Omaan väsymykseen tutustumista

Olen ollut äärirajoilla koko aikuiselämäni, mutta en ole sitä halunnut nähdä. Kun muutkin jaksavat, jaksan minäkin. En voinut myöntää heikkouttani, vaan olen paennut omaa väsymystäni. Silloin pysähtyminen ei tullut kyseeseen, vaan vauhtia piti pitää yllä ja usein myös kiihdyttää. Jos sattui olemaan rauhallinen tilanne, silloin halusin paeta muiden ihmisten seuraan, jotta en vain joutuisi kohtaamaan väsymystäni. Tilannetta ei tietenkään auttanut se, että kotiäitinä on vain jaksettava. Se tietenkin vei minua kauemmaksi itsestäni.

Silloin väsymykselleni on ollut tilaa, kun isovanhemmat tai muut läheiset ovat lasten kanssa. Silloin halusin vain maata sohvalla. Joskus toivoin tulevani kipeäksi, jotta saisin levätä. Surettaa, etten silloin tajunnut mistä on kyse. Onneksi tästä ollaan menty eteenpäin.

Tällä hetkellä käyn läpi isoja asioita elämässä ja tunteita nousee jatkuvalla syötöllä. Vaikka olen ottanut isoja askelia tunteiden kanssa, tuntuvat ne silti vievän voimia. Aiemmin voimia vei asioiden ja tunteiden pakeneminen. Nyt voimia vie niiden kohtaaminen. Se on silti ainoa oikea tie, koska siten saan voimani takaisin.

Tässä minulla on nyt mahdollisuus opetella kuulemaan väsymystäni ja antamaan itselleni sen, mitä keho haluaa. Kun en enää takerru väsymyksessä muihin ihmisiin tai pakene sitä, minulla jää tilaa olennaiselle. Kuulemaan todelliset tarpeeni ja täyttämään ne.

Kun olen oppinut kuulemaan itseäni, tunnistan väsymyksen herkemmin. Aina väsymys ei ole lepoa vaativaa väsymystä. Joskus se kertoo esimerkiksi nälästä tai alkavasta sairaudesta. Joskus taas siitä, että teen jotakin mitä en oikeasti enää haluaisi tehdä.

Näen, että eniten minulla on opittavaa siitä, kuinka lopettaa tekeminen ajoissa. Kyse voi siis olla kivasta asiasta, mutta kun se muuttuu puuduttavaksi, minua alkaa väsyttää. En vain tunnista sitä ja lopulta olen aivan puhki.

Ovi väsymykseen on nyt avattu. Uskallan pysähtyä sen äärelle ja välillä tunnistan sen viestit. Sitten vain antamaan itselleni se, mitä tarvitsen. Väsymyksestä ei ole tarkoitus päästä eroon, mutta kuuntelemalla itseäni, voin vähentää sitä.

Ajatuksia miehistä

Ajatukseni ja elämäni on ollut hyvin suppea, kuten kirjoitteluistani voi päätellä. Nyt mielessäni on jotain aivan muuta. En ole eron jälkeen kauheasti antanut ajatuksia miehille. Kaipuu kosketukseen ja syliin on ollut kuin myös suhteeseen, mutta tarpeet ovat pääosin nousseet yksinäisyydestä ja pelosta. Nyt tilanne on hieman toinen.

En ole osannut kuvitella itseäni muiden kanssa eron jälkeen. En ole kaivannut exän luo, mutta en ole silti nähnyt itseäni kenenkään muun kainalossa, vaikka kaipuuta läheisyyteen on ollutkin. Nyt jotain on muuttunut. Pientä kiinnostusta on tullut miehiä kohtaan. Minkälaisia miehiä onkaan täällä? Katselen ympärilleni ja näen miesten olevan kiinnostuneita minusta.

Ajatus treffailusta jossakin määrin kiinnostaa, mutta suhdetta en vielä halua. Olen elänyt suhteissa sen verran paljon elämäni aikana, että nyt on aika antaa aikaa itselle ja omalle hyvinvoinnille. Tällä hetkellä kaipaan onnellisuutta ja hyvää oloa itseni kanssa. Kun olen päässyt lähemmäksi sitä, olen valmis ajattelemaan suhdetta. Hyvää oloa ja omilla jaloilla seisomisessa on tullut sen verran isoja loikkia otettu, mikä saattanee selittää kiinnostuksen miehiä kohtaan. Silti en koe olevan sen aika, vaikka enhän minä sitä voi täysin päättää.

Pelon ohjaamana

Kävin tänään läpi prosessin, jossa opin, kuinka toimin pelosta käsin. Minulle halutaan opettaa luottamaan elämään ja itseeni.  

Alan käydä neuvottomaksi tilanteeni kanssa. Turhauttaa, että teen kaikkeni hyvinvointini eteen, mutta se ei auta. Se ei riitä. Ajattelin, että tehtävänäni on kohdata pelkoni ja mennä taas lääkäriin. Sivuhuomautuksena, että tämähän ei ole enää pelkoni, vaikka niin ajattelinkin. Varasin lääkäriajan. 

Olin matkalla muualle, kun hoksasin, että pelko on se, joka minut ohjaa lääkäriin. En luota hoitavaan lääkäriin, omaan arvioon ja siihen, että elämä kantaa. Luulen luottavani lääkäriin, koska koen ensimmäistä kertaa tulevan nähdyksi ja kuulluksi. Todellisuudessa koen turvattomuutta ja se ajaa minua toisen mielipidettä kysymään. Tämän hoksattuani kehoni rentoutui. Oli siis aika perua aika, koska minun "motiivini" eivät olleet oikeat. Pystyin luottavaisin mielin perumaan ajan, koska ymmärsin taustalla vaikuttavat tekijät.

Se mikä ajoi minut pelkoon, oli tilanteeni heikentyminen. Toki se on syy puntaroida tarvetta käydä lääkärissä, mutta olen turhan herkkä sellaisille. Oltuani yhteydessä erääseen ihmiseen pelko nousi. Saatuani vapaan ajan eräälle hänen suosittelemalleen lääkärille, olin valmis seuraamaan pelkoni. 

Tässä prosessissa opin sen, miten toisten mielipiteet edelleen vaikuttavat minuun. Olen herkkä poistumaan ytimestäni, kun minussa nousee pelko. Kun tähän lisää vielä jonkun ihmisen läsnäolon, jolla voi olla merkitystä toimintaani, olen melko varmasti poistunut ytimestäni. 

Haluan antaa itselleni armoa tässä asiassa. Olen nyt tällainen, mutta tiedän muutoksen olevan tulossa.  Kiitollisuus nousee huomatessani, kuinka löydän voimaani enemmän ja enemmän.

Minä seisoin omilla jaloillani :)

Pohjamudissa tänään mentiin. Aloin olla jaksamisen äärirajoilla ja kyseenalaistin, miksi minun täytyy tällainen pyöritys käydä läpi. Eikö tämä voisi jo loppua? Ehkä asia ei oikeasti ollut iso, mutta tunnetasolla se oli minun pahimpien pelkojen äärellä olemista.

Tänään se sitten tapahtui! Minä seisoin omilla jaloillani tukevasti! Oli helkutin paha olla, kun suru iski voimakkaasti. Välillä kävi mielessä tuen tarve ja ennen kaikkea soittaminen. Vaikka se kävikin mielessä, silti ei tullut minkäänlaista tarvetta soittaa. Tiesin olevani turvassa ja kaikki siltä osin hyvin. Tiesin, että näin on "hyvä olla" eikä se paremmaksi muuttuisi puhelun myötä.

Vau mikä fiilis! Tätä minä olen odottanut. Pahimpien pelkojen edessä MINÄ seison OMILLA jaloillani ja minulla on turvallinen olo. Työtä se on vaatinut helkutisti, mutta jälkikäteen on helppo sanoa, että se on kannattanut.

Näitä merkkejä oli tosin nähtävissä jo eilen, mutta en vielä osannut aavistaa, mitä tuleman pitää tänään. Olo on kiitollinen!!! Kaikesta mahtavasta fiiliksestä ja palkinnosta huolimatta. Olen valmis jättämään, todellakin jättämään nämä terveyteen liittyvät asiat. Eiköhän ne ole antaneet minulle sen, mitä ne voi antaa. Omilla jaloilla seisominen pelkojen edessä.

Annan itselleni anteeksi ja osoita rakkautta itseäni kohtaan

Äsken tein kotitöitä ja yritin olla läsnä siinä, mutta ajatukset veivät minut terveyteeni. Soimasin itseäni ja meni pitkälle siinä, mitä olen tehnyt itselleni. Kuvittelin asioita, joita ei ole vielä edes olemassa. Miksi näin?

Pelkään, mitä olen tehnyt itselleni. Rankaisen itseäni omista valinnoista ja teoistani. Käännän vihan itseeni. Sitähän minä olen aina tehnyt,  jottei muiden tarvitsisi sitä tehdä tai jottei muiden sanat sitten tuntuisi niin pahalta. 

Suren, että mitä olen tehnyt itselleni. Suren myös sitä, että soimaan itseäni. Se ei johda mihinkään rakentamaan, vaan tuo vain pahan mielen.

Parasta mitä tämä ajatusketju lopulta minulla antoi, oli anteeksiannon mahdollisuuden. Nyt minulla on mahdollista antaa itselleni anteeksi kaikki tapahtunut. Niitä ei voi muuttaa enää, mutta voin antaa anteeksi itselleni. Sitä minä haluan. Haluan vapauttaa itseni tästä kaikesta. Minä tein parhaani,  mutta en ymmärtänyt, ettei se ole itseni rakastamista nähnytkään. Antamalla anteeksi voin muuttaa asian...

...ja jatkossa aidosti rakastaa itseäni. Tehdä itselleni rakkauden tekoja, pitää itseäni hyvänä. Minä rakastan itseäni ja nyt aion näyttää sen koko sieluni kyllyydestä. Olen arvokas, rakas ja tärkeä!  

Pohdintoja ruokaan liittyvistä asioista

Elämä tuo eteen menneisyyden käsittelemättömiä asioita. Yksi niistä on omat virheeni ja etenkin itseeni kohdistettu viha. Tulen surulliseksi, kun ajattelen, miten olen kohdellut omaa kehoani. En ole ymmärtänyt, mitä teen. Se toki tekee asiasta helpommin hyväksyttävän itselleni, mutta se satuttaa paljon.

Suhde ruokaan on minulle ollut vaikea. Olen kontrolloinut itseäni syömisellä. Välillä olen syönyt paljon ja välillä vähän. Toisinaan olen syönyt yliterveellisesti ja toisinaan lähes sokeria ja hiilihydraatteja. Toki on ollut aikoja, että olen syönyt suht terveellisesti. 

En ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut ruoasta ja syykin on selvä. Se on ollut minun pakokeino. Se oltaisiin viety minulta pois, jos olisin kiinnostunut asiasta. 

Tämä auttaa minua myös ymmärtämään,  miksi pelkään juuri suolistosairauksia. En kestäisi sitä, että syömisiäni rajoitettaisiin ja minulta vietäisiin keino hallita itseäni. 

Nyt minä haluan, että kuuntelen kehoni tarpeita ja syön sen mukaan. En halua enää, että mieleni hallitsee ruokailua. Nyt minulla on oikeus voida hyvin ja kehoni saa päättää, mitä tarvitsen. En tarvitse siihen sairauksia. Niitä tulee, jos en kuuntele kehon tarpeita.

Minun on ollut vaikea olla läsnä ruokaillessani. Tähän liittynee se, että enhän minä voi saada mielihyvää asiasta, jolla osoitan kiukkua sisäänpäin tai jolla kontrolloin itseäni. 

Tuntuu pahalta kohdata tämäkin asia. Miksi minä teen itselleni tätä? Miksi minä en ole ymmärtänyt asiaa? Mitä vahinkoa olen itselleni jo ehtinyt saada aikaiseksi näiden vuosien aikana? Olen täynnä surua. Olen täynnä surua kaikesta siitä, mitä olen jäänyt vaille. Minä ansaitsen nautinnon ruokaan liittyvissä asioissa

Napanuoran katkaiseminen

Omassa voimassa seisominen on sitä mitä haluan ja sitä kohden olen mennytkin. Se, että voin seisoa omilla jaloillani tarkoittaa sitä, että minun pitää olla itsenäinen ihminen. Sitä minä en ole, mutta käyn sisäisesti itseni kanssa keskustelua siitä.

Yksi merkittävä tekijä sille, etten seiso omilla jaloillani, on äitisuhteeni. Minä en ole irtaantunut uhma- enkä teini-iässä, niin kuin olisi kuulunut. Olin kiltti, joka ei uskaltanut kapinoida. Koska viha tai kiukku ei ollut sallittua, ei irtaantumista voi tapahtua. Napanuora on toki venynyt välillämme, mutta ei katkennut vieläkään.

Tämänhetkisissä elämäni haasteissa (ero, terveys...) on paikka tälle napanuoran katkaisulle, koska juuri näissä nykyään näkyy se, että napanuora on olemassa. On aika olla tukeutumatta ja takertumatta ihmisiin, jolloin löydän omaa voimaani ja samalla napanuora menee poikki. Kun teen isoja päätöksiä, kun olen ihmisten ympäröimänä tai kun minulla on paha olla, voin ottaa voimani takaisin.

Tehtävä ei ole helppo, koska se herättää paljon tunteita. Sisäisessä lapsessa herää vaikeita tunteita, kun olisi aika irtaantua omasta äidistä. Se voi tuntua vielä pelottavammalta siksi, että äiti ei sitä aikanaan antanut tehdä. Sisäinen lapsi ei halua äidille pahaa ja siksi irtaantuminen tuntuu riipaisevan syvältä. Onneksi taidan olla ylittänyt jo ison kynnyksen.

Lukko on murrettu - pääsy suruun mahdollistui uudella tavalla

Jotain on minussa muuttunut. Tämä muutos on mahdollistanut surun pääsemisen pintaan ja nyt se tulee tosi rohkeasti näkyviin. Vyyhti on lähtenyt purkautumaan vauhdilla. Olen iloinen lukon avautumisesta, koska se mahdollistaa moneen asiaan pääsyn ja samalla irtipäästön.

Meidän suvussa tuntuu olevan paljon surua. Asioita ei uskalleta kohdata ja päästää niistä irti, jolloin ne lopulta varastoituvat kehoon. Juuri keho on ollut avainasemassa päästessäni yhteyteen surun kanssa.

Olen alkanut löytää kehosta pisteitä, jotka liitän suruun. Yksi kohta ilmoittaa, että jokin suru haluaa tulla käsitellyksi. Toista kohtaa hieromalla vapautan kontrollin, jolloin kehoni on rento ja voin kohdata surun. Olen alkanut myös liikutella kehoa aivan pienin liikkein, jolloin olen päässyt käsiksi sellaisiin lihaksiin, jotka minulla ovat usein jännittyneenä. Intuitiivinen liikkuminen on ollut myös avain asemassa. Kun esimerkiksi tanssin, kehon jännittyneisyys kertoo minulle siitä, että yritän kontrolloida. Kun tanssin rennosti ja intuitiivisesti, keho itse pystyy avaamaan lukkoja.

Välillä suru purkautuu helposti, mutta silloin se on vaikeaa, kun asia koskettaa syvälle sydämeen. Toisinaan riittää pysähtyminen tunteen äärelle, jotta surulla on tilaa purkautua. Se voi purkautua ilman itkua tai itkun kanssa. Apukeinoja käytän, kun en muuten pääse käsiksi. Liike, hieronta ja musiikki ovat olleet toimivimpia keinoja minulle.

Minun oloni niin fyysisesti kuin henkisestikin ja tunteiden kohtaaminen ovat helpottuneet paljon, kun olen oivaltanut yllä olevat asiat. Surun ei tarvitse olla enää pitkään kehossa jäytämässä, vaan pystyn päästämään niistä irti. Minulla on tullut rohkeus kohdata ne. Pahin hetki on se, kun tunne haluaisi ulos, mutta keho ei uskalla päästää. Kun se purkautuu esim. hyvinkin voimakkaana itku ei ole pahinta, vaan helpottavaa.

Mitä enemmän olen tunteita kohdannut, sitä sidettävämmältä ne tuntuvat. Minulle tulee luottamus, että nämä ovat vain tunteita. Enää kaikki surut eivät tunnut maailman voimakkaimmilta suruilta, vaan suurin osa on lieviä. Jotkut toki satuttaa kovasti, mutta se on vain hyväksyttävä.

Kaikki tämä ei olisi mahdollista, jos minä en kokisi turvallisuutta. Muutosta on tapahtunut siis tälläkin saralla. Tätä olenkin availlut muissa postauksissa ja tulen avaamaan lisää, kun se aukeaa minulle enemmän.

Turvattomuudesta, vastuunpakemisesta ja tuen tarpeesta kohti omaa voimaa

Turvattomuuteni ja haluni takertua toiseen ihmiseen on vastuun pakenemista. Toisen ihmisen kanssa kadotan itseni, joten en ota vastuuta omasta tilanteestani. Kun olen fiiliksieni kanssa yksin, kannan myös vastuun teoistani. Esimerkiksi terveyteen liittyvissä asioissa haluan takertua toisiin. Silloin en kuuntelekaan itseäni, vaan luotan itseni sijaan toisiin. En tee sitä, mikä on itselleni parasta, vaan minkä toinen kokee olevan minulle parasta. Hehän eivät sitä tiedä. Minä tiedän, mutta en luota.

Monesti kaipaan kuulla toiselta, että esim. terveystilanne ei kuulosta pahalta. Minä kun aina pelkään pahinta. Oikeastaan useinkaan en pelkää, vaikka niin kuvittelen ja luon sellaisen olon itselleni. Minä vain en luota omaan fiilikseeni ja kaipaan toiselta vahvistusta omaan arvioon. "Pelkään", jos en ole saanut joltakin tukea ajatuksilleni. Pelkään kantaa vastuun itsenäisesti, jos teenkin ison mokan. En kestäisi syyllisyyden tunteita.

Huh hei! Minä uskon kohta löytäneeni oman voimani tässä asiassa ja seisovani omilla jaloillani. Sellaisen prässin läpi olen jo mennyt ja niin syvälle olen asiassa kaivautunut, ettei ole muita vaihtoehtoja. Alan itsekin uskoa siihen.

Nyt kun olen tätä sipulia kuorinut ja kuorinut ja kuorinut tässä sairastellessani. Huomaan kuinka se vie minulta voimia. Joudun kokoajan pinnistelemään, koska olen epämukavuusalueellani. Josko nyt alkaisi näkyä valoa? Taivas on pilvien peitossa, mutta silti aurinko alkoi juuri paistamaan pilvien takaa juuri minulle :)

Turvattomuuteni takana on turvaton sisäinen lapsi

Voi elämä. Näitä tunteita on tällä hetkellä niin vaikea kestää. Intensiteetiltään ne eivät ole pahoja, vaan niiden jatkuva läsnäolo kuluttaa. Se on positiivista, että samojen tunteiden ja teemojen läsnäolosta huolimatta, olen niissä mennyt eteenpäin.

Yksinäisyys, suru ja pelko haluavat minulle opettaa tärkeitä asioita elämässä. Minä taas haluaisin jonkun rinnalle lohduttamaan, sanomaan, ettei ole mitään hätää. Turvattomuus nousee vahvasti. Kurjasta fiiliksestä huolimatta välillä tuntuu, että halua kokea tuota tunnetta. Niin, vähän kuin kiusaisin itseäni. En tiedä, mistä se on peräisin. Enkö usko ansaitsevani tasapainoista ja rauhallista oloa vai koenko niin olevani elossa?

Huomaan myös, että toisinaan, kun pysähdyn kuuntelemaan itseäni, en olekaan niin turvaton kuin kuvittelen oloni olevan. Syytä en tälle ole vielä keksinyt.

Uskon turvattomuuteni johtuvan sisäisestä lapsestani, joka kokee olonsa yksinäiseksi, hylätyksi ja pelokkaaksi. Hän on turvaton ja se sisälläni huutaa. Ehkäpä tämä on yksi syy sille, etten aina koe turvattomuutta, vaikka aluksi niin luulenkin. Se on sisäinen lapseni enkä aikuinen minä, joka on turvaton.

Tämän asian käsittelyä minulle tarjotaan nyt roppakaupalla ja joka suunnasta. Olen toivonut seisovani omilla jaloillani ja tätä se edellyttää. En tarvitse toista ihmistä luomaan minulle turvaa, koska se on minussa itsessäni. Se halutaan nyt näyttäytyä ja kulkea kanssani. Olen ylpeä näistä edistysaskelista, joita olen ottanut. Tiedän olevani turvassa eikä minulla ole hätää. Tunteiden jatkuva pinnalle pyrkiminen vain kuluttaa minua. Enkö olisi voinut jo käsitellä asian loppuun? Olen jo niin monta sipulin kerrosta käynyt läpi, joten olisin valmis olemaan ytimessä.

Olisinko ytimessä, jos tarjoan sisäiselle lapselleni turvan? Hätä on sisäisellä lapsella ja nyt minun tehtäväni on tuoda turva hänelle ja vapauttaa pikkutyttö turvattomuuden tunteesta. Mitä pikkutyttö haluaa? Tulla nähdyksi ja kuulluksi. Tyttö haluaa, että hänen tarpeensa huomioidaan. Ennen kaikkea hän haluaa, että hän saa syliä, rakkautta ja lämpöä. Hän kaipaa lohtua ja turvaa, kun on paha olla. Silloin kosketus on lääke. Hän haluaa tietää, että häntä varten on joku olemassa, että vaikeista tilanteista selvitään yhdessä. Pienen tytön ei tarvitse selvitä yksin, vaan hän saa hyvän pohjan, jotta isompana hän selviää itsenäisesti.

Tervetuloa uudet ihmissuhteet - nyt olen valmis

Havahduin eräässä kohtaamisessa siihen, miten huonoja viboja se minussa herätti. Tajusin kuinka suuri merkitys sillä on, kenen kanssa on tekemisissä. Tällä kertaa se löi vasten kasvojani. Minulla on kokemuksia myös siitä, miten hyvä, rauhallinen, energinen, rakkaudellinen ja pirteä olo voi tulla toisen ihmisen seurasta. Näiden kohtaamisten suuri kontrasti auttoi minua ymmärtämään, etten voi hyvin "tietynlaisten" ihmisten kanssa. Nyt olin valmis näkemään sen niin selkeästi, mikä auttoi minua selkiyttämään, millaisten ihmisten seurassa haluan olla.

Olen ajelehtinut ja tuskaillut ja kärsinyt yksinäisyydestä, koska olen hakenut paikkaani ihmissuhteissa. Olen pitkään ollut melko yksin, koska en halua olla yhteyksissä ihmisiin, jotka eivät palvele sellaisia ihmissuhteita, jotka ruokkivat myös minua. Yllä kuvaamani raskas kohtaaminen ihmisen kanssa sai minut tajuamaan, että nyt on irtipäästön aika. Olen päättänyt pitää nämä ihmissuhteet minimissä, joissa minulle ei ole tilaa tai en pysty olemaan oma itseni. Ne saavat minut voimaan pahoin.

Super ihanaa, että olen saanut kokemuksia siitä, millaisia ihmisiä haluan ympärille. On helpompi saada niitä, kun tiedän, mitä etsin. Ihmisiä ei voi lokeroida, koska tunne on pääosassa. Hyvässä ihmissuhteessa minulla on olo, että saan olla oma itseni ja minut hyväksytään tällaisena, olen kuin kotona. Jos kuitenkin muutamalla sanalla määrittelisin kaipaamiani ystäviäni, niin avoin, rakkaudelle, omilla jaloilla seisova, rento elämänasenne, uskaltaa olla se, joka on.

Jes! Nyt voin vetää puoleeni oikeanlaista ihmisiä, koska tiedän, mitä haluan ja tarvitsen. Osaan myös jättäytyä pois sellaisista ihmissuhteista, jotka eivät tunnu hyvältä. Kun en aiemmin erottanut, mikä tekee minulle hyvää, jaoin energiani vääränlaisiin ihmissuhteisiin. Mutta nyt, tadadadaa: Uudet ihanat ihmissuhteet, tervetuloa elämääni!

Kokonaisuuden hahmottamista sairastumisiin

Sairastumisiin liittyen minulle alkaa muodostua laajempi kokonaisuus. Olen elämässäni ollut henkisesti kovin yksin. Mielestäni lapsuudessa sain huomiota lähinnä, kun olin kipeä. En silloinkaan ylenpalttista, mutta silloin minut huomattiin edes jossakin määrin. Siitä huolimatta sairastumisiin liittyy yksinäisyyttä. Minä kaipaan silloin ihmisiä ympärilleni. Koen turvattomuutta.

Parisuhteessa ollessa minun sairastelujani ei noteerattu. Kun kerroin exälle vaivoistani, hän jatkoi keskittymistä siihen, mitä oli tekemässä, eikä edes vilkaissut minuunpäin. Kun yritin saada jonkinlaista lämpöä tai edes reaktiota, exä vain totesi, mitä hänen pitäisi sanoa. Muutaman kerran oli vaikeammista asioista kyse. Silloinkaan en saanut kaipaamaani tukea. Olen siis ollut aivan yksin, kun olisin eniten tarvinnut tukea. Monesti oma sairastuminen näkyi myös exän kiukkuiluna, mikä minusta tuntui siltä, että en saisi edes sairastaa.

Kokemukseni ovat vaikuttaneet siihen, että koen terveyteni kanssa turvattomuutta. Edes silloin, kun eniten olisin kaivannut lämpöä, rakkautta ja tukea, en sitä saanut.

Voi olla, että menen liian pitkälle johtopäätöksissä, mutta avaan silti. Minulle heräsi ajatus, että avun hakeminen on myös siksi vaikea, että minut on jätetty yksin tarvitsevana. Se merkitsee minulle sitä, ettei se ole tärkeä muille. Tästä sisäistän, ettei se ole tärkeä minullakaan. Tuntuu pelottavalta näyttää oma tarvitsevuus, koska sitä ei ole koskaan nähty.

Apua hakiessa minulle nykyään on tullut pelon sijaan enemmänkin suru. Nyt minulla on lupa hakea apua ja nyt minua autetaan. Aiemmin minulle korostui se, että hain apua, mutta en luottanut avun antajiin. Mitä luultavimmin ajattelin, etten saa tarvitsemaani apua. Enhän ollut saanut tukea vanhemmiltani enkä exältä.

Suru nousee myös siitä, että olen hyvin yksin. Minulla ei ole tukiverkostoa. Kipeänä ollessani exä tulee jonkin verran vastaan, mutta ymmärrystä en edelleenkään saa. En sitä varsinaisesti enää odotakaan, mutta saamani kohtelu tekee minut surulliseksi. Siitäkin tulen surulliseksi, etten saa apua kotitöihin sairastellessani. Se nostaa lapsuuden yksinäisyyden kokemukset pintaan.

Heikkona hetkenä ennen kaipaisin ihmistä vierelle, joka välittää ja antaa lämpöä ja rakkautta. Kaikki muu on lopulta sivuseikkoja. Olen yrittänyt paikata tätä antamalla itse itselleni myötätuntoa ja rakkautta, mutta se kaipaa vielä opettelua. Jonkinlaista rauhaa se silti on tuonut.

Uusia opettaja terveyden kautta

Sairastumisiani voi pohtia taas uusista näkökulmasta. Ero oli minulle iso asia. En tehnyt sitä kevein perustein, vaan takana oli vuosien työ. Kohdattuani sen pelon avautui minulle tilaa muille asioille. Seuraava olikin sairauksiin liittyvien pelkojen kohtaaminen. Olen mielestäni saanut kivasti kohdattua pelkoani eikä se enää ole hallitseva. Vieläkään en selvästi tiedä, koska hakea apua, mutta opettelen sitä. Pelko ei estä menemästä lääkäriin, mutta jännitys tai halu/tarve selviytyä hidastaa hakeutumista hoitoon. Usein siihen liittyy myös surua, jota haluaisin paeta. Surua omasta tarvitsevuudesta, yksinäisyydestä ja hauraudesta.

Nyt sairastumiset ovat avanneet minussa luottamuskysymyksen. En hakeudu lääkäriin, koska en luota saamaani apuun. Eihän minua lapsenakaan autettu tai tarpeitani huomattu. Toisinaan menen ääripäähän, jolloin ravaan saman asian takia monta kertaa. En siis tässäkään tapauksessa luota ammattilaisiin.

Kehoni haluaa sairastumisilla opettaa myös kehon kuuntelua. Minulla on sairaana ollessa aikaa kuunnella kehon tarpeita. Olenkin alkanut löytää lukkokohtia ja saanut niitä auki. Kehon pieni liike on avannut jännityksiä pois. Olen myös opetellut kuulemaan itseäni siinä, mitä suuhuni pistän. Olen tätä toki opetellut, mutta lääkärin ohjeistus on sekottanut minua. Tässä opettelen olemaan välittämättä liikaa lääkärin ohjeistuksesta, koska minä parhaiten tiedän minulle sopivimmat asiat, jos vain osaan kuunnella. Tämä on vaikea asia, koska lääkäri on auktoriteetti. Olen sen verran kompuroinut tässä, että nyt alan todella luottamaan itseeni luottamaan itseeni :)

Avun pyytäminen on minulle vaikeaa. Yksin ollessa se taito olisi hyvä olla. Tähän on keskityttävä lisää. Ymmärsin ainakin sen, että ympärilläni on vääränlaisia ihmisiä tätä varten. Tässä yhteydessä ymmärsin myös sen, että minulle alkaa selviytyä millaisia ihmisiä haluan ympärilleni. Siitä minulla on jo kokemusta. Aitoja, avoimia pyyteettömästi, rakkaudellisia...

En muista, olenko tässä yhteydessä puhunut myös kärsivällisyydestä ja luottamuksesta, että asiat järjestyvät. Huomaan tämän prosessin vaativan aikaa ja kärsivällisyyttä. Se on heikkouteni, koska haluaisin asiat alta pois. Nyt on opittava löytämään sisäinen rauha vaikeidenkin asioiden keskellä ja on opittava luottamaan, että asiat järjestyvät. Monet ihanat asiat jäävät latteiksi, jos mietin vain terveyttäni.

Kokoajan ymmärrän paremmin, miksi sairaudet ovat nyt läsnä elämässäni. Ne opettavat ja kasvattavat minua niin paljon. Niiden kautta pääsen lähemmäksi itseäni. Silti olisin valmis päästämään irti jo tästä myllystä.

Surua omasta terveydestä

Suru nousee pintaan, kun ajattelen missä tilanteessa olen terveyteni kanssa. Olen mielestäni tehnyt paljon sen eteen, mutta takapakkia on tullut oman ajattelemattomuuden takia. Osin myös siksi, etten ole osannut kuunnella itseäni. Haluan rakastaa itseäni ja omaa kehoa, mutta taival on melko alussa ja siksi vasta opettelen.

Suru johtunee siitä, että tuntuu pahalta, mitä teen itselleni tai mitä minulle on tapahtunut. En ansaitse tätä ollenkaan. Olen surullinen myös siitä, että olen saman asian parissa paininut jo pitkään. Enkö voisi jo siirtyä elämässä eteenpäin? Enkö uskalla päästä irti tästä? Enkö uskalla elää terveen elämää? Enkö aidosti usko ansaitsevani sitä?

Haluaisin kohdata tämän surun ja päästää se menemään. Haluan edistää itsestäni huolehtimista ja rakastamista. Sillä tiellä haluan olla ja vahvistaa sen polun kulkemista. Esteet haluan teidän poistuvan elämästäni. Olen valmis muutokseen.

Kaikesta surusta huolimatta olen iloinen, että tunne ei vie minua mukanaan. Pystyn elämään tämän kanssa. Toki välillä kaipaan tukea, mutta riittää, että kohtaan tunteen ja päästän sen menemään.

Tuska ja vääryys

Kun minulla on tavalla tai toisella paha olla, nousee pintaan kaikenlaisia ajatuksia. On vaikea nähdä muuta kuin oma tuska. Se tuntuu niin isolta. Aivan kuin haluaisin jäädä siihen kiinni. Kiinni siihen vääryyteen, jota olen saanut kokea. Ennen kaikkea siihen yksinäisyyteen, jota olen kokenut lapsuudessani toki myös aikuisuudessa.

Oikeasti haluan päästää irti tästä, mutta se tarkoittaa tuskan käymistä läpi. Olisi taas luovuttaa uhrin roolista. Olen siihen valmis, vaikka tutumpaa on kääntää huomio itseeni, kun on paha olla.

Olen tosi surullinen, että minä en saa mitään huomiota ja huolenpitoa, kun olen kipeä tai väsynyt. Minun pitäisi kuitenkin entiseen malliin antaa lapsille, vaikken jaksa. Milloin on minun vuoroni? Minäkin haluan ymmärrystä rakkautta ja huolenpitoa. En löydä itsestäni myötätuntoa toisten heikkoihin hetkiin, kun minä en sitä ole koskaan saanut. Jos olen kovasti tarvitse, lähestulkoon raivostun toisten tarpeista. Nolottaa, mutta pakko myöntää, jotta en jää enää siihen kiinni.

Antautuminen heikkoudelle ja tarvitsevuudelle

Tänään otin askeleen kohti antautumista. Itkin sitä, ettei minulla ole lupa hyvään. Päästin irti siitä ajattelumallista, koska se ei ole minua. Antauduin ihmiselle, joka auttaa minua kohti eheytymisestä.

Nyt selvästi huomasin kuinka olin valmis antautumaan. Luottamaan toiseen ihmiseen ja hänen arvostelukykyynsä. Minun ei tarvitse yksin kantaa itseäni, vaan joissakin asioissa voin tarvita apua. Tähän asiaan en kyennyt itse. Tänään kohtasin pelkoni ja otin vastaan avun. Sinetöin tämän kauniin asian itkulla. Kokemukseni jälkeen on helpompi taas antautua, koska se oli kaunista ja tuntui hyvälle. Minun ei tarvitse selvitä yksin, vaan saan olla myös heikko. Olen kiitollinen.

Nähdyksi ja kuulluksi tuleminen

On taas aika päästää irti. Olen erittäin surullinen, etten kuule vieläkään itseäni kovin hyvin. Haluan ja olisin valmis, vaikka minua pelottaakin. En vain tiedä mistä. En siis kuule itseäni.

Kenties surusta, etten tullut lapsena kuulluksi ja nähdyksi? Ja kaikesta siitä, mitä siihen liittyy? Olen valmis kohtaamaan sen ja antamaan anteeksi, mutta minkäs teet, jos keho on eri mieltä. Se nostaa minussa vihaa kehoa kohtaan, koska se aiheuttaa kehoon oireita. Minussa nousee viha itseäni kohtaan, etkö sinä idiootti tajua mitä tehdä. Häpeää, en minä osaa tai uskalla, vaikka haluisin. Kiukkua, koska tämä s****** loppuu. Lopulta tulen siihen tulokseen, että tiedän tarvitsevani myötätuntoa ja rakkautta itseäni kohtaan. Sinä teet hyvää työtä. Ole armollinen itsellesi. Olet ihana ja rakas. Minulle tulee tunne, ettei se pidä paikkaansa. Missä se rakkaus näkyy? Mistä sen näkee, että olen ihana ja tärkeä? Niin, enhän minä sitä näe, jos en sitä ensiksi osoita itselleni. Kiukuttaa vain, mitä joudun käymään läpi ennen kuin pääsen siihen pisteeseen. Kaikki tähänasti tehty työ tuntuu turhalta, vaikka tiedän tehneeni hyvää työtä. Kehoni ei ole samaa mieltä. Milloin kehoni vapautuu? Milloin se päästää minut piinasta? Eikö sille mikään riitä? Eikö vastoinkäymiset jo riitä vähäksi aikaa? Kehon kautta saatavat ainakin. Mulle riittää oikeasti nyt.

Kaikkien näiden tunteiden kohtaaminen ja läpikäyminen johtaa siihen, että intuitio kehottaa kuuntelemaan Juha Tapion Sinun vuorosi loistaa. Sitten se purkautuu. Tätähän minulle nyt monesta suunnasta on työnnetty käsittelyyn. Minut on ignoorattu, minä olen ignoorannut, olen pelännyt tulla ignooratuksi. Nähdyksi ja kuulluksi tulemista. Sitä minä haluan, kaipaan ja tarvitsen. Ja ENNEN KAIKKEA ANSAITSEN. Enää minun ei tarvitse sitä pelätä tai paeta.

• 
  

Tässäpä vielä alkua Sinun vuorosi loistaa.

Hei, älä turhaan jää, seinän viertä kulkemaan Kutsuttuna juhliin, kynnykselle seisomaan Jos katsoa sä voisit, niinkuin minä katson sua Sun ei koskaan, enää tarvitsisi piiloutua Anna minun nähdä sun kasvosi, nähdä kuinka valosi loistaa Anna minun kuulla sun äänesi, kuulla kuinka ilosi soi Anna sateen huuhtoa surusi, anna tuulen helmoja nostaa
Tänään on tullut sun päiväsi, nyt on sinun vuorosi loistaa

Pakenemisesta kohti vaikeuksien voittamiseen

Minun tapani käsitellä asioita on ollut jo vuosia pakeneminen. Kaikki mikä on herättänyt epämiellyttäviä tunteita on kierrättäva kaukaa. En ole kestänyt tunteita, joita ne herättävät. Kun olen havahtunut tähän asiaan, huomaan joka paikassa nousevan epämiellyttäviä tunteita. Tämä siksi, etten ole tunteitani kohdannut. Toinen syy lienee se, etten ole sallinut itselleni hyvää, joten olen nähnyt vain vaikeita asioita.

Mitä enemmän olen mennyt päin vaikeita tunteita, sitä enemmän minä olen vapautunut. Ne eivät pelota niin paljoa enää ja samalla olen saanut välineitä kohdata niitä. Nyt monet asiat tuntuvat jännittäviltä haasteilta ahdistuksen sijaan.

Tunteiden kohtaaminen on auttanut minua myös päästämään tunteista paremmin irti. Aiemmin saatoin pitää esim. kiukusta kiinni pitkään. Nyt tunteet soljuvat paremmin. Ei se edelleenkään ole helppoa, mutta en enää "pakonomaisesti" pyörittele niitä. Olen tosi kiitollinen tästä muutoksesta. Elämä oli yhtä kurjuutta vain, kun niihin jäi erityisesti kiinni. Nyt koen värikästä elämää.

Kutsu pelon kohtaamiseen

Minulle tarjotaan mahdollisuutta kasvuun hurjalla vauhdilla ja etenkin terveyden kautta. Tällä hetkellä minulla on luultavasti huono vastustuskyky ja siitä syystä olen yrittänyt pysyä terveenä, jotta taudit eivät menisi minulla pahaksi. Se ei ole auttanut, vaan nyt flunssa yrittää iskeä. Tämä luo taas mahdollisuuden kohdata uusia asioita.

Minä en halua tulla kipeäksi, kukapa haluaisi. Syy minulla on erityisesti pelko. Pelko sairastua vakavammin ja saada antibioottikuuri. En halua myrkyttää itseäni. Kohtaan pelkoni tunnetasolla ja sen jälkeen en enää tarvitse sitä. Tämän tilanteen kautta minulle annetaan mahdollisuus käsitellä pelko. Voin joko pelätä ja sairastua tai kohdata pelkoni tunnetasolla ja tuntea vain lieviä oireita. Näin haluan sen nähdä.

En keskity erityisesti pelkoon, muuta tiedostan sen ja annan sen mennä. Se on vain pelko eikä mitään sellaista ole tapahtunut, että olisi syytä pelätä. Menen pelkojeni kanssa asioiden edelle. Nyt asioita on mahdollista muuttaa ja sitä työtä teen. Keho pyytää lepoa ja sen sille tarjoan. Annan sille parasta. 

Nähdyksi ja kuulluksi tuleminen apua

Voih. Nyt näitä tunteita on alkanut tulla ja onneksi myös mennä. Olen ollut terveyteni kanssa ymmärtämätön ja toiminut vastoin itseäni jo pitkään. Nyt tämä tuli pintaan taas uudella tavalla. Olen surullinen, kun alan ymmärtää terveyteeni liittyviä asioita uudella tavalla. Kokonaiskuva alkaa hahmottua tässäkin asiassa.

Hain aikoinani apua, mutta sain aina vain neuvoja, josta ei ollut apua. Olin käyttänyt annettuja konsteja. Sitten yritin tarjota omaa näkemystä, mutta se tyrmättiin. Koska minun oma voimani oli heikko, annoin asian olla ja suuntasin vihan sisäänpäin eli itseeni. Tässä toistui kaava lapsuudesta. En tullut kuulluksi, joten "rankaisin" itseäni. Vianhan täytyy olla minussa itsessäni, koska kukaan ei pysty auttamaan.

Luottamus lääkäreihin alkoi horjua enkä mennyt herkästi lääkäriin. Minä pelkäsin sinne menemistä. Taisin oikeasti pelätä sitä, etten tule nähdyksi ja kuulluksi. Keräsin kerran rohkeuden ja menin lääkäriin, mutta hänkään ei tarttunut asiaan ja jätin tutkimukset kesken. En taaskaan tullut kuulluksi.

Koen etteivät lääkärit pysty auttamaan minua, vaikka tiedän, ettei asia ole niin. Kokemukseni perusteella näin olen päätellyt. Olen siitä kaikesta vihainen, mutta en ole osannut vaatia oikeanlaista apua.

Nyt oman voiman palautuessa olen alkanut löytää lääkäreitä, joihin luotan ja uskon saavani avun. En anna periksi. Minulla on, jos ei turvallinen olo, niin melko luottavainen. Nyt tulen kuulluksi ja minua halutaan auttaa. Kyse on enää siitä, otanko avun vastaan.

Sama kaava on toistunut myös muissa paikoissa, joista olen hakenut apua. Jos en tule kuulluksi, turhaudun. Neuvottomana olen antanut periksi ja todennut, etten saa sieltä apua. Sitten olen kohdannut asian ja asiat ovat muuttuneet. Joissakin paikoissa olen toki tullut kuulluksi ja siihen olen ollut tosi tyytyväinen.

Josko nämä tilanteet yrittävät opettaa minua kuulemaan tärkeyden tulla nähdyksi ja kuulluksi. On osattava kohdata asia ja luovuttava, jos en tule nähdyksi ja kuulluksi. Kun olen voimissani, uskallan kuulla kokemuksiani ja tuntemuksiani. Silloin pystyn toimimaan omasta voimasta käsin.

Muutos kertoo voimani kasvamisesta. Pelko ei enää ole ohjaavatekijä, vaan rakkaus itseäni kohtaan. Enää en suostu uhrin rooliin, koska minussa on poweria. Uskallan kuulla sisintäni ja mennä sitä kohden. Olkoon tämä oivallus päätös tälle asialle. Minulla on oikeus tulla kuulluksi ja nähdyksi. Teen ratkaisut siitä käsin.

Itseni löytäminen kehon kautta

Kehoni tehtävä on opettaa minua kuulemaan itseäni. Olen laiminlyönyt kehoani, koska olen joutunut tukahduttamaan tarpeeni, sisimpäni. Nyt se ei enää kestä. Se ei voi ottaa minulta vastaan sitä, mitä annan. Nyt on minun vuoroni antaa sille parasta.

Olen tosi surullinen, että olen toiminut näin. Välillä minulla on aavistus sisimmästäni, mutta en luota itseeni. Saan siitä palautetta, joka on alkanut tehdä minut surulliseksi. En enää halua tätä. En voi toimia itseäni vastaan. Minuun sattuu. Toivon ja rukoilen, etten ole tehnyt itselleni mitään peruuttamatonta. Olen oppinut läksyni. Kunnioita ja rakastan itseäni, jos vain kuulen tarpeeni. 

Haluan antaa itselleni anteeksi, että olen antanut itseni muille ja unohtanut itseni. Kadun ja kipuilen sitä kovasti. Olen oppinut sen, että muut eivät tiedä asioitani, joten on parempi luottaa omiin vaistoihin. Muut voivat antaa näkökulmia, mutta he eivät tiedä asioista kaikkea. En halua enää antaa voimaani muille, koska se vie minut harhapoluille. 

Ahdistuksen keskellä soitot toiselle ihmiselle ovat niitä hetkiä, kun kadotan itseni. Luotan sumeilematta toisiin. Toki joskus kuulen, että heidän ehdotukset eivät ole hyviä ja ahdistun siitäkin. En vain aina ymmärrä viestiä. Taas tekisi mieli soittaa, mutta en halua antaa voimaani pois. Seison kahdella jalalla ja otan voimani takaisin. Se kuuluu minulle! 

Itkun kautta sain purettua tähän liittyvän surun. Se on oikea tie. Kohtaan tilanteen herättämät tunteet, jolloin eheydyn. Edelleenkin se on vaikeaa, mutta selvästi minulla on oikea suunta. Palaan tähän luultavasti myöhemmin

Omaa voimaa kohden

Olen vuosien saatossa mennyt kokoajan kauemmaksi itsestäni. Olen voinut pahoin, koska en ole elänyt omaa elämääni. Ero tuntui niin pahalta, koska siinä tein ison ratkaisun itseäni kuunnellen. Olin toki ennen sitä aloittanut itseni kuuntelemisen, mutta tuo oli ensimmäinen iso askel. Se voimaannutti minua kovasti.

Vaikka uskalsin erota, ei oman äänen kuuleminen silti ole ollut helppoa. Olen kipuillut joissakin asioissa kovastikin. Pelko ja hätä ovat nousseet niissä tilanteissa, joissa olen kuunnellut itseäni. Luottamuksen kasvaessa myös pelko on vähentynyt, mikä on auttanut kuulemaan itseäni paremmin.

Viimepäivinä minulle on noussut käsittelyyn oma voima sosiaalisissa tilanteissa. Niissä herkästi menetän voimani: en uskalla kuulla sitä tai en halua kuulla sydäntäni. Nyt alan saada kiinni, kuinka toimin sellaisissa tilanteissa. Nykyään kuulen jo ääntäni, mutta en aina luota siihen. Onneksi saan aina jotakin kautta palautetta siitä, että toimin vastoin itseäni. Näin voin oppia tilanteista, vaikkei ne kompastukset aina miellyttäviä olekaan. Nämä kokemukset antavat minulle uuden perspektiivin, vastoinkäymiset yrittävät ohjata minua oikealle tielle.

Oman voimaan liittyen minulle olisi tärkeää osata antaa anteeksi itselleni, että olen laiminlyönyt itseäni koko elämän. Se vapautta minut elämään vielä vahvemmin omannäköistä elämääni. Nyt minulla on tietoisuus anteeksiannon tärkeydestä, mutta se vaatii vielä työstöä.

Oma voimani on teema, jota uskon käsitteleväni tässä muutaman kuukauden ajan. Uskon sitä kautta saavani entistä enemmän elämäniloa. Olen sitä iloisempi, mitä enemmän olen voimissani ja teen itselleni mieleisiä asioita. Minussa oleva valo on alkanut kirkastua. Aina en uskalla sen antaa loistaa täydellä teholla, mutta sitä kohden olen menossa. Se on se, mitä ♥ :ni haluaa.

Oppikoulu kehon viesteista

Voi surku. Olen tosi surullinen. Yritän etsiä itselleni sopivaa ruokavaliota, mutta se ei ole helppoa. Tiedän suurinpiirtein raamit, mutta haen vielä rajoja. Tulee tosi surullinen olo, kun syön jotakin mitä ei saisi, koska palaan silloin lähtöpisteeseen tai siltä ainakin tuntuu. Tulee surullinen olo kehoni puolesta. Haluan sille hyvää, mutta en osaa vielä antaa sitä.

Huomaan olevani puun ja kuoren välissä kun joku suosittelee jotakin, mutta se ei sovi minulle. Minun on vaikea luottaa silloin itseeni. Kadotan sellaisessa tilanteessa itseni. Ehkäpä tässä on kyse juuri siitä, että on vain luotettava itseensä. Haluan todellakin luottaa, koska oloni oli niin hyvä, mutta nyt se otti takapakkia.

Nyt aion luottaa itseeni ja mennä sen mukaan, vaikka ruokarajoitukset tuovatkin surullisen mielen. Huomasin, että annoin toisten mielipiteiden liikaa vaikuttaa minuun. Sen kuitenkin opin muilta, ettei ole tarve hätkähtää jokaista muutosta, mitä tilanne nyt saattaa nostaa.

Koko tilanne tai oikeastaan tunne nostaa pintaan halun soittaa jollekin. En kestä tätä pahaa mieltä, surua. Ei tämä ylitsepääsemätön ole, mutta vanhat mallit vielä huutelevat. Olisihan se ihana jakaa jonkun kanssa paha mieleni. Kosketusta ja syliä kaipaan ennen kaikkea. Kurjaa, että joudun selviämään yksin, mutta koko ajan se tunne alkaa ohenemaan. Löydän voiman itsestäni. Ihanaa, että tiedän selviäväni ja vahvistuvani, voimaantuvani.

Takapakit ovat opettaneet entistä enemmän kuulemaan itseäni ja luottamaan (keholta) saamiini merkkeihin, seisomaan omilla jaloillani. Sitä minä haluan, joten olen kiitollinen tästä kokemuksesta, vaikka vähän hampaat irvessä vielä olenkin. Tässä ei siis olekaan kyse omasta ankaruudesta niin kuin jo mietin, vaan itseni kuuntelemisesta ja siitä, mikä on keholleni parasta. Ihana rakas kehoni, haluan sinulle vain parasta. Alan luottaa vahvemmin viesteihisi. Kiitos tästä läksystä.

Oma tarvitsevuus

En ole oppinut suuntaamaan vihaani ulospäin, vaan olen suunnannut se vahvasti sisäänpäin. Nyt suren sitä, vaikkakin ulospäin se monesti näyttäytyy vihana.

Tänään kiukku on ollut herkässä ja lasten kanssa se nousee pintaan. Silloin en kestä yhtään kiukkuilua lapsiltani. Sisäinen lapseni huutaa tarvitsevana enkä pysty vastaamaan muiden tarpeisiin. Surettaa sekä oma tarvitsevuus että kykenemättömyys vastata lasten tarpeisiin. Kaksinkertainen tuska.

Kaikki tämä on sen seurausta, että oma terveyteni vie minut äärirajoille. Joudun sitä kautta käymään itselleni vaikeita asioita läpi. Olen kärsimätön ja nyt sitä puolta koetellaan, kun odottelen tilanteeni selkiytymistä.

Odotellessani olen ollut hädissäni, mikä minulla on ja keksinyt kaikenmaailman kauhukuvia. Olen ollut vihainen ja surrut tilannettani, kun olen kohdellut itseäni näin. Olen ollut epätoivoinen, miten hitaasti tilanne/paraneminen edistyy.

Positiivista on se, että olen alkanut nähdä kokonaiskuvaa ja siten kärsivällisyyteni on kasvanut ja sisäinen turva myös. Olen uskaltanut kohdata tunteeni yksin, jolloin olen päässyt asioissa hurjasti eteenpäin ja alkanut seisoa omilla jaloillani vankemmin. Näen, että ne ovat vain tunteita eivätkä tosiasioita.

Niin entä sisäinen lapseni? Se uskaltaa kovastikin huutaa ja nostaa tunteet pintaan. Hyvä sekin, koska siten saan asiat käsiteltyä. Aina en vaan kykene kohtaamaan asiallisesti, jolloin puran lapsiin. Aivan kauheaa. Pahinta on se, että en useinkaan tunne syyllisyyttä, koska oma tarvitsevuus ja vaillejääminen ovat liian suuria. Siitä olen kuitenkin iloinen, että minä teen asioille jotakin eli tilanteen pitäisi ajanmittaan helpottaa.

Kiitollisuus elämästäni

Oloni on niin kiitollinen! Olen ylpeä itsestäni :) Minulla on ollut vaikeaa ja olen tiennyt sen olevan vain väliaikaista. Nyt minua on alettu palkita työstäni ja alan päästä päivänpaisteeseen. Tätä olen odottanut.

Minulla on ollut voimaa pysähtyä tunteideni äärelle ja kohdata ne, mikä on helpottanut elämääni. Enää en koe tunteiden olevan pelottava asia, vaan tiedän niiden lipuvan nopeasti myös pois. Tunteet ovat aiemmin saaneet minut valtaansa ja tehneet elämästä erittäin vaikeaa. Kohtaamisen jälkeen olen alkanut löytää tasapainoa ja iloa elämään uudella tavalla. En tiedä, koska olen viimeksi ollut näin onnellinen. Toki koen vaikeitakin hetkiä, mutta alan nähdä niiden takana olevia aarteita.

Tasapainoisemman elämäni myötä olen alkanut hahmottaa elämää realistisemmin. Aina ei tarvitse pelätä pahinta. Olen alkanut luottaa omaa arvostelukykyyn ja se taas vie minua kohti positiivista kierrettä. Saan lisää uskoa siihen, että asiat ovat oikeasti ihan hyvin eikä minulla ole hätää. Ajatus ei enää sumene niin kuin aiemmin usein kävi. Elämäni oli hyvin hataralla pohjalla ja paha olo iski pienimpienkin vastoinkäymisten myötä. Nyt luotan, että vastoinkäymiset ovat kuin kevyitä tuulia eikä myrskyjä joka ikinen.

Voin sanoa nauttivani elämästä aivan uudella tasolla. Elämä alkaa näyttäytyä enemmän neutraalina ja positiivisena aiemman neutraalin ja negatiivisen linssien läpi. Minulla on kutkuttava tunne vatsassa. Odotan innolla, mitä kaikkea elämä tuo tullessaan. En enää pelkää kaikkea ja toivo elämän olevan tasaista. Uskon elämän antavan paljon hyvää ja olen valmis siihen.

Minä alan löytää, kuka minä todella olen

Mietin mielessäni erästä tulevaa kohtaamista ja mitä minulle sitten viime näkemisen on tapahtunut. Mieleeni tuli paljon hyviä asioita ja siitä johtopäätöksenä, että minä alan löytää itseni. En kuitenkaan pystynyt hehkumaan onnea vaan pintaan nousi suru. Siis mitä h********!?! Kyllä vaan, suru.

Mistä kummasta suru nousee? Minun on vaikea näyttää hyviä asioita, joten iloa en pysty näyttämään. En tiedä olisinko vielä edes valmis näyttämään iloa vai onko suru sittenkin oikea tunne. Päästänkö surun kautta irti siitä vanhasta minästä? Oivallukseni ja yhteenveto toi pintaan, että olen todellakin edistynyt näin huikeasti. Kohtaan ensi kertaa asian ja suruni vahvistaa irtipäästöä. En keksi muuta syytä suruun.

Kun olen surrut ja päästänyt irti, on tilaa taas uudelle, ilollekin. Olen huomannut uutta olevan tulossa ja tämäkin muuttaa taas jotakin. Näinhän ne asiat menevät. Kaikki muuttuu.

Yksinäisyyden herättävät tunteet ja niiden kohtaaminen

Jäin yksin ja heti alkoi kaipuu ihmisten luo. Tekisi mieli soittaa jollekin. Haluaisin vuodattaa huoliani, haluaisin vain jutella tai rehellisesti sanottuna haluaisin vain paeta elämän totuuksia. Ei, en aio ottaa puhelinta käteen. En halua enää sellaisia ihmissuhteita, jotka tukevat riippuvuuttani. Muutos lähtee minusta, joten haluan ja aion kestää tämän olo. Olen jonkun kerran jo selvinnyt hienosti ja tulos on ollut kerrassaan mahtava. Haluan lisää sellaisia fiiliksiä.

Lohdullista on huomata, kuinka yksinäisyys aktivoi minussa nämä tunteet. On helpompi kestää ahdistus ja muut selkeämmät tunteet, kun osaan sen liittää yksinäisyyteen. Tiedän, että monissa muissa tilanteissa en koe näitä tunteita, vaikka mikään muu ei olisi toisin kuin ihmiset ympärillä.

Nykyään yksinäisyys herättää minussa paljon kehontuntemuksia, mikä alkaa olla vaikeammin kestettävä kuin psyykkinen taakka. Toki nämä ovat kytköksissä toisiinsa, mutta fyysiset oireet tuntuvat rankemmilta. Nyt ne tulevat näkyviin, kun en ole aina päänsisällä. Niiden kanssa en ole vielä niin sujut. Keho viestiin voimakkaasti, mutta minulla ei ole avainta vapauttaa niitä.

Soittamisen sijaan kirjoittaminen on minulle nyt uusi toimintamalli. Tämänkin kirjoittaminen antoi uskoa ja voimaa, että minä selviän ja asiat ovat muuttumassa. Minun on vain tehtävä oma osuus.