusta tai kehuja, jotta olisin uskonut itseeni. Nyt tuli mieleen, että isäni yritti nostaa itseään aina ylös, vaikkakin yleensä huumorilla. Sieltä todennäköisesti kumpuaa, että isä oli hyvä, mutta meitä hän ei voinut kehua. Olimme hänelle kilpailijoita niin kuin äitinikin on todennut.

Luulen tehneeni aikuisena monesti enemmän töitä kuin olisi tarvinnut. Usein tein turhaa työtä, koska tehokkuus oli hävinnyt aikoja sitten. Yritin olla parempi käyttämällä työtehtäviini paljon aikaa. Harvoin ylimääräiset tunnit paransivat työtä. Tein tätä, koska koin olevani riittämätön.

Ehkä riittämättömyyteni johtuu siitä, etteivät vanhempani arvosta itseään. Näin he eivät oppineet arvostamaan minua enkä minä itseäni. Lapsi haluaa vanhemmiltaan hyväksyntää keinolla millä hyvänsä. Kun en saanut hyväksyntää, koin etten ole riittävä. Tein mitä hyvänsä, mutta en kokenut olevani heille riittävän hyvä. Koskaan en voi olla tyytyväinen tekemiseeni ja lopettaa työntekeminen ennen dead linea, koska aina voi tehdä paremmin. Jätän asioiden aloittamisen viime hetkeen, jotta voin vedota siihen, että minulla oli kiire. Silloin on pakko lopettaa työntekeminen, kun työ on palautettava. Muuten en osaa luopua työtehtävästä.

Se etten koe olevani riittävän hyvä, on kytköksissä syyllisyyteen. Olen aina oppinut näkemään syyt itsessäni. Jos en ole riittävän hyvä, koen olevani tyhmä. Tiedän, että tällä hetkellä kyse ei ole siitä. Nyt on kyse siitä, että monet asiat ovat minulle vielä uusia. Minun pitäisi hyväksyä se, että ulkoiset tekijät rajoittavat hyvin paljon. En vain pysty. Luon itselleni paineita. Minun pitäisi osata nämä asiat.

Ehkä en olisi niin vaativa itseäni kohtaan, jos minua olisi rakastettu. Ehkä en ottaisi paineita työasioita, jos kokisin olevani riittävän hyvä tällaisena. Olen yrittänyt ansaita rakkautta ja hyväksyntää suoriutumalla. Koen riittämättömyyttä, kun en suorituksillani ole saanut rakkautta, kiitosta, positiivista palautetta tai kannustusta. Olen syyllinen, koska en ole tehnyt vanhempiani onnelliseksi ja ansainnut heiltä, etenkään isältäni positiivista huomiota. Isäni oli perheenpää, joten yhdistän nämä asiat enemmän häneen.

Tiivistettynä voisi sanoa, että ydinongelma on se, että haen hyväksyntää työn kautta. Pelkään, että minua aletaan pilkata, jos epäonnistun. Pelkään, että selän takana sanotaan, etten osaa työtäni. Pelkään ennen kaikkea, ettei minua hyväksytä tällaisena ja minut hylätään. Tiedän näiden olevan osin kaukaa haettuja, mutta se ei vähennä pelkojani. Tiedän mitä on olla kiusattu enkä halua kohdata samaa ahdistusta ja hylkäämisen tunnetta. Negatiivisen palautteen saaminen myös jännittää, vaikka osaan sen ottaa siinä hetkessä hyvin vastaan. Jään miettimään sitä jälkeenpäin ja syyllistän itseäni herkästi, mutta palautteella on usein syynsä.

Tätä aihetta en ole vielä loppuunkäsitellyt. Aihetta täytyy pyöritellä lisää, jotta saisin ratkaistua ongelman.

Minun elämääni kohti, minun unelmiani kohti, kohti itseni toteuttamista

Mitä enemmän olen pohtinut asioita sitä enemmän mietin unelmia. Aiemmin minulla ei ollut unelmia, koska en uskonut niiden toteutuvan. Minulla on toki ollut toiveita, mutta usein ne ovat olleet hyvin realistisia. Nyt kaipaan unelmia ja niiden tavoittelemista. Tietenkin myös niiden toteutumista, mutta tällä hetkellä kaipaan matkaa unelmiini.

Tässä vaiheessa minulla ei ole juurikaan konkreettisia unelmia, mutta haave siitä, että minulla on uskallusta ja rohkeutta lähteä toteuttamaan unelmiani. On minulla jotain ajatuksia unelmista, mutta en todennäköisesti uskalla niitä kutsua vielä unelmiksi. Ehkä ne tuntuvat silloin liian vaikeilta saavuttaa. Näin on aiemminkin ollut. Olen saavuttanut asioita, jotka ovat monille unelmia. Minulle ne eivät ole tuntuneet siltä, koska olen tehnyt töitä kovasti saavuttaakseni ne. Olen tottunut kovalla työllä saamaan haluamani. Tavoitteeni tosin olen asettanut sen mukaan mikä on kovalla työllä mahdollista.

Työrintamalla minulla on ollut toiveita siitä, mitä haluaisin tehdä, mutta jokin estää minua menemästä sinne. Ehkä pelkään epäonnistumista tai sitä, että muut ihmettelevät valintaani. Eivät ne saisi olla esteenä. Ehkä ne ovat syitä sille tai sitten vielä mietin onko kyseinen polku sitä mitä oikeasti haluan. Toisaalta tähän polkuun ei ole löytynyt vielä sopivia edellytyksiä. Monet asiat siis ovat vielä auki.

Työn ja perheen yhteensovittaminen on minulle hankalaa. Haluaisin molemmat. Haluaisin antaa lapsilleni turvallisen ja rakastavan lapsuuden. Haluaisin olla läsnä heidän elämässään. Töissä on kuitenkin käytävä, joten vain kotona en voi olla. Toisaalta en haluaisikaan vain olla kotona. Haluaisin tehdä työtä, jolla on merkitystä ja josta nautin. Haluaisin myös jotain aivan omaa. Työtä en laske sellaiseksi, koska rahan takia on töissä käytävä. Haluaisin omaa aikaa. Haluaisin omia harrastuksia ja aikaa itselleni. Ehkä näitä monet eivät laske unelmiksi, mutta tällä hetkellä ne ovat, koska minulla ei niitä kaikkia ole.

Asiaa kun tarkemmin mietin, niin harvassa näistä mainitsemistani asioissa on kyse unelmista. Niissä on kyse elämästä, millaisen minä haluan. Haluan ja uskon voivani saada omaa aikaa harrastuksille ja itseni kehittämiselle. Onhan minulla jo sitä, jos vain malttaisin pitää siitä kiinni. Lasten kanssa vietän paljon aikaa. Syyllisyyttä koen monen asian puristuksessa. Silti sitäkään en voi kutsua unelmaksi. Työhön liittyävät asiat laskisin unelmiksi. Minun pitäisi löytää polkuni. En vain tiedä mitä teksin sen eteen. Toisinaan mietin, enkö vain uskalla tehdä asian eteen jotain. Onko helpompi pysytellä tällä tiellä?

Elämässä tarvitaan riskinottoa ja mukavuusalueelta poistumista. Olen turvallisuushakuinen ja pysyvyydestä nauttiva. Ei elämä ole hullumpaa näin, mutta joskus on asioita, joita haluaisin tehdä tai olen halunnut tehdä, mutta minulla ei ole ollut rohkeutta. Näihin asioihin toivoisin elämässäni muutosta. Jos oikeasti haluan jotain, niin niihin pitäisi löytyä rohkeus. Tiedän, että toiveeni tai unelmani eivät ole olleet mahdottomia.

Työasioissa olen pelännyt vastuunottoa ja siksi en uskalla hakeutua sellaisiin tehtäviin, joista unelmoin ja viihtyisin. Siksi päätöksentekeminen unelman tavoittelusta on vaikeaa. Haluan vielä työstää asiaa ja vasta sitten lähteä toteuttamaan unelmaani. Jos nyt lähden unelmaa kohden, epäonnistun siinä melko varmasti, koska epäilen liikaa itseäni.

Muuten unelmani hakevat paikkaansa. Ainoat toiveet ovat sellaisia, että niitä voidaan toteuttaa perheen liiemmin niistä kärsimättä. Uskon unelmia tulevan lisää, kunhan uskalla unelmoida, kunhan uskallan uskoa unelmiini ja ennen kaikkea itseeni, kunhan uskalla ottaa riskin epäonnistumisesta. Tällä hetkellä odotan jännityksellä unelmiani. Kaipaan elämääni tarkoitusta ja ennen kaikkea uskallusta epäonnistua. Sen jälkeen uskon kokevani tunteen, että elän, että minullakin on oikeus olla epätäydellinen. Kaipaan epäonnistumisen tuomaa vapautta.

Haluan kohti minunlaistani elämää. Haluan meidänlaisen arjen ja meidän unelmat. Haluan minun omia asioita ja unelmia. Haluan elää ja haluan elämän kaikkine iloineen, suruineen ja kipuineen.

Pelko -> viha -> syyllisyys -> häpeä -> ... totuus -> vapautuminen

Pohdin edellisessä postauksessa vihaa. Kirjoittaessani sitä tajusin toistavani paljon Antti Pietiäisen Tunne, antitunne ja perimä -kirjassa mainittua kaavaa. Siellä kaava usein menee pelosta vihaan, vihasta syyllisyyteen ja syyllisyydestä häpeään ja siitä anteeksiannon ja rakkauden kautta totuuteen.

Minun elämässäni aiemmin vallitsi voimakkasti pelko. Jätin asioita tekemättä pelon takia. Nyt kun olen alkanut kohtaamaan pelkoani on viha noussut voimakkaasti pintaan. Kirjoitettuani edellistä tekstiäni huomasin kirjoittavani siinä vihan lisäksi syyllisyydestäni. Lähestyssäni totuuden kohtaamista ja myöntämistä, joudun tunnustamaan oman syyllisyyteni. Tiedän syyllisyyteni kotityöongelmaan, mutta kieltäytyessäni muuttamasta toimintaani en ainakaan julkisesti myönnä syyllisyyttäni. Kirjoitin jo tähän, että häpeää en ole kotitöihin liittyvässä asiassa huomannut. Tajusin juuri, että häpeä on estänyt muuttamasta toimintaani. Minulle tuottaa häpeää myöntää oma virheeni ja osallisuuteni tässä asiassa. Tilannetta pahentaa se, että tätä on jatkunut jo kauan.

Totuus perheemme kotitöissä on se, että olen ollut itsekäs. Olen tehnyt vain niitä asioita, jotka olen kokenut mielekkääksi. Olen tehnyt kotitöitä vain silloin, kun minua on huvittanut. Olen herkästi jättänyt asioita tekemättä, koska tiedän miehen tekevän ne, jos riittävän pitkään odotan. Olen ollut julma miestäni kohtaan.

Käyttäytymiseni on peruja kotoa. Olen halunnut välttää jyrän alle joutumisen, mutta minä olen ollut itsekäs, yhteistyökyvytön ja jyräävä. Nämä asiat eivät silti poista syyllisyyttäni. En ole ollut valmis kohtaamaan totuutta, koska häpeä on ollut minulle liian suuri. Nyt haluan päästää tästä asiasta irti ja jatkaa elämääni. Haluan ajatella perhettä enkä vain itseäni. Se ei tule olemaan helppoa. Tiedän luisuvani aina silloin tällöin vanhaan. Tärkeimmäksi asiaksi koen sen, että olen alkanut jo tiedostaa, missä asioissa olen itsekäs. Kun jätän asioita tekemättä, huomaan olevani ajattelematon. Tällaisissa hetkissä tajuan, että ei asiaan tarttuminen oikeasti ole niin paha asia kuin ajattelen. Teen asian ilman voimakkaita tunteita.

Tänäänkin olen tarttunut muutamaan asiaan, joista normaalisti olisin luistanut. Täytyy sanoa, että huomaan joidenkin ihmisten hyväksyvän minun luistamiseni ja sillä tavalla hyväksyvän käytökseni. Kurja juttu meidän kaikkien kannalta, mutta muutosta kohti olen menossa.

Kotityöongelmassa en suoranaisesti näe rakkautta ja anteeksiantoa. Anteeksianto voisi liittyä siihen, että annan vanhemmilleni anteeksi, miten he ovat suhtautuneet toisiinsa ja minuun. Tarkemmin en nyt osaa määritellä. Rakkaus on vaikeammin selitettävissä. Ehkä rakkaus vanhempiani ja miestäni kohtaan kasvaa, kun olen päässyt asian työstämisessä eteenpäin. Sisäinen positiivisuus kasvaa, kun kohtaan totuuden ja menen sitä kohden.

Valheessa eläminen vihan ruokkijana

Vihani ei haihdu pois, ei edes vähene. On niin paska olo. Tunnen oloni niin paskaksi ja syylliseksi. Ollaan käyty pariterapiassa, jossa käsiteltiin meidän kotitöihin liittyvää ongelmaa. Tiedän, että monet siihen liittyvät asiat liittyvät minuun ja lapsuuteeni, mutta silti sitä on vaikea kestää.

Vihani nousee tässä asiassa vanhempiani kohtaan, koska he ovat olleet niin paskoja esimerkkejä kuin olla ja voi, ainakin näissä asioissa. En ole oppinut tervettä tapaa kohdata muiden toiveita. Äitini oli muiden vietävissä ja isäni vei kotiväkeä. En halua olla muiden vietävissä, mutta olen sitä muiden kanssa ollut. Miehen kanssa olen tyranni. Tuntuu niin paskalta, kun tällaistakin asiaa pitää aikuisen opetella. Miksi vitussa vanhempani eivät voineet olla suht tasapainoisia eivätkä paskoja?

Olen vihainen, koska minusta tuntuu, että minussa ei ole mitään hyvää. Kukaan ei koskaan näe minussa mitään hyvää. Miten siis voisin olla hyvä ihminen? Itsesääliä, mutta eipä ole muita keinoja käytössä.

Koen syyllisyyttä omista teoistani, mutta en silti pysty kohtaamaan niitä. Minun on vaikea myöntää miehelleni virheeni, koska silloin kokisin miehen olevan "täydellinen" ja olevani entistä paskempi. Kohtaamalla tuokin asia elämä voisi helpottua. Suututtaa vain, että tuollakin vain myöntäisin olevani paska. Tarviiko sekin vielä myöntää? Ehkä voisin sillä jotakin saada, mutta tällä hetkellä asian myöntäminen tuntuisi nöyryyttävältä. Koen menettäväni enemmän kuin saavani asialla jotain. Tuntuisi niin paljon helpommalta erota kuin kohdata asia.

Tiedän, että kohtaan asian, mutta sitä se ei poista, että olen paska mikä paska. Hölmöä syyttää vanhempia, koska heidän vaikutus on vähentynyt vuosien saatossa. Silti tuntuu paremmalta syyttää heitä, koska sieltä nämä kaikki ovat lähtöisin. Tietenkin vastuu siirtyy kokoajan entistä enemmän minulle. Silti mietin kuinka paljon olen vastuussa asioista, jos en ole kotoa oppinut taitoa nähdä itseäni ja omaa toimintaa? 

.
.
.

Myönsin nyt miehelleni, että toimin väärin eikä minulla ole vaihtoehtoa kuin muuttaa toimintaani. Silti olo on kurja. En haluaisi muuttaa toimintaani, vaikka pitäisi. Miksi en tee elämässä mitään oikein? Miksi minun täytyy aina muuttua? Ristiriitaisia ajatuksia. Kaikki lopulta johtavat vanhempiini. Heidän kasvatuksesta johtuen minusta on pitkälti tullut tällainen. Jos vanhempani tai edes toinen heistä olisi ollut tasapainoinen / -painoisempi olisi minunkin oltavani paremmat.

Menneisyydelle en voi mitään, joten paska mikä paska lapsuus. Tulevaisuutta voin muuttaa, mutta se ei ole helppoa. Se on vaikeaa, koska kaikki omat virheet ja epäonnistumiset sekä ikävä menneisyys pitää myöntää ja kohdata. En haluaisi, koska joudun toteamaan, että elämässäni sellaisia asioita on tosi paljon. Hyviä asioita ei ole paljon, ei sellaisia, joita haluaisi. Ei hyviä ihmissuhteita, ei rakkautta, ei välittämistä, ei lämpöä eikä läheisyyttä. Ei juurikaan minun ja läheisteni arvostamista ja kunnioittamista. Haluaisin, että lähipiirini arvostaisivat samoja asioita kuin minä, ei materiaalia, raha, mainetta, vaan toista ihmistä, arjen pieniä asioita jne..

Nyt tuntuu siltä, että taas tarvittaisiin luopumista. Minulla pitäisi olla rohkeus luopua ihmisistä ja asioista, jotka eivät anna minulle enemmän hyvää mieltä kuin huonoa. Luopua kotona lojuvista turhista tavaroista. Ennen kaikkea minun pitäisi luopua ajatuksesta, että elämäni on ollut parempi kuin oikeasti onkaan. Sen jälkeen voin siirtyä elämässä eteenpäin. Voin luopua turhista asioista ja sitten täyttää elämäni sellaisilla asioilla kuin tahdon.

Jos en ole valmis luopumaan ajatuksistani, en voi nähdä asioita aivan sellaisina kuin ne ovat. En silloin todennäköisesti luovu asioista, joista pitäisi. Voisin toki täyttää elämäni asioilla, joilla haluaisin. Se ei sulje täysin pois sitä, mutta vie aikaa ja ehkä voimavaroja kaikelta muulta. Uskon, että asian ydin nyt on siinä, että minun on vain kohdattava ja myönnettävä totuus. Myönnettävä, ettei asiat ole olleet ruusuisia niin kuin kuvittelin ja toivoin. Olen pitänyt kiinni huonoista asioista, jotta minun ei tarvitsisi kohdata elämän totuuksia.

Kun mietin asian myöntämistä, niin yksi asia on tietenkin se, että joustan sellaisissa asioissa, joissa tiedän tekeväni väärin. Opettelen kohtaamaan totuuden ja pyrin muuttamaan vääryydet. Kun saisin asiassa vielä tunneoivalluksen, niin uskon olevani ainakin lähestulkoon käsitellyt asian.

Tämän postauksen oivallus on minulle merkittävä. Tajuamalla, että en ole ollut valmis kohtaamaan totuutta auttaa minua ymmärtämään paljon. Ymmärrän miksi toimin edelleen väärin, vaikka virheeni tiedostan. Nyt yritän saada siirrettyä oivallukseni arkielämään ja kotitöihin.