Omassa voimassa seisominen on sitä mitä haluan ja sitä kohden olen mennytkin. Se, että voin seisoa omilla jaloillani tarkoittaa sitä, että minun pitää olla itsenäinen ihminen. Sitä minä en ole, mutta käyn sisäisesti itseni kanssa keskustelua siitä.
Yksi merkittävä tekijä sille, etten seiso omilla jaloillani, on äitisuhteeni. Minä en ole irtaantunut uhma- enkä teini-iässä, niin kuin olisi kuulunut. Olin kiltti, joka ei uskaltanut kapinoida. Koska viha tai kiukku ei ollut sallittua, ei irtaantumista voi tapahtua. Napanuora on toki venynyt välillämme, mutta ei katkennut vieläkään.
Tämänhetkisissä elämäni haasteissa (ero, terveys...) on paikka tälle napanuoran katkaisulle, koska juuri näissä nykyään näkyy se, että napanuora on olemassa. On aika olla tukeutumatta ja takertumatta ihmisiin, jolloin löydän omaa voimaani ja samalla napanuora menee poikki. Kun teen isoja päätöksiä, kun olen ihmisten ympäröimänä tai kun minulla on paha olla, voin ottaa voimani takaisin.
Tehtävä ei ole helppo, koska se herättää paljon tunteita. Sisäisessä lapsessa herää vaikeita tunteita, kun olisi aika irtaantua omasta äidistä. Se voi tuntua vielä pelottavammalta siksi, että äiti ei sitä aikanaan antanut tehdä. Sisäinen lapsi ei halua äidille pahaa ja siksi irtaantuminen tuntuu riipaisevan syvältä. Onneksi taidan olla ylittänyt jo ison kynnyksen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti