Irtipäästämisestä kohti vapaampaa elämää

Monia asia on tulossa näin vuoden lopulla elämässäni päätökseen. En aiemmin osannut päästää irti edes sellaisista asioista, jotka vievät enemmän kuin antavat, mutta olen ottanut huimia askelia. On nimittäin aika päästää irti myös itselleni tärkeistä asioista, jotta elämääni tulisi tilaa jollekin uudelle. Alan nyt ymmärtää, että voin saada hyvän tilalle vielä parempaa, jos koen, että jonkin on aika mennä.

Kaikista vaikeinta minulle on ollut päästää ihmisistä irti. Se ei toki tarkoita sitä, että he eivät olisi enää elämässä mukana, vaan usein sitä, että suhde hakee uutta muotoaan. Tässä vaiheessa se on toki tarkoittanut sitä, että olen ottanut ihmisiin etäisyyttä. Olen ollut epävarma, kun huomaan, etten osaakaan olla enää heidän kanssaan. Jotakin on muuttunut ja se on minulle hankalaa, kun ei olekaan enää tuttua ja turvallista. Joiden ihmisten tilalle on tullut uusia ihmissuhteita ja ne ovat opettaneet minulle sitä lisää, mitä arvostan ystävyyssuhteissa, jotta voin saada tai luoda sellaisia lisää.

Tällä hetkellä voisinpa melkein sanoa, että minulla ei ole riippuvuussuhteita. Toki välillä koen vetoa johonkin ihmiseen tai minun on vaikea päästää irti, mutta ne ovat enemmänkin yksittäisiä kertoja kuin varsinaisesti riippuvuussuhteita. Osaan olla yksin ja pystyn sanomaan ei. Välillä voi olla haastavaa tunnistaa, mitä haluan ja tarvitsen, mutta aika vähässä ovat ne kerrat.

Minulla on viimeisen vuoden aikana ollut mahtava porukka, jossa olemme yhdessä tehneet kasvua. Ensi vuonna siinä olisi mahdollista jatkaa, mutta jokin minussa sanoo, että nyt on aika siirtyä eteenpäin. En aluksi ymmärtänyt tätä kutsua, koska tuntui hankalalta päästää tästä olemassa olevasta porukasta irti. Tämä oli ensimmäinen kerta, että osasin ja uskalsin päästää jostakin hyvästä irti ja luotin, että teen oikean ratkaisun.

Tavaroiden suhteen olen tehnyt tätä irtipäästöä jo eron yhteydessä, joten se ei ole enää minulle mikään kovin iso juttu. En ole haalinut tavaroita, joten uusia kiintymyksiä ei ole juurikaan syntynyt.

Uusin irtipäästö on minulle ollut luopuminen ruuista, jotka eivät tee minulle hyvää. Olen aiemminkin luopunut, mutta nyt tämä tuntui erilaiselta. Nyt tein luopumiset rakastaakseni itseäni ja voidakseni paremmin. Aiemmin en ollut siihen valmis, vaikka yritinkin. Pikkuhiljaa samat ruoat palasivat lautaselleni.

Monista asioista olen luopunut jo ja ne ovat vapauttaneet minua. Tarpeellisia asioita, joista vielä haluan luopua on negatiivisuus ja ikävissä asioissa pyöriminen. Haluan päästää irti uhrin roolista ja nähdä mieluummin elämässä hyviä asioita. Keskittyä hyvää ja ihanaa, vaikka elämässä olisi vastoinkäymisiä. Haluan myös päästää irti syyttelystä ja ottaa minulle kuuluvat asiat vastuulleni.

Olen oppinut olemaan entistä enemmän itseni puolella ja tekemään itselleni rakkauden tekoja. Olen ollut valmis kohtaamaan toisen pahan mielen, jotta voin rakastaa itseäni. Haluan entistä vahvemmin ajatella omaa hyvinvointia ja sitten läheisteni. Minulla ei ole muille annettavaa, jos en voi hyvin. Tarkoituksenani ei kuitenkaan ole loukata muita.

Arjessa irtipäästämksen vaikeus näkyy välillä siinä, että minun on vaikea lähteä vaihtamaan tekemistä. Minä ikäänkuin jumiin tekemiseen, jota olen tekemässä. Alan pikkuhiljaa tunnistaa, koska on aika siirtyä eteenpäin, mutta tähän haluan vielä panostaa. Uskon voivani paljon paremmin, jos siedän irtipäästämistä ja muutosta myös ihan pienissäkin asioissa.

Viimeinen josta haluan päästää irti on kontrolli ja nimenomaan liiallisesta sellaisesta. Haluan antautua elämälle ja luottaa, että se kantaa. Haluan olla minä ja antaa sen näkyä. En halua kannatella enää muita, vaan olla rohkeasti se, joka olen.

Valon hohtoa

Pitkän aikaa elämäni oli yhtä sadetta, myrskyä ja harmaata. Elämä tuntui tarpomiselta lumihangessa eikä valoa ollut näkyvissä. Upposin herkästi suohon enkä päässyt sieltä ylös. Ei ollut varsinaisesti syytä elää, mutta en silti ollut itsetuhoinen tai ajatellut kuolemaa. Niin synkkää ei missään vaiheessa ole ollut.

Näen elämässä tällä hetkellä valoa ja on ihania ilonhetkiä ja nauru välillä raikaa. Vastoinkäymisiä on myös ja olen joutunut kohtaamaan itselleni jopa niitä kaikista kipeimpiä asioita. Toisinaan käyn erittäin syvällä, mutta pääsen niistä jo melko nopeasti pois ja pystyn iloitsemaan, vaikka taustalla kulkee jokin synkempi juttu. Olen myös alkanut nähdä, että vaikeuksien takana on aarteita. Tämä tuntuu tosi hyvältä ja tärkeältä. Löydän itsestäni voimaa ja luotan elämän kantavan.

Minulla on tunne, että kohta jokin ympyrä elämässäni sulkeutuu. Uskon käyneeni tiettyjä traumojani läpi ja alan elää vahvemmin omannäköistä elämääni. Ympärilläni on omannäköistä heimoa, on välittämistä, rakkautta, omia intohimoja jne... On sitä, mitä eniten arvostan ihmisiä, yhteyttä, rakkautta, läheisyyttä, iloa, elämänpaloa, nauttimista, intohimoa. Terveys on myös äärimmäisen tärkeää niin omani kuin läheistenikin. Koen ansaitsevani kaiken hyvän, joten en halua unohtaa materiaalista hyvää, mutta sen lähtökohta on eri kuin aiemmin. Jos jokin materiaalinen asia tuottaa minulle hyvää, olkoon miten arvokas asia tahansa, niin saan vastaanottaa elämääni myös sellaista. Minun ei tarvitse kieltää itseltäni mitään, kunhan seuraan sydäntäni.

Kohti rakkautta

Vastustan kaikkea mahdollista, mitä ulkopuolelta minulle yritetään tuputtaa. Olen tottunut tekemään suurimman osan elämästäni ulkopuolisten odotusten mukaan. Sen aika on ollut ja mennyt, koska haluan nyt itse päättää elämästäni. Samalla minun on vaikea sallia itselleni hyviä asioita ja ennen kaikkea sitä, mikä saa minut syttymään. Siksi olen vielä usein vastustuksen tilassa. Nyt nuo asiat ovat tulleet kohdattaviksi.

Olen saanut elämässä enenevässä määrin ihania asioita. Samalla on tullut kohdattavaksi se tosiasia, että joudun päästämään monesta asiasta irti ja luottamaan, että jokin toinen asia on minulle vieläkin parempi. Tämä on tuntunut tosi vaikealta. Pelkään, että teen virheen. Entä jos sisimpäni on väärässä? Menen aivan sekaisin päätöksen koittaessa. En tiedä, mitä minä haluan.

Monet ihanat asiat eivät ole tähän mennessä elämässäni tuntuneet kovin kummallisinta. Tarkoitan tällä nimenomaan niitä kauniita asioita. Nyt oivallan, että en ole uskaltanut antaa niiden tuntua, koska se on ollut liian pelottavaa eikä minulla ole ollut siihen niin sanotusti lupa. Olen pelännyt, että menetän ne, jos tunnen iloa, rakkautta ja onnellisuutta. Minulla on trauma tähän liittyen. Vasta irtipäästämisen tai vaikeiden koettelemusten myötä olen alkanut uskaltaa kohdata niitä. Nyt alan niistä nauttia, vaikkakin vasta opettelen tätä.

Mitä olen kovasti halunnut ja toivonut on, että nauttisin enemmän ihmisten kanssa vietetystä ajasta ja elämän pienistä hetkistä enkä odottaisi aina isoja juttuja ja olisi materiaalin perään. Nämä asiat olen saanut nyt kohdattavakseni enkä olisi uskonut sen tapahtuvan näin kipeällä tavalla. Tiedän saavani paremman kyvyn olla läsnä, nauttia elämästä entistä enemmän ja saavani aitoja ja syviä ihmissuhteita, mutta tuntuu tosi kivuliaalta polulta tällä hetkellä. Yritän uskoa siihen, että saan sen, mistä luovun.

Iljettävä puoleni ihmissuhteissa

Minussa tuli näkyväksi jotain rumaa, iljettävää ja vastenmielistä. Takerrun ihmisiin ja annan ihmisten takertua minuun. Vähemmän jälkimmäistä, mutta myös sitäkin. Jälkimmäinen ei ole niin rumaa, vaan enemmänkin ahdistavaa. Sitä kautta aloin ymmärtää, miten ahdistavalta se toisesta voi tuntua.

Vaikka jouduin kohtaamaan tämän asian itsessäni ja sen ikävän puolen, olen silti helpottunut. Muutkin sitä tekevät ja vielä sellaiset ihmiset, joissa näen paljon kauneutta. En olekaan niin viallinen, vaikka olen tällainen. En ole ylpeä tästä piirteestä, mutta tiedostan sen ja olen valmis työskentelemään sen eteen. Opettelen hyväksymään tämän puolen itsessäni. Luultavasti tunnistan jo aika hyvin näitä tilanteita, mutta en vain muuta toimintaa. Ehkäpä on sen aika.

Tämän työskentelyn myötä ymmärrän, että ansaitsen elämääni sellaisia ihmisiä, joita arvostan. En ole huono ja viallinen, vaikka olenkin tällainen. Minun ei tarvitse mennä piiloon ja kokea huonommuutta. Voin mennä pystypäin kohti sellaisia ihmissuhteita, joita kaipaan. En ole täydellinen, joten voin tehdä virheitä, mutta olen silti arvokas. Tämä tuntuu tärkeältä minulle. Ehkäpä olen yhteydessä sellaisiin ihmisiin, joiden kanssa haluan viettää aikaa ja joita arvostan. Olen rohkea ja menen kohti unelmiani

Lämpöä ja rakkautta sydämeni äärellä

Olen syvän ja herkän asian äärellä. Pikkutyttöni on rauhallinen ja aika avoin, vaikka samalla tietää olevansa paljaana. On tullut suuri hetki hänelle, kun olen päässyt tutkailemaan sydämeni asioita elämässäni. Niitä joista pikkutyttöni ei ole päässyt iloitsemaan, vaikka on odottanut jo pitkään.

Minussa on tapahtunut muutos. Tunnen herkkyyttä, kun alan avautua sille, kuka olen. Olen valmis menemään intohimojani kohti ja näyttämään muillekin, että näistä innostun ja tällainen minä oikeasti olen. Vaikka olen löytänyt rohkeuden, minussa on tullut näkyväksi häpeä. Hävettää, että en ole sellainen kuin kuvittelen muiden haluavan minun olevan tai millaisia ihmisiä yhteiskunta mielestäni arvostaa.

Kun minulle tulee näkyväksi todelliset sydämeni palot, alan itkeä. Itken välillä syvältä tulevaa itkua, joka samalla on hyvin puhdistavaa. Saan itkeä ne itkut, joita en ole saanut itkeä. Nyt joku todella näkee ne ja minulle tärkeät asiat ja ennen kaikkea minä näen ne. Näissä asioissani silmäni tuikkivat, sydämeni on auki ja koen suunnatonta iloa ja rakkautta. Tunnistan itsessäni pehmeyttä ja läsnäoloa päästessäni näiden äärelle. Pikkutyttöni on iloinen ja täynnä elinvoimaa, kun olen kohdannut ja tuonut näkyväksi piilossa olleet intohimoni. Tunnen kotiuttavani tärkeitä asioita itseeni ja se tuntuu hyvältä.

Kiukkulla kohti vapautta

Olen jonkin vielä ymmärrykseni ulkopuolella olevan asian äärellä. Jotain vihiä olen saanut, mutta hyvin vähän. En enää pitkään aikaan ole tuntenut vihaa niin kuin nyt olen monta päivää tuntenut. Huomaan menneeni eteenpäin, mutta silti tuntuu epäreilulta lapsia kohtaan. En pysty olemaan heitä varten, vaan minusta tulee kiukkuileva lapsi, joka on hyvin vaativa. Tunnistan tämän, mutta en pysty muuttamaan omaa toimintaa.

Elämäni on ollut pitkään hyvin samanlaista ja polkenut paikoillaan. Olen ollut turhautunut, mutta en mitenkään mielettömästi. Nyt kiukun myötä olen ymmärtänyt, etten ole tyytyväinen asioihin ja kaipaan muutosta. Sinällään olen tämän tiennyt, mutta en ole suunnasta ollut selvillä. En edelleenkään ole täysin selvillä, mutta jonkinlaista otetta olen saanut.

Haluan mennä sitä kohti, mikä on minulle tärkeää. En halua tyytyä siihen, mitä on tarjolla, vaan oikeasti tehdä valintoja. On kyse ihmissuhteista, vapaa-ajasta, kiinnostuksen kohteista, työstä... ihan mistä vaan. Minussa nousi raivoa, kun ajattelin, että useimmat parisuhteet ja ihmissuhteet ovat perustuneet sille, kuka on ollut saatavilla eikä sille, kenen kanssa viihdyn jne... En myöskään ole tehnyt asioita, joista nautin, vaan valinnut sellaiset, jotka ovat järkeviä etäisyyden, hinnan, ajan puolesta... Monet valinnat ovat perustuneet myös siihen, mikä on yleisesti arvostettua jne... En ole elänyt elämääni itselleni, mikä saa kiukun nousemaan.

Kaikista vaikein ja kipein asia on se, että lapset luonnollisesti rajaavat joitakin asioita elämässä pois. En halua olla niin itsekäs, että olen aina ykkönen, koska haluan ajatella myös lasten ja meidän perheen etua. Tällä hetkellä tämä ei ole tasapainossa ja se tuntuu pahalle, koska lapset saavat tuntea ristiriitani. En tiedä kuinka eläisin tämän kanssa tai ratkaisisin sen.

Selvää minulle on, että haluan löytää rohkeuden elää omannäköistä elämää. Valita ihmiset ympärilleni, joiden kanssa nautin olla. Tehdä sellaisia asioita, jotka tuovat minulle iloa. Elää sellaisessa paikassa, jossa minulla ja perheelläni on hyvä olla. Haluan löytää rohkeuden kuulla se, mitä sydämeni halajaa ja rohkeuden lempeästi välittää sitä muille.

Kohti aikuista rakkautta

Miessuhteiden äärellä tällä kertaa. Tunnistan kuinka helposti takerrun miehiin ja etenkin sellaisiin, jotka antavat minulle paljon ja huolehtivat minusta niin kuin isän kuuluisi tehdä lapsilleen. Elämässäni on ollut yksi sellainen mies ja hänestä irtaantuminen on ollut vaikeaa, koska sisäinen lapseni kaipaamia asioita on tässä ihmissuhteessa tarjolla. Olen tunnistanut tässä olevan jotakin, joka ei tee minulle hyvää, mutta samalla olen tuntenut suunnatonta vetoa häneen. Nyt olen valmis päästämään irti, kun olen alkanut nähdä entistä selvemmin, mistä syystä olen tässä ihmissuhteessa.

Samalla huomaan vaikeutta olla yksin. Haluaisin heti jonkun toisen ihmisen tähän, koska tuntuu vaikealta olla yksin ja ilman tiettyjä hyvin tärkeitä asioita minulle. Samalla olen päättänyt, että en lähde tästä kaipuusta käsin toimimaan. Se vie minua väärille poluille. Tiedän, ettei minun ole pakko olla pitkään yksin, vaan lähinnä, että en pakene yksinäisyyttä ja lähde hakemaan ulkopuolelta asioita.

Kun olen hetken ollut itseni kanssa tämän oivalluksen jälkeen, on tuntunut jo paljon helpommalta. Tuntuu, että teen tätä itseni takia ja silloin olen oikealla polulla. Tuntuu hyvältä, että olen päässyt tässä asiassa eteenpäin. Uskon tämän muuttavan miessuhteita jatkossa. Josko en enää lähtisi etsimään itselleni vanhempaa, vaan aitoa parisuhdetta. Olisin siihen vihdoinkin valmis.

Vääränlaisiin miehiin takertuminen

Miesasiat ovat olleet taas pinnassa ja erityisesti omat toimintamallit heidän kanssaan. Oivalsin, että siitäkin huolimatta, että olen kaivannut isäni huomiota ja kokenut hylkäämisiä ja vaillejäämistä, isäni on ollut perheessämme eniten minua varten ja tietyllä tapaa läheisin. Muut lapsuuden perheeni jäsenet eivät ole olleet minusta kiinnostuneita. Tämä oivallus linkittyi siihen, että minun on vaikea päästää miehistä irti. Jään herkästi vääriin miehiin kiinni, koska sitä kautta olen saanut edes hitusen huomiota ja hyväksyntää. Mielenkiintoista huomata, mitä kaiken kiukun ja hylkäämiskokemusten takaa voi löytyä. En olisi uskonut päätyväni tällaisiin oivalluksiin.

Vaikeus tunnistaa kenestä miehestä olen oikeasti kiinnostunut ja kenestä en, johtunee siitä, että tarpeeni saada hyväksyntää, rakkautta ja läheisyyttä on niin suuri, että olen valmis ottamaan sitä aina kuin on mahdollista. Kaipaan myös turvaa ja kannattelua, joita toivon erityisesti miehiltä. Lapsen tarpeet ohjaavat minua eikä aikuisen. Seksiin olen suostunut ihmisten kanssa, joista en ole välttämättä ollut erityisen kiinnostunut, koska sillä saan pidettyä heidät lähellä ja saan tarpeeni täytettyä tai ainakin kuvitellut niin. En ole tätä tietenkään siinä hetkessä ymmärtänyt, mutta näin jälkikäteen.

Omien tarpeideni tunnistaminen ja miehistä irtipäästäminen voisi olla helpompaa, jos en odottaisi heidän täyttävän tarpeitani. En ole heistä riippuvainen. Lisäksi minulle erityisesti olisi tärkeää hakeutua itse kiinnostavien miesten luo tai antaa mahdollisuus sellaisille miehille, jotka herättävät minussa myönteisiä tuntemuksia. Nyt enemmänkin odotan ja annan mahdollisuuksia sellaisille, joihin en edes vilkaisisi ilman heidän aloitetta. Aivan kuin pelkäisin menettäväni jotakin, jos sanon ei.

Luottamuksen tuntua

Voimallisesti astelen kohti omaa voimaa. Minä jään monessa asiassa itseni varaan eikä ole ketään kehen tukeutua. Pysähdyn sen äärelle. Se tuntuu, mutta siihen voin jäädä tutkimaan. Minussa herää kaikenlaisia ajatuksia ja tuntemuksia.

Surua herää siitä, että päästän vanhasta ja tutusta irti. Enää minulla ei ole niitä ihmisiä tukemassa, joihin olen tottunut. Kaipaan heitä kovasti, vaikka samalla tunnistan itsessäni voimaa ja ylpeyttä. Minä kykenen tähän ja kevyestikin. Minulla ei oikeastaan ole vaihtoehtoja, koska olen tehnyt sellaisia liikkeitä, että paluuta vanhaan ei ole.

Sisälläni tunnistan, että olen nyt valmis tähän. Tunnen kutkutusta siitä, mitä elämä mahtaakaan tuoda tullessaan. Tunnustelen luottamusta itseäni ja näiden asioiden kohdalla elämän kantamista. Olen luottavainen, että asiat alkavat muuttua ja minä selviän. En enää tarvitse muita ihmisiä täyttämään näitä tarpeita, vaan voin itse täyttää ne.

Elämässä alkaa olla monta asiaa, joissa olen melko itsenäinen tai ainakin pahin riippuvuus on jäänyt tai tällä hetkellä en sitä elämässäni vahvasti tunnista. Olen ylpeä itsestäni!

Oman pehmeyden ja lämmön äärellä

Elämääni on kuvannut "negatiivisten" asioiden äärellä oleminen. Minusta puskee kokoajan vahvemmin ja vahvemmin halu löytää voimani, iloni, onnellisuuteni ja rakkauteni.

Minun ei tarvitse enää elää kärsimyksessä ja uhrina, vaan voin olla tekijä. Voin vaikuttaa asioihin ja ottaa vastuun elämästäni. Minä voin olla onnellisuuteni lähde ja voin ottaa hyvää vastaan. Minä olen arvokas ja ansaitsen kaiken hyvän ilman mitään ehtoja. Minulla on lupa nauttia elämän kauneudesta. Voin tehdä ja ottaa hyvää vastaan vain itseni vuoksi. En näyttääkseni, että kykenen johonkin tai muuten vain esitelläkseni tai näyttääkseni paremmuutta ts. paeta omaa heikkouteni kohtaamista.

Kirjoittaessani tätä tunnustelen, mihin sävyyn kirjoitan tätä. Aiemmin samat asiat ovat tulleet oikeutuksesta ja vihasta, vaillejäämisen tuskasta, mutta nyt nämä tulevat pehmeämmästä lähteestä: lempeydestä, myötätunnosta ja rakkaudesta käsin. Minun ei tarvitse puskea mitään, vaan minä vain hyväksyn asian ja otan vastaan. Tuntuu koskettavalta, että tällainen lempeys ja lämpö ovat alkaneet saada minussa tilaa. Se on merkityksellistä minulle. Asiat voivat tulla helpostikin minulle ja ovat tulleetkin, kun olen toivonut, päästänyt irti toiveesta ja luottanut.

Lämmön, ymmärryksen ja myötätunnon löytymistä

Taas palaan saman asian äärelle: yksinäisyyden, turvattomuuden ja hylkäämisen pelon pariin. En ole saanut varsinaisesti mitään uutta tietoa, vaan olen ennemminkin pyörinyt vanhojen ja tuttujen asioiden äärellä. Olen pohtinut suhteitani lapsuudessa ja siellä nimenomaan näkyy se, kuinka yksin olen jäänyt ja miten se on vaikuttanut minuun.

Vaikka en mitään uutta ja mullistavaa ole oivaltanut, niin jokin myötätunto ja armollisuus itseäni kohtaan tuntuu. En ole vihainen ja katkera, vaan ennemminkin tunnen ymmärrystä ja lämpöä itseäni kohtaan. Ei ole ihme, että koen turvattomuutta ja kaipaan hyväksyntää.

Minulla ei ole kokemusta siitä, että minua varten on joku ja minut hyväksyttäisiin. Kaipaan sitä kokemusta. Olen myös tottunut elämään turvattomuudessa. Tottumuksesta huolimatta se ei ole luottamista elämään ja sen kantamiseen. Se on jatkuvaa pelossa elämistä, ettei minua hyväksytä ja olen huono yksin. En ole sisäistänyt, että kaikki se löytyy minusta eikä sitä tarvitse etsiä ulkoapäin. Nyt on sen aika.

Vanhempani ovat kasvattaneet minua parhaalla mahdollisella tavalla. Ikävä kyllä se ei ole vastannut tarpeisiini ja on tehnyt minuun syviä haavoja. Vihaan ja katkeruuteen kiinnijääminen ei auta ketään, mutta lempeydellä ja rakkaudella voin löytää itsestäni tuen ja turva. Silloin ei tarvitse enää pelätä joutuvani hylätyksi, jääväni yksi tai kokea jatkuvaa turvattomuutta.

Olen valmis antamaan anteeksi vanhemmilleni ja korvaamaan vihan ja katkeruuden sekä surun myötätunnolla ja rakkaudella itseäni kohtaan. Annan itselleni luvan löytää kaiken tarvittavan itsestäni.

Yön kiukut

Kello on paljon eikä uni tule. Tunnistan kuinka minussa alkaa nousta v*****sta. Miks helvetissä mulle on niin vaikeaa sallia hyvä? Miks en p****** voi vaan unen antaa tulla? Miks h********* vastustan kaikkea? Mistä v****** tässä kaikesta on kyse? En ymmärrä enkä jaksa tätä p*****!!!

Tunnistan kehossani hyvin syvällä olevaa jännitystä. Kuulen myös kiukkua erästä ihmistä kohtaan ja erityisesti hänen onnellisuuttaan kohtaan, joka ei minusta tunnu aidolta. Miksi en voi sallia itselleni hyvää, koska muillakin joilla menee vielä huonommin kuin minulla on sitä? Miksi tuntuu kuin jäätyisin hyvän edessä? 

En jaksa enää elää uhrin roolissa ja nähdä elämässä vain vastoinkäymisiä ja negatiivisuuksia. Olisin jo valmis elämään onnellisena. Kiitos!

Irtipäästämistä odotuksista saada muilta apua

Monen päivän ajan olen kohdannut elämässä yksin selviämistä. Sitä ettei kukaan ole ollut minua varten. Huomaan kuinka sain jokin sidoksen katkaistua, etten ollut kenenkään yhteydessä, vaan otin kaiken vastaan. Kohtasin tunteeni ja ajatukseni enkä paennut niitä. Ymmärsin etten voi odottaa muilta ihmisiltä apua. He auttavat, jos voivat ja haluavat. Toki voin apua pyytää, mutta heidän ei tarvitse auttaa.

Käytyäni tätä prosessia läpi minulle alkoi valjeta uudella tavalla odotukseni muita ihmisiä kohtaan. Se avasi minulle, kuinka toimia tässä tilanteessa. Päästän näistä ihmisistä irti, koska olen heiltä odottanut pääosin tukea ja kannattelua. Välimme eivät katkea, mutta luultavasti yhteydenpito vähenee ja etsii uomaansa. Huomaan oloni keventyneet, kun en enää vahvasti toivo kyseisiltä ihmisiltä mitään. Jos tarvitsen apua, minun on etsittävä omat paikkani. Tämä tuntuu vaikealta, vaikka samalla kevyeltä, koska en ole enää sidoksissa tiettyihin ihmisiin. Pettymystä toki joudun kohtaamaan, mutta sekin tuntuu helpommalta kuin roikkuminen epärealistisissa odotuksissa. 

Mielenkiinnolla jään odottamaan millaiseksi nämä ihmissuhteet muodostuvat ja miten elämäni tältä osin muotoutuu. Yleensä elämä on antanut palautetta ja mukavan "palkinnon" siitä työstä, jota olen tehnyt. Tulee palkintoa tai ei, olen kiitollinen tästä. Taas olen lähempänä itseäni ja hitusen enemmän omassa voimassani. Mitä luultavimmin tämä prosessi auttaa minua selkiyttämään myös sitä, koska seisoa omilla jaloillani ja koska tukeutua muihin. Se on ollut minulle haastavaa. Tämä prosessi auttoi katkaisemaan vetoa odottaa muilta apua, sellaista selittämättömän vahvaa. 

Omistan yksinäisyyden kipuni

Haluan omistaa tämän kivun. En jaksa enää käydä tätä kipua läpi. Yksinäisyyden tuskaa ja kaipuuta tulla nähdyksi, kuulluksi ja rakastetuksi. Tulla hyväksytyksi juuri tällaisena kuin olen. Kokea, että joku on minua varten. Nämä tuskat tulevat pintaan niin monessa tilanteessa elämässäni, että olen asian kanssa kasvokkain erittäin usein. Tiedän, että minussa on nämä kaikki, mutta miksi en näe niitä itsessäni. Olisin vihdoinkin valmis sille. En halua enää etsiä näitä asioita muista ja ennen kaikkea tällä hetkellä miehistä. Haluan hyväksyä nämä tarpeeni ja kääntää toiveet ja katseet itseeni päin.

Haluan edelleen miehen kulkemaan rinnalle ja toki nämä ovat tärkeitä ominaisuuksia myös miehiltä, mutta en halua etsiä niitä heiltä, vaan itsestäni ensisijaisesti. Please! Olen ollut näiden asioiden äärellä niin paljon ja mielestäni oppinut läksyni etsiä niitä itsestäni. Antaudun! Näytä elämä, että läksyni on opittu ja elämääni tulee samanlaisia ihmisiä ja saan luotua yhteyttä ihmisiin. Olen valmis näyttämään sisimpäni, olemaan haavoittuvainen ja auki. Olen valmis näkemään vahvuuteni, heikkouteni ja hyväksymään itseni kuin myös olemaam itseäni varten ja rakastamaan itseni. En sulje silmiä ja korvia itseltäni.

Uuden toivottaminen tervetulleeksi elämääni

Päätin tänään päästää vapauteen itselleni isoja asioita ja toivottaa uusia asioita tervetulleeksi elämääni. On aika antaa hyvän virrata elämääni ja tuntea se täysillä. Havahduin siihen, että näen aina asiat kivun ja kärsimyksen kautta. Voin valita, kuinka suhtaudun asioihin. Nyt on aika antaa asioiden ilmentyä ilon ja rakkauden kautta ja nauttia siitä, mitä sillä hetkellä on. On aika antautua ja luottaa elämään. Uskaltaa paljastaa itsensä täysin ja ottaa riski, mihin se johtaa. Oppia olemaan omien epämukavien asioiden kanssa ja näyttää ne myös muille.

Olen valmis antautumaan täysillä ihmissuhteisiin oli sitten kyse ystävyyssuhteesta tai parisuhteesta. Näyttää se kuka olen ja nauttia niistä täysillä. Haluan antautua tuntemaan, mitä tunnen. Nähdä, mitä kaikkea suhteista voi syntyä ja päästä yhteyteen toisen kanssa. Miesten kanssa olen valmis olemaan paljaana ja aito minä. Tutkailla omaa seksuaalisuuttani.

Tervetuloa iloa, hauskuus, rakkaus, läsnäolo, antautuminen, ja luottamus elämään. Olen valmis olemaan paljaana, aitona itsenäni.

Kaipuu saada miehiltä hyväksyntää

Viime päivinä olen kohdannut yksinäisyyden kipuja ja nimenomaan miesten kautta. Toivoisin kovasti elämääni miestä. Olen tavannut kivoja miehiä, mutta ne eivät sytytä minua. Siitä huolimatta huomaan lähes pakonomaista vetoa heidän suuntaan. En osaa päästää heistä irti joko fyysisesti tai sitten ajatuksen tasolla. Jokin minua pelottaa. Pärjään yksin, mutta irtipäästämiseen liittyy jotakin merkityksellistä. Miksi haluan pitää kiinni miehestä, jonka kanssa en parisuhdetta edes näe? Koenko itseni huonoksi ja epäonnistuneeksi? Arvottomaksi? Näitäkin, mutta miksi juuri irtipäästämisen hetki on vaikea? Kokemus hylätyksi tulemisestako tekee liian kipeää?

Miesten kautta saan peilata sitä, miten kaipaankaan yhteyttä ja rakkautta. Huomaan kaipuuta myös tulla nähdyksi ja kuulluksi ja ennen kaikkea tulla hyväksytyksi heidän taholta. Tässä hyväksytyksi tulemisessa on jotakin olennaista. En tarvitse kenenkään hyväksyntää, mutta sisäinen pikkutyttö haluaa näköjään isänsä huomiota. Hän ei pysty päästämään irti miehistä, koska hän joutuu kohtaamaan taas sen saman kokemuksen, ettei saanut haluamaansa ja tarvitsemaansa. Vieläkään ei löytynyt täydellistä miestä, joka täyttäisi kriteerini. Kaipuu on ylipäänsä olla miesten kanssa edes ystävä. Sellaisia minulla ei ole.

Vaikka tässä on minun kipeä pisteeni, niin ymmärryksen kautta olen pystynyt antamaan tilaa kaipuulleni enkä ole toiminut impulsiivisesti. Olen pysähtynyt kuuntelemaan kaipuutani sen sijaan että olisin hakeutunut miesten seuraan. Se ei ole ollut helppoa, kun sisimpäni haluaa yhteyteen ja lähelle toista, mutta pysähtyminen on lisännyt ymmärrystäni. Ymmärrän sitä kautta, mitä työstettävää minulla vielä onkaan.

Turtana menneisyyden kipuihin ku

Tällä hetkellä koen epäonnistumista ja elämän olevan vain yhtä vastoinkäymistä. Onneksi kyse ei ole isoista asioista, jos ei äitiyteen liittyviä asioita lasketa, mutta määrällisesti niitä on ollut paljon. Minulla on ollut positiivisia ajatuksia kesälle, mutta asiat eivät todellakaan ole mennyt odotusten mukaan. Olen pettynyt, että elämä nosti eteen ison määrän menneisyyden kipuja eikä hyvää oloa ja iloa.

Olen kokenut hylkäämistä, yksinjäämistä ja ulkopuolisuutta. Kiukkua ettei minua ja minun tarpeitani nähdä ollenkaan. Neuvottomuutta ja kiukkua, etten ole osannut tuoda tarpeitani esille. Hämmennystä, että joihinkin asioihin, joita olen uskaltanut kohdata, minua ei ymmärretä. Kiukkua, että nämä ovat evääni ja lapseni saavat tuntea armottomasti pahan oloni.

Tällä hetkellä vain kyllästyttää kaikki vastavirrat. Kyllästyttää, että en näe elämässä juurikaan hyviä asioita muutaman viikon ajalta. Kyllästyttää jatkuva kiukkuilu ja kakaramainen käytös. Kyllästyttää, kun en osaa päästää irti menneisyyden kipukohdista, vaan haluan olla uhri. Hemmetti, haluan jo jatkaa elämää. En jaksa enää syytellä vanhempiani ja pitää kiinni menneisyyden vääryyksistä. Haluan jo elää omaa elämää. Haluan jo hyviä asioita enkä kiukkuilla ikivanhoista asioista. Haluan olla rohkea tuomaan tarpeeni esille ja pitää niistä huolta. Haluan heittää hemmettiin tämän kaiken. En vaan enää jaksa oikeasti.

Jos jään kiinni uhrin rooliin, minulla ei ole tilaa itselleni ja omille tarpeilleni. Ne eivät sovi samaan rooliin. Uhri ei ota vastuuta toisin kuin omista tarpeista huolehtiva. En jaksa enää syytellä muita, koska se ei auta minua eikä vie minua eteenpäin. Olen oikeasti valmis vastuunkantajaksi. Kuuleeko kaikki? Olen valmis hyväkymään menneisyyden osaksi minua ja ottamaan vastuun itsestäni, lapsista ja elämästäni.

Iso muutos tulkoon tämän myötä elämääni. Haluan kuulla tarpeeni ja olla itselleni ja tarpeilleni lojaali enkä hylkää itseäni. Olen valmis katsomaan peiliin ja päästämään irti uhrin roolista, koska olen valmis ottamaan vastuun elämästäni. Käännän huomion sisäänpäin, jos koen vastoinkäymisiä, koska muita en voi muuttaa, mutta itseäni voin.

Kiukusta luopumisen vaikeus

Haluaisin jäädä kiinni kiukkuun ja epäoikeudenmukaisuuteen enkä mennä kohti hyvää. Tällä kertaa huomaan sen suhteessa lapsiini. En haluaisi kohdata omaa huonommuutta ja syyllisyyttä, koska tuntuu, että romahdan siitä. Koen olevani taas huono. Eikö minussa ole mitään hyvää? Koska saan nähdä itsessäni kauneutta ja arvokkuutta?

Jokin osa sisälläni vastustaa antautumasta sille hyvälle, jota voin kokea lasten kanssa. En vain halua päästää irti kiukusta, jota minulla on. Haluaisin vain syyttää omia vanhempia, kun en saanut parempia eväitä. Koen oikeutettuna purkaa kiukkua lapsiini, vaikka he eivät ole syyllisiä. Heidän kauttaan joudun kohtaamaan nämä asiat ja siksi puran heihin kiukkuani. Se on väärin enkä sitä halua, mutta irtipäästäminen... ah minun haasteeni. Haluan todella päästää irti, vaikka minun on kohdattava omat kipukohtani. Haluan todella sitä ennen kaikkea omien lasteni vuoksi. He ovat todella ansainneet se.

En tiedä, kuinka pääsen eteenpäin? Kuinka pystyn kohtaamaan oman keskeneräisyyteni? Keskustellessani muiden ihmisten kanssa asetun puolustuskannalle enkä pysty kohtaamaan sitä tosiasiaa, joka on tämä takana. Hyökkään, jos en ole varuillani. Puolustaudun, jos koen saavani kritiikkiä. Tämä on kipeä aihe ja siihen tarraaminen edellyttää herkkyyttä toiselta... todellisuudessa en voi odottaa muilta silkkihansikkaita, vaan oltava itse herkkänä.

Olin juuri postaamassa tätä, kun ymmärsin, että voin vain hyväksyä nämä piirteet itsessäni ja hyväksyä vaikeuden päästää irti. Minussa on näitä puolia. Tekoja ei tietenkään tarvitse hyväksyä, mutta kieltämällä nämä piirteet tulevat tahtomattakin esiin.

Etsimässä antamisen iloa

Haluan löytää itsestäni antamisen ilon. Edellisessä elämässä annoin aina toisille, mutta lähtökohtana oli saada toisilta hyväksyntää, jolloin unohdin itseni. Nyt olen keskittynyt aina siihen, mitä itse saan. En halua olla se, joka aina vain antaa. Viimeaikoina olen alkanut tuntenut syyllisyytä omasta käytöksestäni. Haluan vastavuoroisuutta, mutta minulla ei ole siitä kokemusta. En osaa olla vastavuoroinen, koska en kuule, mitä todella haluan. Pelkään kokoajan tilannetta, jossa en ole pitänyt huolta tarpeistani, jolloin olen itsekeskeinen ja keskityn vain omiin tarpeisiini. Asetelma on usein kilpailullinen, mikä ei tunnu hyvältä. Pidän hampain ja kynsin kiinni omista eduista ja tarpeistani, jolloin koen toisen vastustajakseni. Ihmissuhteet kärsivät tällaisesta asetelmasta.

Nämä ajatukset nousivat siitä, miksi väsähdän lasten kanssa. Koen joutuvani antamaan heille jatkuvasti, mutta en saa takaisin mitään. Haluaisin antaa heille vain antamisen ilosta enkä nähdä meitä tai meidän tarpeita aina vastakkain. Kun annan sydämestäni, saan myös itse. Sitä kohti haluan mennä.

Turvattomuuden kautta kohti omaa voimaa ja rakkautta

On irtipäästön aika. Huomaan kuinka kaipaan turvaa ja haluaisin jonkun pitävän minusta huolta. Mietin, kuinka selviän tästä ja keneltä haen tukea. Tiedän, että tämä kipu kestää hetken ja sitten elämä taas jatkuu. Kaipuusta saada tukea ja turvaa huolimatta tiedän, että nyt on aika turvautua itseeni. On aika löytää voima itsestäni.

Tällaisissa tilanteissa olen tottunut tukeutumaan toisiin ihmisiin. Olen ollut hyvin hädissäni, jotta olen voinut hakea turvaa toisista ihmisistä. En ole osannut edes ajatella, että voisin olla suht luottavaisin ja rauhallisin mielin kaikesta huolimatta. Voin pysähtyä itseni äärelle ja tuntea kaiken tarvittavan ja olla silti rauhassa. Niin aion nyt tehdä.

Tiedän, että ratkaisu on oikea. On aika antaa mennä sen, joka ei palvele minua. Olen tuntenut sen keveyden, kun olen ajatellut ratkaisuani, joten suunta on oikea. Vaikean tästä tekee se, että joudun pahoittamaan toisen mielen. Minä asetan itseni ykköseksi ja vielä saaden toinen harmistumaan. Se minun on tehtävä, jotta nousen omaan voimaani ja osoitan rakkautta itseäni kohtaan. Sydämeni haluaa tämän ratkaisun.

En ole elämässäni montaa kertaa näyttänyt rakkautta itseäni kohtaan tällä tavalla. Kun olen sen tehnyt, se on tuntunut vaikealta. Olen saanut päälleni toisen pettymyksen, kiukun ja pahan mielen. Aiempien kokemusten perusteella tiedän olleeni oikealla polulla ja voimani kasvoi ratkaisun myötä. Ilman niitä kokemuksia en nyt tähän pystyisi. Tiedän myös voimani kasvavan tästä edelleen ja se lisää rohkeutta mennä vanhemmin kohti omaa polkuani. Sitä haluan, vaikka tuntematon pelottaa. En silti halua luoda tulevaisuutta täynnä pelkoa ja surua, koska se on paljon enemmän täynnä valoa ja iloa. Täynnä omannäköistä elämä; rakkautta ja naurua.

Oman voiman äärellä

Oman voiman äärelle olen pysähtynyt viimeaikoina usein. Se on tuntunut pelottavalta. Lasten kanssa olen usein voimaton ja turhaudun, kun en jaksa. Yksi päivä päätin, että minä jaksan ja niin minä jaksoin aivan uudella tavalla heidän kanssaan. Ymmärsin, että tätähän minä olen etsinyt: voimaa itsestäni. En vain ollut ymmärtänyt, että pelkoni esti löytämästä sitä. Minä olin ollut itseni tiellä.

Samaa olen pohtinut ihmissuhteissani. Miksi nykyään aina päädyn olemaan heikko ihmisten kanssa? Ennen olin tukemassa ja auttamassa muita, mutta nyt olen liioitellun heikko. Aluksi pidin normaalina, että näytän todellisen itseni. Nyt olen havahtunut siihen, että päädyn aina tietynlaiseen rooliin ihmisten kanssa ja erityisesti läheisten. En oikeasti ole niin heikko ja tarvitseva, mutta en pysty näyttämään omaa voimaani.

Heikkous ja voimattomuus näkyy myös erityisesti kotona. Lapsuudenkodissa oli mielestäni matalat energiat. Liekö olen sieltä sisäistänyt, että tällaista kuuluu olla. Myös yksinollessa olen yleensä voimaton. Tämä kaava toistuu siis erittäin monessa tilanteessa. Nämä ovat rooleja, joita olen oppinut.

Havaittuani tapaani toimia, olen alkanut muuttaa sitä. Kun olen yksin, annan itselleni tilaa tuntea, mitä tunnen, mutta en jää siihen kiinni. Yksinäisyydelle ja tyhjyyden tunteelle on tilansa, mutta sitten annan tilaa muulle. Alan siivota, kuunnella musiikkia tai teen muuta, joka ei vie minua turhaan aallonpohjalle.

Ihmissuhteissa olen alkanut sanoa ääneen roolistani ja siitä, että haluan löytää voiman itsestäni. Haluan oppia pyytämään apua, jolloin minun ei tarvitse olla heikko, jotta saan apua, huomiota tai mitä ikinä tarvitsenkin. Minussa saa olla molemmat puolet, ne saavat näkyä ja hyväksyn ne itsessäni.

Tänään on tuntunut erityisen hyvältä, kun osasin ottaa omaa aikaa, vaikka minulla olisi ollut tarjolla muuta kivaa. Olisin voinut saada paljon kaipaamaani huomiota, mutta ymmärsin, että voin itse antaa itselleni hyvää eikä minun tarvitse sitä hakea ulkoapäin. Voimaannuin kovasti näistä oivalluksista ja teoista. Minä todellakin voin vaikuttaa ja niillä on iso merkitys elämässäni. Näitä olen pelännyt ja siksi muutos on ollut mahdotonta toteuttaa. Nytkin tuntui aluksi vaikealta kuulla näitä tarpeita, mutta lopulta ne tuntuivat hyviltä ja oikeilta. Minä voin oikeasti olla vahva itse, enkä tarvitse muita siihen en edes tukemaan omaan voimaan astumista. Vuhuu!!!!

Kokemus, että miehet ovat tukenani

Minulle avautui uskomuksia, jotka liittyvät isääni. Hänen ja toki myös äitini kauttaan olen oppinut, ettei tarpeillani ole mitään merkitystä. Olen oppinut olemaan muita varten, mikä ei ole minulle uutta. Nyt minulle aukesi erityisesti se, kuinka en ole osannut arvostaa sitä, mitä miehet ovat minulle antaneet. En ole osannut vastaanottaa hyvää. Juuri edellä mainituista syistä kaikki tämä on ollut vaikeaa.

Viime aikoina olen alkanut arvostaa saamaani apua ja tukea heiltä. Tänään itkin niitä kokemuksia, joita olen saanut. Tuntui tärkeältä ja eheyttävältä, että olen saanut näitä kokemuksia. Minäkin ansaitsen sellaisia kokemuksia. Minullakin on oikeus ottaa vastaan ja nauttia asioista miesten kanssa. Tämä oivallus luultavasti helpottaa suhteitani miehiin. En enää ajattele ensimmäisenä, että minulta halutaan jotakin tai minun kuuluu vain antaa heille. Me molemmat voidaan ottaa ja antaa samalla. Aina se ei tietenkään mene tasan, mutta molemmat voivat kokea saavansa toisin kuin aiemmin. Olen aiemmin kokenut vain antavani tai väkisin ottanut. Olen puolustanut oikeuttani saada, mutta en silti ole osannut vastaanottaa hyvää ja antautua kaikelle sille.

Ymmärsin myös, että suhteeni erityisesti poikaani on pitänyt sisällään kiukkua, että taas heille pitäisi antaa tai he ovat ottamassa/vaatimassa/tarvitsemassa minulta jotakin. En ole osannut nauttia suhteestani häneen, koska tällaisia uskomuksia ja taakkoja on ollut taustalla.

Olen ollut tosi kiukkuinen uskomuksista ja se onkin heijastunut miehiin. En ole osannut käsi

Toive jonkun pitävän huolta minusta

Pintaan nousee taas uusia juttuja. Lasten kanssa ollessa minulle tulee suuri tarve olla "hoivattavana" ja toivon jonkun pitävän minusta huolta. En jaksaisi pitää lapsista huolta, koska haluaisin itse saada hoivaa ja hellyyttä. Toivon, ettei minun tarvitsisi pitää kaikesta itse huolta, vaan vaikka joku muu laittaisi minulle välillä ruokaa jne...

Tämä nostaa minussa surua omasta vaille jäämisestä lapsena ja kaipuuta jakaa jonkun kanssa arkea. En varsinaisesti toivo hänestä huolenpitäjää, mutta olisi ihanaa, jos joitakin asioita voisi jakaa jonkun kanssa. Tiedän pärjääväni yksin enkä varsinaisesti toivo ketään täyttämään, jos ei sisäisen lapsen toivetta lasketa mukaan. 

Koen tärkeäksi tiedostaa tämä asia, jotta en ota vierelleni ketään täyttämään sisäisen lapseni toivetta. Haluan aidon parisuhteen enkä lapsi-vanhempi-suhdetta. Olen kiitollinen, etten kiukutellut lapsille asiasta, vaan näin asian taakse. Voin olla myötätuntoisempi itseäni kohtaan ja samalla voin olla lapsille paremmin läsnä ja antaa heille tarvitsemaa.

Vaillejäämisen kohtaaminen parisuhteessa

Oivalluksia tulee oivallusten perään. Kevään aikana olen saanut kokea paljon kauniita asioita. Ne ovat herkistäneet minua. Osin pelkästä kauneudesta ja osin ne ovat peilanneet minulle sitä, mitä kaikkea olen jäänyt vaille.

Itkun takana on ollut surua siitä, että oma parisuhteeni ei ollut sellainen unelma kuin olisin sen halunnut olevan. Se oli pitkälle vastakkain olemista eikä kaunista ja hyvää mahtunut siihen paljoa. Suurin osa siitä kuoli aikaisessa vaiheessa. Herkistyn, kun kuulen muiden puhuvan kauniisti sekä menneestä suhteestaan että exästä.

Surua on noussut myös siitä, miten oma exäni puhuu suhteestamme ja minusta. On minullakin ollut paljon huonoja viboja häntä kohtaan, mutta näen erityisesti hänessä kauneutta toisin kuin suhteestamme kauneuden löytäminen on ollut haastavaa. Suren, ettei minusta puhuta kauniisti. En ole tehnyt asioita ilkeyttäni, vaan osaamattomuuttani ja ymmärtämättömyyttäni. Kaipuu saada hyväksyntää ja rakkautta sekä tarve tulla nähdyksi kauneuteni kautta nousee näiden peilien avulla.

Oivalsin myös sen, että suren, etten ollut exälleni rakas. Ei hän esimerkiksi yleensä ottanut minusta kuvia tai puhunut minulle kauniisti. Sisimpäni toivoo kauniita sanoja, tekoja ja kokemuksia muilta. Tiedän olevani tärkeä ilman niitäkin, mutta koen jääneeni niitä vaille koko elämän. Se nyt vain nousee tätä kautta. Olen toki saanut kiitos, kannustusta ja kauniita sanoja lapsena, mutta koin ne saaneeni siksi, että niin on kuulunut sanoa tai tehdä. Sillä ei ole varsinaisesti merkitystä, mikä on ollut asianlaita, vaan oma kokemukseni.

Vaikka tällä hetkllä tuntuu siltä, että haluaisin kohdata muutakin kuin surua tässä määrin, olen kiitollinen pääsystä omaa vaillejäämistä kohtaan. Se että voin päästää menneisyydestä irti, edellyttää näiden asioiden kohtaamista. Nämä vaillejäämiset nousevat erityisesti lasten kanssa, joten olen valmis tähän työhön. Haluan antaa lapsilleni kaiken sen, minkä he ansaitsevat. Vaikka tämä ei suoraan liity lapsiin, niin heihin se tulee heijastumaan.

Miehistä irtaantumisen vaikeus

Kirjoitin muutama postaus taaksepäin erillisyydestä suhteessa miehiin. Tänään minussa on noussut surua tähän liittyen. Olen nyt hyvin konkreettisella tasolla. Tänään eräs mies lähti aamulla vierestäni, mikä nosti minussa surua niin kuin monena muunakin aamuna aiemminkin. En pysty(nyt) kohtaamaan miestä kunnolla.

Tunnistettuani suruni, olisin halunnut paeta. Kenelle soittaisin? Mistä saan tukea ja apua? Päätin, että tämä on asia, joka minun tulee kohdata itse, vaikka yksinäisyys tai itsekseen selviäminen eivät tuntuneet hyviltä vaihtoehdoilta. Tiesin, että kun kohtaan sen, se menee ohi ja samalla oma voimani kasvaa. Rauhoituin tunteeni äärelle, mikä tuntui hyvälle ja sen ansioista kyyneleet virtasivat.

Kuuntelin, mistä suru on peräisin. Osa liittyy siihen, että hän ei ole minun. Vaikka en voi ketään omistaan, niin kaipaan kovasti parisuhdetta. Olisi ihanaa, jos tietäisin jonkun tulevan aina uudelleen ja uudelleen luokseni. Kaipaan tuttuutta ja pysyvyyttä, turvaa. Tällaiset tilanteet nostavat isäsuhteen kipukohdat pintaan, mikä tekee tilanteesta haastavamman. En käsittele vain tähän hetkeen liittyviä asioita, vaan myös menneisyyteen. Surua nostaa myös se, että minussa nousee pelkoja miesten kanssa. Miksi minun on työstettävä niin paljon ennen kuin saan hyvää? Enkö voi vaan saada enemmän hyvää elämään ilman kipua.

Minulla on kova halu kertoa miehelle tilanteesta tai olla häneen yhteydessä. Tiedän, että hän ymmärtää ja voisin keskustella hänen kanssaan. En sitä aio ainakaan nyt heti tehdä. Opettelen sietämään tilanteen nostamia tunteita, jos tämä ei mene ohi, sitten voin jutella. Haluan tässäkin harjoitella itsekseni seisomista.

Tämä oppikoulu on erityisen tärkeä minulle, koska eron jälkeen jokaisen miehen kanssa käy vastaavanlaisia asioita. Takerrun heihin kiinni ainakin mielen tasolla. Nyt ymmärrän koko ajan enemmän, mistä on kyse. Olen päässyt sen takana olevaam suruun käsiksi ja sen työstäminen jatkuu.

Antautuminen avulle

Miten kiitollinen olekaan siitä, mitä elämä on tuonut minulle viime aikoina. Elän koko ajan täydempää elämää, mikä tuntuu uskomattomalta. Joudun silti kasvokkain sen totuuden kanssa, että eheytymisprosessi on vielä kesken. Prosessi menee tällä hetkellä niin hurjaa vauhtia, että jaksamiseni vaihtelee hurjasti.

Tänään minulle tuli fiilis, että antaudun tälle kaikelle, mitä elämässä on. Olen antautunut pikkuhiljaa eri asioille, mutta nyt olisi halukas antautumaan lisää ja ennen kaikkea luottamaan, että asiat järjestyvät.

Olen opetellut itsenäisyyttä ja seisomista omilla jaloillani. Nyt minulle nousee mieleen, että olisi aika antautua tälle kaikelle ja ottaa tarvittava apu vastaan. On aika myöntää, missä oikeasti menen ja pyytää se apu, jota kulloinkin tarvitsen. Yksin en pärjää, joten miksi edes yrittää. Minun tapauksessa on kyse siitä, että otan avun oikeasta suunnasta enkä yritä takertua vääriin ihmisiin.

Kaikki tarvittava löytyy itsestä

Elämä on koskettanut minua paljon sen kauneudella. Olen liikuttunut, mitä pienemmissäkin asioista aina kyyneliin asti. Tänään oivalsin, että tällä hetkellä en pysty nauttimaan siitä samalla tavalla kuin hetkeä aiemmin. Koen, etten saa olla yksin onnellinen, vaan onnellisuus tulee toisen kautta.

Enää minulla ei ole samalla tavalla läheisiä ihmisiä ympärillä kuin aiemmin. Ei sellaisia tiiviitä ihmissuhteita. Hetkeä aiemmin tiiviisti ihmisten ympäröimänä kaikki tuntui kauniilta ja herkisti minut. Nyt yritän pitää kaiken herkkyyden sisällä. Jos päästäisin sen ulos, näkisin oman vahvuuteni ja onnellisuuteni olevan riippumaton muista. Sitä mitä oikeasti haluan, mutta se on tuntunut pelottavalta olenhan tottunut riippuvuussuhteisiin ja siihen, että tarvitsen muita.

Minussa nousee myös kiukkua siitä, että taas on monessa asiassa pärjättävä yksin. Stressaannun siitä. Kiukkuautomaatio-ohjaus kytkeytyy eikä ilolle, onnellisuudelle ja rakkaudelle ole tilaa. Yksin ei ole helppoa, mutta ei se aina voi olla kiukun syy. Minulla on lupa nauttia ja olla onnellinen myös yksin. Voin ja saan kokea olevani turvassa yksin. Minussa on kaikki se mitä tarvitsen, kunhan vain sallin nähdä, tuntea ja ottaa vastaan se. Tarvitsen toki muitakin, mutta oman voiman löytäminen on tärkeää, jotta voin aidosti liittyä muihin ihmisiin.

Huomaan nyt taas tekeväni työtä itsenäistymisen ja liittymisen välillä. Milloin liittyä ja minkälaisten ihmisten kanssa? Myönnän, että tarvitsen ihmisiä ja yleensä olen heihin silloin yhteydessä, kun tarvitsen. Kyse on siis riippuvuussuhteesta eikä tasa-arvoisesta suhteesta. Olen opetellut jo pidemmän aikaa olemaan omien tunteideni kanssa, mikä on auttanut paljon tässä asiassa, mutta opettelen nyt uudesta näkökulmasta: löytämään tarvitsemiani asioita itsestäni.

Toinen tässä nouseva asia on vastuu itsestä ja omasta elämästä. Oman voiman kautta voin tarjota itselleni sitä mitä kaipaan eikä minulla silloin ole tarve takertua muihin. Nämä siis kulkevat käsikädessä.

Vastaanottamisen vaikeus

Itseksi kasvamisen kannalta minulle on tärkeää tutkia vastaanottamista ja antamista. Koen olevani erittäin itsekäs, josta tunnen kovastikin syyllisyyttä, koska en osaa antaa. Olen saanut kuulla monta kertaa sitä, kuinka itsekäs olen. Se satuttaa, koska en halua olla sellainen. Haluan vastavuoroisuutta.

Vaikka kuinka olen itsekäs, minusta tuntuu, etten kuitenkaan osaa ottaa vastaan. Minulle tulee vaivautunut olo, kun saan jotakin. En osaa olla kiitollinen. Aiemmin oikeutin vihalla ja kiukulla saamaani. Koska uhraudun tai olen tehnyt jotakin, ansaitsen hyvää. Se ei silti ollut kiitollisuutta, vaan kiukkua, että minäkin voin saada jotkin.

Näitä oivaltaessani ymmärsin, minkälaisia ihmisiä on ollut toisella puolella näitä asioita kanssani elämässä. Hekään eivät ole kantaneet itsestä vastuuta, vaan ovat puolestaan tehnyt asioita, jotta saisivat itse jotakin. He ovat antaneet minulle jotakin, jotta he saisivat vaikka hyvän mielen. He haluavat antaa minulle nautintoa, jotta he voisivat nauttia jne...

Kipeimmin minua sattuu  ajatus siitä, että en osaa ottaa mieheltä vastaan. Ajattelen, että heillä on takaa-ajatuksia. Pahimmalta tuntuu, että he haluavat vain seksiä. Koen tulevani hyväksikäytetyksi, jos suostun. Minäkin haluan saada jotakin. Haluan hyväksyntää.

Vastaanottaminen on muutenkin elämässä vaikeaa. Olen päästänyt irti monesta asiasta, joka ei palvele minua. Uutta ei ole tullut tilalle. Olisikohan vastaanottamisella osuutta asiaan? Pelkään ja jään vellomaan enkä ota liikkeitä mihinkään suuntaan. Syvästi haluan tähän asiaan muutosta, koska tämä rajoittaa minua. Haluan hyväksyä piirteen osaksi minua, koska se on minua. Haluan sallia itselleni iloa, onnellisuutta ja nautintoa elämään niin muiden antamana kuin itse tuottamalla.

Kohti tervettä erillisyyttä

Näen omaa takertuvuuttani suhteessa ihmisiin ja tällä hetkellä nimenomaan suhteessa miehiin. Jos saan heiltä jotakin kaipaamaani, en osaa olla etäällä. Pelkään tuntea hylkäämistä ja erillisyyttä, jota joudun kohtaamaan heidän kanssaan. En tiedä, kuinka olisin heidän kanssaan. Tätä tulee nyt monesta suunnasta.

Olen neuvoton, kun välillemme tulee etäisyyttä. Minulla ei ole mallia siitä, kuinka tällaisissa tilanteissa ollaan. Olen ollut liian takertuva enkä ole oppinut tervettä etäisyyttä. Minulla ei ole luottamusta siitä, että kaikki on hyvin etäisyydestä huolimatta. Huomioni menee liikaa pelkoon, että minut hylätään.

Tiedän, että minua kasvatetaan itsenäisyyteen tässäkin asiassa. Sitä minä haluan. Olisi mahtavaa, että pystyn elämään omaa elämää parisuhteessa enkä vain halua pitää toista kontrollissa olemalla lähellä. Tämä vain on minulle uutta ja nostaa vanhoja tunteita pintaan käskiteltäväksi.

Olen silti kiitollinen, että elämä tarjoaa minulle mahdollisuutta ehetyä tässä asiassa ja minun on mahdollisuus oppia sellainen etäisyys ja parisuhde kuin haluan, kaipaan ja tarvitsen. Ihana, että uskallan nähdä näitä ja työstää, koska se vie minua kohti unelmaa. Jos takerrun ensimmäiseen mieheen, olen väärillä raiteilla. Nyt nämä miehet antavat minulle mahdollisuuden kasvuun.

Tunnetyöskentelyn oivalluksia

Tunteet ovat tulleet elämääni näkyväksi osaksi. Edelleen niitä toisinaan pidättelen, mutta ne ovat alkaneet virrata, mikä tuntuu mahtavalta. Välillä jään johonkin tunteeseen kiinni, mutta nyt päivän aikana voi olla monen monta tunnetta. Toisinaan ne pyyhkiytyvät ilman suurempaa huomiota pois, mutta joskus se vaatii sille tilan antamista ja niiden vahvaa tuntemista.

Tunteisiin samaistuminen on ollut minulle iso juttu etenkin nyt, kun olen alkanut opetella niiden kanssa elämistä. Minä en kuitenkaan ole ne tunteet, vaan ne ovat osa minua. Seuraavaksi aion opetella niiden seuraamista sen sijaan, että kokisin olevani se tunne. Olen sitä jossakin määrin tehnyt, mutta yleensä olen kokenut olevani tunne. 

Tunnetyöskentelyn myötä ole oppinut myös sen, että tunne on tuntunut välillä vievän minua kovastikin ja tunnen suurta turvattomuutta ja muiden ohjaksissa olemista. Kun tunne menee ohi, tuntuu siltä, että ei olekaan mitään hätää. Minä olen se, joka päättää omasta elämästäni. Tuntuu niin ihanalta löytää itsestäni näitä puolia ja oppia elämään niiden kanssa. Ne eivät tule poistumaan minusta, joten haluan tutustua niihin ja kulkea niiden kanssa.

Hyväksyn, etten ole vielä toipunut erosta

Tänään on hyvä päivä kohdata, kuinka kipeää ero edelleen tekee. Olen aiemmin kuvitellut, että olen siitä toipunut ihan ok. Toki kipeää se välillä tekee, mutta ajattelin olevani aikas selvillä vesillä. Luulin, että jotkut tilanteet, vaan on niitä, jotka nostavat surun pintaan. Havahdun siihen, että kiellän, kuinka kipeää se tekee edelleen.

En varsinaisesti halua palata menneisyyteen itseni vuoksi, koska se ei ollut rakkautta. Korkeintaan haluan hyvittää tekoni. Lasten takia myös haluaisin menneisyyteen, vaikka en tienkään sellaista perhettä heille haluaisi, mitä se oli. Haluaisin, ettei heidän tarvitse tuntea sitä kipua, mitä he nyt tuntevat. Se kipu nostaa minussa surua.

Koen tärkeäksi, että tiedostan asian ja myönnän tilanteen olevan nyt tämä. Minun ei tarvitse olla pidemmällä asian kanssa kuin olen. Mieli haluaa olla jo toipunut ja elämässä mennyt niin sanotusti eteenpäin. Olen kuitenkin oppinut, ettei asiat siten mene eteenpäin. Asiat on ensiksi kohdattava, jotta niitä ei sitten kanna koko elämäänsä mukana. Tuntuu helpottavalta, että minun ei tarvitse olla missään muualla kuin olen nyt. Saan surra surun ja olla tässä niin kauan kuin on tarve. En halua paeta, mutta en myöskään jäädä kiinni. Haluan asioiden virrata niin kuin ne haluavat virrata. Kiitollinen olo.

Arvottomuus ihmisten seurassa

Huonommuuden ja arvottomuuden tunteet nousevat nykyään usein pintaan ja etenkin uusien ihmisten kanssa. Koen olevani huonompi kuin joku toinen/muut, jos/kun minua ei huomata, minulla on paljon surua, käsittelemättömiä asioita elämässä, en osaa olla tientynlainen jne... nyt vasta olen alkanut saada kiinni siitä, mistä tässä kaikessa on kyse.

Todellisuudessa kukaan ei ole toista parempi, vaan me olemme kaikki yhtä arvokkaita. Toki on asioita, joissa toinen on huonompi tai parempi kuin minä, mutta pohjimmiltaan olemme samanarvoisia.

En ole aiemmin ymmärtänyt, että esim. sosiaalisissa tilanteissa, jossa joku puhuu toisen kanssa eikä minulla ole siihen keskusteluun mitään annettavaa, koen alemmuuden tunteita. En tiedä, kuinka siinä tilanteesta olisin toisten kanssa. Haluaisin paeta. En kelpaa. Minusta ei tykätä. Tällaisissa tilaiteissa minun on vaikea nousta takaisin omaan voimaani. Olen tuominnut itseni eikä enää ole syytä tehdä mitään. Aivan kuin hakisin vain hyväksyntää toisilta ihmisiltä eikä heillä olisi minulle mitään muuta annettavaa eikä minulla heille.

Ehkäpä ensi kerralla sanon, että minusta tuntuu tältä. Saan sanotettua ja teen samalla näkyväksi oman kokemukseni. Silloin siitä alkaa hävitä häpeä, kun ei ole enää syytä salata kokemusta. Etenkin jos sitä ei tuomita, silloin saan kokemuksen siitä, että on hyväksyttävää kokea näin.

Lapsuuden trauman äärelle

Suruaalto on tullut elämääni. Suren menetettyä suhdetta ja niitä unelmia, joita minulla oli perheeseen liittyen. Eron myötä myös suhde exään hakee paikkaansa. Minua surettaa, ettei meidän suhde ole sellainen kuin haluaisin. Kaipaan kovasti jotakin. Ymmärrän, että kaipaan jotakin, mitä lapsena jäin vaille.

Pintaan on siis tullut myös suruja aikaisemmista elämänvaiheista. Suruaallon ollessa juuri kohdallani sisimpäni huusi äitiä. Kaipuu oli aito ja hätä suuri. Kaipasin hänen lohdutustaan, jota jäin lapsena ilman. Olisi tehnyt mieli soittaa äidilleni, mutta päätin olla itselleni äiti. Tiesin, että selviän itsekin. Olehan opetellut sitä tässä eron jälkeen. Tiesin myös, että minun nyt kuuluu selvitä itse, jotta voin löytää voiman itsestäni ja eheytyä tukeutumalla itseeni.

Viime aikoina olen kärsinyt kovasti yksinäisyydestä, läheisyyden puutteesta (haleista, silityksistä, kosketuksista) ja surusta. Nämä kaikki liittynevät vahvasti lapsuuden traumaan ja vaillejäämiseen. Tämän käsittelyä on minulle tarjottu useammasta suunnasta ja nyt se konkretisoitui. Itkin syvältä kaipuutani ja kipuani. Kiitollisuus täyttää minut, että vihdoinkin olen tuntemassa niitä tunteita, jotka liittyvät tähän traumaan. Mieleni on tiennyt tämän kivun, mutta sen kokeminen on ollut liian pelottavaa. Jostakin rohkeuden löysin tämän tunteen kohtaamiseen. Kiitos siitä!

Todellisten tarpeiden kuuleminen ja omaan voimaan astuminen

Viikonloppu on vasta puolessa välissä ja tuntuu, että olen oivaltanut tosi paljon. Eilen lapset lähtivät täältä ja kaipasin kovasti ihmisiä ympärille. Olen kiitollinen, että monista houkutuksista huolimatta päätin kuunnella itseäni ja vetäytyä omiin oloihin.

Tänään taas minulla on ollut kova tarve olla ihmisten kanssa. Yritin jotakin ohjelmaa itselleni järjestää, mutta ne eivät saaneet tuulta alleen. Hyvä niin, koska nyt minulla oli taas mahdollisuus pysähtyä kuuntelemaan omia tarpeitani. Todellisuudessa tarpeeni lepoon ja rauhalliseen olemiseen oli suurempi kuin saada ihmisiä ympärille. En olisi jaksanut aidosti olla heidän kanssaan. Päätöstäni illalla testattiin, kun minulle tarjoutui mahdollisuuteen saada seuraa. Pohdin useita vaihtoehtoja, mutta päätin pysyä alkuperäisessä suunnitelmassa ja antaa aikaa itselleni.

Tämän viikonlopun aikana oivalsin yhden tarkoituksen sille, miksi minulle ei nyt tule ihmisiä elämään. Jos niitä olisi paljon, unohtaisin kuunnella omia todellisia tarpeitani. Kadotan helposti ihmisten läsnäollessa itseni. Kun minulla on paljon aikaa itselleni, pystyn paremmin kuulemaan todelliset tarpeeni. Se tosin vaikeuttaa ei sanomista muille, koska pelkään, että seuraavaan mukavaan hetkeen ystävien kanssa on pitkä aika. Todellisuudessa voi olla niin, että sitten ihmisiä alkaa tulla elämään, kun löydän omat tarpeeni ja rajani.

Oivalsin todella omien tarpeiden kuuntelemisen merkityksen ja rajojen asettamisen. Se ei ole helppoa, mutta sitä minä kaipaan ja sille tielle vahvasti olen menossa. Minun on ollut vaikea myöntää levon tarvetta sekä tarvetta olla yksin. Niitä ei tämä yhteiskunta arvosta ja siksi niiden salliminen minulle on ollut vaikeaa. Haluan olla energinen ja jaksava, joten palautumiselle on annettava aikaa. En ole huono ihminen, vaikka viihdyn yksin tai tarvitse aikaa ladata itseni.

Täytyn kiitollisuudesta, kun olen tehnyt itselleni näin isoja ja tärkeitä oivalluksia, päätöksiä ja muutoksia. Nämä eivät ole minulle helppoja, mutta uskon, että näiden askeleiden ottaminen helpottaa jatkossa itseni kuuntelemista. Askel kohti itseä ja omaa voimaa taas otettu. 

Odotukset taas pinnassa

Odotan ihmisiltä kaikenlaisia asioita ja toiveeni on kova, että he täyttävät odotukseni. Ymmärrän, etten voi odottaa toisten täyttävän tarpeeni, vaan olen itse vastuussa tarpeistani ja niiden täyttymisestä. Tämä on saanut minut pattitilanteeseen. Minulla on edelleen odotuksia ja nyt minä kiellän odotusten olemassa olon. Minä pakenen niitä, koska enhän voi odottaa toisten täyttävän toiveeni.

Törmäsin tilanteeseen, jossa kovasti toivoin odotusteni täyttyvän. Ymmärsin toiveiden olevan sisäisen lapseni täyttymättömiä odotuksia. En silti pystynyt kohtaamaan sitä, että odotan toisen ihmisen täyttävän ne. Toiveeni pääsi livahtamaan tietoisuuteeni, mutta en pystynyt sitä kohtaamaan. En voinut sanoa ääneen, että haluan sinun täyttävän tämän toiveeni. Se hävetti liikaa. Enhän minä voi odottaa toisen täyttävän toivettani. Kielsin sen olemassa olon, mikä nosti minussa ärtymystä, kun en kuitenkaan päässyt pakoon tilannetta.  En osannut sanottaa asiaa, koska pelkäsin tulevani hylätyksi.

Olen hämilläni sen kysymyksen äärellä, että jos en voi odottaa toisen täyttävän minun toiveitani ja odotuksiani, voinko edes pyytää toisilta mitään. Voinko sanoa ääneen, että kaipaan sinulta tätä? Vai onko kyse siitä, että aina voi pyytää, mutta toisen ei ole pakko täyttää niitä? Onko tässä kyse siitä, ettei toiselta voi odottaa mitään? Jos he haluavat, he antavat.

Ehdollinen rakkaus

Rehellisyys on vienyt minua kohti uutta. Olen alkanut tuntea iloa ja rakkautta kuin myös onnellisuutta niin itseni kuin toisten puolesta. Minussa nousee ylpeys toisten menestyksestä ja onnistumisista. Nyt minulla on tilaa näille tunteille, kun pidän myös itseäni tärkeänä.

Samalla minussa nousee surua, kun en saa vastakaikua. Ilo ei ole molemminpuolista. Surua voi nousta myös siitä, että toinen ihminen ei eläydy tilanteeseeni esim. osoittamalla myötätuntoa. Koen, etten tule nähdyksi eikä hän jaa kokemaani. Se kolauttaa ja kovaa. Ymmärrän, ettei se ole toisen tehtävä antaa minulle tarvitsemaani, mutta mikä on ystävyyttä? Iloitaan toistenkin iloja, tunnetaan myötätuntoa, eletään omaa totuutta jne... Onko toiveeni kohtuutonta? Voiko ystävyydeltä mitään toivoa? Entä vaatia?

Kun olen jakanut toisen iloja ja ollut ylpeä hänen puolestaan eikä toinen vastaa siihen, minua alkaa pelottaa ja surettaa. Pelottaa jakaa se lämpö, joka sisälläni on, jos minut sitten hylätään. Niin kipeää tekee kohdata tuo rakkaudettomuus, että alan tuntea surua toisen onnistumisista. En enää kykenekään iloitsemaan avoimesti. Rakkaus on muuttunut ehdolliseksi.

Rehellisyys

Rehellisyys tuntuu kliseeltä. Olen rehellinen tai arvostan rehellisyyttä tai kaipaan kumppanilta rehellisyyttä. Nämä ovat niin klassisia lauseita, että ne tuntuvat ulkoaopetelluilta eikä aidoilta. Ei silti, etteivätkö ne voisi olla myös paikkaansa pitäviä, mutta usein tällaisia lauseita viljelevät eivät minun mielestä ole miettineet asioita syvällisesti. Voipi olla, että ajatteluni perustuu omiin virheellisiin ajatuksiin sanaa rehellisyys kohtaan.

Monessa yhteydessä elämässäni on viimeaikoina tullut vastaan rehellisyys ja tajuan: "Ei hemmetti, miten tärkeää rehellisyys minulle on." Koska olen tottunut miellyttämään muita, en ole voinut olla rehellinen. Rehellisyys voi pahoittaa toisen mielen, koska silloin lähtökohtana ei ole tuottaa toiselle vain hyvää oloa. Lähtökohta on elää omasta totuudesta käsin.

Oman voimani vahvistuessa myös rehellisyys astuu elämääni. En enää pelkää, mitä muut ajattelevat enkä siis tarvitse heidän hyväksyntää elämässäni. Tällöin voin tehdä päätöksiä ja sanoa mielipiteeni rehellisesti sydäntäni seuraten.

Rehellisyyden noustessa tietoisuuteeni uudessa valossa alan ymmärtää, että minä kaipaan rehellisyyttä ja suoraan puhumista. Olen sille toki vieläkin herkkä, että toisen rehellisyys aihettaa minussa pahaa mieltä tai minun rehellisyyteni saa jollekin kipua aikaan. Kaikesta huolimatta huomaan kaivanneeni sitä, ettei minun tarvitse enää piilotella todellista minää muilta. Oloni tuntuu kevyeltä, kun ajattelenkin, ettei minun tarvitse miettiä, miten jonkun asian kierrän, ettei toisen tarvitse tuntea oloaan epämukavaksi. Rehellisyys ei tietenkään tarkoita sitä, että töksäytän asian, vaan asian voi sanoa myös hienotunteisesti. Tämä on minun kehityskohteeni.

Vielä yksi näkökulma rehellisyyteen haluaa tulla nähdyksi. Aiemmin olen pelännyt myös omia tuntemuksiani, jotka heräävät toisen mielen pahoittamisesta. Se on johtanut siihen, että en ole voinut olla rehellinen. Minulla ei ole ollut keinoja käsitellä niitä tuntemuksia, joita toinen minussa herättää. Nyt minulla on rohkeus kohdata ja opetella asiaa.

Yksinäisyyden ja yksinolon tarkoitus elämässäni

Yksinäisyys on eron jälkeen ollut säännöllisesti pinnalla. Olen ihmetellyt, miksi ihmiset vain kaikkoavat tai päästän heistä irti, mutta uusia ei tule tilalle. Mikä kaiken tämän tarkoitus? Nyt alan ymmärtää.

Olen läheisriippuvainen ja siitä paraneminen edellyyttää omilla jaloilla seisomista. Minulla on ollut voimaa päästää ihmisistä irti, joiden kanssa suhde on perustunut vääriin asioihin. Minulla on kuitenkin ollut koettavana vielä asioita ennen kuin oma heimoni voi tulla. Minun on ollut tarve löytää rohkeus elää rehellisesti tietyt asiat läpi ja yksin. On ollut tarve nojata omaan voimaan ja ottaa riski kuunnella itseä. On ollut tarve valita mieluummin yksinäisyys kuin seura, joka ei sillä hetkellä tunnu hyvälle.

Tällä matkalla olen kovan paikan tullen alkanut palata aiempiin tukipylväisiin, kun en olisi halunnut kohdata yksinäisyyttä. Jonkun kerran sitä kokeilinkin, mutta ymmärsin, ettei se toimi. Mieluummin valitsen yksinäisyyden tai paremminkin yksin olon kuin seuran, joka ei ole minulle hyväksi.

Tällä matkalla olen saanut tuntea, että selviän monista asioista enkä todellakaan tarvitse muita. Se ei silti tarkoita, ettenkö halua heitä elämääni. Tarkoitan tällä lähinnä sitä, että minussa itsessäni on valtava voima ja kaikki tarvittava on minussa itsessäni. Kun voimani vahvistuu, alan vetää puoleeni niitä ihmisiä, jotka itsekin seisovat omilla jaloillaan. Meidän ei tarvitse kannatella toisiamme, vaan voimme käyttää energian itseemme ja toistemme kannustamiseen. Osaamme pitää huolen itsestämme ja omista rajoistamme ja voimme luottaa, että molemmat kantavat vastuun itsestään eikä kippaa toiselle omia taakkojaan.

Joko elämä voisit tuoda minulle ihmisiä, joiden kanssa pääsen aitoon yhteyteen? Olisin kiitollinen sellaisesta!

Oman voimaan nousemisen varjopuolia

Kirjoitettuani edellisen postauksen minussa nousi pelko. Miten toinen ihminen reagoi ajatuksiini? Tajusin, etten tarvitse enää toista ihmistä läheisriippuvuutta tukemaan. Olen valmis päästämään siitä irti. Olen valmis nousemaan omaan voimaani ja myös olemaan toiselle siitä rehellinen. Minulla on voimaa olla mieluummin yksin kuin miellyttää toista. Siitä tässä viime kädessä on kyse.

Tiedän, että rehellisyyteni saattaa satuttaa toista ja aiheuttaa hänessä alemmuuden tunteita. Se minua pelottaakin. Kuvitteleeko hän minun nousevan hänen yläpuolelleen? Kyse ei mielestäni ole siitä, vaan olen pääsemässä läheisriippuvuuden yläpuolelle. Se ei enää hallitse minua eikä minun siksi tarvitse miellyttää muita. 

Nämä pelkoni nousevat menneisyydestäni. Olen toisinaan saanut kuulla olevani itsekäs ja että pidän itseäni toisten yläpuolella. Myönnän niissä olleen jotakin perää, koska olen tarvinnut vahvaa kuorta näille asioille, jotta olen uskaltanut tehdä tarvittavia asioita elämässä. Saamani kommentit asioista ovat saaneet minut pelkäämään samoja kommenteja. En todellisuudessa halua olla toisten yläpuolella tai negatiivisessa mielessä itsekäs. Ymmärrän kuitenkin sen, että sellainen viesti voi välittyä, kun on omassa voimassaan. Suomalaiseen kulttuuriin ei kuulu vahvuus ja itsensä arvostaminen, joten tällaiset piirteet voidaan tulkita väärin. 

Kaikesta huolimatta olen valmis astumaan minulle kuuluviin saappaisiin. Haluan kuunnella sydäntäni ja elää sen mukaan. Jos joku ei sitä kestä, voi hän valita toiset ihmiset ympärilleen. Minussa on voima ja minulla on oikeus olla voimissani ja sen oikeuden aion käyttää vihdoin ja viimein. Kestän kyllä muiden tuhahtelut eikä minun tarvitse heitä kannatella. Käytän sen energian omassa voimassa pysymiseen. 

Irti muiden kannattelusta ja kohti omaa voimaa

Eräs ihmissuhde taas on mietityttänyt ja erityisesti rajan veto siinä. Ihmissuhde on pitkä, joten olemme tavanneet ajassa, jolloin miellytin vahvasti muita ja hain hyväksyntää. Olemme luoneet suhteen hyvin erilaisista olosuhteista kuin missä nyt olemme. Muutosten myötä olen myös alkanut muuttua tässä ihmissuhteessa, mikä on tuonut hankausta välillemme.

Emme ole hetkeen nähnyt ja yhteydenpito on ollut hyvin vähäistä. Haluaisin nähdä hänet nyt. Tämä nosti ajatuksia meidän toimintatavoista. Minua alkoi ahdistaa ajatus, että hän kyselee tiettyjä asioita. En jostakin syystä halua vastata hänelle tiettyihin asioihin. Tästä minulle aukesi uusi näkökulma. Koen hänen utelevan näissä tietyissä asioissa ja hakevan hyväksyntää, turvaa ja selkeyttä omiin epävarmuuden fiiliksiin. Minulle ei välity tunne, että hän olisi kiinnostunut niistä asioita sinällään, vaan omasta tilasta. En siis haluaisi hänelle kertoa näitä. Toinen seikka on se, että koen hänen utelut toisinaan tungetteluna ja pelkona menettää minut.

Aloin miettiä, mikä on todellinen syy, etten halua vastata hänen uteluihinsa (?). Syy on se, että minä en halua kannatella häntä. En halua yrittää pitää häntä voimissaan ja antaa tukea, että hän on tärkeä jne... En halua olla osallisena hänen ahdistukseen, koska se ei ole minun tehtävä. Minulla on riittävästi työsarkaa omissa tunteissa, joten en halua vielä hänenkin tunnetaakkaa kantaakseni. Minua ahdistaa käytöksestä välittyvä takertuminen minuun enkä halua tukehtua toisen ihmisen pahaan oloon (pelkoon, ahdistukseen....).

Otanko minä hänen tunteensa itselleni vai antaako hän minulle niitä? Vaiko molempia? Joudun arvuuttelemaan asiaa, mutta varmaan molempia. Olen tottunut ottamaan toisten tunteet itselleni ja yrittänyt ratkaista niitä. Tällaisen vastinpari mitä luultavimmin on ihminen, joka ei ole voimissaan, vaan ainakin energeettisesti valuuttaa tunteensa minulle. Tässä tulee mukaan rajanveto.

Minun tehtäväni ei ole kannatella toisia tai ottaa heidän tunteitaan ja murheitaan ratkottavaksi tai kannettavaksi. Minä voin hyvällä omallatunnolla sanoa ei, kun minusta siltä tuntuu eikä siitä tarvitse tuntea pahaa mieltä. Haaste tässä vaiheessa on vielä se, että liian tiiviissä yhteydenpidossa se ei onnistu. En enää tunnista omia tunteitani, toiveitani ja tarpeitani, vaan ne sekoittuvat toisen ihmisen kanssa. Menetän voimani hänen kanssaan. Haluan sanoa ei, kun siltä tuntuu. Nyt olen menossa sitä kohden, vaikka välillä se tuntuu vaikelta.

Erillisyyden opettelua

Taas näitä, että  järki ymmärtää, mutta tunne kertoo omaa kieltänsä. Ymmärrän, ettei muiden tarvitse minua miellyttää. Kun he ilmaisevat jollakin tavalla erillisyyttään, minussa nousee kiukku. En kestä, että he ovat eri mieltä tai tekevät asiat omalla tavallaan. Tilanne saa minussa myös neuvottomuutta aikaiseksi. En ole tottunut erillisyyteen eikä minulla ole mallia, kuinka suhtautua siihen. Mieleni haluaa sellaisissa tilanteissa vastatoimenpiteisiin. Jos et ole sellainen kuin haluan tai et tee, mitä haluan, minä teen tai sanon jotakin.

Olen oppinut, että asioihin olisi reagoitava. Kaipa minä loukkaannun tilanteessa ja haluan osoittaa tuon loukkauksen. En pysty vain nielemään, että toinen ei ole kuin minä. Koen huonommuutta, kun emme voi sulautua yhteen. En voi olla vain kuin mitään ei olisi tapahtunut, koska minuun sattuu.

Minun on näköjään opittava taas erillisyydestä ja opittava nöyrtymään. En voi kaikkea hallita enkä kaikelle tehdä mitään. On vain hyväksyttävä, että asia on näin ja se sattuu minuun.

Kiitollisuus 💜

Sydämeni on täyttynyt kiitollisuudesta tänään. Olen erityisen kiitollinen, että ympärilläni on ihmisiä, jotka ovat aitoja. He peilaavat minulle sitä, mitä kaipaan: rohkeutta olla sitä mitä on. Heissä on paljon sitä kauneutta, jota haluan elämääni lisää: välittämistä, lempeyttä, iloisuutta, rakkautta, myötätuntoa, mutta myös rohkeutta sanoa ei ja elää omannäköistä elämää. He ovat minulle malleina ja antavat rohkeutta elää itseni näköistä elämää.

Edellisessä elämässä en osannut arvostaa elämän pieniä asioita. Nyt olen kiitollinen arjen luksuksesta ja kauneudesta. Ostan leikkokukkia piristämään elämääni. Olen kiitollinen, kun pysähdyn niiden äärelle. Olen onnellinen, minkä olon niinkin pieni asia voi tuoda elämään. Samoin oma hetki lämpimän kupposen äärellä. Olla läsnä siinä hetkessä ja nauttia kaikilla aisteilla, ah sydämeni täyttyy ilosta ja kiitollisuudesta jo pelkästä ajatuksesta.

Erityistä kiitollisuutta koin viikonloppuna siitä naurun määrästä, jota minusta lähti. En tiedä olenko koskaan nauranut näin paljon ja vapautuneesti kuin nyt viikonloppuna. Super ihanaa, että tunnen valtavaa iloa ja riemua.

Olen kiitollinen myös rohkeudestani. Pelkään edelleen paljon ja koen turvattomuutta, mutta minussa on paljon potkua tehdä oikeita juttuja eli seurata sydäntä. Toisinaan pelko ja turvattomuus hidastavat, mutta lopulta uskalla rakastaa itseäni ja tehdä mieluisia valintoja itselleni.

Pysähdyn nykyään eri tavalla itseni äärelle. En kauheasti meditoi, mutta olen läsnä keholleni. Tuntuu hyvältä, kun uskalla kohdata kehoni tuntemuksia ja rauhoittua. Tunnen suunnatonta kiitollisuutta, että voin kokea tämän kaiken. Nautin siitä rauhasta ja tyhjyydestä, siitä että vain olen. Mieleni ei juurikaan täyty ajatuksilla. Minulle se on lepoa, koska olen kovinkin analyyttinen.

Kiitollisuuden tunne herää minussa niin monesta asiasta, mutta tässä nyt nämä lähipäivän kiitollisuuden aiheet. Olen kiitollinen myös siitä, että koen kiitollisuutta kokoajan enemmän. Elämässä jotkut asiat eivät ole muuttuneet, mutta olen oppinut näkemään niissä piilevän rakkauden, rauhan ja onnellisuuden. Kiitos 💜

Unelmavanhemmuudesta irtipäästäminen

Kiukuttaa, että en saa exältä, mitä halua. En tule nähdyksi, emme saa yhteyttä toisiimme millään tasolla. Olen hänelle ilmaa ilman ilman tärkeyden merkitystä hengissä pysymisen kannalta. Haluaisin, että hän voisi jollakin tasolla olla kiitollinen ja arvostaa tekemääni.

En pysty päästämään irti hänestä, koska toivon kovasti näitä asioita. Toiveeni on lapsenomaista ja järjellä ymmärrän, että ei kannata odottaa. Tiedän, että minussa oli myös hyvää suhteessamme, mutta ex ei osannut sitä arvostaa. En tarvitse hänen hyväksyntää, vaikka sisäinen pikkutyttö huutaa toisin. Tiedän olevani hyvä tällaisena.

Yritän pitää suhteemme hyvänä ja olla kaveri, mutta tämä on yksipuolista. Miksi roikun hänessä? Miksi pyydän häntä mukaan mihinkään? Miksi suostun yksipuolisuuteen? Roikun hänessä niin kuin monissa "ystävissäni" olen roikkunut. Vastavuoroisuus on puuttunut täysin niissä suhteissa niin kuin tässäkin.

Jos vain hyväksyn, että tämä vanhemmuus ei ole sitä, mitä toivon. Olen tehnyt asioita sen eteen, että välimme olisivat haluamanilaiset. Nyt vain on tyydyttävä siihen, ettei sellaisen luominen ole yhteinen tahto. En halua roikottaa ihmistä mukana, koska se ei tuo minulle iloa.

Annan toiveeni ja unelmani tässä asiassa lipua käsistäni pois. En halua kulissia tässä asiassa. Minusta tämä on vain teennäistä kuraa. Olen valmis tällaiseen suhteeseen, jos se on molemminpuolista. Toki joskus on ok, että tehdään porukalla jotakin, mutta päästän irti toiveestani.

Sisään padottu suru

Yli viikon sisälläni on ollut surua. Vaikka olen exästä fyysisesti päästänyt irti, silti jokin sidos välillämme on. Sidos lähtisi katkeamaan, jos kohtaisin tämän surun ja päästäisin irti. Kehoni ei halua kohdata surua, koska se tuntuu pelottavalta. Kehoni on erittäin turvaton.

Olen kiitettävästi kestänyt tätä tilannetta, mutta nyt alkaa vituttaa. Miksi en vain voi päästää irti? Näen, ettei meillä ole yhteistä tulevaisuutta, joten miksi en vain jatka matkaa. Miksi kidutan itseäni tutkimalla tilannetta ja kuvittelemalla kaikkea mahdollista? Vaikka kuinka toivoisin, niin tästä ei tule vuosi sadan rakkaustarinaa. Mikään ei tue sitä, että kannattaisi roikkua tässä miehessä.

Minä haluan jatkaa elämääni. Minä selviän yksin, vaikka päästän irti. Todellisuudessa mikään ei muutu huonompaan suuntaan. Olisin vain vapaampi ja seisoisin omilla jaloillani. Nyt elän epätodellisessa maailmassa. Päästämällä irti saisin lisää uskoa ja turvaa, että selviä yksinkin.

Odotukset uusien ihmisten kanssa

Voi kun olisin kotonani ja kokisin kuuluvani jonnekin! Tämä lause saa minut uusissa tilanteissa etsimään ihmisiä, jotka huomaisivat minut, hyväksyisivät minut ja olisivat kiinnostuneita minusta. Sisältäni kuulen tuskan huutoja, kun näen toisten tulevan juttuun ja heillä olevan yhteistä, mutta minä tapani mukaan olen "yksin". Kaipaan, että meillä on yhteistä. Olen kateellinen, jos jään ulkopuolelle erilaisuuteni vuoksi.

Olen epävarma, kun en saa huomiota niiltä ihmisiltä, joilta toivoisin saavani. Usein uusien ihmisten ympäröimänä sisimpäni etsii minua miellyttäviä ihmisiä. Kun sitten joudun olemaan tekemisissä ihmisten kanssa, jotka eivät vastaa tätä odotusta, tuskastun.

Nyt ymmärsin, että annan odotuksieni ja oletusteni ja toiveiden ohjata uusissa tilanteissa itseäni. Antaisin mahdollisuuden kaikille ihmisille enkä yrittäisi hakea keneltäkään huomiota ja hyväksyntään. Jos minua kohtaan ei osoteta kiinnostusta, voin elää myös sen kanssa. Ehkäpä toiveeni ja hyväksynnän tarve välittyy energiana muille eikä todelliset ihmissuhteet pääse syntymään.

Jokin minua pelottaa siinä, että heittäytyisin ihmisten kanssa. Pelkään, että ympärille kertyy "vääränlaisia" ihmisiä. Surettaa, mutta hyväksyn, että tilanne on nyt tämä. Mieluummin päästän irti odotuksistani ja saan ympärille kaipaamia ihmisiä kuin pidän kiinni vääristä asioita ja kärsin yksin.

Suvun piirteiden sulkeminen pois mielestä

Taas olen monttu auki elämän kanssa. Elämä todellakin tuo eteen asioita, joita ei ole käsitellyt. Huomaan kieltäneeni erään vahvan suvussani kulkevan asian. Olen paennut ja piilottanut tuota osaa itsessäni. En halua sitä yleensä korostaa tai tuoda edes julki. Olen saanut kuulla siitä asiasta negatiivisessa sävyssä, mikä on saanut minut unohtamaan koko asian niin pitkälle kuin se on mahdollista.

Suvussa kulkeva piirre on niin vahva, etten voi sitä kieltää itsesessäni enkä itseltäni. Elän valheessa, jos en kohtaa asiaa ja hyväksy sitäkin osaksi itseäni. Puhun hyvin vahvasta asiasta, joten se voi myös muuttaa elämääni. Sitä minä todellakin pelkään. En enää jaksaisi muutoksia etenkään isoja.

Kohtaamalla ja hyväksymällä asia osaksi itseäni pääsen lähemmäksi sitä, kuka olen ja elämään totudellista elämää. Olisin vain niin valmis asettumaan aloilleni, mutta ehkä olen vielä liian kaukana siitä, kuka olen. Tilanne ei siis mahdollista hetken hengähdystaukoa. Elämä on jatkuvassa muutoksessa, joten se on vain hyväksyttävä. Silti oman paikan löytäminen on se, jota kaipaan.

Näkymätön miesten silmissä

Miehet elämässäni ovat olleet ainakin yhdeltä ominaisuudeltaan samanlaisia. He eivät ole minua huomanneet. He eivät ole kyenneet yhteyteen ja aitoon vuorovaikutukseen niin kuin en minäkään. Olen jäänyt yksin heidän kanssaan.

Eron jälkeen olen viihtynyt yksin ja nauttinut yksin olemisesta vieläpä kokoajan enemmän ja enemmän. Silti minussa on kaipuuta miehen lähelle. Läheisyyttä ei ole paljon ollut eron jäljeen. Olen ollut näkymätön suurimmalle osalle miehistä, enhän ole ollut valmis suhteeseen. Silti oma näkymättömyys on mietityttänyt.

Viime päivien tapahtumasarja on saanut minut tajuamaan, että en ole itkenyt yksinäisyyttä, jota minulla on miehiin liittyen. Olen paremmin onnistunut purkamaan minussa olevaa estyneisyyttä naisten kanssa, mutta miesten kanssa minun on edelleen vaikea olla. Etenkin sellaisten miesten seura tuottaa vaikeuksia, joiden kanssa voin päästä yhteyteen. Pelkään sitä, vaikka sitä haluan. Minulla ei ole mallia siitä, kuinka olla yhteydessä miehen kanssa. Pelkään myös mitä todennäköisemmin rakkautta ja rakastumista. Pelkään myös syvällistä ihmissuhdetta miehen kanssa kaveripohjaltakin. Onhan kaikki tämä minulle vierasta.

Olen kiitollinen, että elämässäni on nyt muutama mies, joiden kanssa näitä selvästikin harjoittelen. Koen itseni pieneksi ja mitättömäksi heidän seurassaan, mutta tiedän myös, että he ovat tukenani tällä matkalla. Haluaisin, että minut vihdoinkin nähdään ja pääsen aitoon yhteyteen ihmisten ja etenkin miesten kanssa.

Luottamus, rauha ja lapsenomainen innostus tuntemattomasta muutoksesta

Tunnen kuinka jotain elämässäni alkaa tapahtua. Haluaisin kovasti kirjoittaa siitä, mutta en tiedä mitä. Minulla on vahva tunne kauan odotetusta muutoksesta ja jonkinlaisesta kotiin pääsemisestä, mutta sen tarkemmin en vielä tiedä tulevasta. Jollakin tasolla minulla on olo, että elämäni tulee muuttumaan monellakin tavalla. Uskon ja ennen kaikkea luotan. 

Luopumalla minua palvelleista ja aikansa eläneistä asioista (eli käytännössä koko elämästäni) ja välitilassa elämisen jälkeen nyt on aika saada tilalle uutta. Merkit viittaavat vahvasti siihen. Huomaan kuinka olen alkanut kuulla sydämeni toiveita ja luottanut pikkuhiljaa ansaitsevani ne. Usko hyvän kuulumiseen myös minulle avaa ovet moneen. Merkit ovat ilmassa, mutta konkretia puuttuu. Asioiden selkiytyminen on vahvimmista merkeistä, että saan haluamani. Tuntuu uskomattomalta, että voin oikeasti saada joitakin asioita, mutta silti minussa on rauha ja luottamus, jopa lapsenomainen innostus.

Voih, en malta odottaa mitä elämä tuo tullessaan.

Vetovoiman laki luopumisessa

En aiemmin ymmärtänyt luopumisen merkitystä. Se oli minulle vain tuskaa, kun joku päättyi ja oli aika päästää irti. Vasta nyt alan ymmärtää luopumisen rikkauden. Toki eron myötä aloin saada jotakin kuvaa siitä, mitä luopuminen voi antaa tilalle. Tänään pääsin astetta syvemmälle.

Irtipäästämällä luovun jostakin, joka ei palvele minua tai ole minua enää. Kun annan sen jatkaa elämää, elän enemmän omannäköistä elämää. Se taas auttaa vetämään puoleeni lisää asioita, jotka ovat minua. Mitä enemmän elän omannäköistä elämää, sen onnellisempi olen. Sain konkreettisesti elämässäni tuntea tämän tänään ja se tuntui hyvältä. Sain luottamusta siihen, että seuraan omaa polkuani siitä viis, mitä muut ajattelevat.

Oivalluksia kiitollisuudesta

Yllätyksiä elämässä. Intuitio on vienyt minua uuden asia äärelle. Kiitollisuuden äärelle. Olen ajatellut olevani hyvä kiittämään siitä hyvästä, mitä olen saanut. Tottahan se on, mutta.... niin mutta se ei ole lähtenyt kiitollisuudesta, vaan pelosta. Pelosta, mitä minusta ajatellaan, jos en kiitä. Pelosta, että minut hylätään, jos en kiitä. Aito kiitollisuus on ollut kaukana kiitoksessa.

Ympärilleni on alkanut tulla ihmisiä, jotka aidosti sydämestä antavat minulle. Heidän kanssaan olen joutunut kohtaamaan sen totuuden, ettei minulle ole luontevaa kiittää tai edes ottaa hyvää vastaan. En lähde siihen keskusteluun mukaan, jos joku puhuu minusta kauniisti. En kestäisi sitä, joka sen myötä nousee pintaan. Suru, että joku oikeasti näkee minut hyvänä ja haluaa aidosti hyvää. Surua, että tätä olen jäänyt vaille ja tätä minä haluan.

Minun on helpompi itselleni jollakin tasolla myöntää, että tätä haluan, kuin muille. Tunnetasolla en kuitenkaan vielä täysin tai usein pysty sitä myöntämään itsellenikään, vaan mieluummin pakenen.

Kaiken tämän pohdinnan myötä minussa herää kysymys. Jos en pysty kiittämään hyvästä, jota saan, voinko vetää puoleeni hyviä asioita. Eihän pelko tuo sydämeni toiveita, vaan pelkojani elämään.

Kuinka antautua sille hyvälle, mitä ansaitsen ja mitä elämällä olisi tarjottavana? En tiedä vastausta. Ainoa asia joka voi viedä lähemmäksi itseäni on kohdata tunteeni. Myöntää, että tämä koskettaa minua ja se on minulle tärkeä. Myöntää, että olen aidosti kiitollinen. Voisitko elämä tuoda minulle lisää elämään hyviä asioita jotta voin opetella kiitollisuutta? Olisin valmis avautumaan sille hyvälle ja näyttämään sen ulospäin. Haluan elämän täyttyvän kiitollisuudesta ja kiitollisuuden kyynelistä.




Jos en aidosti näe hyviå puoliami, voinko vetää puoleeni sydämen toivetta koska pelkään

Oma heimoni

Yksi ympyrä sulkeutui. Tämän oven mentyä kiinni olen valmis toivottamaan heimoni tervetulleeksi elämääni koska vain. Minä tämä heimo on ja millaista heimoa toivon itselleni?

Minulle heimo on kuin perhe, mutta se ei ole ydinperhe eikä se välttämättä koostu verisukulaisista. Se kuitenkin tietyllä tavalla on sama asia. Se on ryhmä, jossa tunnen olevani kuin kotona. He hyväksyvät minut juuri sellaisena kuin olen ja minä heidät. Olemme läheisiä ja kuljemme rinnalla, mutta meillä ei ole velvollisuuksia ja odotuksia toisiamme kohtaan. Me vain olemme.

Me annamme toisillemme paljon olemalla niitä keitä me olemme. Tuemme ja kannustamme toisiamme omien voimiemme mukaan. Haluamme aidosti toisillemme hyvää eikä toisten onni ole muilta pois. Ennen kaikkea haluamme auttaa toisiamme kasvamaan ja toteuttamaan itseämme.

Meillä ei ole kuoria toistemme edessä, vaan olemme paljaita ja avoimia. Saamme olla niitä ketä me olemme ja olemme silti hyväksyttyjä ja rakastettuja.

Heimoon kuuluu sekä naisia että miehiä. Pyyteetön rakkaus yhdistää meitä. Me voimme nähdä erilaisilla kokoonpanoilla ja vietämme aikaa eri tavoin. Kaikki perustuu fiilikseen, vapaaehtoisuuteen ja ennen kaikkea pyyteettömään rakkauteen. Yhteydenpito perustuu aitoon haluun tulla kuulluksi ja nähdyksi sekä kuulla ja nähdä toiset juuri sellaisena kuin he ovat. Heimon kesken on helppo olla omana itsenä.

Vihdoinkin olen kahleista vapaa ja valmis ottamaan tämä vastaan. Tuokoon elämä minulle yhteenkuuluvuutta, yhteyttä, pyyteetöntä rakkautta ja kotiin pääsyn. Kiitos!

Tervetuloa heimoni elämääni

Sidos elämässäni on katkennut. Ihmissuhteeni ovat olleet riippuvuussuhteita. Eron myötä katkaisin yhden tärkeän riippuvuussuhteen ja siitä on alkanut olemassa olevien ihmissuhteiden läpikäyminen yksi kerrallaan. Nyt olin tärkeän ystävyyssuhteen parissa.

Olin jo jonkin aikaa kipuillut tätä ystävyyssuhdetta. En voinut siinä hyvin. Ymmärsin, että haluan ihmissuhteen energisoivan puolin ja toisin, mutta viime aikoina sain harvoin iloa elämään tapaamisistamme. Koin, että minulta vaaditiin asioita. En kuullut sisintäni, joten usein suostuin ystäväni tahtoon. Voin pahoin, koska en kuullut itseäni ja pitänyt rajoistani kiinni. En ollut siihen silloin vielä valmis.

Otettuani etäisyyttä aloin nähdä, että monet asiat tapahtuivat tavan vuoksi tai koska ei ollut muuta tarjolla. Nyt minulla oli rohkeutta kuunnella itseäni ja ottaa etäisyyttä. Samalla otin riskin, että tulen hyvätyksi. Se ei silti pelottanut. Muutamat muut ihmiset ovat tehneet minulle samoin ja kipuilujen jälkeen siitä on seurannut paljon hyvää. Arvostan heitä entistä enemmän ja koen yhteyttä heihin aiempaa enemmän.

Kokonaisuuden hahmottuessa aloin ymmärtää, että ystävyyssuhde perustui riippuvuuteen. En halua enkä tarvitse sellaista ihmissuhdetta enää, joten olin valmis ottamaan askeleen kohti omaa voimaani ja samalla riskin tulla hylätyksi.

Elämäni on tullut siihen pisteeseen, ettei minulla enää ole yhtään ihmissuhdetta, joka perustuisi riippuvuuteen. Minulla on ihmissuhteita, mutta olemme yhteydessä fiiliksen mukaan. Ei ole odotuksia ja vaatimuksia toisilta. Enää ei tarvitse ketään kannatella tai kukaan ei kannattele minua. Me seisomme omilla jaloillamme ja nautimme toistemme seurasta, kun se molemmille sopii. Toki tasapainoilen edelleen rajojeni kanssa, mutta eri tavalla.

Tähän pisteeseen pääseminen yllätti minut täysin, koska se tapahtui vaivihkaa. Olin tätä toivonut, mutta en huomannut työstäväni asiaa. Kun olen tähän pisteeseen päässyt, pystyn paremmin tulkitsemaan itseäni ja tunteita ja toimimaan sen mukaan. Nyt kun minulla ei ole enää "kyynärsauvoja", en enää tarvitse ketään kannattelemaan itseäni. Kannattelenhan jo nyt itseäni. Olen avoin uusille ihmissuhteille ja valmis löytämään oman heimoni. Se ei aiemmin ollut mahdollista, koska heimoni tiivis yhteys ei liity riippuvuuteen. Se perustuu ehdottomaan rakkauteen ja hyväksyntään, aitouteen ja yhteyteen.

Tuokoon vuosi 2018 minulle oman heimoni kuin myös Sinulle, jos et ole sitä vielä löytänyt.