Kirjoitin muutama postaus taaksepäin erillisyydestä suhteessa miehiin. Tänään minussa on noussut surua tähän liittyen. Olen nyt hyvin konkreettisella tasolla. Tänään eräs mies lähti aamulla vierestäni, mikä nosti minussa surua niin kuin monena muunakin aamuna aiemminkin. En pysty(nyt) kohtaamaan miestä kunnolla.
Tunnistettuani suruni, olisin halunnut paeta. Kenelle soittaisin? Mistä saan tukea ja apua? Päätin, että tämä on asia, joka minun tulee kohdata itse, vaikka yksinäisyys tai itsekseen selviäminen eivät tuntuneet hyviltä vaihtoehdoilta. Tiesin, että kun kohtaan sen, se menee ohi ja samalla oma voimani kasvaa. Rauhoituin tunteeni äärelle, mikä tuntui hyvälle ja sen ansioista kyyneleet virtasivat.
Kuuntelin, mistä suru on peräisin. Osa liittyy siihen, että hän ei ole minun. Vaikka en voi ketään omistaan, niin kaipaan kovasti parisuhdetta. Olisi ihanaa, jos tietäisin jonkun tulevan aina uudelleen ja uudelleen luokseni. Kaipaan tuttuutta ja pysyvyyttä, turvaa. Tällaiset tilanteet nostavat isäsuhteen kipukohdat pintaan, mikä tekee tilanteesta haastavamman. En käsittele vain tähän hetkeen liittyviä asioita, vaan myös menneisyyteen. Surua nostaa myös se, että minussa nousee pelkoja miesten kanssa. Miksi minun on työstettävä niin paljon ennen kuin saan hyvää? Enkö voi vaan saada enemmän hyvää elämään ilman kipua.
Minulla on kova halu kertoa miehelle tilanteesta tai olla häneen yhteydessä. Tiedän, että hän ymmärtää ja voisin keskustella hänen kanssaan. En sitä aio ainakaan nyt heti tehdä. Opettelen sietämään tilanteen nostamia tunteita, jos tämä ei mene ohi, sitten voin jutella. Haluan tässäkin harjoitella itsekseni seisomista.
Tämä oppikoulu on erityisen tärkeä minulle, koska eron jälkeen jokaisen miehen kanssa käy vastaavanlaisia asioita. Takerrun heihin kiinni ainakin mielen tasolla. Nyt ymmärrän koko ajan enemmän, mistä on kyse. Olen päässyt sen takana olevaam suruun käsiksi ja sen työstäminen jatkuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti