Olen taas väsähtänyt perhe-elämään. Kaipaan omaa aikaa. Sen ottaminen vain on niin vaikeaa. En uskalla sanoa miehelleni, että nyt tarvitsen rauhaa. En suoranaisesti pelkää, mutta ahdistun miehen reaktiosta. Mies ei kieltäydy, mutta hän miettii ennen kuin vastaa. Kun hän vastaa, hän ei vastaa ymmärtäväisesti. Hänen vastauksesta luen, että mene jos on pakko. Miehen vastaustavan vuoksi koen syyllisyyttä, että en jaksa olla perheen kanssa.
En jaksa olla muita varten, jos minä en ole itseäni varten. En jaksa olla läsnä, jos en välillä saa olla läsnä itselleni. En ole aikaisemmin halunnut olla yksin enkä ole aikaisemmin halunnut vai olla. En ole halunnut kuunnella itseäni. En ole halunnut olla läsnä. Nyt tunnistan itsessäni tarpeen olla yksin ja haluan kuunnella itseäni.
Tarve olla yksin oli niin suuri, että päätin ottaa koko päivän itselleni. Olen hyvin ahdistunut perhe-elämästämme. En jaksa, ettei kotona puhuta. En jaksa, että kotona vallitseva ilmapiiri on negatiivinen. En jaksa, ettei kotonamme sanota hei, kiitos ja anteeksi. En jaksa, ettei kotonamme ole rakkautta. Miksi olen vielä tässä? En haluaisi hajottaa perhettämme, mutta mitä vaihtoehtoja minulla enää on? En koe, että mieheni yrittäisi pitää perhettämme kasassa. En tiedä yritänkö minäkään enää.
Voin huonosti. Haluaisin vain itkeä, mutta minulla ei ole paikkaa, jossa itkeä. Haluan tämän pahan olon pois. En vain tiedä tarkalleen, mitä haluan itkeä pois. Mietin johtuuko paha oloni kotitilanteestani vai herääkö minussa lapsuudenmuistot ja -tunteet. Todennäköisesti molempia.
Olen surullinen siitä, että jatkan samanlaisen ilmapiirin siirtämistä lapsilleni kuin missä itse olen kasvanut. Sitä en halua lapsilleni, mutta en myöskään haluaisi hajottaa perhettäni. En vain jaksa miehen minussa aiheuttamia reaktioita. En jaksa sitä syyllisyyttä, mitä koen, kun olen itsekäs. En omasta mielestäni ole enää tosi itsekäs. Silti saan kuulla, kun olen ollut itsekäs. Tilanteet ovat usein sellaisia, kun mies sanoo, mitä haluaa ja minä en tee hänen toiveidensa mukaan. En tiedä teenkö jatkuvasti vastoin hänen tahtoaan. En mielestäni. Miehelle vain tuntuu olevan kova pala, jos hänen mielipiteitään ei kuunnella. Siitä hän ei syytä minua itsekkääksi, jos haluan tehdä omia juttuja, vaikka hän nihkesti suostuu tahtooni.
Minun pitäisi vain sietää syyllisyyteni ja punnita, onko se aiheellista. Tiedän voivani pohtia melko objektiivisesti tilannetta, mutta pitäisi vain kohdata oma syyllisyyteni. Koen vain syyllisyyttä tosi usein. Voin kuvitella tunteideni nyt olevan samanlaisia kuin lapsuudessani. Koen olevani syyllinen kaikkeen. Se on se syy, miksi en jaksa jatkuvaa negatiivisuutta, koska koen yleensä olevani niihin syyllinen.
Uskon, että vihani alta paljastuu syyllisyys. Olen vihainen, koska en ole valmis kohtaamaan syyllisyyttäni. En ole syyllinen, kun mies huutaa lapsillemme. Koen silti syyllisyyttä, koska olen oppinut syyllistymään, kun joku on vihainen.
keskiviikko 30. heinäkuuta 2014
maanantai 28. heinäkuuta 2014
Viha - Miksi en voi luopua sinusta?
Viha on ollut jo monen päivän ajan päivänsana. Olen ajatellut, että meillä menee miehen kanssa lomilla hyvin, kun ei eletä arkea. Tämä loma on mennyt vaihtelevasti, mutta yleisesti huonommin kuin ajattelin. Miehelläni on vaikeuksia kohdata lasten aiheuttamat vaikeat tilanteet, kuten heidän tottelemattomuutensa. Minä taas en kestä, ettei miehellä ole pinnaa kohdata lapsia oikein. En pidä siitä, että pieniin, heiveröisiin ja avuttomiin lapsiin puretaan vihaa. Vanhemmat ovat aikuisia, joten heidän tulee olla esimerkkejä. Heidän pitää kyetä yleensä hallitsemaan vihaansa, vasta sitten voi odottaa lasten hallitsevan omaa käyttäytymistään. Sitäkään ei voi vielä kovin paljon odottaa meidän ikäisiltä lapsilta.
Olen neuvoton mieheni vihan edessä, kuinka suhtautua miehen kohtuuttomaan raivoon. Olen tähän mennessä yleensä huutanut miehelleni, että lopettaa. Tämä ei ole oikea tapa paitsi, jos pelkään mieheni tekevän lapsillemme jotain. Sitäkin joskus tapahtuu.
Olen sanonut lapsilleni, että heidän tulee sanoa, jos heitä satutetaan. Ketään ei satuteta. Olen myös sanonut, että lapsilleni ei huudeta. He saavat sanoa, ettei heille saa huutaa. Minulle ei saa huutaa, joten ei lapsillenikaan. Miksi lapset olisivat poikkeus? Ymmärrän, että olemme kaikki ihmisiä ja joskus tulee huudettua, mutta ne ovat poikkeuksia.
Olen vihainen myös siitä, että meidän kodin ilmapiiri on samalainen kuin lapsuudenkodissani. Vihan ilmapiiri syö minulta paljon energiaa. Koen olevani hieman varpaillaan kotona.
En haluaisi syyttää miestäni vihan ilmapiiristä, mutta en osaa sanoa, mihin minä olen syyllinen tässä asiassa. Jos olen syyllinen, niin miehen pitäisi se sanoa minulle. Tunnustan olevani herkästi puolustuskannalla, mutta nykyään mietin asiaa, kunhan olen itse rauhoittunut.
Vihasta minun pitäisi päästää irti, mutta miten? En oikein tiedä, miten asiaa käsittelisin, jotta voisin luopua vihasta. Tiedän, että tulen vihaiseksi lapsiin kohdistuvasta vihasta, koska näen lapsissa itseäni. Tiedän, miltä tuntuu vanhemman kohdistama viha lapsiin. Kärsin siitä edelleen ja siksi en halua lapsieni kärsivän siitä. Tästä en silti pääse eteenpäin. En voi sietää sitä, että mies käyttäytyy huonosti lapsia kohtaan.
Antaisikohan toinen lähestymista paremman tuloksen asian käsittelyssä? Miksi en voi luopua vihasta? Mitä viha minulle merkitsee? Viha on ollut elämässäni aina, joten se on tuttua. Selvää kuitenkin on, etten minä tarvitse sitä tässä määrin elämääni.
Viha merkitsee minulle valtaa. Tuntuu hyvältä, että saan olla vihainen. Miehelleni en sitä halua antaa, koska hän käyttää sitä mielestäni väärin. Kohdistaa sen vääriin ihmisiin ja käyttää sitä liian usein. Vihalla pystyn hallitsemaan joitakin ihmissuhteitani, kuten suhdettani isääni. Koska minulla on vihaa isääni kohtaan, pystyn pitämään hänet paremmin etäällä enkä anna hänen loukata minua.
Mitä todennäköisimmin viha ja valta kytkeytyvät minulla toisiinsa, koska kotona viha oli vallanväline. Vanhempien viha sai minussa aikaan pelkoa ja sillä vanhempani saivat minut tottelemaan. Pelko ei mielestäni ole oikea tapana kasvattaa lapsia ja siksi reagoin voimakkaasti miehen tapaan hallita lapsia. Viha ja pelko ovat rajoittaneet liikaa minua olemasta minä. Haluan olla minä ja haluan lapsien voivan olla sitä, mitä he ovat.
Tämä oivallus, että valta ja viha kytkeytyvät toisiinsa, ei vielä aukaissut kaikkea, mutta auttoi minua paljon. Nyt ymmärrän, miksi en hyväksy miehen vihaa. En halua antaa miehelleni valtaa. Haluan meidän olevan tasavertaisia, mutta minun on vaikea luopua vallastani, etten joudu alistetuksi tai muuten huonosti kohdelluksi. Sitä vaaraa ei miehen kanssa pitäisi olla, mutta jostakin syystä pelkään sitä. En myöskään halua antaa miehelleni sellaista valtaa suhteessa lapsiin. Muut keinot pitää löytää lapsen kasvatukseen.
Oivalluksen myötä voin suhtautua miehen vihastumisiin uudella tavalla. Voin ajatella, etten menetä valtaa, vaikka hän olisikin vihainen. Lasten puolia aion edelleen pitää, mutta yritän olla hyökkäämättä miestäni vastaan jatkuvasti.
Olen neuvoton mieheni vihan edessä, kuinka suhtautua miehen kohtuuttomaan raivoon. Olen tähän mennessä yleensä huutanut miehelleni, että lopettaa. Tämä ei ole oikea tapa paitsi, jos pelkään mieheni tekevän lapsillemme jotain. Sitäkin joskus tapahtuu.
Olen sanonut lapsilleni, että heidän tulee sanoa, jos heitä satutetaan. Ketään ei satuteta. Olen myös sanonut, että lapsilleni ei huudeta. He saavat sanoa, ettei heille saa huutaa. Minulle ei saa huutaa, joten ei lapsillenikaan. Miksi lapset olisivat poikkeus? Ymmärrän, että olemme kaikki ihmisiä ja joskus tulee huudettua, mutta ne ovat poikkeuksia.
Olen vihainen myös siitä, että meidän kodin ilmapiiri on samalainen kuin lapsuudenkodissani. Vihan ilmapiiri syö minulta paljon energiaa. Koen olevani hieman varpaillaan kotona.
En haluaisi syyttää miestäni vihan ilmapiiristä, mutta en osaa sanoa, mihin minä olen syyllinen tässä asiassa. Jos olen syyllinen, niin miehen pitäisi se sanoa minulle. Tunnustan olevani herkästi puolustuskannalla, mutta nykyään mietin asiaa, kunhan olen itse rauhoittunut.
Vihasta minun pitäisi päästää irti, mutta miten? En oikein tiedä, miten asiaa käsittelisin, jotta voisin luopua vihasta. Tiedän, että tulen vihaiseksi lapsiin kohdistuvasta vihasta, koska näen lapsissa itseäni. Tiedän, miltä tuntuu vanhemman kohdistama viha lapsiin. Kärsin siitä edelleen ja siksi en halua lapsieni kärsivän siitä. Tästä en silti pääse eteenpäin. En voi sietää sitä, että mies käyttäytyy huonosti lapsia kohtaan.
Antaisikohan toinen lähestymista paremman tuloksen asian käsittelyssä? Miksi en voi luopua vihasta? Mitä viha minulle merkitsee? Viha on ollut elämässäni aina, joten se on tuttua. Selvää kuitenkin on, etten minä tarvitse sitä tässä määrin elämääni.
Viha merkitsee minulle valtaa. Tuntuu hyvältä, että saan olla vihainen. Miehelleni en sitä halua antaa, koska hän käyttää sitä mielestäni väärin. Kohdistaa sen vääriin ihmisiin ja käyttää sitä liian usein. Vihalla pystyn hallitsemaan joitakin ihmissuhteitani, kuten suhdettani isääni. Koska minulla on vihaa isääni kohtaan, pystyn pitämään hänet paremmin etäällä enkä anna hänen loukata minua.
Mitä todennäköisimmin viha ja valta kytkeytyvät minulla toisiinsa, koska kotona viha oli vallanväline. Vanhempien viha sai minussa aikaan pelkoa ja sillä vanhempani saivat minut tottelemaan. Pelko ei mielestäni ole oikea tapana kasvattaa lapsia ja siksi reagoin voimakkaasti miehen tapaan hallita lapsia. Viha ja pelko ovat rajoittaneet liikaa minua olemasta minä. Haluan olla minä ja haluan lapsien voivan olla sitä, mitä he ovat.
Tämä oivallus, että valta ja viha kytkeytyvät toisiinsa, ei vielä aukaissut kaikkea, mutta auttoi minua paljon. Nyt ymmärrän, miksi en hyväksy miehen vihaa. En halua antaa miehelleni valtaa. Haluan meidän olevan tasavertaisia, mutta minun on vaikea luopua vallastani, etten joudu alistetuksi tai muuten huonosti kohdelluksi. Sitä vaaraa ei miehen kanssa pitäisi olla, mutta jostakin syystä pelkään sitä. En myöskään halua antaa miehelleni sellaista valtaa suhteessa lapsiin. Muut keinot pitää löytää lapsen kasvatukseen.
Oivalluksen myötä voin suhtautua miehen vihastumisiin uudella tavalla. Voin ajatella, etten menetä valtaa, vaikka hän olisikin vihainen. Lasten puolia aion edelleen pitää, mutta yritän olla hyökkäämättä miestäni vastaan jatkuvasti.
Vihauni - tappo
Toissa yönä käsittelin vihaa. Näin unta, että tapoin jonkun. En enää muista, mitä hän oli tehnyt. Hän ehkä kiusasi minua/minua ja miestäni. Olin hyvin raaka kyseistä miestä kohtaan. Mies oli pukeutunut tiukkaan asuun, jossa ei kasvoja näkynyt. En siis tiedä, kenet tapoin. Sen tiesin, että hån oli mies. Miehenikin osallistui tappoon.
Antti Pietiäisen Tunne, antitunne ja perimä -kirjan mukaana väkivaltaunet ovat käsittelemättömän vihan seurausta. Unessa tuntemiini tunteisiin en pääse enää käsiksi. En ainakaan ole varma niistä. Pelkoa saattoi aluksi olla, mikä selittäisi hyökkäyksen. Tapon jälkeen koin pelkoa. Tosin en niin paljon kuin olisi voinut kuvitella. En pelännyt varsinaisesti kiinnijäämistä. Koin tapon oikeutetuksi, koska se oli puolustusta. Pelkäsin, että viimeisiä lyöntejä ei enää tulkittaisiin itsepuolustukseksi. Ne olivat silkkaa vihaa. Vihani ei silti ollut voimakasta, mikä saattaa selittää sen, että vihani on käsittelemättä.
Kuka tämä unessa kuollut mies oli? Isäni tai mieheni ovat minun veikkauksia tai todennäköisesti vihani kohdistui heihin, vaikka he eivät siinä olisi oikeasti olleetkaan. Koulukiusaajani on myös vaihtoehto.
Olen viimeaikoina taas tuntenut vihaa miestäni kohtaan. Tästä syystä ajattelen vihani kohdistuvan mieheeni. Mieheni ja isäni ovat molemmat vihaisia ihmisiä, joten sitä kautta näen uneni liittyneen heihin.
En jaksa sitä, että mieheni on jatkuvasti naama väärällään. Hän huutaa paljon, lähes päivittäin. Hän ei kestä pieniäkään vastoinkäymisiä, vaan sadattelee vihaisesti vastoinkäymisten aikana. Hänestä ei löydy kuin vihaa. Ei siis ihme, että näin näinkin julman unen. Yritän käsitellä tätä vihaani unessa. Kirjoitan tästä oman postauksen, koska viha on niin hallitsevaa minussakin tällä hetkellä.
Antti Pietiäisen Tunne, antitunne ja perimä -kirjan mukaana väkivaltaunet ovat käsittelemättömän vihan seurausta. Unessa tuntemiini tunteisiin en pääse enää käsiksi. En ainakaan ole varma niistä. Pelkoa saattoi aluksi olla, mikä selittäisi hyökkäyksen. Tapon jälkeen koin pelkoa. Tosin en niin paljon kuin olisi voinut kuvitella. En pelännyt varsinaisesti kiinnijäämistä. Koin tapon oikeutetuksi, koska se oli puolustusta. Pelkäsin, että viimeisiä lyöntejä ei enää tulkittaisiin itsepuolustukseksi. Ne olivat silkkaa vihaa. Vihani ei silti ollut voimakasta, mikä saattaa selittää sen, että vihani on käsittelemättä.
Kuka tämä unessa kuollut mies oli? Isäni tai mieheni ovat minun veikkauksia tai todennäköisesti vihani kohdistui heihin, vaikka he eivät siinä olisi oikeasti olleetkaan. Koulukiusaajani on myös vaihtoehto.
Olen viimeaikoina taas tuntenut vihaa miestäni kohtaan. Tästä syystä ajattelen vihani kohdistuvan mieheeni. Mieheni ja isäni ovat molemmat vihaisia ihmisiä, joten sitä kautta näen uneni liittyneen heihin.
En jaksa sitä, että mieheni on jatkuvasti naama väärällään. Hän huutaa paljon, lähes päivittäin. Hän ei kestä pieniäkään vastoinkäymisiä, vaan sadattelee vihaisesti vastoinkäymisten aikana. Hänestä ei löydy kuin vihaa. Ei siis ihme, että näin näinkin julman unen. Yritän käsitellä tätä vihaani unessa. Kirjoitan tästä oman postauksen, koska viha on niin hallitsevaa minussakin tällä hetkellä.
torstai 24. heinäkuuta 2014
Ihmisten kohtaamisen vaikeus pelko, häpeä
Ihmisten kohtaamiseen liittyy minulla jännitettä. Jos en tiedä millainen kohtaamisesta tulee, haluaisin jättää menemättä. Jos kohtaamisessa käsitellään vaikeita asioita, ahdistun tilanteesta etukäteen kovasti ja haluaisin mieluummin jäädä kotiin lämpimään sänkyyn. Jos minun roolini kohtaamistilanteessa esim. työtilanteissa ei ole selvää, niin haluaisin perua menon. Ahdistun, huolestun ja murehdin tilannetta etukäteen. Pahin tilanne on työtilanne, jossa roolini ei ole selvä ja tilaisuudessa on joku, joka edustaa samaa roolia kuin minä. Jään helposti jalkoihin, koska yritän olla astumatta toisten varpaille. Annan siinä tilanteessa itsestäni huono kuvan, koska voi olla, etten sano mitään tai yhden lauseen. En osaa ottaa paikkaani tilanteessa.
Toivon ihmisten kohtaamisissa, että minusta pidettäisiin. Haluaisin olla ihmisenä mukava ja miellyttävä. Työtilanteissa toivoisin olevani vielä osaava, vakuuttava ja hyvä keskustelija. Omat odotukseni lisäävät paineita onnistua kanssakäymisessä. En ole minä, vaan yritän olla jotakin muuta. Kun puhutaan asiasta, josta tiedä, onnistun mielestäni ihan hyvin. Kun mennään minun mukavuusalueelta pois, epävarmuuteni kasvaa ja suoriutuminen tilanteessa on epätasaista. Pelkään epäonnistumisesta syntyvää häpeää.
Paljon siis johtuu omista odotuksistani ja vaatimuksistani. Uskon muillakin olevan jotain odotuksia, mutta näen omien odotusteni aiheuttavan suuremman stressin minulle kuin mikään muu. Pelkään kohdata epäonnistumista ja siitä aiheutuvaa häpeää. Pelkään epäonnistumisen johtavan hylkäämiseen ja arvosteluun. Sen olen ymmärtänyt, että olen itse kova arvostelemaan muita. Tästä syystä ajattelen muiden olevan samanlaisia ja pelkään joutuvani kritiikin kohteeksi. Pelkään siis kohdata ikäviä asioita.
Kohtaamalla vaikeat tilanteet, uskoisin huomaavani, että niistä aina selviää. Aina ei voi onnistua, mutta harvoin seuraukset ovat niitä, mitä pelkään. Alkuun tarvitaan enemmän rohkeutta, mutta pian uskon sisäistäväni, että selviän mistä vain. Minun vain pitäisi ensiksi tunnistaa tilanne ja sitten mennä sitä kohden. Joitakin tilanteita jo tunnistan, mutta mielelläni sysään asiat muiden kohdattavaksi.
Muiden epäonnistuminen ei ole minulle iso asia eivätkä ne jää mieleeni, joten tuskin muutkaan muistavat mokiani. Jos he kuitenkin muistavat, niin yleensä ne muuttavat muotoaan, kun on saanut häpeään ja pelkoon etäisyyttä. Jos joku ei voi sietää minua tällaisena, niin silloinhan meille molemmille on parasta, että otetaan etäisyyttä. Pahin vaihtoehto tuntuukin nyt olevan se, että työpaikalla puhuttaisiin siitä, kuinka huono ja ammattitaidoton työntekijä olen. Jos tässä on jotain perää, niin minun on myönnettävä totuus itselleni ja tehtävä sille jotain.
Pelkoa ja häpeää kohden. Kokemus tuo varmuutta, ei pakeneminen!
Toivon ihmisten kohtaamisissa, että minusta pidettäisiin. Haluaisin olla ihmisenä mukava ja miellyttävä. Työtilanteissa toivoisin olevani vielä osaava, vakuuttava ja hyvä keskustelija. Omat odotukseni lisäävät paineita onnistua kanssakäymisessä. En ole minä, vaan yritän olla jotakin muuta. Kun puhutaan asiasta, josta tiedä, onnistun mielestäni ihan hyvin. Kun mennään minun mukavuusalueelta pois, epävarmuuteni kasvaa ja suoriutuminen tilanteessa on epätasaista. Pelkään epäonnistumisesta syntyvää häpeää.
Paljon siis johtuu omista odotuksistani ja vaatimuksistani. Uskon muillakin olevan jotain odotuksia, mutta näen omien odotusteni aiheuttavan suuremman stressin minulle kuin mikään muu. Pelkään kohdata epäonnistumista ja siitä aiheutuvaa häpeää. Pelkään epäonnistumisen johtavan hylkäämiseen ja arvosteluun. Sen olen ymmärtänyt, että olen itse kova arvostelemaan muita. Tästä syystä ajattelen muiden olevan samanlaisia ja pelkään joutuvani kritiikin kohteeksi. Pelkään siis kohdata ikäviä asioita.
Kohtaamalla vaikeat tilanteet, uskoisin huomaavani, että niistä aina selviää. Aina ei voi onnistua, mutta harvoin seuraukset ovat niitä, mitä pelkään. Alkuun tarvitaan enemmän rohkeutta, mutta pian uskon sisäistäväni, että selviän mistä vain. Minun vain pitäisi ensiksi tunnistaa tilanne ja sitten mennä sitä kohden. Joitakin tilanteita jo tunnistan, mutta mielelläni sysään asiat muiden kohdattavaksi.
Muiden epäonnistuminen ei ole minulle iso asia eivätkä ne jää mieleeni, joten tuskin muutkaan muistavat mokiani. Jos he kuitenkin muistavat, niin yleensä ne muuttavat muotoaan, kun on saanut häpeään ja pelkoon etäisyyttä. Jos joku ei voi sietää minua tällaisena, niin silloinhan meille molemmille on parasta, että otetaan etäisyyttä. Pahin vaihtoehto tuntuukin nyt olevan se, että työpaikalla puhuttaisiin siitä, kuinka huono ja ammattitaidoton työntekijä olen. Jos tässä on jotain perää, niin minun on myönnettävä totuus itselleni ja tehtävä sille jotain.
Pelkoa ja häpeää kohden. Kokemus tuo varmuutta, ei pakeneminen!
Kieltäytyminen ja siitä seuraava ahdistus
Olen joutunut kesän aikana kieltäytymään tosi monesta menosta päällekkäisyyksien vuoksi. Kun olen ilmoittanut ihmisille pääosin tekstiviestillä, olen ollut kovin ahdistunut. Vaikka olen tiennyt hyvissä ajoin, etten pääse, niin ilmoittaminen on jäänyt viime tippaan. Sitten kun olen ilmoittanut, etten olen tulossa, jännitän vastausta. Minua ahdistaa, kun katson viestin läpi.
Jätän asian ilmoittamisen myöhäiseksi, koska pelkään tuottaa toiselle pettymyksen. On ahdistavaa, etten voi miellyttää toista. Kun saan vastauksen, jännitän hylätyksi joutumista. Pelkään, etten ole riittävän hyvä siksi minulle ollaan vihaisia. Koskaan ei ole niin käynyt, mutta sitä ilmeisemmin pelkään.
Aiemmin vastasin viesteihin/kutsuihin heti, mutta sen tein taas velvollisuudesta. Tämän poistuttua esille on tullut toisenlainen ongelma, vaikkakin ovat kytköksissä toisiinsa. Tästäkin ominaisuudesta haluan päästää irti. Jotta elämäni helpottuisi ja pääsisin unelmatyöhön (ennenkaikkea ilman liiallista stressiä), minun on kohdattava tämä asia. Minun olisi hyvä ilmoittaa heti, kun tiedän menoistani, että pääsenkö menemään vai en. Vastaukset kieltäviin vastauksiini luen heti, mutta ahdistun heti, kun kuulen viestin tulleen. Mitä sille asialle voin?
Minun pitäisi pystyä kohtaamaan negatiiviset asiat elämässä paremmin. Se minun ongelmani on. Pelkään etukäteen asioita, joita ei ole sellaisenaan koskaan tapahtunut, eikä se tunnu siinä hetkessäkään todelliselta. Täytyy ensi kerralla pysähtyä siihen hetkeen, jos se antaisi minulle lisää ajattelemisen aihetta.
Jätän asian ilmoittamisen myöhäiseksi, koska pelkään tuottaa toiselle pettymyksen. On ahdistavaa, etten voi miellyttää toista. Kun saan vastauksen, jännitän hylätyksi joutumista. Pelkään, etten ole riittävän hyvä siksi minulle ollaan vihaisia. Koskaan ei ole niin käynyt, mutta sitä ilmeisemmin pelkään.
Aiemmin vastasin viesteihin/kutsuihin heti, mutta sen tein taas velvollisuudesta. Tämän poistuttua esille on tullut toisenlainen ongelma, vaikkakin ovat kytköksissä toisiinsa. Tästäkin ominaisuudesta haluan päästää irti. Jotta elämäni helpottuisi ja pääsisin unelmatyöhön (ennenkaikkea ilman liiallista stressiä), minun on kohdattava tämä asia. Minun olisi hyvä ilmoittaa heti, kun tiedän menoistani, että pääsenkö menemään vai en. Vastaukset kieltäviin vastauksiini luen heti, mutta ahdistun heti, kun kuulen viestin tulleen. Mitä sille asialle voin?
Minun pitäisi pystyä kohtaamaan negatiiviset asiat elämässä paremmin. Se minun ongelmani on. Pelkään etukäteen asioita, joita ei ole sellaisenaan koskaan tapahtunut, eikä se tunnu siinä hetkessäkään todelliselta. Täytyy ensi kerralla pysähtyä siihen hetkeen, jos se antaisi minulle lisää ajattelemisen aihetta.
keskiviikko 23. heinäkuuta 2014
En ole sinut vihani kanssa
En ole aiemmin huomannut, kuinka viha jyllää kehossani. Mieheni on ollut hyvin kiukkuinen taas muutaman päivän ajan. En voi sietää hänen jatkuvaa vihaansa. Nyt ymmärsin, että en ole sinut oman vihani kanssa, mistä seuraa vastareaktio miehen kiukkuun.
Ilmeisestikin minulla on miehen vanhempia kohtaan vihaa. Peilaan tietenkin tilannetta sekä lapsuudenkotiin että nykyiseen perheeseeni. Näistä kaikista löytyy paljon yhtäläisyyksiä.
Katselin anopin ja appiukon tilannetta. Olin kauhuissani, kuinka anoppi kohteli miestään. Hän alistaa miestään hyvin julmaan tapaan. En ihmettele, että appiukko viihtyy omissa oloissaan eikä hänellä ole mielipidettä mihinkään. Anoppi ei kuuntele miehensä haluja. Tämä käytös saa minut hyvin vihaiseksi.
Vihastun myös siitä, kuinka anoppini kohtelee minua. En aina siinä hetkessä huomaa, miten hän kohtelee. Jälkeenpäin tulee mieleen, että hän taas ignoorasi minua. En esimerkiksi pysty syömään kaikkia ruokia. Hän tietää sen, mutta enää hän ei tarjoa vaihtoehtoja. Miehelleni hän tarjosi, vaikkakin kyse oli eri ruokailutilanteesta. Kyse voi olla sattumasta, mutta en täysin usko siihen. Hän yrittää osoittaa, missä minun tulisi olla. En aio suostua siihen, vaikka en kaikkea heti ilmaisekaan.
Edellä mainittujen asioiden kautta olen ymmärtänyt vihaani taas paremmin. Anoppini muistuttaa isääni, vaikkakaan isäni ei mielestäni alistanut noin totaalisesti. Olen anopilleni vihainen, koska hän muistuttaa isääni. En halua hänen kohtelevan miestään noin. Appiukkoni on aikuinen, joten en voi heidän elämäänsä puuttua. Omaani voin. En salli minua kohdeltavan enää niin kuin minua on kohdeltu lapsena. Anoppi ei kohtele minua yhtä huonosti, mutta hän yrittää hallita. Hän tekee sen hyvin epäsuorasti ja lempeän piikittelevästi, jos niin voi sanoa. Niihin on vaikea tarttua.
Pelkään tarttua anopin sanomisiin, koska pelkään epämiellyttävää oloa, joka kohtaamisesta voi seurata. Anoppini ottaa marttyyrin roolin ja sitten koen olevani paha, vaikka tarkoituksenani olisi tehdä asioista loppu. Loppu asioista, jotka kuuluvat minun oikeuksiin ja velvollisuuksiini. Pelkään myös tilanteen aiheuttamaa häpeää meille molemmille. Sen kestäminen on vaikeaa. Se pitäisi kohdata ja sen aion tehdä. Minun vain pitää osata ottaa tunteisiini etäisyyttä, jotta ei päästele suustani mitä sattuu tilanteessa.
Anopin käytös ei siis ole mielestäni ollenkaan esimerkillistä. Olen kova kritisoimaan sitä. Syykin on selvä. Meissä on paljon samaa. Olen ollut hallitseva persoona parisuhteessa. En ole kuunnellut mieheni tarpeita. Toivon, etten ole ollut yhtä julma kuin anoppi, mutta korjattavaa minulla on.
Olen oppinut kuuntelemaan miestäni paremmin, enkä jyrää hänen mielipiteitään. Olen joustanut mielipiteissäni. Ehkä voisin vielä enemmän joustaa, tosin koen olevani aika hyvällä mallilla tässä asiassa. Siinä voisin petrata, etten arvostelisi miestäni. Sitä teen lähinnä lasten kasvatukseen liittyvissä asioissa. Olen siinä tosin julma. En halua, että mies kohtelee lapsiamme niin kuin tekee. Olen mielestäni oikeassa sisällöllisesti, mutta tapani esittää asia on syyllistävä, arvosteleva ja alistava. Ei kannustava, ymmärtäväinen ja keskusteleva.
Ilmeisestikin minulla on miehen vanhempia kohtaan vihaa. Peilaan tietenkin tilannetta sekä lapsuudenkotiin että nykyiseen perheeseeni. Näistä kaikista löytyy paljon yhtäläisyyksiä.
Katselin anopin ja appiukon tilannetta. Olin kauhuissani, kuinka anoppi kohteli miestään. Hän alistaa miestään hyvin julmaan tapaan. En ihmettele, että appiukko viihtyy omissa oloissaan eikä hänellä ole mielipidettä mihinkään. Anoppi ei kuuntele miehensä haluja. Tämä käytös saa minut hyvin vihaiseksi.
Vihastun myös siitä, kuinka anoppini kohtelee minua. En aina siinä hetkessä huomaa, miten hän kohtelee. Jälkeenpäin tulee mieleen, että hän taas ignoorasi minua. En esimerkiksi pysty syömään kaikkia ruokia. Hän tietää sen, mutta enää hän ei tarjoa vaihtoehtoja. Miehelleni hän tarjosi, vaikkakin kyse oli eri ruokailutilanteesta. Kyse voi olla sattumasta, mutta en täysin usko siihen. Hän yrittää osoittaa, missä minun tulisi olla. En aio suostua siihen, vaikka en kaikkea heti ilmaisekaan.
Edellä mainittujen asioiden kautta olen ymmärtänyt vihaani taas paremmin. Anoppini muistuttaa isääni, vaikkakaan isäni ei mielestäni alistanut noin totaalisesti. Olen anopilleni vihainen, koska hän muistuttaa isääni. En halua hänen kohtelevan miestään noin. Appiukkoni on aikuinen, joten en voi heidän elämäänsä puuttua. Omaani voin. En salli minua kohdeltavan enää niin kuin minua on kohdeltu lapsena. Anoppi ei kohtele minua yhtä huonosti, mutta hän yrittää hallita. Hän tekee sen hyvin epäsuorasti ja lempeän piikittelevästi, jos niin voi sanoa. Niihin on vaikea tarttua.
Pelkään tarttua anopin sanomisiin, koska pelkään epämiellyttävää oloa, joka kohtaamisesta voi seurata. Anoppini ottaa marttyyrin roolin ja sitten koen olevani paha, vaikka tarkoituksenani olisi tehdä asioista loppu. Loppu asioista, jotka kuuluvat minun oikeuksiin ja velvollisuuksiini. Pelkään myös tilanteen aiheuttamaa häpeää meille molemmille. Sen kestäminen on vaikeaa. Se pitäisi kohdata ja sen aion tehdä. Minun vain pitää osata ottaa tunteisiini etäisyyttä, jotta ei päästele suustani mitä sattuu tilanteessa.
Anopin käytös ei siis ole mielestäni ollenkaan esimerkillistä. Olen kova kritisoimaan sitä. Syykin on selvä. Meissä on paljon samaa. Olen ollut hallitseva persoona parisuhteessa. En ole kuunnellut mieheni tarpeita. Toivon, etten ole ollut yhtä julma kuin anoppi, mutta korjattavaa minulla on.
Olen oppinut kuuntelemaan miestäni paremmin, enkä jyrää hänen mielipiteitään. Olen joustanut mielipiteissäni. Ehkä voisin vielä enemmän joustaa, tosin koen olevani aika hyvällä mallilla tässä asiassa. Siinä voisin petrata, etten arvostelisi miestäni. Sitä teen lähinnä lasten kasvatukseen liittyvissä asioissa. Olen siinä tosin julma. En halua, että mies kohtelee lapsiamme niin kuin tekee. Olen mielestäni oikeassa sisällöllisesti, mutta tapani esittää asia on syyllistävä, arvosteleva ja alistava. Ei kannustava, ymmärtäväinen ja keskusteleva.
Epäterveellisestä ruoasta luopuminen
Olen ollut vehnättömällä ja sokerittomalla ruokavaliolla jonkun viikon. Taas kun oltiin anopilla, syömiseni riistäytyi käsistä. Huomasin oireideni palanneen, jotka olivat jo jonkin aikaa olleet poissa. Nyt ymmärsin, että minun on muutettava ruokavaliotani lopullisesti. Tuolla tavalla en saa repsahtaa. Herkkuja saan toki syödä, mutta kohtuudella.
Tarvitsin repsahduksen, jotta olen valmis satsaamaan entistä enemmän ajatusta ja rahaa ruokavaliooni. Olen monesti kirjoittanut luopumisen vaikeudesta. Terveelliseen ruokavalioon siirtyminen on ollut yksi hankaluus. Nyt olen valmis luopumaan entistä enemmän epäterveellisestä ruoasta. Tiedän repsahtavani, mutta sallin sen, koska tiedän sisimmässäni mihin suuntaan olen menossa. Vaikeita paikkoja ovat, kun menen kylään. En voi vastustaa herkkuja. Nyt ei ole enää vaihtoehtona. On oltava tiukka, sopivasti. Hyvinvointini vuoksi olen valmis muutokseen.
Tarvitsin repsahduksen, jotta olen valmis satsaamaan entistä enemmän ajatusta ja rahaa ruokavaliooni. Olen monesti kirjoittanut luopumisen vaikeudesta. Terveelliseen ruokavalioon siirtyminen on ollut yksi hankaluus. Nyt olen valmis luopumaan entistä enemmän epäterveellisestä ruoasta. Tiedän repsahtavani, mutta sallin sen, koska tiedän sisimmässäni mihin suuntaan olen menossa. Vaikeita paikkoja ovat, kun menen kylään. En voi vastustaa herkkuja. Nyt ei ole enää vaihtoehtona. On oltava tiukka, sopivasti. Hyvinvointini vuoksi olen valmis muutokseen.
maanantai 21. heinäkuuta 2014
Uuden työroolin haasteet
Olen saanut ajatukseni selkiytymään "työurani" suhteen. Tiedän, millaista työtä haluan tehdä. Selattuani työpaikkailmoituksia läpi huomasi, että vastaaviin tehtäviin liittyy usein esimiestehtävät. Ajattelin aiemmin, että haluaisin olla esimiehenä. Olen kuitenkin ymmärtänyt, että tahtoni esimiestehtäviin on tullut ulkoapäin. Kukaan ei ole minua ohjannut sinne, vaan olen pyrkinyt kyseisellä statuksella hakemaan hyväksyntää. Tällä perusteella en halua enää esimiestehtäviin.
Tutustuttuani ilmoituksiin olin sitä mieltä, etten halua esimieheksi. Aloin pohtia syitä tälle, koska esimiesvastuusta kieltäytyminen voi vaikeuttaa pääsemistä minua kovasti kiinnostaviin työtehtäviin. Ensimmäisenä minulle tuli mieleen esimiehelle kuuluva vastuu. Olen huono vastuunkantaja. Välttelen sitä mielelläni, jos sitä ei ole minulle suoraan määrätty. Jos olen jostakin vastuussa, niin kannan silloin vastuuni. Tosin olen epävarma päätöksentekijä, jos minulla ei ole riittävästi tietoa. Kun pohdin vastuukysymystä ymmärsin, ettei kyse ole vain vastuusta. Olen missä asemassa tahansa olen aina vastuussa tekemisestäni.
Pohdittuani esimiestehtävää tarkemmin tuli mieleeni kehityskeskustelut. Jostakin syystä ne aiheuttavat minussa pelkoa. Yksi syy on toki se, että en ole itse käynyt ikääni nähden pitkän työuran aikana kovin montaa kehityskeskustelua. Tuntuu vaikealta pitää kehityskeskusteluja, jos minulla ei ole mallia. Siitä ajatukset jatkoivat matkaansa ja ymmärsin todellisen syyn, miksi en halua esimiestehtäviin.
Pelkään, kuinka tulen vaikeiden ihmisten kanssa toimeen. Uskallanko antaa heille negatiivista palautetta? Saanko minulle kuuluvan auktoriteettiaseman? Uskallanko kohdata vaikeita tilanteita? Kuinka selviydyn niistä? Kuinka pystyn olemaan esimies minua selvästi vanhemmalle alaiselle? Kuinka voin olla hyvä esimies, jos haluan saada muiden hyväksynnän? Kuinka pystyn ottamaan negatiivista kritiikkiä vastaan?
Suurimmat syyt, miksi en halua esimieheksi ovat, vaikeus ottaa vastuuta, vaikeus tehdä päätöksiä ja pelko kohdata vaikeita ihmisiä ja vaikeita tilanteita.
Kun mietin haluanko oikeasti esimieheksi, en osaa vastata. Pelko on selvä syy sille, etten kovin innokkaasti halua. Tämä saa minut miettimään, onko se silti este esimieheksi kasvamiselle. Haittaako, jos aluksi epäonnistun? Tiedän voivani ottaa opiksi ja tiedän, että saamalla riittävästä tukea selviydyn varmasti. Olen myös kasvun tiellä, joten uskon voivani kehittyä hyväksi esimieheksi. Pidän myös tulevaisuutena hyvin mahdollisena olevani hyvä esimies. En silti halua paljon alaisia enkä halua sen olevan päätyötehtäväni.
Käsittelin äsken syitä sille, miksi en halua esimieheksi. Se tuntui helpommalta, kuin miksi minä haluan esimieheksi. Haluan vaikuttaa asioihin, joihin uskon esimiehenä pystyvän vaikuttamaan. Silti näen, että myös rivityöntekijänä se olisi mahdollista. Esimiehenä minulla vain olisi hallussa suurempia kokonaisuuksia kuin asiantuntijana ainakin kyseisellä sektorilla. Uskoisin yhdessä alaisten kanssa voivani päästä parempaan lopputulokseen kuin yksin. En havittele statusta tai mainetta, haluaisin edes muutamalle ihmiselle antaa inhimillisen esimiehen. Olen nähnyt monenlaista, joten uskoisin voivani antaa alaisille paljon liikaa nöyristelemättä.
Olenko nyt valmis esimieheksi ja haluanko sitä oikeasti? Olen vielä epävarma. Aion silti hakea kyseisiä paikkoja, voin tuoda epävarmuustekijäni haastattelussa ilmi. He joko valitsevat minut tietojen pohjalta tai eivät. Molemmissa tapauksissa olen voittaja. En halua paikkaan, jossa minua ei hyväksytä tällaisena kuin olen. Jos he hyväksyvät ja auttavat kasvamaan rooliini, olen oikeassa paikassa.
Tutustuttuani ilmoituksiin olin sitä mieltä, etten halua esimieheksi. Aloin pohtia syitä tälle, koska esimiesvastuusta kieltäytyminen voi vaikeuttaa pääsemistä minua kovasti kiinnostaviin työtehtäviin. Ensimmäisenä minulle tuli mieleen esimiehelle kuuluva vastuu. Olen huono vastuunkantaja. Välttelen sitä mielelläni, jos sitä ei ole minulle suoraan määrätty. Jos olen jostakin vastuussa, niin kannan silloin vastuuni. Tosin olen epävarma päätöksentekijä, jos minulla ei ole riittävästi tietoa. Kun pohdin vastuukysymystä ymmärsin, ettei kyse ole vain vastuusta. Olen missä asemassa tahansa olen aina vastuussa tekemisestäni.
Pohdittuani esimiestehtävää tarkemmin tuli mieleeni kehityskeskustelut. Jostakin syystä ne aiheuttavat minussa pelkoa. Yksi syy on toki se, että en ole itse käynyt ikääni nähden pitkän työuran aikana kovin montaa kehityskeskustelua. Tuntuu vaikealta pitää kehityskeskusteluja, jos minulla ei ole mallia. Siitä ajatukset jatkoivat matkaansa ja ymmärsin todellisen syyn, miksi en halua esimiestehtäviin.
Pelkään, kuinka tulen vaikeiden ihmisten kanssa toimeen. Uskallanko antaa heille negatiivista palautetta? Saanko minulle kuuluvan auktoriteettiaseman? Uskallanko kohdata vaikeita tilanteita? Kuinka selviydyn niistä? Kuinka pystyn olemaan esimies minua selvästi vanhemmalle alaiselle? Kuinka voin olla hyvä esimies, jos haluan saada muiden hyväksynnän? Kuinka pystyn ottamaan negatiivista kritiikkiä vastaan?
Suurimmat syyt, miksi en halua esimieheksi ovat, vaikeus ottaa vastuuta, vaikeus tehdä päätöksiä ja pelko kohdata vaikeita ihmisiä ja vaikeita tilanteita.
Kun mietin haluanko oikeasti esimieheksi, en osaa vastata. Pelko on selvä syy sille, etten kovin innokkaasti halua. Tämä saa minut miettimään, onko se silti este esimieheksi kasvamiselle. Haittaako, jos aluksi epäonnistun? Tiedän voivani ottaa opiksi ja tiedän, että saamalla riittävästä tukea selviydyn varmasti. Olen myös kasvun tiellä, joten uskon voivani kehittyä hyväksi esimieheksi. Pidän myös tulevaisuutena hyvin mahdollisena olevani hyvä esimies. En silti halua paljon alaisia enkä halua sen olevan päätyötehtäväni.
Käsittelin äsken syitä sille, miksi en halua esimieheksi. Se tuntui helpommalta, kuin miksi minä haluan esimieheksi. Haluan vaikuttaa asioihin, joihin uskon esimiehenä pystyvän vaikuttamaan. Silti näen, että myös rivityöntekijänä se olisi mahdollista. Esimiehenä minulla vain olisi hallussa suurempia kokonaisuuksia kuin asiantuntijana ainakin kyseisellä sektorilla. Uskoisin yhdessä alaisten kanssa voivani päästä parempaan lopputulokseen kuin yksin. En havittele statusta tai mainetta, haluaisin edes muutamalle ihmiselle antaa inhimillisen esimiehen. Olen nähnyt monenlaista, joten uskoisin voivani antaa alaisille paljon liikaa nöyristelemättä.
Olenko nyt valmis esimieheksi ja haluanko sitä oikeasti? Olen vielä epävarma. Aion silti hakea kyseisiä paikkoja, voin tuoda epävarmuustekijäni haastattelussa ilmi. He joko valitsevat minut tietojen pohjalta tai eivät. Molemmissa tapauksissa olen voittaja. En halua paikkaan, jossa minua ei hyväksytä tällaisena kuin olen. Jos he hyväksyvät ja auttavat kasvamaan rooliini, olen oikeassa paikassa.
Edistysaskeliin palaamista
Vaikka mieltäni askarruttaa monet asiat, niin elämässä on koko ajan enemmän ja enemmän hyviä asioita. Vaikka edellisessä postauksessa pohdin suhdettani anoppiin, niin siinäkin on paljon hyvää tapahtunut. Osaan suhtautua aiempaa neutraalimmin hänen juttuihinsa. Asiaa voi ajatella pakenemisena, kun en lähde kaikkiin keskusteluihin mukaan. Näen asian kuitenkin niin, että olen oppinut asettamaan rajoja. Anopilla olisi tarve saada hyväksyntää, mutta minä en lähde toisten haukkumiseen mukaan. Hyväksynnän voin antaa muulla tavalla. Se ei ole minulta pois.
Olen oppinut nauttimaan luonnosta. Aiemmin en voinut kuvitella itseäni luontoon enkä istuskelemaan luonnossa. Nyt näen uudella tavalla luonnon tuoman rauhan. On ihanaa olla ja nauttia. Luonto ja mökki tuovat minulle rauhaa, hetkessä olemista, fiilistelyä ja hyvää oloa. Aikaisemmin en osannut pysähtyä ja vain olla. Nyt luonto tarjoaa rauhoittumista. Olen saanut yhden nautinnonlähteen lisää.
Kesän aikana olen huomannut, että parisuhteellamme on paremmat edellytykset kuin olen luullut. Jotenkin pitäisi arki saada sujumaan, jotta meidän on hyvä olla. Lapsiperheen arki vie meiltä voimat. Vaikka tilanne voisi olla parempi, niin minulla on positiivisia ajatuksia parisuhteesta.
Ihmissuhteet ovat minulle edelleenkin vaikeaa, mutta olen iloinen, miten olen niissä kehittynyt. Uskallan ottaa ihmisiin kontaktia rohkeammin enkä ota henkilökohtaisesti, jos saan negatiivisia kommentteja. Osaan ottaa tunteisiini etäisyyttä, kun keskustelulumppanini puhuu minulle vaikeasta asiasta tai kun koen oloni tavalla tai toisella uhatuksi.
Olen oppinut nauttimaan luonnosta. Aiemmin en voinut kuvitella itseäni luontoon enkä istuskelemaan luonnossa. Nyt näen uudella tavalla luonnon tuoman rauhan. On ihanaa olla ja nauttia. Luonto ja mökki tuovat minulle rauhaa, hetkessä olemista, fiilistelyä ja hyvää oloa. Aikaisemmin en osannut pysähtyä ja vain olla. Nyt luonto tarjoaa rauhoittumista. Olen saanut yhden nautinnonlähteen lisää.
Kesän aikana olen huomannut, että parisuhteellamme on paremmat edellytykset kuin olen luullut. Jotenkin pitäisi arki saada sujumaan, jotta meidän on hyvä olla. Lapsiperheen arki vie meiltä voimat. Vaikka tilanne voisi olla parempi, niin minulla on positiivisia ajatuksia parisuhteesta.
Ihmissuhteet ovat minulle edelleenkin vaikeaa, mutta olen iloinen, miten olen niissä kehittynyt. Uskallan ottaa ihmisiin kontaktia rohkeammin enkä ota henkilökohtaisesti, jos saan negatiivisia kommentteja. Osaan ottaa tunteisiini etäisyyttä, kun keskustelulumppanini puhuu minulle vaikeasta asiasta tai kun koen oloni tavalla tai toisella uhatuksi.
Anopin hyväksyntä
Edelleen minulla on jotakin hampaankolossa suhteessa anooppiini. Olemme olleet jonkinverran tekemisissä ja välimme on ok. Jotkut asiat silti saavat minut kiukkuiseksi, kuten että hän tarjoaa lapsillemme paljon herkkuja ja se kuinka hän puhuu muista ihmisistä ja kuinka hän puhuu minulle joistakin aiheista.
En aikaisemmin ajatellut, että anoppini kuuluisi niihin ihmisiin, jotka ignooraavat minua. Nyt tajusin, ettei hänkään osaa antaa positiivista palautetta, kannustaa ja osoittaa myötätuntoa. Hyvää tarkoittavat asiat jäävät kateuden alle. Minun on vaikea olla tällaisen ihmisen kanssa tekemisissä.
En voi juurikaan ottaa tällaisesta ihmisestä etäisyyttä. Sen verran olen ottanut, mihin olen pystynyt. En enää jatka keskusteluita tietyistä aiheista, koska tiedän mihin ne johtavat. Olen alkanut asettaa rajoja, vaikkakin vieläkin enemmän pitäisi.
Aikaisemmin tällaisten ihmisten kanssa lähdin liiaksi mukaan toisen surkutteluun. Yritin vakuuttaa, että toinen ei ole lihava, ruma, huono kokki, huono siinä, tässä ja tuossa. Nyt en sano asiaan mitään, koska tiedän, että anoppi jatkaa juttua, vaikka en sanokaan mitään.
Nämä keinot eivät riitä. En silti koe oloani hyväksi, vaikkakaan en yleisesti ahdistuneeksikaan. Etäisyys on tehnyt tehtäväänsä ja tuonut rauhaa. Se mistä ärsyynnyn on se, etten saa hyväksyntää. Minua harmittaa kovasti, kun anoppi on antanut toisille lapsenlapsilleen jotakin enemmän. On kyse ajasta tai tavarasta, se kalvaa mieltäni. Pohdin onko toiset lapsetlapset tärkeämpiä kuin meidän lapset. Tämä itseasiassa on tämänhetken vaikein asia suhteessani anoppiin.
Minua vaivaa vaillejäämisen pelko ja hyväksynnän puute. Haluaisin olla tärkeä anopille ja olla hyväksytty hänen silmissä. Niin meistä jokainen toivoo, hyväksyntää ja rakkautta. Siksi minun pitäisi nähdä anopilla olevan sama tarve. Sitä on vain vaikea nähdä, koska anoppi on elämää enemmän nähnyt kuin minä. Mielelläni annan anopille hyvksyntäni, mutta en siten kuin hän haluaa. Voin kiittää asioista, joista olen aidosti iloinen. Voin ignoorata asioita, jotka eivät mielestäni ansaitse huomiota. Tämä ei silti ratkaise sitä, kuinka voin suhtautua, jos koen lapseni eriarvoisiksi verrattuna heidän serkkuihin.
Asioista pitäisi pystyä puhumaan, mutta se ei nyt tunnu hyvältä ratkaisulta, koska en ole varma, että lapsenlapset olisivat eriarvoisia. Voi olla, että olen tällä hetkellä herkkä huomaamaan eriarvoisuutta, vaikka sitä ei oikeasti olisikaan. Voin myös hyväksyä, että lapset ovat eriarvoisia, mutta se ei tunnut hyvältä. Sitten voin vielä fiilistellä asiaa ennen kuin otan asian puheeksi. Jääkööt asia vielä hautumaan.
En aikaisemmin ajatellut, että anoppini kuuluisi niihin ihmisiin, jotka ignooraavat minua. Nyt tajusin, ettei hänkään osaa antaa positiivista palautetta, kannustaa ja osoittaa myötätuntoa. Hyvää tarkoittavat asiat jäävät kateuden alle. Minun on vaikea olla tällaisen ihmisen kanssa tekemisissä.
En voi juurikaan ottaa tällaisesta ihmisestä etäisyyttä. Sen verran olen ottanut, mihin olen pystynyt. En enää jatka keskusteluita tietyistä aiheista, koska tiedän mihin ne johtavat. Olen alkanut asettaa rajoja, vaikkakin vieläkin enemmän pitäisi.
Aikaisemmin tällaisten ihmisten kanssa lähdin liiaksi mukaan toisen surkutteluun. Yritin vakuuttaa, että toinen ei ole lihava, ruma, huono kokki, huono siinä, tässä ja tuossa. Nyt en sano asiaan mitään, koska tiedän, että anoppi jatkaa juttua, vaikka en sanokaan mitään.
Nämä keinot eivät riitä. En silti koe oloani hyväksi, vaikkakaan en yleisesti ahdistuneeksikaan. Etäisyys on tehnyt tehtäväänsä ja tuonut rauhaa. Se mistä ärsyynnyn on se, etten saa hyväksyntää. Minua harmittaa kovasti, kun anoppi on antanut toisille lapsenlapsilleen jotakin enemmän. On kyse ajasta tai tavarasta, se kalvaa mieltäni. Pohdin onko toiset lapsetlapset tärkeämpiä kuin meidän lapset. Tämä itseasiassa on tämänhetken vaikein asia suhteessani anoppiin.
Minua vaivaa vaillejäämisen pelko ja hyväksynnän puute. Haluaisin olla tärkeä anopille ja olla hyväksytty hänen silmissä. Niin meistä jokainen toivoo, hyväksyntää ja rakkautta. Siksi minun pitäisi nähdä anopilla olevan sama tarve. Sitä on vain vaikea nähdä, koska anoppi on elämää enemmän nähnyt kuin minä. Mielelläni annan anopille hyvksyntäni, mutta en siten kuin hän haluaa. Voin kiittää asioista, joista olen aidosti iloinen. Voin ignoorata asioita, jotka eivät mielestäni ansaitse huomiota. Tämä ei silti ratkaise sitä, kuinka voin suhtautua, jos koen lapseni eriarvoisiksi verrattuna heidän serkkuihin.
Asioista pitäisi pystyä puhumaan, mutta se ei nyt tunnu hyvältä ratkaisulta, koska en ole varma, että lapsenlapset olisivat eriarvoisia. Voi olla, että olen tällä hetkellä herkkä huomaamaan eriarvoisuutta, vaikka sitä ei oikeasti olisikaan. Voin myös hyväksyä, että lapset ovat eriarvoisia, mutta se ei tunnut hyvältä. Sitten voin vielä fiilistellä asiaa ennen kuin otan asian puheeksi. Jääkööt asia vielä hautumaan.
lauantai 19. heinäkuuta 2014
Hyväksynnän tarpeesta askel eteenpäin
Ahdistuin taas muutamista ihmisistä elämässäni. Osa heistä on ollut pitkään elämässäni ja osa vähemmän aikaa. Osan kanssa yhteydenpito on ollut tiivistä ja osan kanssa ei yhteydenpitoa ole ollut. Mietittyäni taas muutamia ihmisiä ahdistuin kovasti. Jäin pohtimaan näiden ihmisten yhteistä nimittäjää. He kaikki ovat minua kohtaan erityisen välinpitämättömiä tai kilpailuhenkisiä. Nämä ovat niitä, joilta eniten haluan hyväksyntää. Heitä kohtaan koen suurinta kateutta. Heidän onnea minun on vaikea sietää.
Isäni on ollut etäinen ja kilpailuhenkinen minua kohtaan. Hänen hyväksyntää lapsena kovasti toivoin, mutta sitä en koskaan saanut. Mitä ilmeisemmin edellä mainitsemani ihmiset ovat isäni kaltaisia. Heiltä haluan sen hyväksynnän, jota en isältäni saanut. Heidän kanssaan minulla on epämiellyttävä olo. En tavoita samaa tunnetta isäni kanssa, mutta se on mahdollisesti ollut välillämme.
En tiedä kuinka kohtaisin tällaisia välinpitämättömiä ja itseään korokkeelle nostavia. Koen heidät epämiellyttäviksi, mutta silti olen usein heidän seurassaan. Olen ottanut heihin etäisyyttä, mutta heidät kohtaamalla voisin oppia enemmän. En vain ole ollut siihen valmis. Olen mitä ilmeisemmin tarvinnut etäisyyden, että näen heidän epävarmuutensa, heikkoutensa ja suhtautumisensa minuun. Nyt minun on helpompi nousta tilanteen yläpuolelle. Heidän yläpuolelleen en halua nousta. En vain halua tilanteiden jäävän kaivamaan välillemme. En vain tiedä, kuinka sen tekisin.
Uskon, että kohtaamalla ihminen muualla kuin somessa, olisi helpompaa. Somessa ihmiset näyttävät vain parhaat puolensa, joka saa minut ahdistuneeksi, vaikka tiedän elämän olevan siellä vain pieni osa ihmisestä.
Kuinka oikeassa elämässä voisin kohdata tällaisen ihmisen? Olen tällaisten ihmisten kanssa epävarma, mikä vaikeuttaa asiaa. En halua näyttää heille heikkouttani, minkä vuoksi olen helposti syrjäänvetäytyvä tai hyvin hyökkäävä tai puolustautuva. Minä yritän siis pitää tiukasti kiinni omasta hyvyydestäni, koska koen heidän pyrkivän polkemaan minua alaspäin. Omien heikkouksien piilottaminen on olennainen asian. Jos uskallan näyttää heikkouteni, minun ei ole tarve nykyiselle käytökselleni. Voin rohkeasti ottaa tällaiseen ihmiseen kontaktia. Meistä ei tarvitse tulla ystäviä, mutta kilpailutilanne on turha. Jos toinen on iloinen, että epäonnistun jossakin tai olen häntä huonompi, niin kurja juttu. Kurja, että hän on itsestään niin epävarma. Minun ei silti tarvitse kokea epävarmuutta, vaan voin elää elämääni niin kuin tähänkin asti. Minun elämäni ei muutu siitä ainakaan huonompaan suuntaan. Mitä luultavammin olen oppinut itsestäni ja tästä toisesta ihmisestä taas lisää. Minä en tarvitse tällaisen ihmisen hyväksyntää.
Kilpailuviettini tausta on mitä ilmeisemmin peräisin isäsuhteestani. Nyt aion liiallisesta kilpailusta luopua ja enemmänkin nauttia elämästä. Haluan elämääni ne, jotka tukevat ja kannustavat minua. Aion toki kohdata vaikeitakin ihmisiä, mutta tällä hetkellä elämääni mahtuu enemmän avoimia ja positiivisia ihmisiä kuin hyväksikäyttäjiä ja kilpailijoita.
Isäni on ollut etäinen ja kilpailuhenkinen minua kohtaan. Hänen hyväksyntää lapsena kovasti toivoin, mutta sitä en koskaan saanut. Mitä ilmeisemmin edellä mainitsemani ihmiset ovat isäni kaltaisia. Heiltä haluan sen hyväksynnän, jota en isältäni saanut. Heidän kanssaan minulla on epämiellyttävä olo. En tavoita samaa tunnetta isäni kanssa, mutta se on mahdollisesti ollut välillämme.
En tiedä kuinka kohtaisin tällaisia välinpitämättömiä ja itseään korokkeelle nostavia. Koen heidät epämiellyttäviksi, mutta silti olen usein heidän seurassaan. Olen ottanut heihin etäisyyttä, mutta heidät kohtaamalla voisin oppia enemmän. En vain ole ollut siihen valmis. Olen mitä ilmeisemmin tarvinnut etäisyyden, että näen heidän epävarmuutensa, heikkoutensa ja suhtautumisensa minuun. Nyt minun on helpompi nousta tilanteen yläpuolelle. Heidän yläpuolelleen en halua nousta. En vain halua tilanteiden jäävän kaivamaan välillemme. En vain tiedä, kuinka sen tekisin.
Uskon, että kohtaamalla ihminen muualla kuin somessa, olisi helpompaa. Somessa ihmiset näyttävät vain parhaat puolensa, joka saa minut ahdistuneeksi, vaikka tiedän elämän olevan siellä vain pieni osa ihmisestä.
Kuinka oikeassa elämässä voisin kohdata tällaisen ihmisen? Olen tällaisten ihmisten kanssa epävarma, mikä vaikeuttaa asiaa. En halua näyttää heille heikkouttani, minkä vuoksi olen helposti syrjäänvetäytyvä tai hyvin hyökkäävä tai puolustautuva. Minä yritän siis pitää tiukasti kiinni omasta hyvyydestäni, koska koen heidän pyrkivän polkemaan minua alaspäin. Omien heikkouksien piilottaminen on olennainen asian. Jos uskallan näyttää heikkouteni, minun ei ole tarve nykyiselle käytökselleni. Voin rohkeasti ottaa tällaiseen ihmiseen kontaktia. Meistä ei tarvitse tulla ystäviä, mutta kilpailutilanne on turha. Jos toinen on iloinen, että epäonnistun jossakin tai olen häntä huonompi, niin kurja juttu. Kurja, että hän on itsestään niin epävarma. Minun ei silti tarvitse kokea epävarmuutta, vaan voin elää elämääni niin kuin tähänkin asti. Minun elämäni ei muutu siitä ainakaan huonompaan suuntaan. Mitä luultavammin olen oppinut itsestäni ja tästä toisesta ihmisestä taas lisää. Minä en tarvitse tällaisen ihmisen hyväksyntää.
Kilpailuviettini tausta on mitä ilmeisemmin peräisin isäsuhteestani. Nyt aion liiallisesta kilpailusta luopua ja enemmänkin nauttia elämästä. Haluan elämääni ne, jotka tukevat ja kannustavat minua. Aion toki kohdata vaikeitakin ihmisiä, mutta tällä hetkellä elämääni mahtuu enemmän avoimia ja positiivisia ihmisiä kuin hyväksikäyttäjiä ja kilpailijoita.
Kohti itseni toteuttamista
Kesän aikana olen oppinut taas enemmän itsestäni. Olen entistä vakuuttuneempi, että minun on kuunneltava itseäni ja mentävä sen mukaan. Tällä tarkoitan mm. yksinäisyyden tarvetta, aikaa parisuhteelle ja ruokavaliotani. Uskon tietäväni aika hyvin, mitä haluan ja tarvitsen kyseisissä asioissa, en vain toteuta niitä. Tämä on hyvin tyypillistä minua. Minun pitäisi ottaa enemmän vastuuta asioista, mutta en tee sitä, koska pääsen liukenemaan niistä tilanteista.
Nyt on aika pyrkiä muutokseen. Ei aina mennä sieltä mistä aita on matalin, vaan omia fiiliksiä kuunnellen. Sitä minä haluan, mutta jokin estää toimimasta niin. Osa syy on luopumisen vaikeus esimerkiksi ruokavaliossa. Olen silti vakuuttunut, että muutos kannattaa tehdä. Osa syy luistamiseen on muutoksen aiheuttama työ. Koen joutuneeni koko elämäni vain tekemään, mutta en ole saanut itselleni mitään. Tässä toki saisin, en vain ole aina valmis työnmäärään. Viimeinen syy on vastuu. Minun on vaikea ottaa asioista vastuuta. En ole elämässäni joutunut siihen ja se vaikeuttaa ennen kaikkea työelämääni.
Nyt kun taas tiedostan asiaa, on minun oltava rohkea ja mennä vaikeita tilanteita päin ja huomata, että monet ovat turhia peikkoja. En pääse elämässä eteenpäin, jos en kokeile ensiksi. Aina voi peräytyä tai vaihtaa suuntaa tai myöntää, että tämä ei ole oikea tie. Pelko ja häpeä on kohdattava. Aiemmin en ollut siihen valmis, mutta nyt olen valmis ylittämään itseäni.
Nyt on aika pyrkiä muutokseen. Ei aina mennä sieltä mistä aita on matalin, vaan omia fiiliksiä kuunnellen. Sitä minä haluan, mutta jokin estää toimimasta niin. Osa syy on luopumisen vaikeus esimerkiksi ruokavaliossa. Olen silti vakuuttunut, että muutos kannattaa tehdä. Osa syy luistamiseen on muutoksen aiheuttama työ. Koen joutuneeni koko elämäni vain tekemään, mutta en ole saanut itselleni mitään. Tässä toki saisin, en vain ole aina valmis työnmäärään. Viimeinen syy on vastuu. Minun on vaikea ottaa asioista vastuuta. En ole elämässäni joutunut siihen ja se vaikeuttaa ennen kaikkea työelämääni.
Nyt kun taas tiedostan asiaa, on minun oltava rohkea ja mennä vaikeita tilanteita päin ja huomata, että monet ovat turhia peikkoja. En pääse elämässä eteenpäin, jos en kokeile ensiksi. Aina voi peräytyä tai vaihtaa suuntaa tai myöntää, että tämä ei ole oikea tie. Pelko ja häpeä on kohdattava. Aiemmin en ollut siihen valmis, mutta nyt olen valmis ylittämään itseäni.
torstai 17. heinäkuuta 2014
Häpeä parisuhteessamme
Olen tiedostanut häpeän merkityksen parisuhteessamme. Olemme miehen kanssa selvästikin antihäpeäpariskunta. Meillä molemmille on paljon turhaa häpeää taakkanamme. Viimepäivinä on ollut ihana huomata kuinka me olemme miehen kanssa uppoutuneet toisiimme, vaikka häpeää on havaittavissa. Ilmiselvästi taistelemme sitä vastaan. Yritämme luoda toisiimme yhteyttä häpeästä huolimatta. Molemmat ilmeisesti pohdimme omaa kelpaavuutta toistemme silmissä. Olen havainnut, että epävarmuuteni johtuu parisuhteessa monessa asiassa siitä, että mietin, kelpaanko miehelleni. En uskalla näyttää itsestäni uusia puolia, jos hän pitääkin minua aivan outona.
Järki sanoo, että jos mies ei hyväksy minua tällaisena, niin olen väärän ihmisen kanssa. Silti heittäytyminen on vaikeaa. Pohdin olenko erikoinen ajatusteni kanssa. Olenko erikoinen ihminen? Olenko rakastettava juuri tällaisena? Ajatusten ääneen sanominen on myös siksi vaikeaa, koska en halua mieheni joutuvan häpeämään, jos möläyttelen omituisia asioita.
Tiedän, että parasta olisi vain sanoa ääneen, mitä ajattelen. Se ei vain ole niin helppoa. Puhuimme eräs päivä fantasioista. Mieheni kertoi joitakin hänen fantasioistaan. Minun oli vaikea paljastaa omiani, vaikka ne eivät ole kovin erikoisia. Silti oman haavoittuvaisuuden kohtaaminen oli ylitsepääsemätöntä. Haluan kertoa miehelleni lähes kaiken, koska huomaan sen auttavan meidän suhdetta. Se myös helpottaa minua olemaan entistä avoimempi. Minun on vain jostakin saatava rohkeus kertoa niitä. Mistä minä rohkeuden saan? Minun tekisi mieli sanoa asia niin, etten katso miestäni silmiin. Sekin on parempi kuin olla sanomatta asioita. Haluaisin silti kyetä sanomaan asiat katsomalla silmiin. Olemaan miehelle siinä hetkessä avoin joka mielessä.
Vaikeus olla avoin on peräisin lapsuudesta. Meillä kotona ei puhuttu asioita tai niistä ei ainakaan keskusteltu. En halua sitä. Haluan, ettei meidän välillä ole tabuja.
Järki sanoo, että jos mies ei hyväksy minua tällaisena, niin olen väärän ihmisen kanssa. Silti heittäytyminen on vaikeaa. Pohdin olenko erikoinen ajatusteni kanssa. Olenko erikoinen ihminen? Olenko rakastettava juuri tällaisena? Ajatusten ääneen sanominen on myös siksi vaikeaa, koska en halua mieheni joutuvan häpeämään, jos möläyttelen omituisia asioita.
Tiedän, että parasta olisi vain sanoa ääneen, mitä ajattelen. Se ei vain ole niin helppoa. Puhuimme eräs päivä fantasioista. Mieheni kertoi joitakin hänen fantasioistaan. Minun oli vaikea paljastaa omiani, vaikka ne eivät ole kovin erikoisia. Silti oman haavoittuvaisuuden kohtaaminen oli ylitsepääsemätöntä. Haluan kertoa miehelleni lähes kaiken, koska huomaan sen auttavan meidän suhdetta. Se myös helpottaa minua olemaan entistä avoimempi. Minun on vain jostakin saatava rohkeus kertoa niitä. Mistä minä rohkeuden saan? Minun tekisi mieli sanoa asia niin, etten katso miestäni silmiin. Sekin on parempi kuin olla sanomatta asioita. Haluaisin silti kyetä sanomaan asiat katsomalla silmiin. Olemaan miehelle siinä hetkessä avoin joka mielessä.
Vaikeus olla avoin on peräisin lapsuudesta. Meillä kotona ei puhuttu asioita tai niistä ei ainakaan keskusteltu. En halua sitä. Haluan, ettei meidän välillä ole tabuja.
Läheisyyden merkitys
Moni asia ei elämässäni pääse samalle sijaille kuin läheisyys. Se on minulle tärkeää, vaikka usein sen tarve vaihtelee rajustikin. On ihanaa, kun saa olla lähellä toista ihmistä ja tuntea itsensä hyväksytyksi ja rakastetuksi. Haluaisin niitä hetkiä enemmän kuin saan, mutta kun pääsen käpertymään miehen syliin, moni muu asia unohtuu.
Läheisyys ei ole minulle ongelmaton. Jos mies tekee aloitteen, minun on vaikea olla mukana hetkessä. Jos minä teen aloitteen, se on helpompaa. Syy tälle erolle on se, että minun on vaikea vaihtaa moodiani toiselle. Minä haluan kontrolloida tilannetta. Se on vaikeaa, jos en lähesty miestäni ensiksi. Haluan päästä kontrollista irti, mutta se ei ole niin yksinkertaisesta.
Kontrollini johtuu todennäköisesti pelosta ja häpeästä. Kun minä olen aloitteentekijä, niin olen toisenlaisessa olotilassa kuin miehen ollessa aloitteentekijä. Pelkään miehen ollessa aloitteentekijä, että en kelpaa hänelle. Pelkään hänen huomaavaan kaikki epätäydellisyyteni ja hylkäävän minut sen vuoksi. Mieheni ei ole koskaan suoraan sanonut jostakin asiasta, ettei hän pitäisi. Hän ei vain anna positiivista palautetta, mikä saa minut pelkäämään.
Vietettyämme hetken ilman lapsia, minusta elämä miehen kanssa on tuntunut hyvältä. Olemme päässeet lähemmäksi toisiamme. Olemme molemmat nauttineet hetkistä toistemme seurassa. Meillä vaikuttaisi olevan mahdollisuus vielä vaikka mihin. On vain uskallettava olla haavoittuvainen. On uskallettava kohdata pelot. On uskallettava kohdata häpeä. On uskallettava ottaa riskejä. On uskallettava olla oma itsensä. On uskallettava heittäytyä. On uskallettava antaa toisen olla oma itsensä. On uskallettava luopua kontrollista.
Läheisyys ei ole minulle ongelmaton. Jos mies tekee aloitteen, minun on vaikea olla mukana hetkessä. Jos minä teen aloitteen, se on helpompaa. Syy tälle erolle on se, että minun on vaikea vaihtaa moodiani toiselle. Minä haluan kontrolloida tilannetta. Se on vaikeaa, jos en lähesty miestäni ensiksi. Haluan päästä kontrollista irti, mutta se ei ole niin yksinkertaisesta.
Kontrollini johtuu todennäköisesti pelosta ja häpeästä. Kun minä olen aloitteentekijä, niin olen toisenlaisessa olotilassa kuin miehen ollessa aloitteentekijä. Pelkään miehen ollessa aloitteentekijä, että en kelpaa hänelle. Pelkään hänen huomaavaan kaikki epätäydellisyyteni ja hylkäävän minut sen vuoksi. Mieheni ei ole koskaan suoraan sanonut jostakin asiasta, ettei hän pitäisi. Hän ei vain anna positiivista palautetta, mikä saa minut pelkäämään.
Vietettyämme hetken ilman lapsia, minusta elämä miehen kanssa on tuntunut hyvältä. Olemme päässeet lähemmäksi toisiamme. Olemme molemmat nauttineet hetkistä toistemme seurassa. Meillä vaikuttaisi olevan mahdollisuus vielä vaikka mihin. On vain uskallettava olla haavoittuvainen. On uskallettava kohdata pelot. On uskallettava kohdata häpeä. On uskallettava ottaa riskejä. On uskallettava olla oma itsensä. On uskallettava heittäytyä. On uskallettava antaa toisen olla oma itsensä. On uskallettava luopua kontrollista.
lauantai 12. heinäkuuta 2014
Nyt kaikki on hyvin
Elämä on tällä hetkellä mallillaan. Koen saavani päivä päivältä elämästä irti. Saan ihania elämyksiä ja nautintoja. Elämä ei ole vain suorittamista ja odottamista. Elämä on nauttimista, ihastelua ja hetkessä olemista. En ole tiennyt, että elämä voisi olla tällaista. Ei jatkuvaa pahaa oloa, ei jatkuvaa kiukkua, ei jatkuvaa ahdistusta, ei jatkuvaa negatiivista ympäristöä, ei jatkuvaa kateutta, ei jatkuvaa mustasukkaisuutta, vaan positiivisuutta, uskoa elämän hyviin asioihin, nautintoja, ihania ihmisiä, kasvua, heittäytymistä, hetkessä elämistä.
Olen oppinut luopumaan, jotta saan jotain hyvää tilalle. Olen oppinut näkemään elämän hyviä asioita. Olen oppinut näkemään, ettei ihminen ole läpimätä, jos hänessä on jotakin huonoa. Olen oppinut luottamaan itseeni. Olen oppinut kuuntelemaan sisäistä ääntäni. Olen oppinut antamaan odottamatta vastapalveluksia. Olen oppinut heittäytymään. Olen oppinut elämään. Olen oppinut hyväksymään itseäni. Olen oppinut olemaan ottamatta kaikkea henkilökohtaisesti. Olen oppinut paljon viimeisten vuosien aikana. Nyt tämä työ kantaa hedelmää.
Kehittyminen tapahtuu hyppäyksittäin. Viimeisten kuukausien aikana edistyminen on ollut hurjaa. Täytyy kiittää siitä hyvää ystävääni, joka hyväksyy minun tällaisena kuin olen. Olemme käyneet paljon syvällisiä keskusteluna, joista olen hyötynyt paljon. Lapseni ovat saaneet aikaiseksi kehittymisprosessin ja heidän kautta peilaan omaa toimintaani. Ihanat lapseni <3 Miehellekin haluan antaa kiitosta. Hän on kestänyt minua huonosta käytöksestäni huolimatta. Nyt haluan miehelleni antaa takaisin vuosien varrelta uupunut hyvä. Te kaikki mainitsemani olette minulle rakkaita <3 Toivon voivani antaa takaisin vähintään saman verran kuin olen heiltä saanut.
Uskon muidenkin pystyvän samaan kuin minä. Polku on kivinen ja pitkä, mutta antoisa. Te jotka olette blogiani lukeneet, olette syystä täällä. Jos olette etsimässä hyvinvointia, uskokaa siihen. Te olette ansainneet kaiken hyvän. Olette itse vastuussa elämästänne, joten ottakaa elämä omiin käsiinne. Kuunnelkaa sisäistä ääntänne, eläkää tässä ja nyt, ottakaa elämä vastaan sellaisen kuin se tulee, uskokaa selviytymiseen vaikeidenkin hetkien aikana, ottakaa kaikki tunteenne vastaan ja nauttikaa elämästä. Elämä voi olla ihanaa, jos vain annatte itsellenne luvan siihen.
Olen oppinut luopumaan, jotta saan jotain hyvää tilalle. Olen oppinut näkemään elämän hyviä asioita. Olen oppinut näkemään, ettei ihminen ole läpimätä, jos hänessä on jotakin huonoa. Olen oppinut luottamaan itseeni. Olen oppinut kuuntelemaan sisäistä ääntäni. Olen oppinut antamaan odottamatta vastapalveluksia. Olen oppinut heittäytymään. Olen oppinut elämään. Olen oppinut hyväksymään itseäni. Olen oppinut olemaan ottamatta kaikkea henkilökohtaisesti. Olen oppinut paljon viimeisten vuosien aikana. Nyt tämä työ kantaa hedelmää.
Kehittyminen tapahtuu hyppäyksittäin. Viimeisten kuukausien aikana edistyminen on ollut hurjaa. Täytyy kiittää siitä hyvää ystävääni, joka hyväksyy minun tällaisena kuin olen. Olemme käyneet paljon syvällisiä keskusteluna, joista olen hyötynyt paljon. Lapseni ovat saaneet aikaiseksi kehittymisprosessin ja heidän kautta peilaan omaa toimintaani. Ihanat lapseni <3 Miehellekin haluan antaa kiitosta. Hän on kestänyt minua huonosta käytöksestäni huolimatta. Nyt haluan miehelleni antaa takaisin vuosien varrelta uupunut hyvä. Te kaikki mainitsemani olette minulle rakkaita <3 Toivon voivani antaa takaisin vähintään saman verran kuin olen heiltä saanut.
Uskon muidenkin pystyvän samaan kuin minä. Polku on kivinen ja pitkä, mutta antoisa. Te jotka olette blogiani lukeneet, olette syystä täällä. Jos olette etsimässä hyvinvointia, uskokaa siihen. Te olette ansainneet kaiken hyvän. Olette itse vastuussa elämästänne, joten ottakaa elämä omiin käsiinne. Kuunnelkaa sisäistä ääntänne, eläkää tässä ja nyt, ottakaa elämä vastaan sellaisen kuin se tulee, uskokaa selviytymiseen vaikeidenkin hetkien aikana, ottakaa kaikki tunteenne vastaan ja nauttikaa elämästä. Elämä voi olla ihanaa, jos vain annatte itsellenne luvan siihen.
perjantai 11. heinäkuuta 2014
Lupa muutoksille
Tänään olen ollut fiiliksissä. Jotain hyvää tapahtui elämässäni. En ole tehnyt mitään erikoista, mutta olen nauttinut päivästä, perheestä ja arjesta. Olen ollut kiitollinen siitä, mitä minulla on.
Pääsin tänään itselleni uusiin ulottuvuuksiin. Koin saavani entistä enemmän kosketusta sisimpääni. Löysin sisäisen myönnytyksen uudelle suunnalleni elämässäni. Opin hyväksymään, että voin muuttaa mieltäni ja vaihtaa suuntaani elämässäni. Nyt valitsemani suunta ei ole välttämättä elämäni lopullinen polku. Annoin itselleni luvan, että saan tulevaisuudessa muuttaa suuntaa uudestaan, jos siltä tuntuu.
Tein tänään ratkaisun siitä, mitä haluaisin tulevalta työltä. Se tuntuu omalta näin teoriassa. Tietenkään en voi tietää lopullisesti ennen kuin olen kokeillut. Sain silti sisäisen luvan lähteä uudelle polulle. Annoin samalla itselleni luvan palata vanhaan tai etsiä toinen tie, jos en koe valitsemaani työuraani omaksi. Olen niin fiiliksissä! Tätä olen kaivannut ja tätä haluan! En malta odottaa.
Olen antanut myönnytyksen myös uudelle ruokavaliolleni. Tällä hetkellä haen itselleni sopivaa ruokavaliota. Tärkeintä ei ole siinä pysyminen, vaan itseni kuunteleminen. Elimistöni tarpeet voivat ja saavat muuttua.
Kun olen antanut itselleni luvan muutoksille, ymmärrän syyn sille, miksi muutokset ovat olleet minulle vaikeita. Olen aikaisemmin ajatellut tai kokenut, että muutos on merkki epäonnistumisesta. Olen mieltänyt, että minun pitää valita suunta nyt eikä sitä voi muuttaa. Jos muutosta tarvitaan, johtuu se minun heikkoudestani eikä minun tarpeistani. Olen ollut hakoteillä ja pahasti.
Nyt minulla on lupa muuttaa mieltäni niin paljon kuin haluan. Nyt minulla on lupa kuunnella itseäni. Nyt minulla on lupa elää ja nauttia. Nyt minun elämäni vasta alkaa! Elämä on elämää vasta sitten, kun uskaltaa elää. Jos pelkää, ei uskalla elää. Nyt minäkin uskallan lähteä kohti elämää, kun olen antanut itselleni luvan kaikelle uudelle, jännittävälle ja ihanalle. Vastainkäymisistä selviää, mutta ei aina ilman kolhuja.
Pääsin tänään itselleni uusiin ulottuvuuksiin. Koin saavani entistä enemmän kosketusta sisimpääni. Löysin sisäisen myönnytyksen uudelle suunnalleni elämässäni. Opin hyväksymään, että voin muuttaa mieltäni ja vaihtaa suuntaani elämässäni. Nyt valitsemani suunta ei ole välttämättä elämäni lopullinen polku. Annoin itselleni luvan, että saan tulevaisuudessa muuttaa suuntaa uudestaan, jos siltä tuntuu.
Tein tänään ratkaisun siitä, mitä haluaisin tulevalta työltä. Se tuntuu omalta näin teoriassa. Tietenkään en voi tietää lopullisesti ennen kuin olen kokeillut. Sain silti sisäisen luvan lähteä uudelle polulle. Annoin samalla itselleni luvan palata vanhaan tai etsiä toinen tie, jos en koe valitsemaani työuraani omaksi. Olen niin fiiliksissä! Tätä olen kaivannut ja tätä haluan! En malta odottaa.
Olen antanut myönnytyksen myös uudelle ruokavaliolleni. Tällä hetkellä haen itselleni sopivaa ruokavaliota. Tärkeintä ei ole siinä pysyminen, vaan itseni kuunteleminen. Elimistöni tarpeet voivat ja saavat muuttua.
Kun olen antanut itselleni luvan muutoksille, ymmärrän syyn sille, miksi muutokset ovat olleet minulle vaikeita. Olen aikaisemmin ajatellut tai kokenut, että muutos on merkki epäonnistumisesta. Olen mieltänyt, että minun pitää valita suunta nyt eikä sitä voi muuttaa. Jos muutosta tarvitaan, johtuu se minun heikkoudestani eikä minun tarpeistani. Olen ollut hakoteillä ja pahasti.
Nyt minulla on lupa muuttaa mieltäni niin paljon kuin haluan. Nyt minulla on lupa kuunnella itseäni. Nyt minulla on lupa elää ja nauttia. Nyt minun elämäni vasta alkaa! Elämä on elämää vasta sitten, kun uskaltaa elää. Jos pelkää, ei uskalla elää. Nyt minäkin uskallan lähteä kohti elämää, kun olen antanut itselleni luvan kaikelle uudelle, jännittävälle ja ihanalle. Vastainkäymisistä selviää, mutta ei aina ilman kolhuja.
Luopumista, mutta mistä
Muutaman päivän ajan minulla on ollut kova halu luopua tavaroistani. Olen käynyt lähes kaikki tavarani läpi, mutta en koe enää voivani luopua mistään, koska minulla ei ole juurikaan mistä luopua. Olen kahlannut tavarani niin monta kertaa jo läpi, että korkeintaan joistakin yksittäisistä voin luopua. Vaatteitakaan minulla ei ole nimeksikään enää. En haluaisi kaikesta luopua, koska joudun ostamaan uusia ja se ei nyt ole vaihtoehto.
Olenkin miettinyt, onko luopumisen tarpeeni tavaroista luopumista vai jotakin muuta. Koska olen kahlannut tavarani läpi moneen kertaan, uskon luopumisen tarpeeni liittyvän johonkin muuhun. En vain ole keksinyt mihin. Ympäripyöreitä ajatuksia on tullut, kuten kontrolli. Kontrolloin niin paljon asioita, että kontrollin pilkkominen osiin tuntuu vaikealta. Melkeinpä voisi sanoa, että haluan pitää joka asiassa langat käsissä. Luovuuteen ja yllätyksellisyyteen ei ole elämässäni tilaa, koska silloin en pysty hallitsemaan tilannetta.
Miksi minun pitää kontrolloida asioita? Koska pelkään. Pelkään mahdollista häpeää ja syyllistymistä. Pelkään kuinka selviydyn tilanteesta. Pelkään hylätyksi tulemista, jos epäonnistun. Pelkään kohdata asioita sellaisina kuin ne ovat. Pelkään riittämättömyyttäni.
Miksi pelkään? Koska tiedän mitä on ulkopuolisuus ja yksinäisyys. En halua sitä enää. En halua olla liian erilainen kuin muut. Haluan olla hyväksytty ja rakastettu. En halua ottaa riskejä. Ihailen ihmisiä, jotka ottavat riskejä epäonnistua. Miksipä en olisi yksi heistä? Miksipä en kaadu ja nouse ylpeänä pystyyn ja ota opiksi, jos ihailen sellaisia ihmisiä? Niin miksipä en?
Olenkin miettinyt, onko luopumisen tarpeeni tavaroista luopumista vai jotakin muuta. Koska olen kahlannut tavarani läpi moneen kertaan, uskon luopumisen tarpeeni liittyvän johonkin muuhun. En vain ole keksinyt mihin. Ympäripyöreitä ajatuksia on tullut, kuten kontrolli. Kontrolloin niin paljon asioita, että kontrollin pilkkominen osiin tuntuu vaikealta. Melkeinpä voisi sanoa, että haluan pitää joka asiassa langat käsissä. Luovuuteen ja yllätyksellisyyteen ei ole elämässäni tilaa, koska silloin en pysty hallitsemaan tilannetta.
Miksi minun pitää kontrolloida asioita? Koska pelkään. Pelkään mahdollista häpeää ja syyllistymistä. Pelkään kuinka selviydyn tilanteesta. Pelkään hylätyksi tulemista, jos epäonnistun. Pelkään kohdata asioita sellaisina kuin ne ovat. Pelkään riittämättömyyttäni.
Miksi pelkään? Koska tiedän mitä on ulkopuolisuus ja yksinäisyys. En halua sitä enää. En halua olla liian erilainen kuin muut. Haluan olla hyväksytty ja rakastettu. En halua ottaa riskejä. Ihailen ihmisiä, jotka ottavat riskejä epäonnistua. Miksipä en olisi yksi heistä? Miksipä en kaadu ja nouse ylpeänä pystyyn ja ota opiksi, jos ihailen sellaisia ihmisiä? Niin miksipä en?
torstai 10. heinäkuuta 2014
Itseni kuunteleminen
En voi erehtyä siinä, että minun tarpeitani ei ole osattu lapsena kuunnella. Jos olisi osattu kuunnella, osaisin kuunnella itseäni. Osaisin ja pystyisin kuuntelemaan perhettäni paremmin, jos minulla olisi taitoa kuunnella itseäni. Sitä taitoa minulla ei ole ollut, mutta sen taidon haluan oppia.
Kun olen lukenut muiden kokemuksia kasvuprosessissa, on ollut ihana huomata miten hyvältä se heistä on tuntunut. Muiden tarinoiden lukeminen on tuntunut hyvälle. Heidän välittämää hyvää oloa kaipaan. Kasvuprosesseissa on ollut olennaisessa osassa itsensä kuunteleminen. Se joka minulta pitkälti puuttuu.
Olen parin viimeisen vuoden ajan alkanut kuunnella itseäni entistä enemmän. Askeleet ovat olleet pieniä, mutta siitä se lähtee. Ensimmäinen suurempi oivallukseni itseni kuuntelemisessa on ollut työkuvioiden suunta, joskin asia on vielä kesken.
Se mikä minua eniten tässä prosessissa hidastaa on se, että minun pitää luopua jostakin, jotta voin saada joitan muuta tilalle. Se nimenomaan on minun ongelmani. En kuuntele, mitä keho sanoo. Voi myös olla, että kuulen kehon viestin, mutta toimin vastoin sisäistä ääntäni. Tiedän jo toimiessani tai päätöstä tehdessäni, että nyt menen väärille poluille. Ihmissuhteissa tämä ongelma näkyy. Pidän kavereista kiinni, joista pitäisi luopua. Olenkin nyt luopunut joistakin ja minusta tuntuu, että tulen luopumaan taas lisää. Haluaisin vain tilalle uusia ihmisiä, mutta mistä.
Tällä hetkellä olennaisimmat puutteet itseni kuuntelemisessa liittyvät oman ajan ottamiseen. On sitten kyse liikkumisesta, ystävien treffaamisesta tai itseni huolehtimisesta. Luultavasti suurin syy itseni ignooraamiseen on mieheni ja hänen reaktionsa. Hän ei kannusta minua, vaan tukee ajatustani, ettei minulla ole oikeutta huolehtia itsestäni ja kuunnella itseäni. Koen syyllisyyttä, jos lähden.
Kun olen lukenut muiden kokemuksia kasvuprosessissa, on ollut ihana huomata miten hyvältä se heistä on tuntunut. Muiden tarinoiden lukeminen on tuntunut hyvälle. Heidän välittämää hyvää oloa kaipaan. Kasvuprosesseissa on ollut olennaisessa osassa itsensä kuunteleminen. Se joka minulta pitkälti puuttuu.
Olen parin viimeisen vuoden ajan alkanut kuunnella itseäni entistä enemmän. Askeleet ovat olleet pieniä, mutta siitä se lähtee. Ensimmäinen suurempi oivallukseni itseni kuuntelemisessa on ollut työkuvioiden suunta, joskin asia on vielä kesken.
Se mikä minua eniten tässä prosessissa hidastaa on se, että minun pitää luopua jostakin, jotta voin saada joitan muuta tilalle. Se nimenomaan on minun ongelmani. En kuuntele, mitä keho sanoo. Voi myös olla, että kuulen kehon viestin, mutta toimin vastoin sisäistä ääntäni. Tiedän jo toimiessani tai päätöstä tehdessäni, että nyt menen väärille poluille. Ihmissuhteissa tämä ongelma näkyy. Pidän kavereista kiinni, joista pitäisi luopua. Olenkin nyt luopunut joistakin ja minusta tuntuu, että tulen luopumaan taas lisää. Haluaisin vain tilalle uusia ihmisiä, mutta mistä.
Tällä hetkellä olennaisimmat puutteet itseni kuuntelemisessa liittyvät oman ajan ottamiseen. On sitten kyse liikkumisesta, ystävien treffaamisesta tai itseni huolehtimisesta. Luultavasti suurin syy itseni ignooraamiseen on mieheni ja hänen reaktionsa. Hän ei kannusta minua, vaan tukee ajatustani, ettei minulla ole oikeutta huolehtia itsestäni ja kuunnella itseäni. Koen syyllisyyttä, jos lähden.
keskiviikko 9. heinäkuuta 2014
Lasten kiukun kohtaamisen vaikeus
Mikä minulle on tullut, kun lapsille pitää huutaa? En aikaisemmin menettänyt tällä tavalla pinnaani. Nyt huudan kovaa ja liian usein. En jaksa lapsieni tottelemattomuutta. Mielestäni jaksoin sitä pitkän aikaa paremmin. En ainakaan huutanut. Ehkä lapsilla on nyt menossa voimakkaampaa uhmaa kuin jokin aika sitten. Se tietenkin voi osin selittää pinnan katkeamisen. Sitä vain en ymmärrä, miksi minun pitää huutaa.
Tietenkin palaan pohtimaan lapsuuttani. Lapsena en saanut ilmaista tahtoani tai tunteitani, vaan jouduin nielemään kaiken. Siitä on vihani kasvanut. Mitä luultavammin kiukustun lapsilleni siitä, että joudun ottamaan heidän temppuilunsa vastaan. En kestä sitä, koska kukaan ei ole ottanut minun kiukkujani koskaan vastaan. En ole saanut mallia, kuinka kestää toisten kiukku tai kuinka lohduttaa kiukuttelevaa lasta. Olen oppinut näitä asioita, kantapään kautta. Silti olen kaukana, että olisin sinut asian kanssa.
Tuntuu epäreilulta, että olen taas antajana. Se ei lohduta yhtään, että minulla on kunniatehtävä. Jaksamistani auttaisi, jos joku tukisi ja kannattelisi minua joskus. Yksi ystäväni niin tekeekin, mutta eniten tietenkin toivoisin sitä mieheltäni. Nämä ovat todennäköisesti suurimpia syitä sille, miksi vihastun. Olen vanhemmilleni ja miehelleni vihainen, koska he eivät ole ottaneet heille kuuluvaa roolia. Koen, että minun pitää, mutta ennen kaikkea haluan ottaa sellaisen roolin, että kestän lasten kiukut, tuen ja kannustan heitä. En vielä tee sitä siinä määrin kuin haluan, koska en ole käsitellyt vihaani. Haluaisin itsekin saada muilta enkä vain antaa. Vihani johtuu siis näistä asioista.
Miten pääsen sinuiksi asioiden kanssa? Vanhempien kohdalla pitää kohdata totuus. Pitää hyväksyä, että vanhempani eivät ole osanneet kuunnella minun tarpeitani. Nyt minun on opeteltava itseni kuuntelu ja hyväksyttävä lapseni tarpeet. Minun on osattava tasapainoilla omani, mieheni ja lasteni tarpeiden välillä. Lapseni eivät osaa kuunnella tarpeitansa, jos en kuuntele heitä. Ikävä kyllä esikoisen kohdalla on työtä tehtävä, muiden lasten kohdalla ei niin paljon.
Miehen kohdalla minun on keskusteltava, mitä haluan. Mieheni tosin tietää, että toivon enemmän tukea ja kannustusta. Tilanne ei ole silti muuttunut. Suurin syy on luultavasti se, että mies kokee olevansa itse antaja eikä saa minulta mitään. Tähän voin toki vaikuttaa niin, että alan enemmän tukea ja kannustaa miestäni. Jos tämä ei tepsi, sitten en tiedä mitä tehdä. Toisaalta olen optimisti. Koska mies kokee samoin kuin minä, luulen hänen antavan hyvää takaisin, jos hän saa hyvää.
Tietenkin palaan pohtimaan lapsuuttani. Lapsena en saanut ilmaista tahtoani tai tunteitani, vaan jouduin nielemään kaiken. Siitä on vihani kasvanut. Mitä luultavammin kiukustun lapsilleni siitä, että joudun ottamaan heidän temppuilunsa vastaan. En kestä sitä, koska kukaan ei ole ottanut minun kiukkujani koskaan vastaan. En ole saanut mallia, kuinka kestää toisten kiukku tai kuinka lohduttaa kiukuttelevaa lasta. Olen oppinut näitä asioita, kantapään kautta. Silti olen kaukana, että olisin sinut asian kanssa.
Tuntuu epäreilulta, että olen taas antajana. Se ei lohduta yhtään, että minulla on kunniatehtävä. Jaksamistani auttaisi, jos joku tukisi ja kannattelisi minua joskus. Yksi ystäväni niin tekeekin, mutta eniten tietenkin toivoisin sitä mieheltäni. Nämä ovat todennäköisesti suurimpia syitä sille, miksi vihastun. Olen vanhemmilleni ja miehelleni vihainen, koska he eivät ole ottaneet heille kuuluvaa roolia. Koen, että minun pitää, mutta ennen kaikkea haluan ottaa sellaisen roolin, että kestän lasten kiukut, tuen ja kannustan heitä. En vielä tee sitä siinä määrin kuin haluan, koska en ole käsitellyt vihaani. Haluaisin itsekin saada muilta enkä vain antaa. Vihani johtuu siis näistä asioista.
Miten pääsen sinuiksi asioiden kanssa? Vanhempien kohdalla pitää kohdata totuus. Pitää hyväksyä, että vanhempani eivät ole osanneet kuunnella minun tarpeitani. Nyt minun on opeteltava itseni kuuntelu ja hyväksyttävä lapseni tarpeet. Minun on osattava tasapainoilla omani, mieheni ja lasteni tarpeiden välillä. Lapseni eivät osaa kuunnella tarpeitansa, jos en kuuntele heitä. Ikävä kyllä esikoisen kohdalla on työtä tehtävä, muiden lasten kohdalla ei niin paljon.
Miehen kohdalla minun on keskusteltava, mitä haluan. Mieheni tosin tietää, että toivon enemmän tukea ja kannustusta. Tilanne ei ole silti muuttunut. Suurin syy on luultavasti se, että mies kokee olevansa itse antaja eikä saa minulta mitään. Tähän voin toki vaikuttaa niin, että alan enemmän tukea ja kannustaa miestäni. Jos tämä ei tepsi, sitten en tiedä mitä tehdä. Toisaalta olen optimisti. Koska mies kokee samoin kuin minä, luulen hänen antavan hyvää takaisin, jos hän saa hyvää.
Uni - mieheni etsintä
Olen alkanut nauttia unien näkemisestä. Parasta on se, että silloin käsittelen itselleni tärkeitä asioita. Se tapahtuu kuin itsestään. Ei siis tarvitse miettimällä miettiä asioita.
Näin taas unen. Siinä oli yksi entisistä poikaystävistä. Olin hänen kanssaan aikoinaan, koska en osannut olla yksin. Unessa hän lähti urheiluleirille. Jostakin syystä yritin etsiä häntä, jotta voisi antaa keltaisen t-paidan hänelle. Häntä en löytänyt, mutta olin hyvillä fiiliksillä kaikesta huolimatta.
Herättyäni en heti muistanut kuka unessa oli. Ajattelin sen olevan mieheni. Tulkitsin unen niin, että yritän etsiä miestäni ja meitä. Koin unen perusteella olevani oikealla tiellä, vaikka vielä en ole löytänyt miestäni.
Olen nähnyt useitakin unia, jossa etsin miestäni. Siksi uskon tämänkin unen olevan sellainen. Sitä en tiedä miksi kyseinen ihminen oli unessani eikä mieheni oikeasti. Kyseinen ihmisen koen vastenmielisenä. Miestäni en, vaikka usein tuntuu vaikealta lähestyä häntä. Tämän takana on enemmänkin pelko ja häpeä. Pelkoa, etten kelpaa tai ettei suhde kanna. Häpeää siitä, jos avoimuuteni on miehelle liikaa, jolloin koen häpeää.
Näin taas unen. Siinä oli yksi entisistä poikaystävistä. Olin hänen kanssaan aikoinaan, koska en osannut olla yksin. Unessa hän lähti urheiluleirille. Jostakin syystä yritin etsiä häntä, jotta voisi antaa keltaisen t-paidan hänelle. Häntä en löytänyt, mutta olin hyvillä fiiliksillä kaikesta huolimatta.
Herättyäni en heti muistanut kuka unessa oli. Ajattelin sen olevan mieheni. Tulkitsin unen niin, että yritän etsiä miestäni ja meitä. Koin unen perusteella olevani oikealla tiellä, vaikka vielä en ole löytänyt miestäni.
Olen nähnyt useitakin unia, jossa etsin miestäni. Siksi uskon tämänkin unen olevan sellainen. Sitä en tiedä miksi kyseinen ihminen oli unessani eikä mieheni oikeasti. Kyseinen ihmisen koen vastenmielisenä. Miestäni en, vaikka usein tuntuu vaikealta lähestyä häntä. Tämän takana on enemmänkin pelko ja häpeä. Pelkoa, etten kelpaa tai ettei suhde kanna. Häpeää siitä, jos avoimuuteni on miehelle liikaa, jolloin koen häpeää.
maanantai 7. heinäkuuta 2014
Muutos parisuhdeajattelussa
Suhde mieheeni on taas mietityttänyt, etenkin se, etten voi miestäni muuttaa enkä odottaa hänen muuttumistaan. Mitä sitten voin tehdä? Haluan itse kehittyä ja haluan mieheni kasvan kanssani. Onko tämä kuitenkin miehen muuttumisen odottamista? Haluan löytää itseni ja sitä kautta näen hyvin epätodennäköisenä, että suhteemme toimii tällaisena.
Aion jatkaa itseni etsimistä. Sitä kautta olen huomannut, kuinka toimin miestäni kohtaan väärin. On paljon tilanteita, joissa olen alkanut toimia toisin esim. huomioin miestäni aiempaa enemmän, teen kotitöitä enemmän jne.. On paljon tilanteita, joissa tiedän toimivani väärin. En vain siinä hetkessä pysty pysäyttämään toimintaani. Sitten on vielä tilanteita, joissa en tajua tekeväni väärin.
Olen päässyt paljon eteenpäin. Viimeisin oivallukseni on, että en voi muuttaa miestäni, mutta voin muuttaa omaa suhtautumistani ja käyttäytymistäni miestä kohtaan. Olemalla avoin, rakastava, kuunteleva, keskusteleva, välittävä, annan miehelle mahdollisuuden olla sitä samaa. Jos hän ei esimerkkini avulla rohkaistu tähän samaan, on suhteemme todennäköisesti menneen talven lumia. Onko tämä muuttumisen odottamista? Ehkä, mutta ajattelen asiaa enemmänkin niin, että olemalla itse sitä mitä haluaa toiselta, voin saada hyvää takaisin. En tule saamaan kaikkea sitä, mitä haluan, mutta voin saada sitä, mitä mies haluaa antaa. Tässä minun on tultava vastaan. Minun on sitten hyväksyttävä se, mitä mies tarjoaa tai siirryttävä elämässä eteenpäin.
En itse ole antanut miehelleni kaikkea, mihin pystynyt. Tästä syystä uskon, ettei miehenikään ole kaikkeaan antanut. Jos annan itse kaikkeni, uskon miehenikin antavan. Sen jälkeen voin pohtia, kohtaavatko toiveeni ja miehen antama. Jos uskallan heittäytyä tähän suhteeseen, miehenikin todennäköisesti uskaltaa tehdä saman. Jos uskallan ottaa riskin, voin saada jotain, mitä en ole edes osannut kuvitella. Jos odotan ensiksi saavani toiselta jotain ennen kuin pystyn itse antamaan, ei suhde kanna pitkälle tai me ei ainakaan voida hyvin. Suhteen tila sen hyvin kertoo.
Tästä asiasta meillä oli puhetta pariterapiassa, mutta en silloin pystynyt sitä sulattaman. En halunnut, että joku sanoo minulle, kuinka tulee toimia. En halua sitä enää. Nyt haluan pohtia asiaa ensiksi itse ja vasta sitten tehdä niin kuin sisäinen minä haluaa.
Mahtava fiilis huomata, että olen sulatellut kyseistä asiaa ja alkanut löytää ratkaisua tähän. Se mitä teen parisuhteemme eteen on nyt sisäistä haluani eikä mieheni tai terapeutin. Näyttää siltä, että olen alkanut löytää sisäistä ääntäni ja minuani.
Aion jatkaa itseni etsimistä. Sitä kautta olen huomannut, kuinka toimin miestäni kohtaan väärin. On paljon tilanteita, joissa olen alkanut toimia toisin esim. huomioin miestäni aiempaa enemmän, teen kotitöitä enemmän jne.. On paljon tilanteita, joissa tiedän toimivani väärin. En vain siinä hetkessä pysty pysäyttämään toimintaani. Sitten on vielä tilanteita, joissa en tajua tekeväni väärin.
Olen päässyt paljon eteenpäin. Viimeisin oivallukseni on, että en voi muuttaa miestäni, mutta voin muuttaa omaa suhtautumistani ja käyttäytymistäni miestä kohtaan. Olemalla avoin, rakastava, kuunteleva, keskusteleva, välittävä, annan miehelle mahdollisuuden olla sitä samaa. Jos hän ei esimerkkini avulla rohkaistu tähän samaan, on suhteemme todennäköisesti menneen talven lumia. Onko tämä muuttumisen odottamista? Ehkä, mutta ajattelen asiaa enemmänkin niin, että olemalla itse sitä mitä haluaa toiselta, voin saada hyvää takaisin. En tule saamaan kaikkea sitä, mitä haluan, mutta voin saada sitä, mitä mies haluaa antaa. Tässä minun on tultava vastaan. Minun on sitten hyväksyttävä se, mitä mies tarjoaa tai siirryttävä elämässä eteenpäin.
En itse ole antanut miehelleni kaikkea, mihin pystynyt. Tästä syystä uskon, ettei miehenikään ole kaikkeaan antanut. Jos annan itse kaikkeni, uskon miehenikin antavan. Sen jälkeen voin pohtia, kohtaavatko toiveeni ja miehen antama. Jos uskallan heittäytyä tähän suhteeseen, miehenikin todennäköisesti uskaltaa tehdä saman. Jos uskallan ottaa riskin, voin saada jotain, mitä en ole edes osannut kuvitella. Jos odotan ensiksi saavani toiselta jotain ennen kuin pystyn itse antamaan, ei suhde kanna pitkälle tai me ei ainakaan voida hyvin. Suhteen tila sen hyvin kertoo.
Tästä asiasta meillä oli puhetta pariterapiassa, mutta en silloin pystynyt sitä sulattaman. En halunnut, että joku sanoo minulle, kuinka tulee toimia. En halua sitä enää. Nyt haluan pohtia asiaa ensiksi itse ja vasta sitten tehdä niin kuin sisäinen minä haluaa.
Mahtava fiilis huomata, että olen sulatellut kyseistä asiaa ja alkanut löytää ratkaisua tähän. Se mitä teen parisuhteemme eteen on nyt sisäistä haluani eikä mieheni tai terapeutin. Näyttää siltä, että olen alkanut löytää sisäistä ääntäni ja minuani.
Antakaa mun olla rauhassa
Nyt mulla on taas sellainen olo, että antakaa mun olla rauhassa. En jaksaisi lapsia. Miehen kanssa voisin olla, mutta en muiden. Silloin todennäköisesti oltaisiin omissa oloissa ainakin suurin osa ajasta.
En jaksa lasten vaatimuksia, en jaksa kiukuttelua, en jaksa kinastelua, en jaksa, en jaksa, en jaksa. Esikoisella on taas menossa rasittava vaihe. Luulen hänen reagoivan tilanteeseen. Tilanne kotona on ollut ihan hyvä. Hän enemmänkin reagoi siihen, että me vanhemmat emme ole jaksaneet olla läsnä. Toki osa kuuluu myös ikään. Esikoinen on rohkaistunut paljon kotona, mikä tietenkin rasittaa meitä vanhempia, koska hän uskaltaa kapinoida.
En jaksa sitä, että meillä vanhemmilla ei ole yhteistä aikaa eikä kauheasti omaakaan. Vuodessa saadaan olla ehkä 4 kertaa kahdestaan. Se on vähän. Toki se on paljon myös meistä kiinni. Me ei osata ottaa aikaa toisillemme. Sitten me puretaan se lapsiin. Väärin, niin väärin, mutta kun muuhun sillä hetkellä ei kykene. Mitäpä sitä sen enempää selittelemään.
Välillä tuntuu, että haluan purkaa pahaa oloani lapsiini. Kai haluan vallantunnetta. Haluan osoittaa, että minä olen vahvempi. Minä olen autoriteetti. Näen melkein tilanteen silmissäni, kun minä olen ollut lapsi ja alistettuna vanhempieni tahtoon. Olen itse joutunut vastaavanlaisiin tilanteisiin. En muista tarkkaan, mutta vahvat epäilyt minulla on siitä.
Kun lapseni äsken käyttäytyi rumasti, pidin häntä tiukasti kiinni, jotta hän ei potki tai lyö minua. Kun pidin häntä ranteista kiinni, tajusin joutuneeni todennäköisesti itse samaan tilanteseen. Minun ranteitani välillä puristaa kurjasti. Olen miettinyt syytä sille, ehkä oivalsin jotain.
Tätä kirjoittaessani minulle tuli ajatus syödä kaikkea hyvää. Samalla tajusin, että en jaksaisi välittää itsestäni niin kuin en lapsistani nyt. Haluaisin satuttaa itseäni. En välittäisi omasta ruokavaliostani, vaan vahingoittaisin itseäni. Tämä on minulle tyypillistä. En jaksa tällaisissa tilanteissa välittää itsestäni. Eihän kukaan välitä minusta, miksi sitten minäkään. Tätä viestiä minä lapsillenikin välitän. Kohta he kokevat itsekin, ettei kukaan välitä heistä. Sitä en halua. Tuntuu vain vaikealta nousta tästä. Niin vai pitääkö minun kohdata totuus? Kukaan ei aidosti välitä minusta ja se on totta. He tekevät sen joko syyllisyyttään tai omaa etua tavoitellakseen. He eivät oikeasti osaa rakastaa minua enkä minä osaa rakastaa muita.
En jaksa lasten vaatimuksia, en jaksa kiukuttelua, en jaksa kinastelua, en jaksa, en jaksa, en jaksa. Esikoisella on taas menossa rasittava vaihe. Luulen hänen reagoivan tilanteeseen. Tilanne kotona on ollut ihan hyvä. Hän enemmänkin reagoi siihen, että me vanhemmat emme ole jaksaneet olla läsnä. Toki osa kuuluu myös ikään. Esikoinen on rohkaistunut paljon kotona, mikä tietenkin rasittaa meitä vanhempia, koska hän uskaltaa kapinoida.
En jaksa sitä, että meillä vanhemmilla ei ole yhteistä aikaa eikä kauheasti omaakaan. Vuodessa saadaan olla ehkä 4 kertaa kahdestaan. Se on vähän. Toki se on paljon myös meistä kiinni. Me ei osata ottaa aikaa toisillemme. Sitten me puretaan se lapsiin. Väärin, niin väärin, mutta kun muuhun sillä hetkellä ei kykene. Mitäpä sitä sen enempää selittelemään.
Välillä tuntuu, että haluan purkaa pahaa oloani lapsiini. Kai haluan vallantunnetta. Haluan osoittaa, että minä olen vahvempi. Minä olen autoriteetti. Näen melkein tilanteen silmissäni, kun minä olen ollut lapsi ja alistettuna vanhempieni tahtoon. Olen itse joutunut vastaavanlaisiin tilanteisiin. En muista tarkkaan, mutta vahvat epäilyt minulla on siitä.
Kun lapseni äsken käyttäytyi rumasti, pidin häntä tiukasti kiinni, jotta hän ei potki tai lyö minua. Kun pidin häntä ranteista kiinni, tajusin joutuneeni todennäköisesti itse samaan tilanteseen. Minun ranteitani välillä puristaa kurjasti. Olen miettinyt syytä sille, ehkä oivalsin jotain.
Tätä kirjoittaessani minulle tuli ajatus syödä kaikkea hyvää. Samalla tajusin, että en jaksaisi välittää itsestäni niin kuin en lapsistani nyt. Haluaisin satuttaa itseäni. En välittäisi omasta ruokavaliostani, vaan vahingoittaisin itseäni. Tämä on minulle tyypillistä. En jaksa tällaisissa tilanteissa välittää itsestäni. Eihän kukaan välitä minusta, miksi sitten minäkään. Tätä viestiä minä lapsillenikin välitän. Kohta he kokevat itsekin, ettei kukaan välitä heistä. Sitä en halua. Tuntuu vain vaikealta nousta tästä. Niin vai pitääkö minun kohdata totuus? Kukaan ei aidosti välitä minusta ja se on totta. He tekevät sen joko syyllisyyttään tai omaa etua tavoitellakseen. He eivät oikeasti osaa rakastaa minua enkä minä osaa rakastaa muita.
sunnuntai 6. heinäkuuta 2014
Työkuvioiden vaihtamisen vaikeuden pohtimista
Edellisen unen myötä jäin miettimään, miksi minun on ollut vaikea luopua siitä työstä, mitä olen tehnyt. Se mitä nyt haluan, ei ole kovin kaukana nykyisestä työtäni. Minun ei siis tarvitse uudelleenkouluttautua tai tehdä juurikaan mitään edistääkseni muutosta.
Syitä on monia, miksi muutos on vaikeaa, mutta mikään niistä ei ole tuntunut pääsyyltä. Ajattelen toki mitä muut ajattelevat, mutta tällainen ympäripyöreä syy ei minua tyydytä. Koenko pettäväni jonkun, jos vaihdan työnkuvaa? Ehkä jollakin tavalla isääni, mutta ei sekään selitys tunnu oikealta.
Tällä hetkellä pätevimmältä syyltä tuntuu se, että olen kouluttautunut tiettyyn ammattiin, joten minun on tehtävä sitä. Minun on siis oltava "kuuliainen" ja pysyttävä raiteilla. Jos en pysy, koen syyllisyyttä. Olenhan syyllinen "sääntöjen rikkomiseen".
Työnkuvan muutos ei ole radikaali, joten muutkin samalla koulutuksella ovat hakeutuneet vastaavanlaisiin tehtäviin. Minä vain olen aina tehnyt niin kuin kuuluu tehdä. Yritän olla erottumatta massasta. Todennäköisesti tämä on se syy, miksi olen pysytellyt kyseisissä työtehtävissä. Toki järkikin on ollut mukana. Alamme työllistää hyvin, joten siirtyminen toisiin tehtäviin voi heikentää työllisyysnäkymiä. Voin aina siirtyä takaisin samoihin tehtäviin, jos työllistyminen on vaikeaa. Kaipa pelkään hieman sitä, ettei paluu olisi niin yksinkertaista. Luotan itseeni ja kykyihini sen verran, että uskon melko vahvasti itseeni. Se pieni hitunen vain on ollut esteenäni.
Syitä on monia, miksi muutos on vaikeaa, mutta mikään niistä ei ole tuntunut pääsyyltä. Ajattelen toki mitä muut ajattelevat, mutta tällainen ympäripyöreä syy ei minua tyydytä. Koenko pettäväni jonkun, jos vaihdan työnkuvaa? Ehkä jollakin tavalla isääni, mutta ei sekään selitys tunnu oikealta.
Tällä hetkellä pätevimmältä syyltä tuntuu se, että olen kouluttautunut tiettyyn ammattiin, joten minun on tehtävä sitä. Minun on siis oltava "kuuliainen" ja pysyttävä raiteilla. Jos en pysy, koen syyllisyyttä. Olenhan syyllinen "sääntöjen rikkomiseen".
Työnkuvan muutos ei ole radikaali, joten muutkin samalla koulutuksella ovat hakeutuneet vastaavanlaisiin tehtäviin. Minä vain olen aina tehnyt niin kuin kuuluu tehdä. Yritän olla erottumatta massasta. Todennäköisesti tämä on se syy, miksi olen pysytellyt kyseisissä työtehtävissä. Toki järkikin on ollut mukana. Alamme työllistää hyvin, joten siirtyminen toisiin tehtäviin voi heikentää työllisyysnäkymiä. Voin aina siirtyä takaisin samoihin tehtäviin, jos työllistyminen on vaikeaa. Kaipa pelkään hieman sitä, ettei paluu olisi niin yksinkertaista. Luotan itseeni ja kykyihini sen verran, että uskon melko vahvasti itseeni. Se pieni hitunen vain on ollut esteenäni.
Uni - työkuvioiden varmistuminen kuurupiilon myötä
Viime yönä leikin piilosta. Olin mitä todennäköisimmin lapsuuden maisemissa. Osa tai oikeastaan moni unessani ollut ihminen oli lapsuudesta tuttu. Me menimme aina parettain piiloon. Kun meidät löydettiin, minä jatkoin piilosta seuraavan kanssa. Fiilikset olivat positiiviset unessa.
Piilossa oleminen liittyy häpeään, mutta en keksi ketä olisin piilossa tai miksi. Häpeä tuntuu kaukaiselta tässä unessa. Ainoa vihje johon pystyin tarttumaan oli opo, joka oli alussa kanssani piilossa. Ajattelen, että piiloilen uravalintani kanssa. Minulla on selkeät intressit muualla kuin mitä olen tehnyt työkseni. En silti ole tehnyt mitään muutoksen eteen. Vuosia sitten oli haussa ihannetyö. En silloin ollut valmis siirtymään sinne. En ollut valmis päästämään irti silloisesta työstäni. Edelleen sellainen työ kiinnostaa, joten irti aion nyt päästää. Seuraan työpaikkoja ja haen sellaisia paikkoja, jotka minua todella kiinnostavat. En ajattele, mitä muut ihmiset ajattelevat.
Unessa oli oma jännityksensä, milloin etsijä löytää meidät. Pelkoa se ei silti ollut. Ehkä uneni kertoi siitä, että olin valmis tulemaan löydetyksi, koska jäin aina uudestaan piiloon. Ehkä olin työkuvioissani selvittänyt pelkoni ja häpeäni, mikä varmistui myös unessa.
Piilossa oleminen liittyy häpeään, mutta en keksi ketä olisin piilossa tai miksi. Häpeä tuntuu kaukaiselta tässä unessa. Ainoa vihje johon pystyin tarttumaan oli opo, joka oli alussa kanssani piilossa. Ajattelen, että piiloilen uravalintani kanssa. Minulla on selkeät intressit muualla kuin mitä olen tehnyt työkseni. En silti ole tehnyt mitään muutoksen eteen. Vuosia sitten oli haussa ihannetyö. En silloin ollut valmis siirtymään sinne. En ollut valmis päästämään irti silloisesta työstäni. Edelleen sellainen työ kiinnostaa, joten irti aion nyt päästää. Seuraan työpaikkoja ja haen sellaisia paikkoja, jotka minua todella kiinnostavat. En ajattele, mitä muut ihmiset ajattelevat.
Unessa oli oma jännityksensä, milloin etsijä löytää meidät. Pelkoa se ei silti ollut. Ehkä uneni kertoi siitä, että olin valmis tulemaan löydetyksi, koska jäin aina uudestaan piiloon. Ehkä olin työkuvioissani selvittänyt pelkoni ja häpeäni, mikä varmistui myös unessa.
lauantai 5. heinäkuuta 2014
Uni Intiasta
Pelkounta katselin taas viimeyönä. Oltiin miehen kanssa Intiassa reissussa. Me maattiin nurmikolla. Meillä oli puolikaarellinen "rantateltta" mukana. Minua alkoi pelottaa, kun kauempaa mies lähestyi meitä. Sanoin siitä miehelleni, mutta eihän siihen reagoinut. Tuntematon mies ensiksi kävi kiertelemässä ja palasi sitten sinne, mistä lähtikin. Sen jälkeen hän lähestyi taas meitä. Siinä vaiheessa pelkäsin jo kovasti. Aavistin, ettei tästä hyvää seuraa. Mies alkoi tutkia tavaroita. Hänellä oli puukko, jolla hän repi miehen repun auki. Meidät ryöstettiin. Mies oli kauhuissaan rahojen menetyksestä. Minä enemmän itse tilanteesta. Yritin kysyä mieheltä, menikö siinä kaikki meidän rahamme, mutta mies ei vastannut.
Jatkoin mitä ilmeisemmin yksin matkaa, koska uni jatkui siten, että yritin etsiä miestäni joka paikasta. En löytänyt häntä, mutta jouduin vaarallisiin tilanteisiin. Miehet suhtautuivat vihamielisesti minuun. En ole varma oliko syynä se, että yritin etsiä miestäni. Kaikki eivät olleet vihamielisiä minua kohtaan.
Unessa oli yksi kohta, jonka muistan jotenkin. Olin teatterissa, kun minua kohtaan oltiin vihamielisiä. Tässä syynä oli se, että etsin miestäni. Onneksi teatterista löytyi ihmisiä, jotka auttoivat minua. He mitä ilmeisemmin olivat saattamassa minua lentokentälle. Unessa he odottivat, että pääsen lähtemään.
Sen jälkeen olin lentokoneessa esikoisen kanssa. Olimme ilmeisesti menossa kotiinpäin, kun lentokone teki pakkolaskun metsikköön. Pelotti vietävästi. Pelkäsin, että nytkö elämä päättyy. Selvittiin melkoisesta reissusta, mutta ei lentomatkasta. Oli ihana olla esikoisen kanssa. Pakkolasku oli jokin "yllätysnumero", joten selvisimme siitä. Uni päättyi siihen. En siis koskaan löytänyt miestäni.
Eilinen päivä oli kotona ok. Olen huomannut miehessä pieniä merkkejä huomioimisesta. Tosi pieniä ja ne ilmenevät usein silloin, kun menen hänen viereensä tai syliin. Olen iloinen näistä muutoksista ja suhtaudun positiivisesti tulevaisuuteemme.
Unen perusteella en ole niin vakuuttunut, että meillä on yhteistä tulevaisuutta. Pelkään, että ero on edessä. Uneni vahvistaa sitä. En vain halua sitä vielä kohdata. Mistä muusta uneni voi kertoa? Ensiksi olen mieheni kanssa ja sitten yksin. Etsin miestäni, mutta en löydä. Mieheni on aina ollut etäinen. Etsin siis hänen sisäistäpuolta, mutta en löydä sitä. Elämä jatkuu siis yksin. Toki unen voi tulkita niin, että jos mies ei löydä sisäistäpuoltaan, tulee ero. Ymmärrän, etten voi miestäni ohjailla sille polulle. Pelkään miehen tekevän sen minun takia tai eroa välttääkseen, jolloin se ei ole sisäistä halua. Se ei johda hyvään lopputulokseen, koska aistin epäaitouden, kun se kohdistuu minuun.
Minulle ei jää vaihtoehdoksi kuin keskittyä omaan kasvuprosessiini ja toivoa, että mieheni lähtee sille polulle myös. Silloin meillä on tulevaisuus yhdessä.
Jatkoin mitä ilmeisemmin yksin matkaa, koska uni jatkui siten, että yritin etsiä miestäni joka paikasta. En löytänyt häntä, mutta jouduin vaarallisiin tilanteisiin. Miehet suhtautuivat vihamielisesti minuun. En ole varma oliko syynä se, että yritin etsiä miestäni. Kaikki eivät olleet vihamielisiä minua kohtaan.
Unessa oli yksi kohta, jonka muistan jotenkin. Olin teatterissa, kun minua kohtaan oltiin vihamielisiä. Tässä syynä oli se, että etsin miestäni. Onneksi teatterista löytyi ihmisiä, jotka auttoivat minua. He mitä ilmeisemmin olivat saattamassa minua lentokentälle. Unessa he odottivat, että pääsen lähtemään.
Sen jälkeen olin lentokoneessa esikoisen kanssa. Olimme ilmeisesti menossa kotiinpäin, kun lentokone teki pakkolaskun metsikköön. Pelotti vietävästi. Pelkäsin, että nytkö elämä päättyy. Selvittiin melkoisesta reissusta, mutta ei lentomatkasta. Oli ihana olla esikoisen kanssa. Pakkolasku oli jokin "yllätysnumero", joten selvisimme siitä. Uni päättyi siihen. En siis koskaan löytänyt miestäni.
Eilinen päivä oli kotona ok. Olen huomannut miehessä pieniä merkkejä huomioimisesta. Tosi pieniä ja ne ilmenevät usein silloin, kun menen hänen viereensä tai syliin. Olen iloinen näistä muutoksista ja suhtaudun positiivisesti tulevaisuuteemme.
Unen perusteella en ole niin vakuuttunut, että meillä on yhteistä tulevaisuutta. Pelkään, että ero on edessä. Uneni vahvistaa sitä. En vain halua sitä vielä kohdata. Mistä muusta uneni voi kertoa? Ensiksi olen mieheni kanssa ja sitten yksin. Etsin miestäni, mutta en löydä. Mieheni on aina ollut etäinen. Etsin siis hänen sisäistäpuolta, mutta en löydä sitä. Elämä jatkuu siis yksin. Toki unen voi tulkita niin, että jos mies ei löydä sisäistäpuoltaan, tulee ero. Ymmärrän, etten voi miestäni ohjailla sille polulle. Pelkään miehen tekevän sen minun takia tai eroa välttääkseen, jolloin se ei ole sisäistä halua. Se ei johda hyvään lopputulokseen, koska aistin epäaitouden, kun se kohdistuu minuun.
Minulle ei jää vaihtoehdoksi kuin keskittyä omaan kasvuprosessiini ja toivoa, että mieheni lähtee sille polulle myös. Silloin meillä on tulevaisuus yhdessä.
perjantai 4. heinäkuuta 2014
Uni - isolta työmaalta
En ehtinyt heti herättyäni kirjoittaa untani. Koetan muistaa sen pääpiirteissään. Olin isolla rakennus(?)työmaalla. Työkoneet tekivät kovasti töitä lähelläni. Tuntui kuin olisin pelissä, jossa on tarkoitus päästä pois hankalasta tilanteesta. Unessani ei ollut pelistä kyse, vaan "aidosta" tilanteesta. Minua pelotti olla työmaalla isojen koneiden keskellä. Luotin kuitenkin itseeni ja siihen, että selviytyisin sieltä pois. Joku tai jokin, en muista oliko se kone vai ihminen, pelasti minut sieltä pois. En olisi halunnut/tarvinnut apua, mutta otin sen vastaan. Ajattelin, että selviän itsekin, mutta otin silti avun vastaan. En tiedä, minne menin sen jälkeen. Olo oli silti voittajaolo. Tuntui hyvältä selvitä tilanteesta niinkin hyvin.
Aamulla herättyäni yhdistin tilanteen terveydentilaani. Uskon selviytyväni tästä.
Aamulla herättyäni yhdistin tilanteen terveydentilaani. Uskon selviytyväni tästä.
torstai 3. heinäkuuta 2014
Päivänpohdintoja
Eilen illalla kirjoitin elämänmuutoksestani, jota kohti aion mennä. Olen siis päästänyt irti vihdoinkin siitä, että saan syödä kaikkea. Ruokavalioni ei ole täysin kohdillaan. Näitä pohdintoja olen kertonut äidilleni tai enemmänkin siitä, että jos minulla on jotain pahempaa kuin pelkkiä vatsaoireita. Kohtasin eilen totuuden. En tule saamaan äidiltäni hyväksyntää, mitä olen hakenut keskusteluillamme.
Eilen illalla kerroin miehelleni totuuden kohtaamisesta. Kertominen vapautti vatsani. Oloni helpottui erittäin paljon. Olin hyvin helpottunut ja ymmärsin, että asioita käsittelemällä voi oikeasti vaikuttaa omaan terveyteen. Minulla on paljon valtaa omaan terveyteen. Mahtava fiilis.
Eilen keslustellessamme sanoin miehelleni, että aion luopua kaikesta tästä kurjuudesta. En halua tällaista elämää. En halua uhrata omaa elämääni, vaan haluan kuunnella itseäni. Sanoin myös, että en halua luopua miehestäni. Koin aidosti sanoneeni miehelleni, että pidän hänestä kiinni, koska haluan meidän olevan perhe. En halua pitää perhettä kasassa häpeän vuoksi. Uskon olevani oikeasti tätä mieltä. Silti pelkään, että ongelmani ydin on siinä, että miehestä pitäisi luopua.
Kaikesta huolimatta pelkoni ei täysin välistynyt, vaikka alun tilanteen huononemisen jälkeen tilanne on hitusen parantunut. Kaikki ongelmani eivät ole poistuneet, joten pelko sinällään ei ole tuulesta temmattua. Ruokavaliomuutos on vasta alkuvaiheessa, joten periksi ei pitäisi antaa.
Mietin kovasti pitäisikö mennä lääkäriin. Minua vain pelottaa mennä sinne ja kuulla totuus. Kyse on myös häpeästä. Minua jostakin syystä hävettää mennä sinne. Mietin, että pitäisikö minun kohdata asia, jos se sillä helpottuisi. En vain halua. Tässäkin siis pidän tiukasti kiinni enkä ole valmis kohtaamaan totuutta. Jos vielä hetken odotan ja sen jälkeen menen lääkäriin tilanteen pysyessä muuttumattomana. Ei kai tässä muu auta.
Eilen illalla kerroin miehelleni totuuden kohtaamisesta. Kertominen vapautti vatsani. Oloni helpottui erittäin paljon. Olin hyvin helpottunut ja ymmärsin, että asioita käsittelemällä voi oikeasti vaikuttaa omaan terveyteen. Minulla on paljon valtaa omaan terveyteen. Mahtava fiilis.
Eilen keslustellessamme sanoin miehelleni, että aion luopua kaikesta tästä kurjuudesta. En halua tällaista elämää. En halua uhrata omaa elämääni, vaan haluan kuunnella itseäni. Sanoin myös, että en halua luopua miehestäni. Koin aidosti sanoneeni miehelleni, että pidän hänestä kiinni, koska haluan meidän olevan perhe. En halua pitää perhettä kasassa häpeän vuoksi. Uskon olevani oikeasti tätä mieltä. Silti pelkään, että ongelmani ydin on siinä, että miehestä pitäisi luopua.
Kaikesta huolimatta pelkoni ei täysin välistynyt, vaikka alun tilanteen huononemisen jälkeen tilanne on hitusen parantunut. Kaikki ongelmani eivät ole poistuneet, joten pelko sinällään ei ole tuulesta temmattua. Ruokavaliomuutos on vasta alkuvaiheessa, joten periksi ei pitäisi antaa.
Mietin kovasti pitäisikö mennä lääkäriin. Minua vain pelottaa mennä sinne ja kuulla totuus. Kyse on myös häpeästä. Minua jostakin syystä hävettää mennä sinne. Mietin, että pitäisikö minun kohdata asia, jos se sillä helpottuisi. En vain halua. Tässäkin siis pidän tiukasti kiinni enkä ole valmis kohtaamaan totuutta. Jos vielä hetken odotan ja sen jälkeen menen lääkäriin tilanteen pysyessä muuttumattomana. Ei kai tässä muu auta.
Irtipäästäminen ja totuuden kohtaaminen
Alan olla elämässäni siinä pisteessä, että haluan kovasti muutosta asioihin ja olen valmis kohtaamaan monia vaikeita asioita. Päätin nyt tarttua asiaan ja korjata ruokavalioni kokonaan. Tähän astikin se on ollut hyvä, mutta herkuttelen liikaa. Nyt aion ottaa dieetin ja puhdistaa elimistöni.
Puhdistautuminen on alkanut hyvin, mutta sen myötä pelot ovat tulleet pintaan. Pelottaa, että minulla on jotain vakavampaa eikä pelkkä ruokavaliomuutos auta kokonaan. Olen alkanut lukea vaihtoehdoista. Jos tämä ei olekaan vain jotain pientä, vaan paljon pahempaa. Olen uskaltanut kohdata vaikeuksia ja vielä ei näytä kovin pahalta. Silti takaraivossa on pahin läsnä.
Äitiäni olen nyt nähnyt paljonkin. Hänelle olen puhunut asiasta. Olen puhunut liikaakin. Mietin, miksi puhun hänelle aiheesta jatkuvasti? Aihe on akuutti ja oireet ovat pahentuneet, joten ajatukseni ovat ongelmissani. Siitä huolimatta antaisin suuremman painoarvon sille, että en saa äidiltäni ymmärrystä, lohdutusta, kannustusta, lämpöä jne.. Näitä minä haen, kun puhun ongelmistani. Koen enemmänkin, ettei äitiäni kiinnosta aihe, mutta hän ei osaa puhua muusta tai osaa kääntää keskustelunaihetta muualle tai sitten en anna äidin puhua muusta.
Oivallukseni on minulle tärkeä. Peilaamalla äitini käytöstä nyt, voi kuvitella hänen käytöksensä lapsuudessani. Todennäköisesti se on ollut hyvin samanlaista. Kaipaan kovasti tukea ja kannustusta. Koska en saa sitä, en pysty ajattelemaan muuta. En pysty itse rauhoittamaan itseäni, vaan ajatukseni pyörivät ympyrää. Lämpö ja ymmärrys puuttuvat edelleen äidiltäni, mitä siis vieläkin yritän hakea äidiltä. Yritän kokoajan saada äitini ymmärtämään vaikeaa tilannettani ja pahaa oloani, jotta saisin vihdoinkin halauksen, tsemppauksen tai kannustavia sanoja.
Äitini on joskus jollakin tasolla pystyn osoittamaan lämpöä ja myötätuntoa, mutta se on tuntunut opetellulta. En ole kokenut sitä aidoksi. Minun olisi osattava päästää irti toiveestani ja jatkaa elämääni. On hyväksyttävä, etten koskaan ole saanut äidiltä olkapäätä, enkä saa nytkään. Turha siis odottaa rakkautta jatkossakaan. Jos joku päivä saan sitä, se tulkoon yllätyksenä. Totuus asiassa on vain kohdattava. Suhteemme ei tarvitse katketa, mutta odotukseni on muututtava.
Puhdistautuminen on alkanut hyvin, mutta sen myötä pelot ovat tulleet pintaan. Pelottaa, että minulla on jotain vakavampaa eikä pelkkä ruokavaliomuutos auta kokonaan. Olen alkanut lukea vaihtoehdoista. Jos tämä ei olekaan vain jotain pientä, vaan paljon pahempaa. Olen uskaltanut kohdata vaikeuksia ja vielä ei näytä kovin pahalta. Silti takaraivossa on pahin läsnä.
Äitiäni olen nyt nähnyt paljonkin. Hänelle olen puhunut asiasta. Olen puhunut liikaakin. Mietin, miksi puhun hänelle aiheesta jatkuvasti? Aihe on akuutti ja oireet ovat pahentuneet, joten ajatukseni ovat ongelmissani. Siitä huolimatta antaisin suuremman painoarvon sille, että en saa äidiltäni ymmärrystä, lohdutusta, kannustusta, lämpöä jne.. Näitä minä haen, kun puhun ongelmistani. Koen enemmänkin, ettei äitiäni kiinnosta aihe, mutta hän ei osaa puhua muusta tai osaa kääntää keskustelunaihetta muualle tai sitten en anna äidin puhua muusta.
Oivallukseni on minulle tärkeä. Peilaamalla äitini käytöstä nyt, voi kuvitella hänen käytöksensä lapsuudessani. Todennäköisesti se on ollut hyvin samanlaista. Kaipaan kovasti tukea ja kannustusta. Koska en saa sitä, en pysty ajattelemaan muuta. En pysty itse rauhoittamaan itseäni, vaan ajatukseni pyörivät ympyrää. Lämpö ja ymmärrys puuttuvat edelleen äidiltäni, mitä siis vieläkin yritän hakea äidiltä. Yritän kokoajan saada äitini ymmärtämään vaikeaa tilannettani ja pahaa oloani, jotta saisin vihdoinkin halauksen, tsemppauksen tai kannustavia sanoja.
Äitini on joskus jollakin tasolla pystyn osoittamaan lämpöä ja myötätuntoa, mutta se on tuntunut opetellulta. En ole kokenut sitä aidoksi. Minun olisi osattava päästää irti toiveestani ja jatkaa elämääni. On hyväksyttävä, etten koskaan ole saanut äidiltä olkapäätä, enkä saa nytkään. Turha siis odottaa rakkautta jatkossakaan. Jos joku päivä saan sitä, se tulkoon yllätyksenä. Totuus asiassa on vain kohdattava. Suhteemme ei tarvitse katketa, mutta odotukseni on muututtava.
Tilaa:
Kommentit (Atom)