Tällä hetkellä elämässäni on voimakkaasti läsnä suru. Viha ja pelko ovat joiltakin osin väistymässä ja antavat tilaa surulle. Nyt uskallan kohdata monet asiat, jotka olisin halunnut olevan tosin. Koen surua menetetystä.
Olen surrut, etteivät vanhemmat kyenneet antamaan minulle rakkautta. En tullut nähdyksi enkä kuulluksi. Olin vain sopeutuja, joka ei ollut omana itsenään arvokas.
Surua nostaa myös se, kuinka olen kohdellut itseäni. Olen laiminlyönyt täysin itseäni. En ole tunnistanut, mitä tarvitsen. En myöskään ole tunnistanut avun tarvetta, vaan olen yrittänyt selviytyä yksin. En ole kokenut olevani arvokas, joka ansaitsee parasta.
Pinnalla on myös suru siitä, mitä olen tehnyt lapsilleni. Olen purkanut omaa pahaa oloa heihin. En ole kyennyt rakastamaan heitä, koska en ole kyennyt rakastamaan itseäni.
Sattuu. Syvälle sydämeen sattuu. Haluan itkeä näihin liittyvät kivut. Haluan vapauttaa itseni näistä taakoista. Nyt on aika muuttaa asiat. Minä ja lapset ansaitsemme rakkautta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti