Kipuaa! Vihani on viimeaikoina muuttunut suruksi. Minuun sattuu. En muista kokeneeni tällaista kipua montaa kertaa elämässäni. Tällainen kipu yhdistyy minulla eroihin ja yleensäkin muutoksiin. Sattuu ja lujaa.
Olen siinä pisteessä elämässäni, että paluuta ei ole moneen asiaan. En enää voi elää ilman rakkautta ja ilman hyvää elämässäni. Elämän pääpaino siirtyy ajan kanssa kohti iloisia ja onnellisia asioita, pois ylimääräisestä negatiivisuudesta.
Olen alkanut entistä enemmän avautua ystävilleni surustani. En haluaisi tulkita elämääni tällä hetkellä, mutta huomaan elämässäni yhdistyvän eron pohtiminen ja jollakin tavalla siihen valmistautuminen. Mahdollista on myös se, että minä vain avaudun ja alan oikeasti elää. Asia vain ilmenee parisuhdepohdintojen kautta. Uskon, että nykyinen parisuhde ei muutu, jos en käy kaikkea tätä läpi. Luonnollisena osa kasvua on käydä läpi myös eroon liittyvät pohdinnat. Kipeimmät kohdat tuntuvat vain olevan parisuhteessa.
Kaiken surun keskellä on ihana huomata, että ympärilläni on välittäviä ja rakkaita ihmisiä. Tiedän, etten ole täysin yksin. En aiemmin ole kokenut tällaista. Vai enkö ole vain antanut tällaiselle mahdollisuutta? Joka tapauksessa tilanne on nyt parempi kuin koskaan.
Luotan siihen, että surun jälkeen on luvassa jotain hyvää. Surun myötä luovun jostakin ja saan elämääni hyviä asioita. Uskon saavani haluamaani muutosta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti