Elämä on koskettanut minua paljon sen kauneudella. Olen liikuttunut, mitä pienemmissäkin asioista aina kyyneliin asti. Tänään oivalsin, että tällä hetkellä en pysty nauttimaan siitä samalla tavalla kuin hetkeä aiemmin. Koen, etten saa olla yksin onnellinen, vaan onnellisuus tulee toisen kautta.
Enää minulla ei ole samalla tavalla läheisiä ihmisiä ympärillä kuin aiemmin. Ei sellaisia tiiviitä ihmissuhteita. Hetkeä aiemmin tiiviisti ihmisten ympäröimänä kaikki tuntui kauniilta ja herkisti minut. Nyt yritän pitää kaiken herkkyyden sisällä. Jos päästäisin sen ulos, näkisin oman vahvuuteni ja onnellisuuteni olevan riippumaton muista. Sitä mitä oikeasti haluan, mutta se on tuntunut pelottavalta olenhan tottunut riippuvuussuhteisiin ja siihen, että tarvitsen muita.
Minussa nousee myös kiukkua siitä, että taas on monessa asiassa pärjättävä yksin. Stressaannun siitä. Kiukkuautomaatio-ohjaus kytkeytyy eikä ilolle, onnellisuudelle ja rakkaudelle ole tilaa. Yksin ei ole helppoa, mutta ei se aina voi olla kiukun syy. Minulla on lupa nauttia ja olla onnellinen myös yksin. Voin ja saan kokea olevani turvassa yksin. Minussa on kaikki se mitä tarvitsen, kunhan vain sallin nähdä, tuntea ja ottaa vastaan se. Tarvitsen toki muitakin, mutta oman voiman löytäminen on tärkeää, jotta voin aidosti liittyä muihin ihmisiin.
Huomaan nyt taas tekeväni työtä itsenäistymisen ja liittymisen välillä. Milloin liittyä ja minkälaisten ihmisten kanssa? Myönnän, että tarvitsen ihmisiä ja yleensä olen heihin silloin yhteydessä, kun tarvitsen. Kyse on siis riippuvuussuhteesta eikä tasa-arvoisesta suhteesta. Olen opetellut jo pidemmän aikaa olemaan omien tunteideni kanssa, mikä on auttanut paljon tässä asiassa, mutta opettelen nyt uudesta näkökulmasta: löytämään tarvitsemiani asioita itsestäni.
Toinen tässä nouseva asia on vastuu itsestä ja omasta elämästä. Oman voiman kautta voin tarjota itselleni sitä mitä kaipaan eikä minulla silloin ole tarve takertua muihin. Nämä siis kulkevat käsikädessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti