Vihan käsittelyssä on kokonaisuudessaan tapahtunut paljon. Haluan nyt itselleni jäsentää tilannetta. Aiemmin en tajunnut vihaani, koska se jäi pelkoni taakse. Pelko vei liikaa huomiota muilta asioilta. Kun pahin pelko oli kohdattu, pääsin vihan käsittelyyn.
Huomasin vihan purkautuvan yleensä lapsiin, vaikka he eivät todellisuudessa olleet syypäitä. Heihin oli helppo purkaa, koska he saivat aikaan voimakkaita tunteita. Suututti, etteivät lapset totelleet. En myöskään jaksanut kuunnella heidän kiukutteluitaan. Taustalla oli, etten itse ole saanut osoittaa kiukkua ja omaa tahtoa niin kuin lapseni tekivät. Tuntui epäreilulta, että minun pitää sietää muiden kiukutteluita, eikä kukaan ole sietänyt minun. Ymmärsin, että lapset ovat lapsia, mutta se ei auttanut.
Nyt olen päässyt eteenpäin enkä enää reagoi niin voimakkaasti lasten kiukkuihin. Ymmärrän, että lapset tarvitsevat minua. Minun on kasvettava aikuiseksi ja otettava tunteistani kiinni. Viha on paremmin hallinnassa. Siitä huolimatta mieheni ja kuopukseni kiukkuilua ei ole helppoa sietää.
Miehen kiukkuilut tuovat mieleen isäni. Molempien kiukkuilusta paistaa läpi se, että he kokevat arvottomuutta. Tämä saa minussa vihaa. En vain tiedä miksi. Ehkä siksi, että se heijastuu käytöksessä minuun. He ovat liian keskittyneitä itseensä. He näkevät kaikki epäkohdat, jolloin arvottomuus korostuu. He eivät ollenkaan huomaa ympärillä olevaa hyvää. He eivät siis arvosta minua eli koen itsekin arvottomuutta. Heidän käytös muistuttaa minua siitä.
Nuorimmaisen kiukkukohtaukset ärsyttävät, koska niitä on vaikea hallita. Hän ei juurikaan ymmärrä puhetta. Koen etten osaa lohduttaa häntä. Minulla on voimaton olo. Voimaton olo myös siksi, että minulla on yksi kiukkuilija lisää. Otan siis muiden kiukut vastaan, mutta kuka ottaa minun kiukkuni?
Pohdittuani lapsuuttani vihan näkökulmasta, tajusin että isääni kohtaan olen tuntenut vihaa kovastikin. Siitä en vain ole osannut päästää irti eli antamaan aidosti anteeksi. Äitiä ja sisaruksia kohtaan en ole tuntenut voimakasta vihaa, koska he ovat olleet liian lähellä. Nyt olen pitänyt heihin vähän yhteyttä, olen ottanut etäisyyttä heihin. Olen alkanut nähdä heitä toisella tavalla. Vihaa olen jossakin määrin alkanut tuntea.
Viime postauksessa kirjoitin Tunne, antitunne ja perimä -kirjasta jotain vihaan liittyen. Se avasi eniten silmiäni, koska ymmärsin vihan taustoja. Ymmärsin, että itsenäisyyden puute ja hylkäämiset ovat kytköksissä vihaan. Molemmat asiat ovat vahvasti osa minua.
Avaavaa oli myös kiltteyden ääripäähän menemisen seuraukset. Olen kiltteyden seurauksena antanut muiden kävellä ylitseni. Muiden jatkuva huono kohtelu on saanut itseni kokemaan huonoksi. Tämä todennäköisesti on syynä, etten arvosta itseäni. En osaa olla itsekäs ja ottaa itselleni aikaa. En pysty kuuntelemaan kehoani, koska en koe olevani sen arvoinen. Olen kokenut olevani muita varten.
Onneksi en enää ajattele täysin noin. Siitä huolimatta minun on vaikea ottaa itselleni aikaa, vaikka tiedän voivani silloin paremmin. Ehkä pelko estää sen. Ehkä pelkään mihin se johtaa. Pelkäänkö tajuavani, että ero on väistämätön. Tai ehkä pelkään miehen reaktiota. Hän ei estä minua lähtemästä, mutta en silti voi olla tulkitsematta usein, että miehellä tulee olemaan rankkaa. Koen siis syyllisyyttä. Koen sitä ilman miehen reaktiotakin, mutta mies saa tuntemaan itseni vielä syyllisemmäksi. Tai ehkä vain en ole täysin sinut itsekkyyden kanssa. Tällä hetkellä kallistuisin voimakkaan syyllisyyden estävän minua toimimasta. Pelkään miehen reaktiota. Tähän täytyy vielä palata.
Yhteenvetona voisi sanoa, että vihani on muuttunut hallittavammaksi. Edelleen silti haen huomiota ihmisiltä, kuinka rankkaa minulla on. Haluan saada hyväksynnän muilta, ettei minun tarvitsisi kokea niin paljon arvottomuutta. Ehkä sillä hyväksynnällä ajattelen vihani lieventyvän tai häviävän. Todellisuudessa minun pitäisi itse löytää arvokkuus itsestäni, jolloin muut arvostaisivat minua myös.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti