Viimeaikoina on kotona ollut taas negatiivinen ilmapiiri. Olen yrittänyt miettiä, mitä ajatuksia tilanne minussa herättää. Palaan kokoajan aikaan, jolloin olin 11-13-vuotias. Siitä ajasta mieleen palautuu isän kiukuttelu ja hermostuminen. Aika samanlainen käytös kuin miehelläni nyt.
Yritän päästä niihin fiiliksiin, joita koin silloin. En saa muita tunteita esiin itsestäni kuin pelon. En ole hysteerisen peloissani, mutta peloissani siitä mitä seuraavaksi tapahtuu. Epätietoisuuden koen yleensäkin ahdistavaksi. En muista, että ketään meitä olisi fyysisesti koskaan satutettu. Ehkä alle kouluikäisenä sain kerran piiskaa tai sitten vain peloteltiin. Se oli jokatapauksessa ainoa kerta, jos fyysistä kuritusta oli. Pelko sinällään vaikuttaa turhalta.
Isäni kuitenkin oli arvaamaton. Arvaamattomattomuus tarkoitti sitä, että hän ei osannut hillitä itseään, ei aina positiivisissakaan asioissa. Ne kerrat jolloin muistan pelänneeni häntä oli, kun hän hermostuessaan potkaisi tuolia. En muista miten se tarina päättyi, mutta meitä hän ei vahingoittanut. Vaikka todellista vaaraa meillä ei koskaan ollut, niin arvaamattomuus riitti pelon aiheeksi. Kerran isäni innostui esittelemään aivan yllättäen karatepotkua. Mitään ei tapahtunut, mutta säikäytti minut. Tällainen käytös ei luo turvallisuutta, kun lapsi ei pysty ennakoimaan vanhempien toimintaa. Vaikka arvaamattomuus ei ollut jokapäiväistä, niin pelko siitä kulki jatkuvasti mukana. Toisinaan aktivoituen ja toisinaan ei.
Pelko aktivoitui viimeistään, kun näin isän ilmeestä, että nyt kannattaa lopettaa. Muistan joskus sanoneeni, että siitä tiesi isäni olevan vihainen, kun hänen silmänsä liikkuivat nopeasti puolelta toiselle. Silloin piti lopettaa kapinointi, jos sitä edes oli.
Nämä pelot ovat nousseet nyt etenkin lapsien myötä taas minussa, kun mies käyttäytyy hyvin samalla tavalla. Koskaan ei tiedä, milloin hän huutaa. Muutaman kerran tavarat ovat lentäneet, mutta ei montaa kertaa. Ehkä nämäkin kerrat riittävät siihen, että pelko arvaamattomasta toiminnasta aktivoituu.
Olen yrittänyt ajatella, että tällaisia tilanteissa pinnalle nousseet tunteet ovat minun lapsuudessani heränneitä tunteita. En vain ole käsitellyt niitä, joten ne nousevat pintaan. Kun olen nämä tunteet käsitellyt, niin minun ei pitäisi reagoida näin. En silti hyväksy miehen käytöstä, vaikka en reagoisi näin. Jotain sillekin pitäisi tehdä.
Omat fiilikseni miehen hermostuessa ovat jo paremmin hallinnassa, mutta eivät kokonaan. En enää yleensä huuda miehelleni. Olen jäänyt enemmänkin seurailemaan omia tuntemuksia. Joudun rauhoittelemaan tunteitani ja hokemaan itselleni, että nämä ovat minun tunteitani lapsuudesta. Seuraava etappi voisi olla, että voisin käyttäytyä aika neutraalisti.
Lapsien puolesta tuntuu pahalta kuunnella miehen käyttäytymistä, koska tiedän miltä se tuntuu ja millaiset seuraukset sillä voi olla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti