En ole koskaan kokenut olevani mistään kotoisin lukuisten muuttojen vuoksi. Nyt koen enemmän kuin koskaan olevani kotona.
Kävin pitkästä aikaa kotikonnuillani, jossa minulle nousi pintaan viha. En ole koskaan tuntenut oloani siellä hyväksi ja siksi en ole koskaan ajatellut voivani siellä asua, kun olen poislähtenyt. Viha oli siitä huolimatta yllättävä reaktio. Pohdittuani asiaa tajusin, että entinen ahdistus oli muuttunut selkeämmin ymmärrettäväksi vihaksi.
Nyt ensimmäistä kertaa ymmärsin miksi tunteeni kaupunkia kohtaan olivat negatiiviset. Kyseisessä kaupungissa on tapahtunut minulle niin paljon pahaa, että kaupunkikin saa minut voimaan pahoin. Minulla ei siellä ole oikeastaan mitään vanhempiani lukuunottamatta.
Vaikka kaupunki itsesään ei ole tehnyt minulle pahaa, niin se muistuttaa kaikesta pahasta, mitä olen siellä kokenut. Muistuttaa huonoista ihmissuhteista, koulukiusaamisesta, ikävistä lapsuuden muistoista jne... Toki siellä on hyvääkin tapahtunut, mutta tällä hetkellä ikävät asiat satuttavat sen verran, että ne ovat päällimmäisenä.
Ihana huomata vihani, vaikka mieluummin kokisin positiivisia tunteita. Ihanan tilanteesta tekee se, että en enää koe epämääräistä ahdistusta, vaan olen päässyt eteenpäin. Vihani ei ollut niin ahdistava, että pois olisi pitänyt lähteä. Enemmänkin sellainen, että en kuulu tänne. Olen vihainen, ettei tässä kaupungissa pystyttä tarjoamaan minulle parempia lähtökohtia.
Käsittelen näitä vihan tunteita kokoajan. Käsittelen kiusaamista ja kotioloja kokoajan. Siksi tätä aihetta en enempää aio käsitellä. Lähinnä oivallukseni oli minulle askel eteenpäin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti