Omituiset fiilikset tällä hetkellä. Meillä on ollut taas miehen kanssa erimielisyyksiä. Keskusteluissa pyöri ero. Keskustelin tänään myös äidin kanssa ja kerroin jotain tilanteesta. Hän toki tiesi ennestäänkin asioita, mutta nyt minulle avautui uutta.
Äiti on aina hanakasti puolustanut minua, kun olen kertonut riidoistamme miehen kanssa. Olen tuntenut äitini liian hyökkääväksi miestäni kohtaan, vaikka äitini pitääkin hänestä. Äitini on tuntunut ottavan asiat henkilökohtaisesti. Olen kovasti ihmetellyt asiaa, koska en näe, että äitini olisi puolustanut minua lapsuudessa.
Tänään äitini käyttäytyi tavalleen uskollisena hyvin voimakkaasti. Hän toi näkemyksensä vahvasti julki. Hän ei näe eroa vaihtoehtona. Lapset kärsisivät siitä kovasti. Varmasti kärsisivät, mutta kuinka he kärsivät nyt tästä ilmapiiristä. Äitini vain näki, että miehen ja lasten välillä tilanne ei muuttuisi. Miehen pinna ei venyisi ja ilmapiiri olisi samanlainen kuin nyt lasten kanssa. Siitä minä en voi olla vastuussa. Minä voisin eron myötä pyrkiä antamaan toisenlaista kotia kuin mitä miehen kanssa. Se mitä mieheni tarjoaisi, ei olisi minun vastuulla. Äitini ei ymmärtänyt minun näkemystäni. Hän pelkäsi, että mies vie lapset isovanhemmille hoitoon ja lähtisi itse kavereiden kanssa ulos. Näin varmasti joskus kävisi, mutta ei liiallisessa määrin. Äitini ei vain ymmärtänyt tätä. Tuntui, että hän yritti tietämättään pelotella tulevalla. Ero ei hänestä ole vaihtoehto.
Äitin reaktio toi mieleen, ettei hän ole käsitellyt eroaan vielä loppuun. Siksi hänen on vaikea ajatella minun eroa ja siksi hänen reaktionsa on niin voimakas, kun puhutaan erosta. Ero on kuulemma niin kipeä asia, ettei äitini toivoisi sitä kenellekään. Joskus se vain on minusta ainoa vaihtoehto. Äitini ehdotti terapiaa. En sanonut hänelle, että käymme siellä jo.
Äitini reaktiosta tuli mieleen, että todennäköisesti eroaminen on minulle vaikeaa, koska hän on opettanut eroamisen olevan aivan kauhea asia. Hänelle se on luulavasti ollut häpeä ja tällä hetkellä se olisi minullekin. Minä en silti sen anna olla esteenä, jos se tuntuu parhaimmalta ratkaisulta. Eroon en silti vielä ole valmis.
Puhelu äidin kanssa tuntui surulliselta ja hämmentävältä. Äiti itki lastemme puolesta, vaikka mitään eroon liittyvää ei olla tehty. Ymmärrän äidin surun, mutta koin sen ahdistavaksi. Äitini sanoi, ettei kukaan ymmärrä lastemme tärkeyttä. Hän siis viittasi, etten minäkään ymmärrä, koska ajattelen mm. eroa. Yritin ottaa kiinni tunteista, joita tilanne minussa herätti. Huomasin ajattelevani, etten voi erota, koska äitin aihettama suru nosti hieman omaa surullisuuttani. Sitten yritin puolustaa omia näkemyksiäni. Äitini ei pystynyt jatkamaan keskustelua. Lopetimme puhelun siihen. Ymmärsin, että näin äitini on vaikuttanut minuun.
Äitini on lapsena yrittänyt vaikuttaa mielipiteisiini niin, että olen myötätunnosta äitiäni kohtaan tehnyt valintoja elämässä. Ne eivät ole olleet minun valintojani, vaan äiti toiveita. Tuntui surulliselta, että äiti ei kyennyt nyt keskustelemaan asiasta. Ei hän koskaan ole kyennyt. Olen jäänyt yksin asioiden kanssa. Valintani ovat pohjautuneet siihen, että äitini olisi tyytyväinen ja minun ahdistus mahdollisimman vähäistä.
Keskustelu oli siinä mielessä avartava, että pystyin lähes ulkopuolisena katsomaan, kuinka äitini toimi tilanteessa. Pystyin analysoimaan omaa toimintaani ja pystyi perustelemaan omia näkemyksiäni, vaikka äitini oli erimieltä. Syyllisyyttä ja ahdistusta koin jonkin verran, mutta luulen päässeeni hyvin käsiksi niihin eivätkä ne jää vaivaamaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti