Vihani ei haihdu pois, ei edes vähene. On niin paska olo. Tunnen oloni niin paskaksi ja syylliseksi. Ollaan käyty pariterapiassa, jossa käsiteltiin meidän kotitöihin liittyvää ongelmaa. Tiedän, että monet siihen liittyvät asiat liittyvät minuun ja lapsuuteeni, mutta silti sitä on vaikea kestää.
Vihani nousee tässä asiassa vanhempiani kohtaan, koska he ovat olleet niin paskoja esimerkkejä kuin olla ja voi, ainakin näissä asioissa. En ole oppinut tervettä tapaa kohdata muiden toiveita. Äitini oli muiden vietävissä ja isäni vei kotiväkeä. En halua olla muiden vietävissä, mutta olen sitä muiden kanssa ollut. Miehen kanssa olen tyranni. Tuntuu niin paskalta, kun tällaistakin asiaa pitää aikuisen opetella. Miksi vitussa vanhempani eivät voineet olla suht tasapainoisia eivätkä paskoja?
Olen vihainen, koska minusta tuntuu, että minussa ei ole mitään hyvää. Kukaan ei koskaan näe minussa mitään hyvää. Miten siis voisin olla hyvä ihminen? Itsesääliä, mutta eipä ole muita keinoja käytössä.
Koen syyllisyyttä omista teoistani, mutta en silti pysty kohtaamaan niitä. Minun on vaikea myöntää miehelleni virheeni, koska silloin kokisin miehen olevan "täydellinen" ja olevani entistä paskempi. Kohtaamalla tuokin asia elämä voisi helpottua. Suututtaa vain, että tuollakin vain myöntäisin olevani paska. Tarviiko sekin vielä myöntää? Ehkä voisin sillä jotakin saada, mutta tällä hetkellä asian myöntäminen tuntuisi nöyryyttävältä. Koen menettäväni enemmän kuin saavani asialla jotain. Tuntuisi niin paljon helpommalta erota kuin kohdata asia.
Tiedän, että kohtaan asian, mutta sitä se ei poista, että olen paska mikä paska. Hölmöä syyttää vanhempia, koska heidän vaikutus on vähentynyt vuosien saatossa. Silti tuntuu paremmalta syyttää heitä, koska sieltä nämä kaikki ovat lähtöisin. Tietenkin vastuu siirtyy kokoajan entistä enemmän minulle. Silti mietin kuinka paljon olen vastuussa asioista, jos en ole kotoa oppinut taitoa nähdä itseäni ja omaa toimintaa?
.
.
.
Myönsin nyt miehelleni, että toimin väärin eikä minulla ole vaihtoehtoa kuin muuttaa toimintaani. Silti olo on kurja. En haluaisi muuttaa toimintaani, vaikka pitäisi. Miksi en tee elämässä mitään oikein? Miksi minun täytyy aina muuttua? Ristiriitaisia ajatuksia. Kaikki lopulta johtavat vanhempiini. Heidän kasvatuksesta johtuen minusta on pitkälti tullut tällainen. Jos vanhempani tai edes toinen heistä olisi ollut tasapainoinen / -painoisempi olisi minunkin oltavani paremmat.
Menneisyydelle en voi mitään, joten paska mikä paska lapsuus. Tulevaisuutta voin muuttaa, mutta se ei ole helppoa. Se on vaikeaa, koska kaikki omat virheet ja epäonnistumiset sekä ikävä menneisyys pitää myöntää ja kohdata. En haluaisi, koska joudun toteamaan, että elämässäni sellaisia asioita on tosi paljon. Hyviä asioita ei ole paljon, ei sellaisia, joita haluaisi. Ei hyviä ihmissuhteita, ei rakkautta, ei välittämistä, ei lämpöä eikä läheisyyttä. Ei juurikaan minun ja läheisteni arvostamista ja kunnioittamista. Haluaisin, että lähipiirini arvostaisivat samoja asioita kuin minä, ei materiaalia, raha, mainetta, vaan toista ihmistä, arjen pieniä asioita jne..
Nyt tuntuu siltä, että taas tarvittaisiin luopumista. Minulla pitäisi olla rohkeus luopua ihmisistä ja asioista, jotka eivät anna minulle enemmän hyvää mieltä kuin huonoa. Luopua kotona lojuvista turhista tavaroista. Ennen kaikkea minun pitäisi luopua ajatuksesta, että elämäni on ollut parempi kuin oikeasti onkaan. Sen jälkeen voin siirtyä elämässä eteenpäin. Voin luopua turhista asioista ja sitten täyttää elämäni sellaisilla asioilla kuin tahdon.
Jos en ole valmis luopumaan ajatuksistani, en voi nähdä asioita aivan sellaisina kuin ne ovat. En silloin todennäköisesti luovu asioista, joista pitäisi. Voisin toki täyttää elämäni asioilla, joilla haluaisin. Se ei sulje täysin pois sitä, mutta vie aikaa ja ehkä voimavaroja kaikelta muulta. Uskon, että asian ydin nyt on siinä, että minun on vain kohdattava ja myönnettävä totuus. Myönnettävä, ettei asiat ole olleet ruusuisia niin kuin kuvittelin ja toivoin. Olen pitänyt kiinni huonoista asioista, jotta minun ei tarvitsisi kohdata elämän totuuksia.
Kun mietin asian myöntämistä, niin yksi asia on tietenkin se, että joustan sellaisissa asioissa, joissa tiedän tekeväni väärin. Opettelen kohtaamaan totuuden ja pyrin muuttamaan vääryydet. Kun saisin asiassa vielä tunneoivalluksen, niin uskon olevani ainakin lähestulkoon käsitellyt asian.
Tämän postauksen oivallus on minulle merkittävä. Tajuamalla, että en ole ollut valmis kohtaamaan totuutta auttaa minua ymmärtämään paljon. Ymmärrän miksi toimin edelleen väärin, vaikka virheeni tiedostan. Nyt yritän saada siirrettyä oivallukseni arkielämään ja kotitöihin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti