Kipuaa-a!

Kipuaa! Vihani on viimeaikoina muuttunut suruksi. Minuun sattuu. En muista kokeneeni tällaista kipua montaa kertaa elämässäni. Tällainen kipu yhdistyy minulla eroihin ja yleensäkin muutoksiin. Sattuu ja lujaa.

Olen siinä pisteessä elämässäni, että paluuta ei ole moneen asiaan. En enää voi elää ilman rakkautta ja ilman hyvää elämässäni. Elämän pääpaino siirtyy ajan kanssa kohti iloisia ja onnellisia asioita, pois ylimääräisestä negatiivisuudesta.

Olen alkanut entistä enemmän avautua ystävilleni surustani. En haluaisi tulkita elämääni tällä hetkellä, mutta huomaan elämässäni yhdistyvän eron pohtiminen ja jollakin tavalla siihen valmistautuminen. Mahdollista on myös se, että minä vain avaudun ja alan oikeasti elää. Asia vain ilmenee parisuhdepohdintojen kautta. Uskon, että nykyinen parisuhde ei muutu, jos en käy kaikkea tätä läpi. Luonnollisena osa kasvua on käydä läpi myös eroon liittyvät pohdinnat. Kipeimmät kohdat tuntuvat vain olevan parisuhteessa.

Kaiken surun keskellä on ihana huomata, että ympärilläni on välittäviä ja rakkaita ihmisiä. Tiedän, etten ole täysin yksin. En aiemmin ole kokenut tällaista. Vai enkö ole vain antanut tällaiselle mahdollisuutta? Joka tapauksessa tilanne on nyt parempi kuin koskaan.

Luotan siihen, että surun jälkeen on luvassa jotain hyvää. Surun myötä luovun jostakin ja saan elämääni hyviä asioita. Uskon saavani haluamaani muutosta.

Miehen vihan kautta isään liittyviin pohdintoihin

Voi piip tätä vihaa. En vain kestä miehen vihaa ja negatiivisuutta. En kestävää! Vetäydyin omiin oloihin. Ollessani yksin pintaan nousi vihani isääni kohtaan. Olisin halunnut kiittää isääni siitä, että minulle suositeltiin vuosien terapiaa. Oikeammin olisin halunnut huutaa hänelle. Olisin halunnut huutaa pahan oloni hänelle.

Olisin halunnut purkaa sitä, ettei minulla ole saanut olla lapsena tunteita. Nyt ne kaikki purkautuvat, kun olen alkanut tunnistaa niitä ja alkanut oppia yhdistämään niitä tapahtumiin. Olisin halunnut huutaa, ettei minua koskaan rakastettu. En ole oppinut etsimään rakkautta. Nyt parisuhteeni on kriisissä, koska haluan sitä, mutta mieheni ei osaa antaa sitä minulle.

En halua tällaista elämää. En halua ja siksi terapiaan on nyt osa minua. En halua elää negatiivisuudessa. Haluan kokea eläväni enkä vain paeta.

Kiitollisuus valtaa mielen

Eilen olo on ollut kiitollinen ympärillä olevista ihmisistä, valitsemastani polusta ja levollisesta mielestä. Olen erityisen levollinen, kun tiedän kulkevani oikeaa polkua.

Tunnistan paljon pelkoa tulevista asioista ja ennen kaikkea muutoksista ja epäselvistä asioista. Silti mahaa on kutkuttanut. Mitä kivaa elämä tuo tullessaan? Pelkään, mutta haluan silti heittäytyä. Toisinaan menen lujaa ja toisinaan taas poljen paikallani. Silti haluan löytää rohkeuden olla minä. Olen kiitollinen tästä kaikesta, vaikka pelkoakin on mukana. Olen kiitollinen, että haluan olla minä.

Mun koti ei oo täällä

Miks mun päähän pomppasi Chisun laulu: Mun koti ei oo täällä.

Kauas se vie
Tuo ruusuinen tie

Kauas se vie
Tuo ruusuinen tie,
Joka yhdessä maahan muurattiin.
Teimme tien päähän talon niin sievän,
Joka yhdessä yössä maalattiin,
Johon yritin tehdä kotini.

Anna mun mennä.
(Anna mun mennä)
Mä oven avaan,
En henkeä saa.
Anna mun mennä,
(Anna mun mennä)
En tänne kuulukaan.
Mun koti ei oo täällä,
Mun koti ei oo täällä.

Ymmärrän, jos
En anteeksi saa,
Mut en tässä voi olla kauempaa.
Meidän ruusuinen tie
Ei kauemmas vie,
Liikaa sen piikit pistelee.
Nyt luovuttaisin avaimen.

(Mun koti ei oo täällä,
Mun koti ei oo täällä)

Kadun mä ehkä tätä joku päivä,
Tien varresta itseni löydän.
Kadun mä varmaan joku kaunis pilvetön päivä,
Mut kulta, mun täytyy vaan mennä,
Mun koti ei oo täällä.
(Mun koti ei oo täällä)


Mulla on paha olla. En voi elää tällaista elämää. En vaan voi elää ilman rakkautta. Sitä mun elämäni on ollut tähän päivään asti enkä voi enää jatkaa. Sattuu, että jään vaille niin tärkeää asiaa. 

Haluaisin lähteä tästä suhteesta, jotta kaikki tämä tulisi päätökseen. Jotta saisin rauhassa tutustua itseeni ja joku päivä löytää elämäni rakkauden. Kolikon toinen puoli satuttaa. Joudun silloin luopumaan lapsista luultavasti joka toiseksi viikoksi. 

En ole kuitenkaan valmis tekemään sellaista päätöstä. En ole valmis heittämään hukkaan ydinperhettä. En ole valmis satuttamaan lapsia. En ole valmis ottamaan kipua vastaan. Haluan vielä yrittää, mutta en mitä ilmeisemmin uskalla heittäytyä rakastettavaksi ja rakastamaan. Pelkään kipua niin kovasti, että elän vaan samassa kurjuudessa. 

Miten mä uskallan olla haavoittuvainen ja oikeasti uskoa, että elämä kantaa? Miten mä uskallan kohdata kivun, jotta voin olla onnellinen? Miten mä uskallan seurata sydäntäni? Miten uskallan kuulla sydämeni äänen, jotta voin tehdä oikeita ratkaisuja? Haluan rohkeuden, jotta elämä ei enää poljetaan paikoillaan oli sitten kyse heittäytymistä tässä suhteessa tai heittäytyä tyhjän päälle.

Oivallus kateudesta ja ihmissuhteesta

Olen alkanut ajatella erästä ihmistä lämpimästi. Aiemmin suhde häneen on ollut ristiriitainen. Olen hakeutunut usein hänen seuraansa, vaikka olen pahoittanut mieleni säännöllisesti hänen seurassaan. 

Olen ajatellut, että menisin hänen luokseen vierailulle, jos vain olisin tervetullut. Pohdin, kuinka vierailu näyttäytyisi hänelle ja mikä oma motivaationi on ennen kuin toteuttaisin asiaa. Sain edellä mainituista paremmin otteen omasta motivaatiostani.

Omat ajatukseni ovat muuttuneet hänestä siksi, että ymmärrän kadehtivani hänen elämästä joitakin asioita. Haluaisin joissakin asioissa elää, kuten hänkin. Kun olen alkanut hyväksyä kadehtimiani asioita itselleni, olen saanut jopa hellyydenpuuskia häntä kohtaan. Lämpimät tunteeni häntä kohtaan peilaavat lämpimiä tunteita itseäni kohtaan. Salliamalla asioita, joita elämääni kaipaan, sallin samat asiat toisillekin. 

En vielä ole vakuuttunut, että näkisimme, koska en halua olla itsekäs. Olen myös miettinyt, että onko kyseinen ihmissuhde antanut minulle sen, mitä se voi antaa. Tapaamalla saisin lisäselvyyttä, mutta en silti aio rynnätä selvittämään asiaa. En reagoi ensimmäisten fiilisten mukaan, vaan haluan löytää sisäisen tahdon. 

Muut kertovat minusta

Edellisessä postauksessa mainitsin isosta oivalluksestani. Toinen iso oivallukseni on se, että ajatukseni ympäröivästä maailmasta kertoo paljon suhteestani itseeni. Jos vihaan toisen ihmisen ominaisuuksia, en todellisuudessa pysty hyväksymään niitä itselleni.

En voi sietää miehen epäsosiaalisuutta enkä kuoreen vetäytymistä. Näitä ominaisuuksia olen alkanut hyväksyä itsessäni, joten en enää kilahda miehellenikään näistä. En silti voi niitä täysin sulattaa. Huomaan ärtyväni myös muiden välinpitämättömästä asenteesta muita kohtaan. Koen pahaa mieltä ja oloa sellaisesta. Olen ymmärtänyt, että hakemalla hyväksyntää, olen joutunut torjumaan terveen itsekkyyden ihmissuhteissa. Koska en kestäisi muiden inhoa kohtaani, en myöskään pysty olemaan edes terveellä tavalla itsekäs. Tästä syystä en siedä sitä muissakaan.

Nykyään en reagoi heti, kun muut ärsyttävät minua, koska osaan yhdistää tilanteen itseeni. Itsäni kohtaan koen ärtymystä, että onko tämäkin asia minulle näin vaikea. Tuntuu pahalta, kun enää ei voikaan syyttää muita. Minä olen vastuussa tästäkin asiasta.

Näiden pohdintojen myötä olen palannut ajatuksissa ystävyyssuhteeseeni, joka katkesi. Minun oli helppo sanoa, että suhde vei minulta voimavaroja, koska fokus oli kasvussa. En halunnut enkä edelleenkään halua sellaista ihmissuhdetta. Näin ajateltuna asiassa on perää. Ei silti pidä unohtaa, että hän oli minulla peilinä, jota en täysin pystynyt katsomaan. En ollut valmis näkemään asioita, joita nousi suhteessamme. Olen nyt etäisyyden myötä ymmärtänyt myös sen, että haluan kulkea omaa polkua. Hänen kauttaan jouduin peilaamaan liikaa sellaisia asioita, joita halusin etsiä itse. Olen vielä liikaa toisten vietävissä, että en kykene niin itsenäiseen ajatteluun kuin suhteemme edellyttäisi. Pahalta tässä tuntuu se, että minussa on enemmän "vikaa" kuin olen ajatellut tai pystynyt näkemään. Ei silti, että kaikkea pitäisi toisen osalta hyväksyä tai etteikö voisi omaa rajallisuuttaan arvostaa asettamalla rajoja. Ei auta kuin nöyrtyä. Siitä huolimatta en nyt halua ystävyyssuhdetta rakentaa välillemme. Jatkan oman polun taivaltamista ja uskon polkumme kohtaavat vielä.

Ne ovat vain ajatuksia

Yritän päästä sinuiksi ajatuksen kanssa, että maailma hahmottuu yksilön ajatusten kautta eikä varsinaisesti ympäristön luoman totuuden kautta. Helpottavaa tässä ajatuksessa on se, että minun ei tarvitse muuttaa muita tai ylipäätänsä ympäröivää maailmaa, mikä ei sinällään ole edes mahdollista. Olennaisinta on muuttaa omaa ajattelua. Se mikä vie epätoivon partaalle, on erittäin vääristynyt ajattelutapani.

On vapauttavaa, että nyt koen saavani luvan hellittää ajattelemisesta. Ajattelemalla menen väärille poluille, joten asioiden hyväksyminen sellaisena kuin se on, on nyt minun polkuni. Luopumalla liiallisesta ajattelusta stressin aiheet vähenevät ja minulla on enemmän lupa nauttia. Enää minun ei tarvitse ratkaista mitään, vaan saan olla. Saan luottaa siihen, että asiat järjestyvät.

Tuntuu uskomattomalta, että näinkö helppoa elämä voi olla. Ei sillä, etteikö vastoinkäymisiä tulisi, mutta usko niistä selviämiseen on muuttunut. Olen ajatellut, että on huijausta etsiä asioista aina hyvät puolet, mutta negatiivisuuteen keskittyminen on taasen itsensä kiduttamista. Miksi valita huono, kun voi valita hyvän ja miellyttävän ja lempeän tavan elää?

Haluan jatkossa negatiivisten kokemusten edessä todeta itselleni, että ne ovat vain ajatuksia. Liiallinen ajattelu ei tuo hyvää oloa, mitä haluan. Siispä aivot lomamoodiin ja elämästä nauttimiseen. Life here I come :)