Tänään oli erityisen ahdistava olo. Elimistö huusi lujaa. Se ei olisi halunnut päästää jostakin irti. Rintakehässä tuntui myös puristusta. Päättelin, etten halua päästää surua ulos. Olen ollut monta päivää stressaantunut monestakin asiasta. En tiedä liittyikö kehon oireet siihen.
Viime päivinä olen kokenut paljon tulleeni väärin kohdelluksi tai ymmärretyksi. En ole tullut kuulluksi, mielipiteitäni ei ole arvostettu tai tekemisistä on kuittailtu. Nämä ovat tuntuneet tosi pahoilta. Edellä mainitut tilanteet ovat muistuttaneet minua lapsuudesta, jossa sain samanlaista kohtelua. Olen surullinen saamastani kohtelusta, koska haluan tulla nähdyksi, kuulluksi ja kunnioitetuksi tällaisena kuin olen enkä enää halua tuollaista kohtelua.
Tänään fyysiset oireet kävivät tosi koviksi, mutta sain onneksi tunteeni purettua. En tosin tiedä tarkkaan, mitä itkin. Laulun kohdat, joissa laulettiin rakkaudesta ja täysillä elämisestä nostivat minussa itkua. Kaipaan intohimoa elämää kohtaan ja haluan
kokea rakkautta antajana ja saajana. Menneisyyden kokemukset eivät tue sitä, joten suru saattoi liittyä siihen. Oli syy mikä tahansa, niin itkeminen lattialla kippurassa teki hyvää. Jotain silti jäi kehoon. Pelkoa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti