Diabeteksen taustalla

Meidän suvussa on paljon 2 tyypin diabetestä. vyöhyketerapeuttini sanoi, että voin välttää sen, jos käsittelen siihen liittyvät tunteeni ja syön terveellisesti. En valitettavasti enää muista mitä tunteita siihen liittyi. Muutamissa kirjoissa näitä on käsitelty. En tiedä, sisältävätkö samat asiat. Luin Kehosi salattu kieli -kirjasta, mitä kirjassa juuri diabetekseen liitetään. Alla katkelma kirjasta diabetekseen liittyen.

Pelko olla täysillä mukana elämässä. Suuri tarve kontrolloida ja tietää kaikki. Syvä tarve saada huomiota ja hyväksyntää. Alituinen rakkaudenkaipuu ja sen ohella kuvitelma, jonka mukaan ei ole rakkauden arvoinen tai ansaitse sitä. Syvälle juurtunut syyllisyyden tunne. Käsitys, että selviytyminen vaatii kamppailua. Oman itsen kadottaminen ihmissuhteissa. Jatkuva makean tarve, jolla pyritään peittämään heikkoudet, rajoitukset ja uskomukset, että mikään ei riitä. Juuttuminen omaan maailmaan, jota rajoitukset ja puutteet leimaavat.

Tunnistan erittäin paljon itseäni ja sukulaisiani tuosta. Olen paljon kirjoittanutkin kontrolloimisestani, koska se on vahvasti osa minua ja haluaisin päästä siitä eroon. Pelko on kontrolloimiseni takana samoin kuin sen, että olisin täysillä elämässä mukana. En halua, että joudun negatiivisessa mielessä huomion keskipisteeksi. Olen monessa asiassa rohkaistunut, mutta edelleen on matkaa siihen, että uskallan heittäytyä tilanteessa kuin tilanteessa. Onneksi nyt uskalla tehdä asioita, joita kovasti haluan. Aikaisemmin jäin kaikesta paitsi. Nyt kontrolli on voimakkaampaa, kun olen uusissa, epämiellyttävissä tai epämääräisissä tilanteissa.

Huomion tarve oli aiemmin valtava. Nuorempana halusin miehiltä huomiota mm. baarissa. Tuntui hyvältä, kun joku huomasi ja oli kiinnostunut. Nyt huomion tarve kohdistuu eniten mieheeni. Ehkä tämä kertoo juuri siitä, että olen jäänyt kaipaamaan erityisesti isäni huomiota. Hän kun ei ole ollut paikalla, kun olisin halunnut. Hän ei huomannut asioita, joita hänen olisi pitänyt. Kaipaan toki muiltakin ihmisiltä huomiota ja ennen kaikkea hyväksyntää etenkin niiltä, jotka eivät sitä aidosti osaa antaa. Ainakin yhdestä tällaisesta ihmisestä olen nyt päästämässä irti. Haluaisin tulla hyväksytyksi, koska isä ei koskaan minua hyväksynyt tai ei käytöksellään sitä ainakaan osoittanut.

Olen muutaman kerran soittanut äidilleni, kun hermot on mennyt lapsiini. Silloin äiti sanoi, että minun pitäisi hyväksyä lapseni sellaisena kuin he ovat. Näin pitäisi. Se vaatii minulta töitä, koska minua ei ole hyväksytty enkä näin ollen oppinut itsekään hyväksymään itseäni. Miten siis voin hyväksyä lapseni sellaisina kuin ovat?

Rakkaudenkaipuutakin on ollut ja on edelleen, vaikka vähentymään päin. Uskon, että minun tapauksessa nuorena aloitettu seurustelu ja suhteesta (vaikkakin pitkistä suhteista) toiseen siirtyminen selittyvät rakkaudenkaipuulla, hyväksynnän hakemisella ja huomion kaipuulla. Nykyäänkin toivon, että saisin mieheltä enemmän hellyydenosoituksia. Haluaisin tuntea itseni tärkeäksi ja rakastetuksi, koska en ole koskaan kokenut sitä lapsuudessani. Aiemmin ajattelin, ettei minusta ole niin väliksi. En ansaitse rakkautta, vaikka sitä usein hainkin. Nyt koen olevani sen arvoinen ja siksi välillä mietin parisuhteemme tilaa.

Syyllisyys on todellakin syvälle juurtunutta. Sitä vastaan taistelenkin, koska haluan löytää oman mielipiteeni ja tahtoni. Jotkut asiat, jotka on pakko tehdä ja tiedän niiden olevan miehelleni tärkeitä, yritän saada tehtyä. Yritän kuitenkin usein löytää sen puolen, että ne ovat myös minulle tärkeitä ja mukavia asioita, koska sitä ne usein ovat. Minulle vain nousee usein pintaan miehen toiveet eli syyllisyys ennen omiani. Ehkä tällä taktiikalla pystyn tulemaan miestäni vastaan ja saan hoidettua asioita. Huomaan vain, että jos joku pyytää jotain, niin minun on vaikea kieltäytyä. Teen sen tunnollisuudesta, jotta se ei joskus kävelisi vastaan. Olen sentään osannut ottaa aikaa, enkä ole heti suorittamassa sitä. Aiemmin tein kaiken heti, ettei tule sanomista. Kotona ei voinut vastustaa asioita. Siellä myös opin sisäistämään vanhempien toiveet ominani, jotka ohjaavat minua joskus edelleenkin. Oman ääneni on löytymässä pikkuhiljaa.

En suoraan allekirjoita ajattelevani selviytymisen vaativan kamppailua. Aiemmin ajattelin, etten saa asioita helpolla toisin sanoen työtä on tehtävä, mutta en nähnyt sitä kamppailuna. Nyt ajattelen, että jotkut asiat vaativat työtä, mutta kyllä minäkin saan asioita helpolla. Voisin kuvitella, että isäni koki monet asiat kamppailuna, koska hänellä oli paljon vastoinkäymisiä. Luulen, että moni niistä oli itse aiheutettua.

Oman itsen kadottaminen ihmissuhteissa. Mitä tämä sitten mahtaa tarkoittaa? Sen myönnän, että mukaudun hyvin tilanteisiin eli en yritä saada omaa ääntäni voimakkaasti kuuluviin. Aiemmin harmitti, kun koin olevani aina alakynnessä, koska en useinkaan uskaltanut sanoa mielipiteitäni. Nyt saan sanottua, koska en pelkää paheksuntaa tai häpeää. Tosin hyvin voimakastahtoisten tai älykkäiden ihmisten seurassa voi olla edelleen hieman hankalaa tuoda ajatuksia julki. Koen silti kehittyneeni tässä valtavasti. Näkisin itsen kadottamisen parisuhteessa myös siinä, että elämät sulautuvat liikaa yhteen eikä omia asioita tule tehtyä. Tämä kuvaa minua hyvin. Yritän edelleen olla luopumatta kaikesta omastani, mutta välillä se unohtuu. Onneksi aina jossakin vaiheessa herään siihen ja ryhdistäydyn. Itsensä kadottaminen ihmissuhteissa on niin minun äitiäni. Harmittaa, kun ei voi olla näkemättä tätä piirrettä. Toivoisin äitini nauttivan elämästä eikä vain elävänsä muita varten.

Makean tarve on minulla suuri. Minun pitäisikin jossakin vaiheessa pohtia syömistäni enemmän. Tiedän niissä piilevän ajatuksia. Katsotaan, milloin tartun aiheeseen. Mutta siis... Makeaa tekee usein mieli, kun pitäisi kohdata vaikeita asioita tai kuunnella omaa kehoa eli uskon pyrkiväni peittelemään sillä jotain.

Juuttuminen omaan maailmaan. Pitää ainakin siinä mielessä paikkaansa, että olen nähnyt paljon vain rajoituksia. En voi tehdä sitä, koska... Näen että monet rajoitukset tulevat kotoa, nämä ovat aiemmin kuvaamiani sisäistettyjä  ajattelu- ja toimintatapoja. Puutteitakin olen varmastikin nähnyt aiemmin, mutta nyt tämä ei ole niin hallitsevaa.

Tiivistetysti voisi sanoa, että paljon tuttua. Monessa asiassa olen päässyt elämässä eteenpäin, mutta en täysin haitallisista tunteista ja ajatuksista. Sitä kohden matka jatkuu.

Äitinä oleminen

Edellisen postauksen aikana tuli muutamia asioita mieleen, joista ajattelin, että voisin miettiä omaa tapaa olla vanhempana.

Omasta mielestä voisin olla lasten kanssa enemmän läsnä. Toisinaan olen paljonkin, mutta nyt elämässä on monta projektia, joiden takia ajatukset ovat joinakin päivinä enemmän muualla kuin lasten kanssa. Olen kuitenkin enemmän läsnä kuin vanhempani.

Teemme aina silloin tällöin jotain pientä kivaa lasten kanssa. Käymme myös perheen kesken retkillä. Yritän välillä pysähtyä ihmettelemään maailmaa lasten kanssa ja nauttia niistä pienistä asioista. Äidillekin nämä ovat antoisia ja välillä mietin, miksi en anna lapsille enemmänkin tällaisia kokemuksia, koska nautin itsekin niistä.

Me yleensä syömme koko perhe samaan aikaan. Siitä olen kovasti tykännyt ja siitä haluaisin pitää kiinni. Emme ole kovin hyviä keskustelijoita, mutta ehkä tässä kehitymme. Tuntuu, että puhumme usein miehen kanssa vain emmekä huomioi riittävästi lapsia. Ehkä joskus on näin, mutta joskus taas lapset ovat pääosassa.

Automatkoilla puhumme usein miehen kanssa emmekä huomioi lapsia. Pidemmillä matkoilla lapset usein nukkuvatkin, mutta lyhyemmillä eivät niinkään. Osin tämä johtuu siitä, että takapenkille puhuminen om vaikeampaa kuin eteen, mutta ei aina. Yleensä autossa on hyvä keskustella asioista, koska illat on lyhyitä ja autossa kumpikin joutuu keskittymään aiheeseen.

Näen itseni tällä hetkellä enemmän lasten huolehtijana, mutta myös leikittäjänä ja yhdessätouhuajana. Yritän aktivoida heitä touhuamaan myös yksin, jolloin saan hoidettua kotityöt rauhassa. Lasten kanssa yritän keskittyä taas leikkimiseen.

Äitinä koen olevani ainakin vanhempiani avoimempia. Osoitan lapsilleni tunteitani ja opetan myös heitä kertomaan tunteensa. Aina en osaa aidosti näyttää esim. rakkauttani. Tuntuu kuin en osaisi olla siinä ja sanoa, mitä ajattelen. Aivan kuin vanhempani. Minä siitä huolimatta kerron lapsilleni rakastavani heitä. Pidän heitä sylissä, pusuttelen ja halaan. He ovat aarteitani ja haluan se heille näyttää ja kertoa!

Tässä on vain pieni katsaus, mitä nopeasti tulee mieleen. Jos en tätä päivää ajattele, niin olen omasta mielestäni viimeaikoina antanut lapsille kivasti aikaa ja yrittänyt olla läsnä. Huonoa omaatuntoaan ei siis pitäisi kokea. Tämä on usein syklistä, joten sitten tulee aikoja, kun olen henkisesti muualla. Silloin voin olla kuin isäni. Onneksi se ei kuitenkaan ole jatkuvaa.

Vanhempani

Asioiden työstämiseen minulla ei ole ollut paljon aikaa. Tänään otin aikaa itselleni ja kuuntelin musiikkia. Ajatukset kiertelivät jonkin aikaa, kunnes aloin miettiä millaisia muistoja minulla on vanhemmistani.

Isästä muistoja ei paljon tullut mieleen. Yleisesti isä on ollut omissa oloissaan ja keskittynyt itselleen tärkeisiin asioihin ja näin ollut usein henkisesti poissa. Fyysisesti ei niin paljon ollut poissa, koska hän pyöri paljon kotinurkissa. Meille hän ei tästä huolimatta aikaansa antanut. Odotti, että äiti olisi hänelle aina antanut aikaa, mutta hän itse ei ollut valmis antamaan muille aikaansa. Omastaan ei luopunut.

Isän erakoituminen näkyi arjessa siten, ettei hän useinkaan syönyt meidän kanssa samaan aikaan ruokapöydässä. Me muut syötiin.

Äidistä on enemmän muistoja. Hän oli se joka hoiti kodin ja oli siinä mielessä näkyvä. Meidän lastenjuhlissa hän piti ohjat kädessä ja keksi aina ohjelmaa sekä leipoi hienoja kakkuja. Isää en edes muista olleen samassa tilassa. Alle kouluikäisenä äiti vei meidät harrastuksiin ja kerhoihin ja haki sieltä sitten pois. Hän oli usein kotona, kun tulimme koulusta ja hoiti meitä, jos olimme kipeitä. Äiti ei kuitenkaan leikkinyt meidän kanssa lapsena (ehkä olemme sitä sukupolvea, ettei muutkaan äidit leikkinyt, en tiedä), ei leiponut tai laittanut ruokaa. Kun kasvoimme isommiksi, meillä ei ollut enää ollut yhteistä. Jonkun verran muistan olleeni äitin seurassa, kun hän laittoi ruokaa, mutta ne oli poikkeuksia. Äiti siis enemmäkin huolehti meistä kuin oli henkisesti läsnä. Kun olin kipeänä, niin hän piti meistä huolen, mutta en muista, että hän olisi kovasti välittänyt. Ei hän välinpitämätön ollut, mutta tunnetasolla ei vastannut lapsen tarpeisiin.

Joitakin muistoja minulle on jäänyt äitistä, jotka kertovat paljon meidän tilanteesta. Olin riidellyt yhden sisarukseni kanssa. Äiti yritti auttaa riidan sopimisessa. Hän ehdotti, että halaisimme toisiamme. Se tuntui erikoiselta, koska pidimme kaikki toisiimme etäisyyttä. Muistan kuinka vaivautunut äiti oli tässä tilanteessa. Halaamisesta ei tullut perheessämme tapaa. En vieläkään osaa halata lapsuuden perheenjäseniäni.

Perheen kesken me ei koskaan tehty mitään. Urheiluharrastukseen vanhempani jonkin verran osallistuivat, mutta eivät kauheasti. Heidän osallistumisensa koin enemmän kyttälyksi ja luottamuspulana. He pitivät minua aina pienenä ja mihinkään minulla ei ollut oikeuksia. No en niitä paljon kysellytkään, koska en uskaltanut, joten varma en voi olla asiasta. Näin sen jotenkin vain aistin.

Tuntui usein myös siltä, että vanhemmat osallistuivat harrastuksiini siksi, että niin kuuluu tehdä. Niin osoitetaan, että välitetään. Ajattelen näin, koska he eivät aidosti osanneet näyttää tunteitaan. Jos olisivat osanneet, niin uskon myös aistineeni se. Etäisyys emotionaalisesti kuvaa perhettämme hyvin. Voisinkin seuraavassa postauksessa pohtia nykyisen perheeni toimintatapoja.

Elämässä eteenpäin siirtyminen

Vyöhyketerapian mukaan käyn nyt reilua 10 vuoden ikää eli niitä samoja asioita, joita oikeasti sen ikäisenä kävin läpi. Minulle ala-asteaika oli vaikea kiusaamisen vuoksi. Olin hyvin ahdistunut ja reagoin tilanteeseen ihan fyysisestikin. Sen jälkeen tilanne helpottui. Nyt elän tätä parempaa aikaa.

Koen, että moni asia on kokoajan mennyt parempaan suuntaan. Silti en mielestäni osaa jostakin päästä irti. Mietin mikä tilanne oli tuolloin lapsena. En suoranaisesti muista, etten mistään osannut päästää irti. Uskon kuitenkin, että minulle tapahtui tuohon aikaan terveydellisesti jotain, jolla päästin menneisyyden tuskasta irti.

Nyt minun pitäisi osata päästää monesta taaksejääneestä ongelmasta lopullisesti irti. Vaikka ongelmat eivät ole olleet kivoja, niin ne ovat minulle tuttuja ja siksi en henkisesti ole vielä päästänyt niitä menemään.

Mitä nämä asiat minulle sitten symboloivat? Vaikea kysymys. Ehkä mennyttä aikaa. En halua, että elämä menee eteenpäin. En halua, että en enää koe tiettyjä asioita elämässä. En enää  ole tietyn ikäinen. Minun pitää kohdata vanheneminen, lasten muuttuvat ongelmat, lasten kasvaminen, iän tuomat muutokset jne. En enää pääse tiettyihin ihaniin kokemuksiin ja tilanteisiin, jotka ovat olleet minulle tärkeitä, kuten lasteni syntymät. Pitämällä kiinni ikävistäkin asioista, koen ehkä olevani tai toivon olevani tietyssä ajanjaksossa kiinni.

Minusta yksi hyvä esimerkki voisi olla se, kun synnytyksessä sanoin, etten uskalla puskea vauvaa ulos. Enää ei paljon tarvittu, mutta pelko esti sen. Syy oli varmaan se, etten halunnut luopua raskaudesta, pelkäsin kipua ja sitä mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Sitä olen surrut, että en enää pääse siihen hetkeen, kun olin raskaana tai lapseni syntyivät. Ne olivat minulle jotain niin uskomatonta ja rakasta.

Tällä hetkellä elämään on tulossa iso muutos. En vain osaa tai uskalla sanoa, että tässä se on. Tällä suunnitelmalla mennään. Lähiaikoina on pakko. Se miksi en halua on, että pelkään, ettei kaikki ole täydellistä. Tiedän, että kompromisseja on tehtävä, kun vain tietäisin missä asioissa.

Elämänkaari - elämän suuret muutokset

Vyöhyketerapeuttini viime käynnillä ehdotti minua tekemään elämänkaaren. En kysynyt, miksi. Sain ohjeeksi, että voin tehdä sellaisen kuin haluan. Tänään aloitin sen tekemisen. Koin tilanteen ahdistavaksi.

Kirjoitin aluksi isompia muutoksia elämässäni. 10 ensimmäisen vuoden aikana olin muuttanut ainakin 5 kertaa. Ahdistavaa ajatella, että minulla ei ole ollut pysyvää ja turvallista ympäristöä. Turvattomuus tulee siitä, että ympäristö on muuttunut tiuhaan. Voin kuvitella olleeni aina varovainen uusissa tilanteissa ja koin ne ahdistaviksi, en kodiksi ja turvalliseksi. Olisin kaivannut pysyvyyttä. Nykypäivänäkään en tykkää suurista tai jatkuvista muutoksista. Silti jotkut asiat ovat elämässä muuttuneet tiuhaan.

Minun työpaikkani ovat muuttuneet aika tiuhaan. Tämä on ollut osin oma valintani, koska olen hakenut määräaikaisia paikkoja. Pätkätöiden vuoksi en ole koskaan laittanut työhuonetta kodikkaaksi, koska tiedän sijaisuuden päättyvän pian. En uskalla tehdä oloa kotoisaksi, koska kohta taas mennään. Minun on taas luovuttava kaikesta mihin olen tottunut. Luopuminen on vaikeaa, joten teen lähdöstäni itselleni mahdollisimman helpon. En ole koskaan kokenut olevani kotona. En myöskään omassa kodissani, koska olen aina ajatellut, että kohta muutetaan. Siksi omakotitalo on minulle ollut tärkeä. Kotona on ollut sama juttu kuin töissä. En ole jaksanut laittaa kotia viimeisteltyyn kuntoon, koska tämäkin on väliaikainen.

Tästä pysyvyyden puutteesta taitaa minun luopumisen vaikeus tulla. Olen halunnut, että saisin luoda elämääni jotain pysyvää ja pitää siitä kiinni eikä aina tarvitsisi pelätä, milloin se minulta viedään. Toinen luopumisen vaikeuteen liittyvä on se, että minuun on takerruttu. Äiti ei ole osannut päästää kenestäkään irti, minustakaan. Tämä ehkä selittää enemmän ihmisiin liittyvää luopumisen tuskaa. Ensimmäisenä mainitsemani voisi liittyä enemmän paikkoihin ja materiaaleihin.

Parisuhteen pysyvyys on minulle ollut tärkeää. En tiedä johtuuko se näistä asioista vai muista. Lapsuudenperhe oli kasassa koko lapsuuteni, joten se ei ainakaan selitä tätä tarvetta. Vanhempien suhteen laatu on tietenkin toinen juttu.  Ehkäpä parisuhteen pysyvyys kuitenkin johtuu muista asioista. Niitä olen tainnutkin aiemmin miettiä.

Ei elämässä kaiken tarvitse olla pysyvää, mutta joissakin asioissa pysyvyys olisi minulle tärkeää. Koti on yksi niistä. Työpaikan ei tarvitsisi olla, joskin alle vuoden sijaisuuksia en halua tehdä enää. Voi toki olla, että pysyvyyden kaipuu vähenee, kun tiedostan tarpeeni entistä enemmän ja ymmärrän taustat entistä paremmin.

Viha, kiukku, pelko ja arvaamattomuus

Viimeaikoina on kotona ollut taas negatiivinen ilmapiiri. Olen yrittänyt miettiä, mitä ajatuksia tilanne minussa herättää. Palaan kokoajan aikaan, jolloin olin 11-13-vuotias. Siitä ajasta mieleen palautuu isän kiukuttelu ja hermostuminen. Aika samanlainen käytös kuin miehelläni nyt.

Yritän päästä niihin fiiliksiin, joita koin silloin. En saa muita tunteita esiin itsestäni kuin pelon. En ole hysteerisen peloissani, mutta peloissani siitä mitä seuraavaksi tapahtuu. Epätietoisuuden koen yleensäkin ahdistavaksi. En muista, että ketään meitä olisi fyysisesti koskaan satutettu. Ehkä alle kouluikäisenä sain kerran piiskaa tai sitten vain peloteltiin. Se oli jokatapauksessa ainoa kerta, jos fyysistä kuritusta oli. Pelko sinällään vaikuttaa turhalta.

Isäni kuitenkin oli arvaamaton. Arvaamattomattomuus tarkoitti sitä, että hän ei osannut hillitä itseään, ei aina positiivisissakaan asioissa. Ne kerrat jolloin muistan pelänneeni häntä oli, kun hän hermostuessaan potkaisi tuolia. En muista miten se tarina päättyi, mutta meitä hän ei vahingoittanut. Vaikka todellista vaaraa meillä ei koskaan ollut, niin arvaamattomuus riitti pelon aiheeksi. Kerran isäni innostui esittelemään aivan yllättäen karatepotkua. Mitään ei tapahtunut, mutta säikäytti minut. Tällainen käytös ei luo turvallisuutta, kun lapsi ei pysty ennakoimaan vanhempien toimintaa. Vaikka arvaamattomuus ei ollut jokapäiväistä, niin pelko siitä kulki jatkuvasti mukana. Toisinaan aktivoituen ja toisinaan ei.

Pelko aktivoitui viimeistään, kun näin isän ilmeestä, että nyt kannattaa lopettaa. Muistan joskus sanoneeni, että siitä tiesi isäni olevan vihainen, kun hänen silmänsä liikkuivat nopeasti puolelta toiselle. Silloin piti lopettaa kapinointi, jos sitä edes oli.

Nämä pelot ovat nousseet nyt etenkin lapsien myötä taas minussa, kun mies käyttäytyy hyvin samalla tavalla. Koskaan ei tiedä, milloin hän huutaa. Muutaman kerran tavarat ovat lentäneet, mutta  ei montaa kertaa. Ehkä nämäkin kerrat riittävät siihen, että pelko arvaamattomasta toiminnasta aktivoituu.

Olen yrittänyt ajatella, että tällaisia tilanteissa pinnalle nousseet tunteet ovat minun lapsuudessani heränneitä tunteita. En vain ole käsitellyt niitä, joten ne nousevat pintaan. Kun olen nämä tunteet käsitellyt, niin minun ei pitäisi reagoida näin. En silti hyväksy miehen käytöstä, vaikka en reagoisi näin. Jotain sillekin pitäisi tehdä. 

Omat fiilikseni miehen hermostuessa ovat jo paremmin hallinnassa, mutta eivät kokonaan. En enää yleensä huuda miehelleni. Olen jäänyt enemmänkin seurailemaan omia tuntemuksia. Joudun rauhoittelemaan tunteitani ja hokemaan itselleni, että nämä ovat minun tunteitani lapsuudesta. Seuraava etappi voisi olla, että voisin käyttäytyä aika neutraalisti.

Lapsien puolesta tuntuu pahalta kuunnella miehen käyttäytymistä, koska tiedän miltä se tuntuu ja millaiset seuraukset sillä voi olla.

Ystävyyttä vai ei

Minua kirpaisee, kun ajattelen ihmisiä, jotka ovat itsekäitä, muista piittaamattomia. Miten heillä voi olla hyviä ystäviä? Miten heitä pyydetään kummeiksi? Miksi en koe samaa, vaikka olen pohjimmiltani hyväsydäminen? Muodostuuko minulle huonoja ihmissuhteita sen takia, kun olen tällainen vai eivätkö toiset välitä huonosta kohtelusta? Yrittävätkö tällaiset ihmiset miellyttää toisia? Miksi eivät yritä minua miellyttää vai enkö suostu siihen?

Meidän lasten kummeille on syntynyt paljon lapsia tai on syntymässä. Meitä ei ole pyydetty kummeiksi. Minun on vaikea kuvitella, että meitä pyydettäisinkään. Lähinnä sen takia, että ajattelen heillä olevan läheisempiäkin ystäviä kuin me. Tuntuu kieltämättä pahalle, että en saa sitä kunniatehtävää.  Yhden ihmisen kohdalla ajattelin, että hän voisi pyytää, mutta ei näytä siltä. Harmittaa, koska haluaisin olla hänen hyvä ystävänsä. Olenhan tuntenut hänet jo pitkään. Hän oli minun kaasoni ja lapseni kummi. En ollut hänen kaasonsa ja en ilmeisesti hänen lapsensa kummikaan. Voin toki olla tästä huolimatta tärkeä, mutta siitä huolimatta tuntuu pahalle. Luulen, että otan tässä tapauksessa häneen etäisyyttä. Sen verran pahalta se tuntuu, vaikka hänellä on omiin ratkaisuihinsa oikeus. En usko välien katkeamiseen, mutta minun pitää sulatella asiaa.

Kuten olen aiemmin maininnut, että ehkä puheestani paistava kateus ja syyllistäminen pitävät ihmiset loitolla.  Se voi olla syynä, että ihmissuhteet eivät ole läheisiä eikä minua pyydetä kaasoksi tai kummiksi. Harmi, etteivät ihmiset näe sen taakse, vaan näkevät vain pahan olon.

Ehkä minusta ei koskaan tule kaasoa tai kummia, mutta toivottavasti saan hyviä, kestäviä ja läheisiä ihmissuhteita. Olen sen ansainnut, vaikka työtä on vielä tehtävä. Ajattelin, että kirjoittaisin muutamalle hyvälle ystävälle kirjeen. Kertoisin mitä he minulle merkitsevät. Yhdelle jo sellaisen tein, mutta hän ei ole toistaiseksi ollut minuun yhteydessä. Ymmärrän, että hänellä on nyt muutakin ajateltavaa. Toisaalta ehkä etäisyys hänestä olisi paikallaan. Katsotaan, kunhan olemme seuraavan kerran yhteydessä.

Ota vastuu omasta elämästäsi

Ajattelin torstaina, että pitäisin perjantaina lapsivapaan, koska miehellä oli kahdelle seuraavalle viikonlopulle monta menoa. No mies yllättäen sairastui, joten en voinut lähteä minnekään. Mies kuitenkin parantui niin, että omille menoille pystyi menemään. Tämä herätti minussa paljon tunteita.

Olin tietenkin ärsyyntynyt, että oma menoni peruuntui ja miehen ei. Mies ei tietenkään sairastumiselleen voinut mitään. Tuntui kuitenkin siltä, että taas minun tarpeeni ohitettiin. Kun mietin tätä asiaa, niin huomasin olevani itselleni vihainen. En voi olettaa muiden aina ajattelen minua, vaan minun on pidettävä huoli omista tarpeistani. Minun pitäisi pitää kiinni siitä, että käyn yksin muutaman kerran viikossa edes happihyppelyllä. Olen tällaiseen pyrkinyt, mutta usein se helposti unohtuu, jos joku viikko menee penkin alle. Minä olen se, joka on lopulta vastuussa omasta onnellisuudesta. Turha minun on muille olla vihainen. Toki muiltakin saan jotain edellyttää, mutta se ei nyt riitä.

Edellistä asiaa pohtiessani mieleeni nousi, että monesti haluan kylpeä negatiivisten asioiden parissa. Mietittyäni itsekkyyttä surin, kuinka muut eivät huomaa minua, välitä minusta tai rakasta minua. Toki nuo on hyvä kohdata, mutta turha pahentaa asioita etsimällä vain väittämiäni tukevia asioita. On myös niitä, jotka eivät tue ajatuksiani. Minun pitäisi ottaa vastuu omasta elämästäni. Se on vaikeaa, koska minä en ole siitä ollut oikeastaan koskaan vastuussa. Siksi nytkin toivon mieheltä patistavia toimia.

Paha olo nousi pintaan heti, kun mies lähti. Minulla oli jo mielessä, että kirjoitan teksitiviestin, kuinka en saa edes vessassa käydä rauhassa. Sitten pysähdyin miettimään asiaa. Jätin viestin kirjoittamatta. Ei minun tarvitse miehen iloja pilata, vaikka edellinen pitikin paikkaansa. Ajattelin, että kertoisin tuon, kun mies palaa. No nyt tuntuu siltä, ettei minun ehkä tarvitse asiasta mainita mitään. Pahaa oloani olisin vain purkanut viestillä.

Tilannetta voisi helpottaa että silloin kun pystyn tekemään omia juttuja, niin pidän tauon perheestä eli keskityn itseeni ja omiin mieltymyksiin. Kun olen perheen kanssa, yritän työntää omat tarpeeni hetkellisesti sivuun.

Vaikka asia tuntuu selkeältä ja suht helpolta toteuttaa, niin jostakin syystä se ei ole minulle yksinkertaista. Miksi? Todennäköisesti itsekkyyden vuoksi. Minun pitää olla itsekäs, jotta saan hengähdystauon arjesta. En myöskään haluaisi tuottaa lapsilleni pettymystä lähtemällä, vaikka vanhempien tehtävä onkin tuottaa pettymystä heille. Viimenen syy on se, että ajattelen miestä ja lapsia, kuinka he pärjäävät, kun mies menettää kuitenkin malttinsa. Hassuja, mutta aitoja ajatuksia. Minun pitäisi jättää nämä asiat sivuun ja muistaa, että voimalla itse hyvin, lapsetkin voivat hyvin. Ei siis ole väärin olla itsekäs.

Mukavuusalueelta poistuminen

Olin tänään ahdistunut. Tänään oli päivä, jolloin tapasin taas yhden ihmisen, johon halusin tutustua enemmän. Minulle tuli paineita asiasta, koska niin kovasti toivoin tutustuvani häneen ja pelkäsin kysyä hänen yhteystietoja. Näin hänen tulevan toisen ihmisen kanssa, joka lisäsi paineita minussa entisestään. Sain rohkaistua mieleni ja kysyin hänen yhteystietoja.

Tuntui hölmöltä jännittää asiaa, koska kyse ei ollut miehestä, jonka kanssa haluaisin treffeille. Jännitin sen takia, että pelkäsin tulla torjutuksi ja pelkäsin häpeää, joka siitä saattaisi aiheutua. Minua myös hävettää, että ihmiset ajattelevat minun olevan raukka ja säälittävä, koska minulla ei ole ystäviä. Eihän asia niin ole, mutta pelkään, mitä muut minusta ajattelevat.

Kotona häpeä on ollut voimakkaasti läsnä. Ei niinkään suoraan nähtävillä, mutta epäsuorasti. Häpeä vaikutti vanhempien toimintaan kovasti. Ainakin sitä kautta olen samoihin tunteisiin päässyt käsiksi. Ainakin äidin elämässä häpeä on edelleen voimakkaasti läsnä. Minä olen valmis antamaan itselleni oikeuden olla sellainen kuin olen ja vapautua tästä tunteesta. Kun olen ollut oma itseni, olen tuntenut vapautta, joten parempaan suuntaan olen menossa.

Torjutuksi tuleminen onkin vaikeampi käsiteltävä, koska sitä en niin paljon ole käsitellyt. Todennäköisesti olen kokenut lapsena, ettei minun tarpeisiini ole vastattu, mistä on aiheutunut häpeää. Se tunne on epämiellyttävä enkä halua sitä mielellään kokea. Siksi mieluummin jätän asiat kohtaamatta. Nykyään ahdistus nousee liian korkeaksi, jos en kohtaa pelkojani. Tämä on motivoinut minua menemään mukavuusalueen ulkopuolelle.

Ihmissuhteisiin liittyvät toiveet tuottavat usein häpeää, pahaa mieltä ja syyllisyyttä. Olen pyrkinyt luopumaan ihmissuhteista, jotka eivät anna minulle mitään. Niitä yritän korvata sellaisilla, joista saisin hyvän ystävän ja pystyisin olemaan toisen kanssa aito ystävä. Tämänpäiväinen ihminen vaikuttaa sellaiselta, mutta katsotaan, kun ollaan enemmän tekemisissä.

Tämänhetkisessä elämässä on positiivista se, että lasten varjolla on helppo tutustua uusiin ihmisiin. Yhden lapsen kanssa se oli helpompaa kuin useamman, mutta eipä nykytilanne ole este.

Tarvitsen rakkautta

Tänään on ollut huono päivä. En ole jaksanut vastoinkäymisiä. En ole täysin menettänyt malttia, mutta pinna on ollut kireänä kokoajan. Kun sain hetken olla rauhassa, ajatuksiin nousi taakka ja hartiat. Olen tänään ollut tavallista enemmän kasassa. En jaksa olla selkä suorana, vaan haluaisin painua maan alle. Annoin ajatuksien mennä omia menojaan ja kuuntelin, mitä mieleen nousi.

Ajatukset kävivät tämänpäiväisissä tapahtumissa ja lapsuudessa. Koin päivän rankaksi, koska minulla on omat tarpeeni ja lapsilla omansa. Jos olen lasten kanssa, niin usein on vain luovuttava omista tarpeista, koska lapset eivät vielä kykene tyydyttämään omia tarpeitaan. Tätä minun on vaikea toisinaan hyväksyä. Syy on se, että en koe kenenkään  huomioivan minua ja tyydyttävän tarpeitani. Tänään ekstrana vielä oli se, että toivoin mieheltä voimia jaksaa loppupäivä. Mies tietenkin tuli kipeäksi eli minun piti jaksaa hoitaa kaikki yksin. Mies ei tietenkään sairastumiselle voi mitään, mutta siinä mielessä sama tilanne kuin muulloinkin, että jäin henkisesti yksin.

Mietin miksi minulle tarvitsevuus sekä omani että muiden on niin vaikea asia. Ajatuksissani palasin lapsuuteen ja mietin, että olen nyt samassa tilanteessa kuin lapsuudessani. Lapsena isän tarpeet menivät kaikkien muiden tarpeiden ohi. Äiti taas yritti tyydyttää isän tarpeita eli meidän lasten tarpeet usein sivuutettiin. Minä sain enemmän huomiota kuin sisarukseni, mutta silti en saanut sitä mitä kaikista eniten olisin tarvinnut: RAKKAUTTA ja huomiota. Jäin vaille jotain hyvin tärkeää.

Mitä tulee nykyhetkeen, niin jään edelleen vaille rakkautta. Lapset sitä antavat, mutta en saa sitä niinkään muilta. Mies ei minun nykyisen näkemykseni mukaan ole meistä se suurempi tarvitsija eli jäisin sen takia vaille huomiota. Niin voi olla, mutta nyt en näe asiaa muuten. Jokin ongelma miehellä on tämän asian suhteen, mutta en jaksa siihen pureutua. Se mikä nykytilanteessa on ongelma on se, että mies ei vain huomioi minua ja anna rakkautta. Ei se, että mies olisi itsekäs ja ajaisi omia toiveitaan ja tarpeitaan.

Koen kantavani  molemmissa tilanteissa taakkaa. Lapsuuden perheessä kannoin vanhempien taakkaa siitä, että he eivät voineet lapsilleen antaa sitä, mitä lapset eniten tarvitsevat. Minä olin se, joka lapsena kärsi. Ehkä vanhemmatkin siitä kärsivät, mutta minuun rakkauden puute on vaikuttanut erittäin paljon mm. vaikeus luoda ihmissuhteita, vaikeus päästää ihmisiä lähelle ja vaikeus rakastaa muita. Nyt koen taakaksi sen, että minun pitää kantaa lapseni surut ja murheet ja siirtää omat tarpeet taustalle. Lisäksi kannan miehen kiukut ja vihan tunteet. Näin se varmaan meneekin lasten kohdalla ja toisinaan miehenkin kohdalla, mutta ei näitä asioita jaksa, jos ei saa rakkautta.

Näiden tietojen pohjalta tulen surulliseksi, kun ajattelen, etten eläessäni ole koskaan saanut aitoa ja pyytteetöntä rakkautta. Miksi vielä olen tässä suhteessa? Olen jo aika monesti miettinyt tätä asiaa. Olen vain kotoa oppinut, ettei tämä ole riittävä syy eroon. Jos ei ole rakkautta, hellyyttä ja kunnioitusta, niin miksi se ei olisi pätevä syy? En vain vielä ole valmis luopumaan tästä kaikesta.

Minullakin on oikeus nauttia

Useammankin kerran olen maininnut, kuinka minulle on "opetettu", että muut ensiksi ja minä sitten. Huomaan kuinka paljon tämä on ohjannut käyttäytymistäni.

Yksi minulle vaikea ja kipeä aihe on seksi. Minun on ollut aina vaikea päästää ihmisiä lähelle, mutta seksittä en ole elänyt. Poikaystäviä on ollut pitkään ja seksiä myös. Seksistä minun on kuitenkin ollut vaikea nauttia. En ole kokenut, että minulla olisi oikeus nauttia siitä. Muitten tarpeet menevät minun tarpeideni edelleni.

Kieltämättä harmittaa, etten ole ajatellut itseäni ollenkaan. Vaikka olen jo pitkään ajatellut, että minulla on myös oikeus nauttia, noin yksinkertaista se ei kuitenkaan ole. Olen siinä kehittynyt, mutta kontrolli on edelleen kova.

Meillä kotona ei hyväksytty esiaviollista seksiä, vaikka vanhemmatkaan eivät oppejaan noudattanut. Sinällään vanhemmilla saa olla omat periaatteet, mutta meillä ei asiasta edes keskusteltu, joten se on jättänyt minuun arvet. Se on vaikuttanut siihen, etten ole yleensä osannut nauttia seksistä. Seksistä meillä on vain kerran ollut puhetta. Tilanne oli hyvin koominen. Olin noin 13, kun vanhemmat sanoivat kesken ruoanlaiton, ettei seksiä sitten ennen naimisiin menoa. Mitään muuta asiasta  ei puhuttu. Se oli hyvin hämmentävää nuorelle. Vaikea aihe ja asia esitettiin noin huonosti.

En totellut vanhempieni toivetta, mutta koin paljon syyllisyyttä, kun toimin vastoin vanhempieni kasvatusoppeja. Olen kärsinyt siitä enemmän kuin pitäisi. Vanhemmat voivat esittää toiveita, mutta tuossa on kyse sellaisesta asiasta, ettei minusta asiaa voi noin ehdottomana esittää. Tuolla esitystavalla vanhemmat osoittivat, etten ole kykenevä tekemään omia ratkaisujani.

Minun pitäisi osata päästä näistä neuvoista irti ja antaa vanhemmilleni anteeksi. Minun parastani he ajattelivat, vaikka enemmän hallaa aiheuttivat. Olen mielestäni antanut heille anteeksi, mutta se ei ole auttanut. En keksi muuta syytä estoilleni kuin sen, etten koe ansaitsevani hyvää. Kontrolloin siksi itseäni. Todennäköisesti kontrolloin itseäni myös siksi, että minua hävettää. Mikä minua hävettää? Luultavasti se, että olen itsekäs. Nämä toimintatavat ovat niin monessa asiassa osa minua, ettei näistä poisoppiminen ole helppoa. Sitä kohden kuitenkin aion mennä.

Yksinäisyyden aiheuttama ahdistus

Vitun yksinäisyys. Vitun sosiaaliset taidot. Mä haluan hyviä ystäviä, mä haluan kokea kuuluvani johonkin, mä haluan tiiviin kaveriporukan.

Nämä kurjat fiilikset alkoivat jo muutama päivä sitten. Olisin halunnut ystävystyä yhteen ihmiseen. Minulla on ollut mielessä jo monena kertana, että kysyisin, jos nähtäis joskus. Viime kerralla meinasin kysyä. Minua vain hävetti, jos joku näkee, joten odotin parempaa tilaisuutta. No sitä ei tullut. Sitten näin jonkun toisen vaihtavan hänen kanssaan numeroita. Koin suurta ahdistusta. Kelpaamattomuutta, hylätyksitulemista, huonommuutta ja yksinäisyyttä. Ei siitä mitään pahaa ole, vaikka toinen oli kiinnostunut samasta ihmisestä. Voin edelleenkin yrittää tutustua häneen, mutta pelkään muiden ajattelevan, että matkin tätä toista. Lapsellisia ajatuksia, mutta nämä ovatkin niitä samoja fiiliksiä kuin lapsena koin. Ahdistuin kovasti tästä tilanteessa ja olin pahalla tuulella. Petyin itseeni, petyin tunteisiin, petyin reaktiooni ja petyin edelleen jatkuvaan yksinäisyyteen.

Minulla on ystäviä, mutta silti koen olevani  yksin. Todellisia ystäviä minulla on vähän ja niitä nyt kovasti kaipaan. Niitä yritän etsiä, mutta en löydä sellaisia, jotka olisivat minusta kiinnostuneita. Tällä tarkoitan myös sitä, että muut ottaisivat minuun kontaktia.

Kun olen miettinyt omaa toimintaa ja miksi liioitellusti kukaan ei ole kiinnostunut seurastani, niin löysin ehkä joitakin syitä. Olen monesti ajatellut, että kukapa ei voisi tykätä minusta. Olen ollut harmiton, joten en herätä ainakaan närää muissa. No persoonattomuus ei todennäköisesti ole valtti, mutta ei sekään välttämättä huono asia ole. Enää en ole tosi ujo ja arka, joten sekään ei ole selitys. Ehkä oma varovaisuus pitää ihmiset loitolla. Ehkä annan ihmisille sellaisen kuvan, ettei kannata lähestyä. Se ei ole tarkoitus, mutta voi olla yksi syy. Suurempi syy on todennäköisesti tapani puhua. Minun puheessani saattaa paistaa kateus ja syyllistävä puhetapa. En tarkoita näillä pahaa, vaan se kertoo minun pahasta olosta. Toivoisin jonkun ymmärtävän sitä eikä kaikki kaikkoaisi sen takia.

Tuntuu niin pahalta, että kannan tätä yksinäisyyttä, jota vanhempanikin ovat todennäköisesti kokeneet. Kummallakaan ei ole juurikaan ihmisiä lähellä ja toisella heistä on aina vaikeuksia ihmisten kanssa. Näen myös sisarukseni kamppailevan saman asian kanssa. Uskon myös mieheni kärsivän samasta paljon. Minun ympärilläni on siis paljon yksinäisyydestä kärsiviä. Monet ystävänikin todennäköisesti kärsivät samasta tai eivät ainakaan päästä lähelle. Pelkään pahoin, että esikoisemmekin kärsii samasta, koska ei oikein osaa luoda sosiaalisia kontakteja. Minun tekee niin pahaa katsoa sitä. Sattuu, kirpaisee syvältä.

Kun mietin ystäviäni, niin siellä on muutama potentiaalinen, jonka kanssa voisi syntyä hyvä ystävyyssuhde. Tosin se ei niin vain syntyisi, koska toinen on hieman varuillaan, vaikka samalla myöntää, että meistä on nopeasti tullut läheisiä.

Miksi kaikesta ystävistä ja ihan hyvistä ystävyyssuhteista huolimatta koen yksinäsyyttä? En yksinkertaisesti osaa sanoa. Voi olla, että lapsuudessa koetut tunteet ovat edelleen sisälläni, vaikka tilanne on nyt paljon, paljon parempi kuin lapsena.  Ehkäpä on hyvä pohtia lapsuudessa koettuja tapahtumia.

Muistan muutaman kerran, kun olin yhden ystävän kanssa tekemisissä. Sitten toinen tyttö halusi kaveerata minun kaverin kanssa. Minuun se sattui. Me molemmat oltais voitu olla tämän ihmisen kavereita, mutta minä yleensä vetäydyin tilanteesta. En ehkä halunnut jäädä kuvittelemassani (?) "kisassa" toiseksi. Toinen syy vetäytymiseeni oli se, että olen oppinut ajattelutavan: "Muut ensiksi ja vasta sitten minä." En kokenut itseäni ystävyydenarvoiseksi. Halusin antaa toisille sen mitä he halusivat. Minusta viis.

Jos ystävyyssuhteet eivät päättyneet lapsena, niin lapsuuden ystävyyssuhteet lähes kaikki päättyivät siihen, ettei suhdetta ylläpidetty. En yksinkertaisesti uskaltanut soittaa ystäville, etten häiritsisi tai olisi liian utelias. En ajatellut, että jokaisen on ne rajat vedettävä itse, kunhan itse on asiallinen. Aikuisiän ihmissuhteet ovat yleensä päättyneet siihen, kun en ole pitänyt yhteyttä. Muut eivät ole aktiivisesti ehdottaneet tapaamisia tai kyselleet kuulumisia. Osin tässä on varmaan siitä ollut kyse, että olen vetänyt puoleeni vääränlaisia ihmisiä. Osin varmaan siitä, että puhetyylissäni on paistanut negatiivinen sävy.

Vyöhyketerapeuttini sanoi, etten koe olevani ihmisten seuran arvoinen. Siksi en yleensä kysele muita mihinkään. Pitää varmasti paikkansa. Pelkään myös pakkeja, minua hävettää, jos en kelpaa. Näiden asioiden kanssa pitäisi tehdä kaupat.

Onneksi siinä olen päässyt eteenpäin, että olen alkanut ottaa etäisyyttä minulle sopimattomiin ihmisiin. Olen myös alkanut antaa itsestäni niille ihmisille, joista voisi tulla vielä parempia ystäviä. Laita itseni likoon, vaikka siitä ei hyvää seuraisi eli lähinnä, ettei suhteemme syvenny tai minun ajatuksia katsotaan kieroon. En voi saada mitään, jos en anna. Vaikeaa minulle, mutta jospa se veisi tässä asiassa eteenpäin.

Huomaan kuinka mahani reagoi näihin ajatuksiini. Se murisee ja paljon. Kirjoittaessani tätä oloni myös kevenee. Tuntuu, ettei asiat niin huonosti ole kuin välillä tuntuu. Tuntuu pahalta, ettei ihmiset paljon osoita halua jutella kanssani tai tutustua minuun. Uskon kuitenkin siihen, että käsiteltyäni tämän asian, minusta huokuu erilainen "energia". Sellainen että olen sujut ja muutkin samalla tavalla sujut olevat haluavat olla ystäväni.

Eilisen päivän pohdintoja

Eilen en jaksanut henkisesti niin hyvin kuin normaalisti. Lasten takia yö oli huono ja se heijastui päivään. En ollut fyysisesti väsynyt, mutta isomman lapsen tottelemattomuus on suututtanut minua.

Huomaan, ettei lapsen tottelemattomuus ole todellinen syy minun kiukkuuni ja vihaani. Koen olevani miehelleni vihainen, kun olen monta päivää saanut käytännössä hoitaa yksin lapsia. Mies ei ole vieläkään hoitanut kaikkia lapsia samaan aikaan muutamaa tuntia pidempään. Miehen pinna palaa jo muutamasa tunnissa, joten toivoisin hänen arvostavan sitä mitä minä teen.

Jep, minun pitäisi oppia ensiksi arvostamaan itseäni. Sitten minun ei tarvitsisi odottaa muiden arvostusta. Nyt toivon mieheltä pönkitystä omalle egolleni, vaikka se ei ole pidemmän päälle toimiva ratkaisu.

Eilinen pinnan kiristyminen saattaa todellisuudessa johtua siitä, etten osaa ottaa itselleni aikaa. Olen miehelleni vihainen, koska hän osaa ottaa. Ikävä kyllä lapset ovat saaneet tuntea nahoissaan minun tunteeni. Huomasin tunnevallassani, että taistelen itseni kanssa. En halunnut lapsiin purkaa, mutta tottelemattomuus kiukutti minua liikaa.

Itsekkyyden puutetta, kun en osaa ottaa itselleni aikaa? Jos mieheltä kysyttäisiin, niin hän sanoisi, että olen itsekkäin ihminen, jonka hän tuntee. Kotona olen itsekkäämpi kuin muualla, paitsi lasten kanssa en niin paljon. Johtuiskohan se riippuvuudesta? En halua hylätä lapsiani. Voisi olla, että osaan olla itsekäs, kun kyse on siitä, ettei minua saa kontrolloida. Muuten en ole erityisen itsekäs. Olisiko näin? Itsekkyys liittyy mielestäni positiivisten asioiden tavoitteluun tai negatiivisten väittelyyn. Minä en osaa/uskalla pitää positiivisissa asioissa omia puoliani. Negatiivisten välttely on edellistä helpompaa. Siihen sorrun enemmän.

Lasten kanssa käyn itsekseni henkistä taistoa itsekkyydessä.  En haluaisi aina luopua omasta, mutta lasten kanssa pitää hetkellisesti luopua, etenkin kun ovat pieniä. Se ei silti tarkoita, ettenkö voisi ottaa joskus omaa aikaa. Tässä minulla on opeteltavaa. Se auttaisi minua jaksamaan, kun olen välillä poissa kotoa ja otan aikaa vain itselleni.

Kontrollointi arjessa

Kontrollointia olen työstänyt edelleen. Olen miettinyt, millaisissa arjentilanteissa se näkyy. Kontolli on tiukasti osaa minua, etten aina huomaa pyrkiväni hallitsemaan asiaa tai tilannetta. Siksi pitää tsempata, kun pohdin tätä aihetta.

Huomaan, että pyrin hallitsemaan usein miestäni. Tämän tiedän, mutta en ole ajatellutkaan, että viimeisen sanan sanominen on myös sitä. Jos mies on vihainen tai pinna menee lasten kanssa, minä monesti menen kyselemään asiasta tai sanomaan, kuinka tulisi toimia. Tällä tavalla minä katson miestäni alaspäin ja haluan kontrolloida. Tähän olen tällä viikolla kiinnittänyt huomiota. Kun olen pitänyt sanat suussani, minun vatsalaukkuni on ilmoitellut itsestään. Uskon näillä olevan yhteys, koska aiemminkin olen ajatellut vatsalaukkuni liittyvän kontrolliin.

Siivoaminen on toinen asia, jossa kontrollinhalu näkyy. Olen kirjoittanut siitä, kuinka siivoaminen on minulle vaikeaa, etenkin henkisellä tasolla. Se että jätän siivoamatta, minä hallitsen tilannetta. Mies ei voi asialle mitään. Hän ei saa minua pakotettua siivoamaan. Jos hän haluaa siistin kodin, niin miehen on siivottava itse. Kaukana ihannetilanteesta, mutta näin olen pyrkinyt kapinoimaan sitä, etten lapsuudessani saanut osallistua päätöksentekoon. Lapsellista, mutta minulla ei ole ollut parempiakaan keinoja.

Lisäksi olen huomannut kovan kontrolloinnin korostuvan lasten kanssa. Lapset eivät useinkaan toimi tavallani ja sekös aiheuttaa minun pinnan kiristymistä. En pysty sitä sietämään. Siksi mielellään teen monia asioita yksin. Toki lasten kanssa touhuan, mutta etenkin kotityöt haluaisin tehdä rauhassa. Lasten kanssa saa usein siivota jälkiä tuplasti verrattuna siihen, että saisin rauhassa tehdä.

Tiivistetysti voisi sanoa, että haluan lähes kaiken tehdä omalla tavallani, kuten pyykkien pesemisen ja ripustamisen. Ikävä kyllä osaan kääntää asiat niin, että ne myös tehdään tavallani. Näin kotona, ei niinkään muualla. Jos asiat eivät mene minun tavallani, niin huomautan asiasta. Mies on aivan tossun alla.

Tapani toimia on kaukana rakentavasta. Nyt minun pitäisi osata hellittää ja tulla miestäni vastaan. Ei ole helppoa, mutta en näe muuta vaihtoehtoa. Uskon sen jälkeen voivani paremmin ja ennen kaikkea minun ja mieheni välien paranevan. Vaikeinta vain minulle on se, missä asioissa tulisi hellittää kontrollia. Näin ajattelin etenkin aikaisemmin. Nyt kun olen aidosti luvannut tarttua tähän muutokseen, niin uskon asioiden menevän hyvin omalla painollaan. Uskallan kohdata heikkouteni ja kurjat käytöstapani ja sitä kautta myötään todelliset kehittämiskohteet. Siitä huolimatta kysymys toisinaan kaikuu mielessäni.

Minun elämäni, minun valintani

On ihana huomata, että kokoajan minulle tulee lisää ymmärrystä ja rohkeutta toimia omalla tavallani niin, etten pyri miellyttämään muita. Jos en vielä aina toimi niin, niin ajatuksen tasolla asetan itseni etusijalle. Seuraava askel on toimia omien ajatusten mukaan. Viimeisenä tietenkin olla ratkaisujen kanssa sujut. En halua hävetä, että pyrin tekemään itseni onnelliseksi.

Välillä pistää vihaksi, kun ajattelen tehneeni päätöksiä miellytääkseni muita. Eivät muutkaan ajattele minua. Mennyttä en voi muuttaa, mutta nykyhetkeen ja tulevaisuuteen voin vaikuttaa ja aionkin tehdä niin.

Olen onnellinen, että olen käsitellyt parisuhdetta ja tajunnut, että minulla on vaihtoehtona lähteä suhteesta. Vaikka sitä en halua, niin se vaihtoehto on olemassa. Tässä on kyse siitä, että uskallan ajatella itseäni ja omaa onnellisuutta. Se on toinen juttu päädymmekö eroon.

Olen myös iloinen siitä, että aikoinaan teimme kummivalinnat omien toiveidemme pohjalta emmekä miellytääksemme toisia. Niin olisi voinut käydä, mutta lopulta kuuntelimme itseämme ja halusimme päätöksen vaikeudesta huolimatta tehdä lapsille oikeat valinnat.

Arjessa eniten näkyvä asia, jossa en pyri miellyttämään muita on ystävyyssuhteet seuraavasta näkökulmasta. Olen pohtinut keneen otan etäisyyttä ja keneen en. Ne ihmiset, jotka eivät tee minua onnelliseksi, saavat jäädä vähemmälle. Vielä en ole valmis luopumaan, mutta tällä päätöksellä tiedän, että minä hallitsen tilannetta. Jo tämä ratkaisu lisää onnellisuutta. Näin saan aikaa tutustua uusiin ihmisiin ja joku päivä enemmän onnellisuutta tuottavia ihmissuhteita.

Ihmissuhteissa minulla tietenkin on toiveita siitä, mitä valintoja ihmiset tekevät. Jos he eivät tee niin kuin toivon, niin tietenkin petyn. Eivät he minun tunteitani ole ajatelleet. Eikä pidäkään. Siksi on niin uskomatonta, että minä toimin toisin. Tuntuu hyvältä, että minä uskalla toimia samoin. Ihanaa, että uskalla myöntää eläväni elämää itselleni. 

Tällä hetkellä ajatuksenani on, että teen asioita, jotka tekevät minut onnelliseksi. Toki lapsia ja miestä ajatellen, mutta en aina aseta heitä prioriteettilistallani ensimmäiseksi. Tämä on vaikeaa, etenkin läheisten kanssa. Aikaa voi mennä ennen kuin olen sujut asian kanssa, mutta tärkeintä on lopputulos. Positiivista on, että ji näillä eväillä olen kasvattanut henkistä hyvinvointiani.

Parisuhdepohdintoja

Olen miettinyt mitä saan parisuhteeltani. En koe saavani paljon. Miksi sitten olen tässä? Suhde on tuttu ja turvallinen. Lapset ovat myös tärkeä syy olla tässä. Mitä haluan suhteelta? Kysymys on edellisiä vaikeampi. Halua, että meillä on hyvä olla ja olemme onnellisia. Haluan, että minusta välitetään ja rakastetaan. Mitä se vaatii? Uskoa, luottamusta, rakkautta, joustavuutta, halua ja aikaa. Haluanko näitä mieheni kanssa? Kyllä. Mitä voin tehdä asialle? Muuttaa omaa käytöstä ja jutella puolison kanssa.

Mitä enemmän olen parisuhdetta miettinyt sitä enemmän olen tullut siihen tulokseen, että minulla on tai ainakin on ollut läheisriippuvuutta niin kuin miehellänikin. Olemme todenneet miehen kanssa, että olisi pitänyt erota jo ajat sitten, mutta kumpikaan ei uskaltanut. Olemme onneksi molemmat sitä mieltä, että tässä tilanteessa haluamme tehdä parisuhteelle jotain ja panostaa tähän. Jos emme tätä saa toimimaan, on ero edessä. Eroon en usko, mutta en myöskään siihen, että olisimme vain tavan vuoksi yhdessä. Töitä on edessä paljon, jos yhdessä haluamme olla. Se ei meitä pelota, me ollaan usein jopa liian sinnikkäitä.

Parisuhdepohdinnoissani olen vihdoinkin löytänyt rohkeuden kohdata sen tosiasian, että ero on yksi vaihtoehto suhteellemme. Olen uskaltanut ajatella, ettei minun tarvitse sietää mitä vain lasten takia. Koen, että minullakin on oikeus onneen. Kaikista eniten haluan onnen tällä perhekokoonpanolla ja tiedän sen olevan mahdollista. Sillä että olen uskaltanut ajatella eroa, olen kokenut vapautta parisuhdeasioissa. Minulla on oikeasti vaihtoehto. Nyt minulla on myös rohkeutta toteuttaa se. Aiemmin se olisi ollut katastrofi ja iso häpeä.

Vanhempani ovat eronnet. Ainakin toiselle vanhemmista se ei ollut vaihtoehto ja siksi siihen liittyi häpeää. Siksi se ei ole ollut minulle vaihtoehto aiemmin. Pohdintojen jälkeen olen tullut siihen tulokseen, että parempi tarvittaessa myöntää virheensä ja löytää onni kuin häpeän ja tavan vuoksi tyytyä huonoon vaihtoehtoon. Jos eroon joskus päädymme, se ei tule olemaan minulle helppo, vaikka nyt olen sitä sulatellut.

Hyvä päivä

Tänään on ollut hyvä päivä. Olen osannut nauttia lapsistani ja olen pystynyt antamaan heille aikaa, elämään hetkessä ja menemään heidän ehdoilla. On ollut hetkiä, jolloin olen ajatellut, että tämän takia olen lasteni kanssa kotona. Kunpa näitä hetkiä olisi enemmän ja enemmän. Ne ovat hyvin antoisia.

Ehkä nämä fiilikset ovat vain tässä hetkessä koettuja, mutta uskon näiden olevan tulossa enemmän osaksi minua. Pitää vain priorisoida asioita. Kun teen omia juttuja, silloin keskityn siihen. Kun olen lasten kanssa, olen läsnä siinä hetkessä. Silloin on helpompi nauttia kuin jos mielessä on muuta.

Mies eilen mainitsi, että en ole viimeaikoina juurikaan valitellut omia asioitani. Tästä voisi päätellä, että asiat ovat paremmin kuin esim. alkuvuodesta. Aiemmin minun pelkoni olivat hyvin hallitsevia, mutta nyt huomaan uskovani asioiden järjestyvän. Näen elämässä positiivisia ja iloisia asioita, vaikka edelleen on paljon negatiivistakin ja keskeneräistä. Paljon on asioita käsiteltävänä, mutta monista asioista olen vapautunut ja päässyt eteenpäin.

Olen viimeaikoina pyörittänyt päässä paljon asioita. Nyt on aika tyhjää. Uskon aivojen prosessoivan edelleen tai tarvitsevansa lepoa. Elämästä häviää nautinto, jos aina vain käyn läpi asioita, jotka ovat huonosti.

Pitkään toivoin löytäväni elämästä nautintoja. Lasten myötä olen vihdoinkin löytänyt ilonaiheita arjen pienistä asioista. Pysähtymällä tähän ja nyt näen paljon sellaista mitä en muuten huomaakaan. Lapset ovat tähän mennessä opettaneet minulle paljon, enemmän kuin minä heille. Lapset vievät paljon, mutta antavat moninkertaisesti takaisin.

Ajatuksia viikonlopun jälkeen

Viikonlopun tapahtumat ovat pysäyttäneet minut ja saaneet tuntemaan tosi pahaa oloa. Riittämättömyyttä, vihaa, surua ja syyllisyyttä. On vaan niin paskaäitifiilis. Miten äitiys kytkeekin yhteen kaikki ajatukset ja toimintatavat?

En omasta mielestäni lataa paljon odotuksia lapsiani kohtaan, mutta ilmeisesti sitä teen. En pysty hillitsemään turhautumista lapsiani kohtaan, vaan puran sen lapsiin. Teen omalla käytökselläni selväksi, että lapsi on tehnyt väärin. En satuta lasta, mutta esim. työnnän hänet pois. Todennäköisesti sanani ovat tilanteessa syyllistäviä. Minuun sattuu niin kovasti oman käytöksen aiheuttama reaktio lapsissa, mutta en pysty hillitsemään itseäni.

En ota kaikkia syitä niskoilleni, mutta omalla käytökselläni on tekemistä lapsen käytökseen. Hän on arka ja ujo. Ei ihme, kun äiti kohtelee näin. Omaa pahaa oloani puran lapsiin, mutta en halua enää sitä. Olen seurannut haltioituneena erään ihmisen tapaa kohdata lapset, omani mukaanlukien. Näen kuinka lapseni tottelevat häntä. Tulen vain surulliseksi ajatellessani kuinka onnellinen lapseni ovat tämän ihmisen kanssa. Lapset tottelevat häntä paremmin ja tuntuvat mieluummin touhuavan hänen kanssaan. Minä en vain jaksa taistella samoista asioista päivästä toiseen.

Tuntuu niin pahalta, että opetan lastani sanomaan ei. Sitten joudu esim. väkisin pesemään hampaat tai tekemään jotain muuta. Mihin lapsen kunnioitus jää? Toki on asioita, joihin lapsi ei voi vaikuttaa. Ehkäpä minun pitäisi se hyväksyä. Samalla yrittää enemmän kunnioittaa lapsen päätöksiä.

Miten sitten kestän jatkuvat mutkat matkassa?Miten kestän, kun lapsi kiukuttelee joka päivä hammaspesusta tai muista arjenaskareista? Miten jaksan jatkuvasti houkutella lasta pesemään kädet, pukemaan jne.. Ei minusta vain ole sellaiseen, koska haluan kontrolloida asioita liikaa ja tehdä asiat ilman mutkia.

Jotenkin vain tuntuu, että olenko kokenut samaa kuin lapseni nyt. Vai miksi tunnen näin? Ovatko vanhempani osoittaneet turhautumistaan minuun samalla tavalla, koska tunnen niin paljon pahaa oloa lapsen takia. En halua lapseni pelkäävän, joutuvan seuraamaan vanhempiensa mielialoja, joutuvansa hylätyksi, kokevansa yksinäisyyttä tai miettivänsä onko rakastettu.

Nämä ajatukset liitän häpeään ja syyllisyyteen. Pelkään epäonnistuvani kasvattajana ja sitä kautta kokevani syyllisyyttä. Esim lapsen kuivaksiopettelussa pinna ei ole riittänyt, vaan olen todennäköisesti vain pahentanut asiaa. Uskoisin käytöksen juontavana myös vaille jäämiseen. En vain osaa luopua omastani täysin, vaan pidän siitä liikaa kiinni. En ajattele, että elämän pitäisi mennä liikaa lapsen ehdoilla, mutta minä en oikein osaa mennä lapsen ehdoilla.

Olen vain niin yksin tunteideni ja ajatusteni kanssa. Lapseni ovat minulle rakkaita ja niiden eteen olen valmis tekemään paljon. Se ei helpota tätä tuskaa, vaan pahentaa sitä. En haluisi heidän kokevan tätä samaa. Miten osaisin hillitä itseäni ja antaa virheeni ja heikkouteni itselle anteeksi?

Muutama asia, mitä voisin tehdä, on antaa lapsille jakamatonta huomiota ja valinnanvapautta enemmän. Yrittää kestää lapsen kiukkuilut paremmin ja olla itselle armollisempi. Käytännössä näitä ei ole helppo toteuttaa.

Häpeään tutustumista ja pureutumista

Ajatukset pyörivät edelleen paljon kontrolloinnissa ja häpeässä. Yritän näitä työstää lukemalla häpeästä, jos se avaisi minulle aiheesta jotain.

Luin Nyytin nettisivuilta häpeästä, joka on sivuston mukaan usein lähellä syyllisyyttä ja yleensä vaikeasti erotettavissa toisistaan. Häpeää kuvaa usein myös riittämättömyyden, kelpaamattomuuden, huonommuuden tai alemmuuden tunteet.

Minua kuvaavat hyvin etenkin syyllisyys, riittämättömyyden ja kelpaamattomuuden tunteet. Koen herkästi syyllisyyttä ja usein ihan turhaan. Riittämättömyys on tyypillinen tunne minulle etenkin äitiydessä ja ne tunteet johtavat usein syyllisyyteen ja kelpaamattomuuten. Tästä alempana lisää.

Jotta kokisin itseni hyväksyttäväksi, olen valppaana ja varuillaan selvittämään muiden tunteita, jotta osaisin toimia oikein. Jos epäonnistun jossakin, koen häpeää tai syyllisyyttä. Todennäköisesti siksi mielellään toimin omalla mukavuusalueellani, etten joudu kiusallisiin tilanteisiin. Tässä yksi esimerkki kuinka häpeä rajoittaa elämääni. Aiemmin häpeä rajoitti kovastikin, mutta nyt paljon vähemmän.

Näyttäisi myös siltä, että täydellisyyteen pyrkiminen ja materialistisuus selittyisivät minun tapauksessani ainakin osin häpeällä. En uskalla näyttää todellista minääni, joten yritän antaa itsestäni niin hyvän kuvan kuin mahdollista. Häpeän tunteita yritä saada siedettäväksi riippuvuuksien ja lähesriippuvuuden (?) kautta. Sitä kautta vain pakenen häpeän myöntämistä ja kohtaamista.

Häpeän syntyä voisivat selittää ainakin hylätyksi tuleminen lapsuudessani ja pelko hylkäämisestä. Tunnistan, etten ole kokenut itseäni riittävän tärkeäksi vanhemmilleni ja todennäköisesti en ole pystynyt täyttämään vanhempien toiveita. Minulla ei suoranaisesti ole ajatusta vanhempien toiveista, mutta tuntuu, etten täytä omia toiveitani. Oletan, että olen sisäistänyt vanhempien toiveet, joita pyrin täyttämään. Koen epäonnistuneeni niissä.

Nyt ymmärrän, että pettymykseni kasvatusasioissa johtuu häpeästä niin kuin aiemmin ounastelinkin. Koen usein pettymyksiä, riittämättömyyttä, syyllisyyttä, häpeää ja pelkoa lasten kasvatuksessa. Usein juuri kasvatusasioissa ja mieheen liittyvissä asioissa reagoin turhan voimakkaasti pieniinkin asioihin tai koen itseni hylätyksi ja torjutuksi. Silloin jokin osuu häpeän ytimeen, joita en haluaisi kohdata.

Etenkin kasvatusasioissa haluan onnistua ja suorittaa, jotta välttyisin häpeältä. Omalla toiminnallani todellisuudessa siirrän häpeää lapsilleni. Näen sen jo lasten käytöksessä ja sekös tuntuu pahalle.

Nyt yritän rehellisesti listata häpeää tuottavia asioita mieleen tulevassa järjestyksessä. Jännä kuinka listalla on paljon positiivisia asioita.
- epäonnistuminen
- taustani
- oma ja lapsen nimi
- seksuaalisuus
- mielipiteen sanominen
- kertoa olevani hyvä jossakin
- kertoa asioiden olevan hyvin
- kelpaamattomuus/hylkääminen
- lasten oppimattomuus/taitamattomuus
- itseeni panostaminen
- elämästä nauttiminen

Lista on edelleen pitkä, mutta aiemmin häpesin paljon enemmän asioita. Listasta näkee miten olen päässyt eteenpäin. En niitä aiemmin häpeäksi olisi nimennyt, mutta siihen kategoriaan ne nyt liittäisin. Kaikista erikoisimpia ja rajoittavimpia olivat kauppaan meneminen (ei ruokakauppaa), asioiden hoitaminen, omien toiveiden sanominen, soittaminen, asioiden kysyminen, tunnilla viittaaminen, aikuisena oleminen.

Aikuisena oleminen voi olla listalla hassu, mutta totta. Minua on pidetty aina pienenä ja sen mukaan on kohdeltu. Kun piti alkaa käyttäytyä kuin aikuinen, minua hävetti olla aikuinen. Mietinkin, että osa fyysisistä ongelmistani alkoi sieltä, kun piti ottaa vastuuta.

Häpeän tunnetta käsitellessä monet minun toimintatavoistani selittyy häpeällä. On hyvä fiilis, että annoin itselleni luva pohtia häpeää ja pystyin yhdistämään monia toimintatapojani siihen. En ole kuitenkaan tehnyt vielä tunneoivallusta häpeään liittyen, jotta vapautuisin tästä taakasta. Kirjoittaessani tätä tekstiä lähinnä totesin asioita ilman syvällistä työstämistä. Sen tämä vielä vaatii, jotta elämä helpottuisi. Uskon siihen olevan lähiaikoina hyvät mahdollisuudet, koska ymmärsin mitkä asiat vaikuttavat häpeän syntyyn ja mitä häpeä itseasiassa on. Tärkeintä varmaan on, että annan itselleni anteeksi, hyväksyn itseni tällaisena ja lopetan kontrolloinnin ja täydellisyyteen pyrkimisen. Sitten minulla on lupa odottaa kevyempää oloa tässä asiassa.

Tuskastuneita ja sekavia fiiliksiä asioden käsittelystä

Tuskastuttaa niin kovasti. En jaksaisi painia näiden asioiden kanssa. Olen vain niin kyllästynyt. Kun olen jossakin kylässä, huomaan ongelmien iskevän päälle. Miksi? Miksi? Miksi?

Vatsa oireilee, pelko nostaa päätään. En halua päästää jostakin irti, mutta mistä? Eikö kyse olekaan asioista, joita olen pohtinut? Vai enkö ole asioita käsitellyt loppuun asti. Onko kyse voimakkaasta halusta kontrolloida? Enkö uskalla olla muiden seurassa se, joka oikeasti olen ja siksi kontrolloin. Olen ajatellut olevani enemmän sinut asian kanssa kuin ehkä olenkaan. Mä en tiedä. En vain tiedä. Sen tiedän, että haluan tästä tuskasta pois. Olen valmis tekemään paljon, jotta saisin tämän olon pois.

En vain saa tästä kaikesta kiinni. Nämä ongelmat ovat kestäneet niin kauan, ettei muutos voi tapahtua nopeasti. Parempaan ollaan menty, mutta pitkä matka toisinaan väsyttää.

Kontrollointi ja häpeä

Tänään sattui sellainen tilanne, jossa lapseni ei halunnut mennä vessaan. Hän ei vielä ole täysin kuiva, joten joudun huolehtimaan, että lapseni käy vessassa. Olimme julkisella paikalla ja edellisestä vessakäynnistä oli pitkä aika, joten toivoin, ettei pissi tulisi housuihin. Lapseni nimittäin kieltäytyi menemästä vessaan, tietenkin. Olin ärtynyt ja vihainen, koska tiesin lapsella olevan vessahätä.

Kyyneleet taas nousi silmiin. Olisi halunnut itkeä oikein kunnolla, mutta en kehdannut. Yritin tilanteessa taas miettiä, mistä on kyse. Tajusin, että lapsen pissatessa housuihin, minua olisi hävettänyt kovasti. Noin iso lapsi, eikä osaa pidättää.

Kävin läpi kovia paskaäiti fiiliksiä. En onnistu tässäkään. Tiedän, ettei näissä asioissa pidä hoputtaa lasta, mutta häpeän pelko vei voiton.

Olen aina ajatellut, että minusta tulee ihan hyvä äiti. Mitä isommaksi lapset kasvavat sitä enemmän käsitykseni romuttuu. Se tuntuu pahalla. En onnistu tässäkään.

Olenko tehnyt tästäkin asiasta suorituksen? En kai omalla käytökselläni tee lapsenkin elämästä yhtä suorittamista? Haluan heidän oppivan nauttimaan eikä ajatella kaikkea suorituksena. Tärkeintä ei ole saavutukset ja onnistuminen, vaan yrittäminen, asioista nauttiminen ja kokemukset.

Se että epäonnistuu jossakin ei ole huono juttu. Sen voi kääntää kokemukseksi. Virheistä voi oppia.

Minulle epäonnistuminen tuo usein häpeän tunteita. Lapsuudessani häpesin monia asioita esimerkiksi virheiden tekemistä. En muista, että kotona oltaisiin virheisiin suhtauduttu negatiivisesti. Kannustuksen puutteen näen suuremmaksi ongelmaksi. Ehkä onnistumisista sai jonkinlaista kannustusta, mutta virheisiin ei kiinnitetty huomiota. Lapsi voi sen tulkita negatiiviseksi.

Kateus

Kateus ei ole viime vuosina ollut niin hallitseva tunne kuin lapsuudessani. Lapsena koin jääväni monissa asioissa paitsi. Meillä oli lapsuudessa vähän rahaa. Lapselle se oli iso asia, että oli erilainen. Ei muuten, mutta minulla ei ollut voimia kestää erilaisuutta. Itseluottamukseni ei ollut riittävän vahva kohtaamaan erilaisuutta.

Olisin voinut kestää puutteen tai ainakin sietää paremmin, jos olisi kyse vain yhdestä asiasta. Olin muutenkin erilainen, mistä minua kiusattiin. Voimani eivät riittäneet kestämään tätä kaikkea. Koin olevani niin erilainen ja eristäydyin. Vaikea sanoa, mutta voi olla, että nämä ovat ainakin osin olleet kateuden taustalla. En uskaltanut olla sitä mitä halusin.

Nyt aikuisena kateus kietutuu ihmissuhteisiin. Olen kateellinen sellaisille ihmisille, joilla on hyvä parisuhde ja tyydyttäviä ystävyyssuhteita. Minä haluaisin olla yksi heistä. Sellaisille ihmisille en ole niin kateellinen, jotka ulospäin antavat itsestään itsevarman ja tasapainoisen kuvan. En tiedä miksi haluaisin päästä sellaisten ihmisten ystäväksi, joiden heikkoudet näen, mutta heillä näyttäisi olevan kavereita. Ehkä näen heissä itseni ja haluaisin nähdä, kuinka he pystyvät hyviin ihmissuhteisiin. Ystävyys ei tietenkään perustuisi vain uteliaisuuteen, vaan toki heillä olisi muutakin tarjottavaa.

Ne joiden kanssa mielestäni on hyvä ystävyyssuhde, en koe kateutta.

Minulla on yksi ystävä, jonka kanssa olen ollut hyvä ystävä. Elämäntilanteiden muuttuessa myös ystävyys on muuttunut. En aikaisemmin kokenut häntä kohtaan kateutta ja jopa mustasukkaisuutta, mutta viimeaikoina olen kokenut. Sitä enemmän on ollut kateutta mitä etäisemmät välit meille on tullut. Otin etäisyyttä häneen, kun hän alkoi kaveraamaan toisen kanssa. Hänellä oli muitakin ystäviä, mutta tämä uusi ystävyyssuhde teki minun oloni ahdistavaksi. Tilanne muistuttaa lapsuuden ystävyyssuhteita, jolloin toimin samalla tavalla otin etäisyyttä. Huomaan toisinaan kaipaavani ystävääni paljon. Olen ajatellut kirjoittavani eräälle ystävälle kirjeen, josta sain idean, että kirjoittaisin kaikille hyville ystävilleni kirjeen joululahjaksi. Kertoisin ajatuksiani heille, päästäisin heidät lähemmäksi minua. Toivottavasti sitä kautta he päästävät lähelle.

Ehkä näillä ajatuksilla ja kirjeen kirjoittamisella voin päästä lähemmäksi kateutta ja ottaa sen haltuuni.  Vaikka en koe kateutta usein, niin silloin kun koen, oloni on hyvin ahdistava. Lapsuuden kokemukset tulevat liiaksi mieleen enkä silloin uskalla tai vain pysty käsittelemään tunnetta.

Pohdintoja ongelmieni käsittelystä

Olen yllättynyt, kuinka paljon minulle tulee uusia ajatuksia työn alle. Joka päivä tulee uutta, joko jo pyörittelemiini asioihin tai aivan uusiin aiheisiin liittyen. Koen tämän yleensä hyväksi merkiksi, mutta myös raskaaksi.

Olen aiemmin pelännyt kaikkea ja ollut kaikesta huolissaan. Enää en stressaa ja huolestu jokaisesta asiasta. Tämä muutos on todennäköisesti antanut minulle voimia kohdata näitä kaikkiea mieleeni tulleita asioita. Olen iloinen siitä. Raskaaksi tekee se, että onko minulla oikeasti näin paljon ongelmia. Näiden käsittele lupaa hyvää tulevaisuutta, mutta tuo pahaa mieltä, että taasko jotain negatiivista. Onneksi huomaan asioiden käsittelyn myötä positiivisia muutoksia. Olen jaksavampi, energisempi, iloisempi, onnellisempi, rohkeampi ja niin edelleen.

Minulla ei ole koskaan todettu mielenterveysongelmia enkä ole ongelmieni takia hakenut apua. Näitä pohtiessani väistämättä tulee mieleen, mitä diagnooseja saisin, jos lääkärin kanssa juttelisin.

Olen iloinen siitä, että omilla pohdinnoillani pääsen pitkälle enkä koe tarvetta mennä lääkäriin. Vyöhyketerapeuttini kanssa juttelu antaa pohdintoihini tarvittavaa lisää samoin kuin kirjat.

Olen kysynyt vyöhyketerapeutiltani, että onko ihmisillä paljon ongelmia. Tuntuu pahalta, kun itselläni on, enkä näe muiden ongelmia. Hän sanoi, että ihmiset ovat keksineet selviytymiskeinot, jolloin ongelmat eivät yleensä näy ulospäin niin kuin eivät minunkaan juurikaan. On myös niin, etteivät ihmiset halua kohdata ongelmiaan. Olen siis hyvällä mallilla eikä tilanteeni niin paha ole kuin miltä välillä tuntuu.

Nautin, kun pääsen ongelmieni kanssa eteenpäin ja huomaan positiivisia muutoksia. En malta odottaa, että olen suht sujut itseni kanssa ja voin välittää sitä läheisimmillenkin. Haluan perheelleni ja etenkin lapsilleni jakaa hyvää oloa ja auttaa rakentamaan tervettä itsetuntoa.