Minun on ollut tosi vaikea myöntää, etten jaksa. Ammattilaiset ovat yrittäneet saada minun huomioni siihen asiaan, mutta en ole suostunut kohtaamaan asiaa. Olen yrittänyt siirtää heidän huomiotaan muualle, koska en ole kestänyt asian käsittelyä. Olen ollut heille jopa vihainen siitä, että ottavat asian puheeksi.
Nyt olen uskaltanut raottaa sitä verhoa ja myöntää, että en vielä ole niin hyvässä kunnossa kuin haluaisin olla. Tuntuu pahalta, vaikka asian myöntäminen onkin tarpeellista, jotta oikeasti voisin hyvin. Pahimmalta tuntuu se, että normaaliin arkeen pääseminen ei ole vieläkään ajankohtaista. Voi toki olla, että tilanteen aiheuttama häpeä, on todellisuudessa isompi asia kuin elämäni muuten. En tunnista häpeää, mutta uskoisin sitä olevan taustani tuntien.
Lapsuuden perheessäni oli jaksamattomuusongelmaa, mistä uskon omankin olevan peräisin. Sitä ei ole ääneen myönnetty, joten nyt oma tilanteeni myöntäminen on ollut vaikeaa. Se on hävettävää. Tilanne nostaa minussa vihaa. Jos vanhemmat olisivat osanneet olla avoimempi ja tehdä asioista elämään kuuluvia asioita, olisi itsellekin ollut asian kohtaaminen helpompaa. En toki voi heitä syyttää loputtomiin, mutta tunteisiini minulla on oikeus. Kunhan vihan yli pääsen, joudun käsittelemään surun, jonka vaillejääminen on saanut aikaan.
Jaksamattomuuden kohtaaminen tuo kaikesta kivusta huolimatta vapautta. Nyt minun ei enää tarvitse sitä paeta. Energiaa ei kulu sen karttamiseen ja salailuun, vaan nyt voin käyttää sen vaikka parantaakseeni tilannettani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti