Äitivyyhti aukeaa ryminällä. Alan ymmärtää, millainen suhde minulla on ollut äitiini. Olen erittäin pettynyt, että olen kuvitellut sen aivan toisenlaiseksi. Vihaa nostaa se, että olenkin ollut vain äidin tarpeiden tyydyttäjä. Olen toki ymmärtänyt, että tarpeillani ei ole ollut merkitystä. Silti olen luullut, että äiti on aidosti halunnut minulle hyvää. Minulle alkaa valjeta, että sain hyvää vain siksi, että äitini sai siitä hyvää. Minulla ei olekaan ollut arvoa siksi, että olen minä. Olen ollut arvokas vain äidin (vanhempien) jatkeena.
En ole pystynyt osoittamaan äidilleni vihaa, koska äiti ei olisi kestänyt minun erillisyyttäni. Minun ei annettu kasvaa itsekseni. Äiti yrittää olla liikaa tunkematta elämääni, mutta todellisuudessa hän vaikuttaa elämääni paljon. Hän tekee kaikkensa, jotta minä olisin onnellinen. Hän ei voi olla onnellinen, jos minä en ole onnellinen. Todellisuudessa äiti siis yrittää tehdä itsensä onnelliseksi. Hän on niin kiinni minussa, ettei voi olla onnellinen, jos minä en ole.
Minulle on ollut vaikeaa sallia itselleni onnellisuutta. Tätä olen pohtinut monelta eri kantilta. Nyt uusi näkökulma on se, etten voi/halua olla onnellinen, koska samalla äitinikin olisi onnellinen. Minä en siedä sitä, että tekisin äitini onnelliseksi, koska vihaan häntä. En vain ole pystynyt osoittamaan vihaani äitiini ja siksi tiedostamatta olen käyttäytynyt niin kuin olen käyttäytynyt.
Nyt äidin vihalle on tilaa. Aiemmin suuntasin vihan exään, sukuun, lapsiini ja itseeni. Olen sen verran irtaantunut äidistä, että uskallan kohdistaa vihani häneen suoraan ja ajatuksen tasolla. Ikävä kyllä edelleenkään minun kiukulle ja vihalleni ei ole tilaa äidin elämässä. Äitini ei pysty sitä ottamaan vastaan. Hän kai pelkää minun irtaantumistani.
En voi kuin ihmetellä, miten "kierosti" ihminen voi toimia. Toiminta ei luultavasti ole tiedostettua, mutta siitä huolimatta siinä on kieron toiminnan piirteitä. Marttyyrius ja uhrius ovat tapoja vaikuttaa muihin. Toiminta voi olla epäsuorempaa kuin monet muut tavat, mutta melkoisen syyllisyystaakan se saa minussa aikaiseksi.
Olen lopenkyllästynyt tähän toimintaan ja haluan todellakin irtaantunut äidistäni. En enää halua olla hänen jatkeensa tai vastuussa hänen elossaolemisen tunteesta. Hänhän pelkää, että minä jätän hänet. Se romahduttaisi hänet, koska minun avulla hän tuntee olevansa elossa.
Mitä minä voin tehdä? Ottaa äitiin etäisyyttä. Olen sitä paljon tehnytkin. Soittelemme nykyään harvoin. Äitini antaa paljon materiaalista tukea. Tuntuu vaikealta tässä elämäntilanteessa kieltäytyä siitä, mutta se toisi etäisyyttä välillemme. Isoin asia luultavasti olisi se, että uskallan nyt kuulla tarpeeni ja toiveeni paremmin. Kun toteutan itseäni, kasvan erilliseksi ihmiseksi äidistäni. Nyt ratkaisuja voi olla vaikea tehdä, koska oma ääneni on liian vaimea tai pelottaa toimia sydämestäni käsin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti