Pohdin edellisessä postauksessa vihaa. Kirjoittaessani sitä tajusin toistavani paljon Antti Pietiäisen Tunne, antitunne ja perimä -kirjassa mainittua kaavaa. Siellä kaava usein menee pelosta vihaan, vihasta syyllisyyteen ja syyllisyydestä häpeään ja siitä anteeksiannon ja rakkauden kautta totuuteen.
Minun elämässäni aiemmin vallitsi voimakkasti pelko. Jätin asioita tekemättä pelon takia. Nyt kun olen alkanut kohtaamaan pelkoani on viha noussut voimakkaasti pintaan. Kirjoitettuani edellistä tekstiäni huomasin kirjoittavani siinä vihan lisäksi syyllisyydestäni. Lähestyssäni totuuden kohtaamista ja myöntämistä, joudun tunnustamaan oman syyllisyyteni. Tiedän syyllisyyteni kotityöongelmaan, mutta kieltäytyessäni muuttamasta toimintaani en ainakaan julkisesti myönnä syyllisyyttäni. Kirjoitin jo tähän, että häpeää en ole kotitöihin liittyvässä asiassa huomannut. Tajusin juuri, että häpeä on estänyt muuttamasta toimintaani. Minulle tuottaa häpeää myöntää oma virheeni ja osallisuuteni tässä asiassa. Tilannetta pahentaa se, että tätä on jatkunut jo kauan.
Totuus perheemme kotitöissä on se, että olen ollut itsekäs. Olen tehnyt vain niitä asioita, jotka olen kokenut mielekkääksi. Olen tehnyt kotitöitä vain silloin, kun minua on huvittanut. Olen herkästi jättänyt asioita tekemättä, koska tiedän miehen tekevän ne, jos riittävän pitkään odotan. Olen ollut julma miestäni kohtaan.
Käyttäytymiseni on peruja kotoa. Olen halunnut välttää jyrän alle joutumisen, mutta minä olen ollut itsekäs, yhteistyökyvytön ja jyräävä. Nämä asiat eivät silti poista syyllisyyttäni. En ole ollut valmis kohtaamaan totuutta, koska häpeä on ollut minulle liian suuri. Nyt haluan päästää tästä asiasta irti ja jatkaa elämääni. Haluan ajatella perhettä enkä vain itseäni. Se ei tule olemaan helppoa. Tiedän luisuvani aina silloin tällöin vanhaan. Tärkeimmäksi asiaksi koen sen, että olen alkanut jo tiedostaa, missä asioissa olen itsekäs. Kun jätän asioita tekemättä, huomaan olevani ajattelematon. Tällaisissa hetkissä tajuan, että ei asiaan tarttuminen oikeasti ole niin paha asia kuin ajattelen. Teen asian ilman voimakkaita tunteita.
Tänäänkin olen tarttunut muutamaan asiaan, joista normaalisti olisin luistanut. Täytyy sanoa, että huomaan joidenkin ihmisten hyväksyvän minun luistamiseni ja sillä tavalla hyväksyvän käytökseni. Kurja juttu meidän kaikkien kannalta, mutta muutosta kohti olen menossa.
Kotityöongelmassa en suoranaisesti näe rakkautta ja anteeksiantoa. Anteeksianto voisi liittyä siihen, että annan vanhemmilleni anteeksi, miten he ovat suhtautuneet toisiinsa ja minuun. Tarkemmin en nyt osaa määritellä. Rakkaus on vaikeammin selitettävissä. Ehkä rakkaus vanhempiani ja miestäni kohtaan kasvaa, kun olen päässyt asian työstämisessä eteenpäin. Sisäinen positiivisuus kasvaa, kun kohtaan totuuden ja menen sitä kohden.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti