Kiitollisuus avusta, jonka sain

Olen viimeaikoina saanut erikoisia ja odottamattomia fiiliksiä. Koin eräs päivä suurta rakkautta minua auttanut ihmistä kohtaan. Ihmettelin mistä tunne nousi, koska en ollut edes ajatellut kyseistä ihmistä päiviin. Olin kuin olisin ollut rakastunut häneen. Rakkauden kohde oli mies, joten mietin onko tämä ihastumista. Erikoista oli se, että olen ollut vain muutaman kerran tekemisissä hänen kanssaan enkä hänen läsnäollessa tuntenut rakkautta. Vaikka jossakin määrin toivoisin sen olevan ihastumista siihen ihmiseen, uskon sen olevan muuta.

Ihastuin luultavasti siihen, että hän auttoi minua. Olin mitä luultavimmin kiitollinen hänelle siitä, mitä hän oli vuokseni tehnyt. Ensimmäistä kertaa elämässäni olin aidosti kiitollinen, että minua autettiin. Aiemmin olen kokenut ihmisten tekevän niin velvollisuudesta tai heidän roolinsa vuoksi. Joissakin tapauksissa olen pitänyt itsestään selvänä, että minua autetaan enkä siksi ole osannut olla kiitollinen. Myös oman tarvitsevuuden myöntäminen on ollut vaikeaa ja sen joutuisin kohtaamaan, jos olisin kiitollinen toisen avusta. Näistä syistä en ole pystynyt nauttimaan siitä, mitä saan.

Tämä on saanut minut miettimään suhtautumistani siihen, että minua autetaan. Minun on ollut vaikea ottaa apua vastaan ja erityisesti, jos en ole sitä pyytänyt. Vaikka olen apua hakenutkin, niin olen sen pitkälti torjunut. En myöskään ole pystynyt kuulemaan toisten huolia minusta, koska en ole siihen tottunut. Olen sisäistänyt mentaliteetin, että selviän kyllä yksin tai vain heikot tarvitsevat apua.

Nyt opettelen pyytämään ja ottamaan apua vastaan. Tälläkin oppipolulla olen seikkaillut laidasta laitaan. Olen nyt sillä laidalla, jossa hyvin herkästi pyydän apua. En täysin kuuntele sisintäni, vaan takerrun heti apuun kiinni, jos sitä on saatavilla. Avun vastaanottaminen on edelleen vaikeaa, mutta teen töitä asian eteen. Haluni on osata kuunnella itseäni, koska tarvitsen apua ja toimia sen mukaan.

Herkän, sydämellisen, rakastavan ja lämpimän puoleni hyväksyminen

Toinen tärkeä asia minulle tällä hetkellä on puhua ja elää sydämestä käsin. Olen rohkaistunut puhumaan asioista kovastikin. En pelkää sanoa, mitä mielessä on. En enää pelkää toisen reaktioita, jos sanon jotakin. On silti asia, jonka ilmaiseminen ei ole helppoa. Hyvistä asioista puhuminen ei vieläkään tule luonnostaan. En aiemmin nähnyt paljon hyviä asioita, joten niistä ei ole ollut tarve puhua. Tilanne on alkanut muuttua.

Olen alkanut tuntea, mitä sydämeni haluaa ja mitä se tuntee. Omista unelmista puhuminen on helpottunut, mutta toisten kehuminen tai toisille hyvien asioiden sanominen on vaikeaa. Rakkaudesta ja siihen liittyvistä asioista puhuminen meinaa jäädä kurkkuun kiinni. Puhun toki lapsilleni rakastavani heitä, mutta ei sekään aivan luonnollisesti monesti tule.

Tänään yhdelle lapselle puhuessani rakkauden, kosketuksen, sylin ja halausten tärkeydestä ymmärsin, että näistä asioista haluan enemmän puhua. Haluan niiden myös näkyvän meidän arjessa. Se vain jännittää ja siksi se ei tunnu luonnolliselta. Jännittää näyttää, että tätä minä oikeasti olen. Hyväksytkö minun tällaisenakin? Kyllä, minä hyväksyn itseni tällaisena ja se riittää. Minun ei tarvitse odottaa toisen hyväksyntää.

Sekä rakkaudesta puhuminen että sen näyttäminen muille on asia, johon haluan muutosta. On toki ihmisiä, joita lähestyn lämpimällä tavalla. Toivoisin kuitenkin sitä, että voin lähestyä ihmisiä lämpimästi ajattelematta, miten he tilanteen kokevat. Tärkeintä olisi se, että toimisin siten niin kuin parhaimmaksi itse koen. On sitten toisen vastuulla, mikä heistä tuntuu hyvälle ja kuinka hän vastaavat minun lämpimään lähestymiseen. Haluan voida elää niin kuin sisimmässäni haluan. Haluan näyttää lämpimän, herkän ja sydämellisen puoleni, koska sitä minä olen ytimessäni.

Yksinäisyys

Olen ollut kipeänä, joten on ollut aikaa miettiä asioita. Huomaan, että yksin ollessa miettiminen alkaa karata käsistä. Nyt tarvitsisin ihmisiä ympärille, etten pyörisi vain näissä kurjissa fiiliksissä. Kurjissa sinällään, että ne kuluttavat minua.

Yksinäisyys selvästikin nostaa minussa pelkoja ja muutenkin huonoa oloa. Nyt pinnassa on yksinäisyys, yhteydettömyys ja ulkopuolisuus. Minuun sattuu. Haluan olla yhteydessä ihmisiin ja tuntea rakkautta. Sattuu, syvälle sydämeen sattuu olla vailla yhteenkuuluvuuden tunnetta.

Kun minulla ei ole enää sellaista ihmistä, jotka olisivat aina saatavilla, on yksinäisyyden tunne lisääntynyt. Yhteyttä minulla ei ole ollut aiemminkaan, mutta exä oli ainakin ympärillä enkä siksi joutunut kohtaamaan tällaisia fiiliksiä. Ystäviä toki on ympärillä ja heihin olen enemmän tukeutunut, mutta silti yksinäisyys on ollut voimakkaampaa kuin pitkään aikaan/koskaan.

Aion asian kohdata tunnetasolla. Toisaalta yksinäisyys kertoo myös siitä, että on aika tehdä konkreettisia muutoksia. On aika alkaa katsoa ympärille, mistä löytyisi uusia ystäviä. On hyvä miettiä myös, miten haluan päivät täyttää. Olisiko aika lisätä tekemistä, uusia harrastuksia. Olen viettänyt paljon aikaa yksin ja se on ollut tarpeen, mutta nyt on aika suunnata katsetta muualle. On aika alkaa elää ja sitä kautta tutkia itseäni eikä vain pelkästään olemalla yksin tai ammattilaisten kanssa. Ehkäpä nyt olen riittävän vahva siihen.

Sallin ottaa hyvää vastaan

Tuli olo, että on aika manifestoida tiettyjä asioita elämääni. Ajatukseni pyörivät liikaa ikävien ja vaikeiden asioiden parissa, joten manifestoiminen veisi ajatukset toiseen suuntaan. Tutustuin manifestointiin taas, koska käytän sitä liian harvoin enkä oikein edes muista miten se toimii.

Tutustuessa aiheeseen sain tärkeän muistutuksen. Manifestoinnissa sanotaan, että ota vastaan toivomasi asia. Minä olen joitakin asioita toivonut elämäni, mutta olenkin huono ottamaan niitä vastaan. Jään mieluummin kurjuuteen: Aina nämä samat ongelmat! Miksi en ansaitse hyvää? Toinen vaihtoehto on se, että hyvä ei tule siten kun toivon, joten en ota sitä vastaan.

Nyt on aika manifestoida tärkeitä asioita ja olla valmis ottamaan ne vastaan. Tällä hetkellä kaipaan rakkautta, turvallisuuden tunnetta ja terveyttä. Oivallettuani, että jäisin mielelläni pelon takia vanhaan, on aika muuttaa asia. Minä aion ottaa hyviä asioita vastaan. Tämä voi tarkoittaa mm. sitä, että saan terveyttä, kun käyn sporttaamassa, syön terveellisesti ja nukun riittävästi. Sallin siis itseni tehdä asioita, joiden avulla toiveeni toteutuu.

Ydintäni kohti

Elämä vie minua hurjaa vauhtia kohti omaa polkuani ja ydintä. Huomaan, että elämässäni on jatkuvasti enemmän ja enemmän tilanteita, etten voi toimia vastoin itseäni. Tiedän myös paremmin mitä haluan. Kaikista parasta on se, että teen niin kuin sydän sanoo.

En enää pelkää sanoa ihmisille, mitä ajattelen. Uskallan kohdata vaikeitakin tilanteita enkä enää pakene niitä. On ihanaa, että olen pystynyt ratkomaan asioita ottamalla asioita puheeksi. Olen myös rohkaistunut näyttämään heikkouteni, tunteeni ja tarpeeni. Koen vapautta olla minä. Enää minulta ei mene iso määrä voimia siihen, että pelkään näyttää kuka olen. Aiemmin hyvienkin asioiden sanominen tuntui vaikealta. Se ei vielä tule aivan luonnollisesti, mutta nyt en vaan voi olla sanomatta. Jostakin aina löytyy voima ja rohkeus paljastaa sisimpäni.

Tiedän että mitä enemmän tätä polkua tallaan sitä vaikeampi on kätkeä asioita sisääni. Se käy yhä mahdottomammaksi. Olen kiitollinen siitä. Se, että olen minä.

Ruokavaliomuutos

Olo on levoton. Tiedän, mitä minun pitäisi tehdä. Minun pitäisi muuttaa elämässäni ruokavaliota, mutta ajatus ahdistaa. En haluaisi luopua mistään, en etenkään itselleni herkullisista ruoista. Tiedän, että kehoni kaipaa muutosta ja se on välttämätön, mutta silti luopuminen tuntuu isommalla asialta kuin oman oloni paraneminen. En jaksaisi tehdä työtä, minkä muutos edellyttäisi. Väsähdän jo pelkästä ajatuksesta.

Minua ahdistaa. Haluaisin paeta koko asiaa. En halua pysähtyä asian äärelle. Kaipaan lohdutusta. Koska sitä ei ole saatavilla, tekeminen meinaa viedä mennessään. En pysty rauhoittumaan.

Kaipaan muutokseen tukea. Minulla on vahva näkemys siitä, mitä olisi hyvä tehdä, mutta en luota itseeni. Tiedän myös kärsivällisyyden olevan koetuksella ja sitä suuremmalla syyllä kaipaan rinnallakulkijaa. Tiedostamattani saatan pelätä, etten selviä yksin, vaikka tähän asti elämässäni olen ollut vain yksin.

Miksi asia tuntuu niin vaikelta? Luopuminen ja muutos on aina ollut minulle vaikeaa, mutta en usko näiden yksistään selittävän asiaa. Olen tottunut pakenemaan asioita. Nyt olen alkanut tiedostamaan asioita paremmin ja ymmärrän, ettei pakeneminen ole vaihtoehto. Asian kohtaaminen on minulle vielä suht uutta, joten se tuntuu vaikealta. Uusi tilanne tuo uudet haasteet. Kuinka selviän siitä? Myös se on uutta, että asiat olisivat hyvin. Mitä elämäni sitten olisi, kun voisin hyvin? Ansaitsenko hyvää? Itseni kuuntelu ja tarpeiden toteuttaminen nostaa myös syyllisyyttä. Ai oikeastiko voin tehdä asiat itselleni parhaalla mahdollisella tavalla?!

Kieroutunut äitivyyhti

Äitivyyhti aukeaa ryminällä. Alan ymmärtää, millainen suhde minulla on ollut äitiini. Olen erittäin pettynyt, että olen kuvitellut sen aivan toisenlaiseksi. Vihaa nostaa se, että olenkin ollut vain äidin tarpeiden tyydyttäjä. Olen toki ymmärtänyt, että tarpeillani ei ole ollut merkitystä. Silti olen luullut, että äiti on aidosti halunnut minulle hyvää. Minulle alkaa valjeta, että sain hyvää vain siksi, että äitini sai siitä hyvää. Minulla ei olekaan ollut arvoa siksi, että olen minä. Olen ollut arvokas vain äidin (vanhempien) jatkeena.

En ole pystynyt osoittamaan äidilleni vihaa, koska äiti ei olisi kestänyt minun erillisyyttäni. Minun ei annettu kasvaa itsekseni. Äiti yrittää olla liikaa tunkematta elämääni, mutta todellisuudessa hän vaikuttaa elämääni paljon. Hän tekee kaikkensa, jotta minä olisin onnellinen. Hän ei voi olla onnellinen, jos minä en ole onnellinen. Todellisuudessa äiti siis yrittää tehdä itsensä onnelliseksi. Hän on niin kiinni minussa, ettei voi olla onnellinen, jos minä en ole.

Minulle on ollut vaikeaa sallia itselleni onnellisuutta. Tätä olen pohtinut monelta eri kantilta. Nyt uusi näkökulma on se, etten voi/halua olla onnellinen, koska samalla äitinikin olisi onnellinen. Minä en siedä sitä, että tekisin äitini onnelliseksi, koska vihaan häntä. En vain ole pystynyt osoittamaan vihaani äitiini ja siksi tiedostamatta olen käyttäytynyt niin kuin olen käyttäytynyt.

Nyt äidin vihalle on tilaa. Aiemmin suuntasin vihan exään, sukuun, lapsiini ja itseeni. Olen sen verran irtaantunut äidistä, että uskallan kohdistaa vihani häneen suoraan ja ajatuksen tasolla. Ikävä kyllä edelleenkään minun kiukulle ja vihalleni ei ole tilaa äidin elämässä. Äitini ei pysty sitä ottamaan vastaan. Hän kai pelkää minun irtaantumistani.

En voi kuin ihmetellä, miten "kierosti" ihminen voi toimia. Toiminta ei luultavasti ole tiedostettua, mutta siitä huolimatta siinä on kieron toiminnan piirteitä. Marttyyrius ja uhrius ovat tapoja vaikuttaa muihin. Toiminta voi olla epäsuorempaa kuin monet muut tavat, mutta melkoisen syyllisyystaakan se saa minussa aikaiseksi.

Olen lopenkyllästynyt tähän toimintaan ja haluan todellakin irtaantunut äidistäni. En enää halua olla hänen jatkeensa tai vastuussa hänen elossaolemisen tunteesta. Hänhän pelkää, että minä jätän hänet. Se romahduttaisi hänet, koska minun avulla hän tuntee olevansa elossa.

Mitä minä voin tehdä? Ottaa äitiin etäisyyttä. Olen sitä paljon tehnytkin. Soittelemme nykyään harvoin. Äitini antaa paljon materiaalista tukea. Tuntuu vaikealta tässä elämäntilanteessa kieltäytyä siitä, mutta se toisi etäisyyttä välillemme. Isoin asia luultavasti olisi se, että uskallan nyt kuulla tarpeeni ja toiveeni paremmin. Kun toteutan itseäni, kasvan erilliseksi ihmiseksi äidistäni. Nyt ratkaisuja voi olla vaikea tehdä, koska oma ääneni on liian vaimea tai pelottaa toimia sydämestäni käsin.

Äitini kannattelua

Äitini kannattelu on mielenkiintoinen aihe. Lapset ovat älykkäitä ja yrittävät sopeutua tilanteisiin niin, että vanhemmat eivät heitä hylkäsi. Lapset mieluummin hylkäävät itsensä. Kannattelu on juuri sopeutumista. Äitini ei ole jaksanut minua hoitaa, joten olen yrittänyt olla mahdollisimman harmiton. Silloin se on tarkoittanut sitä, että patoan kaiken sisään ja siten kannattelen äitiäni.

Olen joutunut lähes kaiken kätkemään sisääni, jolloin kannattelu on ollut erittäin voimakasta. Tästä irtaantuminen on ollut pitkä prosessi, koska se on pelottavaa. En vieläkään ole täysin kyennyt irtaantumaan, mutta sillä tiellä olen. Koska olen ollut äidissä liian kiinni, pelkoni toimia vastoin äitiäni on verrattavissa lapsen hätään.

Iso askel irtaantumisprosessissa oli ero. Ex oli monessa mielessä hyvin samankaltainen kuin äitini. Siispä erossa erosin exästä ja äidistäni. Prosessi oli minulle rankka juuri tästä syystä. Hain pitkään äidin hyväksyntää eropäätökselleni. En sitä varsinaisesti koskaan saanut, mutta uskalsin lopulta tehdä itsenäisen ratkaisun.

Eron myötä minulle on tullu rohkeutta kuulla omia tarpeitani paremmin, koska olin sen myötä tehnyt ison irtioton äidistäni. Olen toki kipuillut päätöksieni kanssa, mutta lopulta olen uskaltanut kuulla itseäni ja toimia sen mukaan.

Olen kipuillut nyt erään ihmisen kanssa. Haluaisin päästää hänestä irti, mutta se tuntuu vaikealta. Tätä tekstiä kirjoittaessani ymmärrän syyn. Kyseinen ihminen muistuttaa äitiäni. Päästämällä irti irtaannun taas äidistäni lisää, mikä vieläkin pelottaa. Kaikesta huolimatta aion hänestä päästää irti, koska en tarvitse ihmistä, joka ei kuule minua ja tarpeitani. Nyt minulla on lupa tehdä niin kuin parhaimmaksi koen.

Miksi voivottelen enkä muuta asioita?

Minä mielelläni voivottelen ja valitan asioista sen sijaan, että yrittäisin muuttaa niitä. Miksi? Olen kirjoittanut siitä, että minulle ei sallittu hyvää lapsena. Tämän lisäksi olen oivaltanut, että kannattelen toimintatavallani äitiä. Se, että muuttuisin, ei välttämättä tekisi äidille hyvää tai niin ainakin tunnen. Kyse on positiivisesta asiasta meille molemmille, mutta siitäkin huolimatta. Taustalla lienee se, että en enää pitäisikään kiinni vanhemmiltani oppimaani ajattelutapaa, vaan tekisin itsenäisen ratkaisun.

Koen tunnetasolla, että itsenäinen ratkaisu olisi uhka äidilleni, koska hän ei ole antanut minun eriytyä hänestä silloin, kun se kuuluu lapsen tehtävään. Pelkään kovasti olla oma itseni, koska se tarkoittaa vahvempaa irtaantumista äidistäni. Hän ei kestänyt sitä, kun olin lapsi. Pelkäsin liikaa kiukkuilla, koska minun oli kannateltava äitiäni. Koska en ole asiaa käsitellyt, asia vaikuttaa edelleen elämässäni.

Nyt olisi aika alkaa voimakkaammin elämään itseni näköistä elämää ja irtaantua lopullisesti äidistäni. Minun ei tarvitse häntä kannatella, vaan äidin on aika ottaa vastuu omasta elämästä. Me emme ole yksi ja sama ihminen, vaikka äidin käytöksestä niin joskus voi päätellä.

Se, että elän omannäköistä elämääni, on rikkaus. Haluan vapauttaa itseni syyllisyydestä, mitä itsenäiset ratkaisuni aiheuttavat. En ole tilivelvollinen niistä muille. Minullakin on oikeus nauttia elämästä juuri niin kuin se minulle sopii.

Pelottaa seurata sydäntä

Olen päätöksenteon edessä. Mietin palveleeko eräs asia minua enää. Tiedän, että olen tehnyt paljon asioita sen eteen. Olen ylittänyt itseni konfrontoimalla asiaan kuuluvia. Silti koen, etten saa sitä, mitä ajattelen tarvitsevani. Pelkään päästää irti, koska tarvitsen kovasti sitä, mitä kyseinen asia minulle edustaa. Hakkaan päätä seinään. Ahdistun ja olen peloissani. Pelkään jääväni tyhjän päälle.

Haen paljon tukea muilta päätökseeni. Tunnistan toimintamallin aiemmista elämäni tilanteista. Silloin hain hyväksyntää ratkaisulleni. Tiedän mitä sydämeni haluaa, mutta en uskalla sitä kuunnella. Kaipaan muiden tukea ja kannustusta.

Kuinka selviän, jos päästän irti ja "jään yksin"? Kuka minua auttaa sitten? Mitä sitten teen, jos päästän irti? Olenko tyhjiössä? Miten asiat siitä etenevät? Tuntematon pelottaa.

Voisinko ajatella, että olen väärässä? Voisinko sittenkin irtipäästämällä päästä haluttuun tulokseen? Reitti ei välttämättä ole sama kuin olin ajatellut sen olevan, mutta lopputulos voi silti olla. Uskallanko heittäytyä? Uskallanko luottaa? Kantaako elämä?  Uskallan heittäytyä, uskallan luottaa ja uskon elämän kantavan, mutta pelko ei silti poistu. Vasta sitten poistuu, kun näen, mitä irtipäästämällä saan.

Jaksamattomuuteni myöntäminen ja kohtaaminen

Minun on ollut tosi vaikea myöntää, etten jaksa. Ammattilaiset ovat yrittäneet saada minun huomioni siihen asiaan, mutta en ole suostunut kohtaamaan asiaa. Olen yrittänyt siirtää heidän huomiotaan muualle, koska en ole kestänyt asian käsittelyä. Olen ollut heille jopa vihainen siitä, että ottavat asian puheeksi.

Nyt olen uskaltanut raottaa sitä verhoa ja myöntää, että en vielä ole niin hyvässä kunnossa kuin haluaisin olla. Tuntuu pahalta, vaikka asian myöntäminen onkin tarpeellista, jotta oikeasti voisin hyvin. Pahimmalta tuntuu se, että normaaliin arkeen pääseminen ei ole vieläkään ajankohtaista. Voi toki olla, että tilanteen aiheuttama häpeä, on todellisuudessa isompi asia kuin elämäni muuten. En tunnista häpeää, mutta uskoisin sitä olevan taustani tuntien.

Lapsuuden perheessäni oli jaksamattomuusongelmaa, mistä uskon omankin olevan peräisin. Sitä ei ole ääneen myönnetty, joten nyt oma tilanteeni myöntäminen on ollut vaikeaa. Se on hävettävää. Tilanne nostaa minussa vihaa. Jos vanhemmat olisivat osanneet olla avoimempi ja tehdä asioista elämään kuuluvia asioita, olisi itsellekin ollut asian kohtaaminen helpompaa. En toki voi heitä syyttää loputtomiin, mutta tunteisiini minulla on oikeus. Kunhan vihan yli pääsen, joudun käsittelemään surun, jonka vaillejääminen on saanut aikaan.

Jaksamattomuuden kohtaaminen tuo kaikesta kivusta huolimatta vapautta. Nyt minun ei enää tarvitse sitä paeta. Energiaa ei kulu sen karttamiseen ja salailuun, vaan nyt voin käyttää sen vaikka parantaakseeni tilannettani.

Voi ahdistus

Ahdistus on ollut päivän sana. En ole saanut kiinni mistä on kyse tai olen osasta, mutta ahdistus on ollut hallitsevin olotila kehon oireillessa.

Aamu alkoi itkulla, kun en osannut tulkita esikoista ollenkaan. Tuli niin p**** äiti -fiilis. Itku oli ihanan puhdistavat. Parasta oli se, että näen myös paljon isoja muutoksia lasten kanssa. Silti tuntui pahalta, etten tajunnut selviä merkkejä esikoisessa. Olin pettynyt, etten osannutkaan olla taaskaan tukena, vaikka sitä eniten haluan lapsilleni.

Tilanne nosti riittämättömyyden fiilikset. En riitä mihinkään lasten kanssa. En osaa olla äiti ollenkaan jne... Ahdistavista fiiliksistä huolimatta oli ihana tajuta, että osa näistä fiiliksissä on normaaleja. Lasten kanssa on paljon hyvääkin, joten ehkäpä voisin osan näistä tilanteista siirtää "kuuluu" äitiyteen -kansioon. Olo oli oivallukset huolimatta kurja, mutta loi silti jotain armollisuutta itselle.

Lapset ovat kiukkuilleet paljon viime aikoina. Aiemmin en sietänyt sitä yhtään. Edelleenkin se on vaikeaa, mutta jotain ymmärrystä ja myötätuntoa olen itsestäni löytänyt. Mitä lie on vielä asiaan käsiteltävää? Enkö vieläkään itse ilmaise omia tarpeita ja rajoja riittävän selvästi, kun en sitä lapsilta siedä? Ovatko voimavarani edelleen heikohkot? Eikö voimat riitä kiukun vastaanottamiseen? Enkö vain kestä, ettei asiat mene minun tavallani? Veikkaisin ainakin jälkimmäistä. Olen huono joustamaan ja muuttamaan suunnitelmia. Usein kiukkukohtaukset vaikuttavat suunnitelmiin.

Ahdistusta jatkui pitkin päivää. Illalla oli taas iltashow lasten kanssa. Parasta oli, että pystyin kuuntelemaan itseäni itseä kiukuttavassa tilanteessa. Tuntui, etten kelpaa kenellekään, kun oman lapsikin ajoi minut pois. Hän on myös hokenut minun kuolemaa. Tämä nosti tunteet pintaan, joten itkin taas puhdistavaa itkua. Nyt ymmärsin, että lapsihan opettelee irrottautumista äidistä. Omien traumojeni vuoksi otin asian turhan henkilökohtaisesti. Kertonee siitä, että minun tulisi käsitellä se, että minut torjutaan tai etten kelpaa kenellekään. Yhdeltä kantilta asia tuli nyt käsiteltyä.

Torjutuksi tuleminen on aina välillä noussut elämässäni. Aiemmin se on aiheuttanut vihaa, mutta nyt enemmänkin surua. Koen olevani ulkopuolinen, vailla yhteyttä ja monesti torjuttu. Inhottavinta on se, että tiedostamisesta huolimatta tilanne ei vieläkään ole muuttunut, vaikka muutosta janoan kovasti. Eikö olisi aika saada jo muuta? En vain tiedä miten. Luultavasti käsittely on niin kesken, ettei muutos ole vielä mahdollinen.

Sisimmän kuuleminen

Opin tällä hetkellä elämästä paljon. Nyt olen ollut erityisen iloinen siitä, miten olen huomannut pienten muutosten vaikuttaneen elämään. Olen alkanut tehdä ratkaisuja, joita sisimmässäni haluan. Viimeaikaiset ovat olleet pieniä, mutta niillä on ollut suuri vaikutus. Olen valintojen myötä saanut kokea myös suuria tunteita.

Olen valinnut tekemiset ja ihmiset sen mukaan, mitä sisin sanoo. En sen mukaan, mitä "kuuluisi" tehdä. Olen vieraiden lasten kanssa kokenut suurta rakkautta ja se on siirtynyt myös omiin lapsiin. Tämä kokemus on ollut pysäyttävin. Muissa tunne ei ole niin voimakkaasti läsnä.

Olen tietoisesti irtaantunut vanhoista toimintamalleistani. Vaikka se on välillä tuntunut vaikealta, olen halunnut kuunnella itseäni. En enää soita herkästi muille, kun ahdistaa. Jos soitan, en enää soita niille, joille aiemmin soitin. Heidän kanssaan en pääse asiassa eteenpäin, vaan jään uhriksi. Alan tämän muutoksen myötä löytämään sisäistä rauhaa ja turvaa paremmin itsestäni.

Ruokaillessa yritän tehdä tietoisia valintoja siitä, mitä keho haluaa. Mitä ruokaa? Kuinka paljon? Nautin siitä, kun tunnistan tekeväni oikein itseni kannalta. Toisiaan tiedostan, että nyt olisi hyvä tehdä näin, mutta valitsen silti toisin. En silti mene ääripäähän, vaan haeskelen rajoja.

Tartun asioihin, jotka pelottavat tai tuntuvat vastenmielisiltä. En enää pakene. Pienilläkin valinnoilla on merkitystä. En enää halua säilyttää tavaroita, jos en niitä todella tarvitse. En pakene sitä, että joku ei enää palvele minua. Nyt heivaan ne eteenpäin. Se on irtipäästämistä, joka on minulle vaikeaa. Haluan päästää irti myös pienemmistä asioista. Haluan puhdistaa elämäni niin hyvin kuin mahdollista. En halua vältellä asioita, jos tiedostan ne.

Olen esimerkiksi pyrkinyt pois rahakeskeisestä ajattelusta. Jos jokin tekee minulle hyvää, en ajattele rahaa. Ruokaan satsaan. Haluan mahdollisimman kotitekoista ja puhdasta, vaikka se maksaisi enemmän.

Tässä muutamia muutoksia. Osa muutoksista on tuonut merkittäviä positiivisia vaikutuksia elämään. Osa ei ole yhtä merkityksellisiä yksistään, mutta kokonaisuutena tukevat itseni kuuntelemista ja rakastamista, itseni kunnioittamista. Selvästikin alan kulkea omia polkujani, vaikka monessa asiassa vielä opettelen. Esim. ruoka-asiat ovat lapsen kengissä, mutta jokainen pieni valinta vie lähemmäksi sitä, mitä haluankin: rakkautta ja ydintäni.

Mahtava fiilis. Monesti nämä pienet asiat meinaat unohtua. Nyt kun kokoan ne tähän, näen miten hyvää työtä olen tehnyt. Uskon, että asiat tästä lähtevät rullaamaan parempaan suuntaan, kun olen uskaltanut lähteä kuuntelemaan itseäni. Askel askeleelta itseni kuunteleminen ei tunnu enää yhtä pelottavalta kuin ennen uuden askeleen ottamista. Itseni kuuntelun helpottuessa ratkaisujen tekeminen helpottuu ja nopeutuu. Huomaan myös, että itseä vastaan toimiminen on koko ajan vaikeampaa. Hyvä niin.

Ero vei minut "prosessiin"

En osannut erotessani arvata, millaiseksi elämäni muuttuu. Ajattelin elämäni monilta osin helpottuvan, mutta päädyinkin "prosessiin". Ero avasi minulle väylän löytää itseni, koska en ole koskaan sinne päätynyt. Nyt kohtaan kaikki ne asiat, joita olen paennut.

Ero oli pahin pelkoni. Kohdattuani sen, olen jatkuvasti kasvokkain sairastumisen pelon kanssa. Olen sekä joutunut itse ravamaan lääkärissä että joutunut myös sairaalaan ja erilaisiin toimenpiteisiin. Lisäksi ympäristö nostaa jatkuvasti sairauksia eteeni. Ero toi minulle vapautta ja näen muidenkin asioiden käsittelyn johtavan samaan. Täytyy silti sanoa, että olen ollut lujilla ja kaipaan lepoa.

Pelkään myös hyviä asioita. Olen kuitenkin päättänyt mennä niitä kohti. Se vain vaatii minulta ponnisteluja ja voimia. Normaali tilanteessa kesäisin paremmin, mutta nyt joudun jakamaan voimavarojani useampien asioiden kesken. Selviän tästä kaikesta, mutta helpolla en ole päässyt.

Elämä täyttyy surusta

Tällä hetkellä elämässäni on voimakkaasti läsnä suru. Viha ja pelko ovat joiltakin osin väistymässä ja antavat tilaa surulle. Nyt uskallan kohdata monet asiat, jotka olisin halunnut olevan tosin. Koen surua menetetystä.

Olen surrut, etteivät vanhemmat kyenneet antamaan minulle rakkautta. En tullut nähdyksi enkä kuulluksi. Olin vain sopeutuja, joka ei ollut omana itsenään arvokas.

Surua nostaa myös se, kuinka olen kohdellut itseäni. Olen laiminlyönyt täysin itseäni. En ole tunnistanut, mitä tarvitsen. En myöskään ole tunnistanut avun tarvetta, vaan olen yrittänyt selviytyä yksin. En ole kokenut olevani arvokas, joka ansaitsee parasta.

Pinnalla on myös suru siitä, mitä olen tehnyt lapsilleni. Olen purkanut omaa pahaa oloa heihin. En ole kyennyt rakastamaan heitä, koska en ole kyennyt rakastamaan itseäni.

Sattuu. Syvälle sydämeen sattuu. Haluan itkeä näihin liittyvät kivut. Haluan vapauttaa itseni näistä taakoista. Nyt on aika muuttaa asiat. Minä ja lapset ansaitsemme rakkautta.

Päivän kuulumisia

Tänään oli erityisen ahdistava olo. Elimistö huusi lujaa. Se ei olisi halunnut päästää jostakin irti. Rintakehässä tuntui myös puristusta. Päättelin, etten halua päästää surua ulos. Olen ollut monta päivää stressaantunut monestakin asiasta. En tiedä liittyikö kehon oireet siihen.

Viime päivinä olen kokenut paljon tulleeni väärin kohdelluksi tai ymmärretyksi. En ole tullut kuulluksi, mielipiteitäni ei ole arvostettu tai tekemisistä on kuittailtu. Nämä ovat tuntuneet tosi pahoilta. Edellä mainitut tilanteet ovat muistuttaneet minua lapsuudesta, jossa sain samanlaista kohtelua. Olen surullinen saamastani kohtelusta, koska haluan tulla nähdyksi, kuulluksi ja kunnioitetuksi tällaisena kuin olen enkä enää halua tuollaista kohtelua.

Tänään fyysiset oireet kävivät tosi koviksi, mutta sain onneksi tunteeni purettua. En tosin tiedä tarkkaan, mitä itkin. Laulun kohdat, joissa laulettiin rakkaudesta ja täysillä elämisestä nostivat minussa itkua. Kaipaan intohimoa elämää kohtaan ja haluan
kokea rakkautta antajana ja saajana. Menneisyyden kokemukset eivät tue sitä, joten suru saattoi liittyä siihen. Oli syy mikä tahansa, niin itkeminen lattialla kippurassa teki hyvää. Jotain silti jäi kehoon. Pelkoa?