Mietin mielessäni erästä tulevaa kohtaamista ja mitä minulle sitten viime näkemisen on tapahtunut. Mieleeni tuli paljon hyviä asioita ja siitä johtopäätöksenä, että minä alan löytää itseni. En kuitenkaan pystynyt hehkumaan onnea vaan pintaan nousi suru. Siis mitä h********!?! Kyllä vaan, suru.
Mistä kummasta suru nousee? Minun on vaikea näyttää hyviä asioita, joten iloa en pysty näyttämään. En tiedä olisinko vielä edes valmis näyttämään iloa vai onko suru sittenkin oikea tunne. Päästänkö surun kautta irti siitä vanhasta minästä? Oivallukseni ja yhteenveto toi pintaan, että olen todellakin edistynyt näin huikeasti. Kohtaan ensi kertaa asian ja suruni vahvistaa irtipäästöä. En keksi muuta syytä suruun.
Kun olen surrut ja päästänyt irti, on tilaa taas uudelle, ilollekin. Olen huomannut uutta olevan tulossa ja tämäkin muuttaa taas jotakin. Näinhän ne asiat menevät. Kaikki muuttuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti