Sairastumisiin liittyen minulle alkaa muodostua laajempi kokonaisuus. Olen elämässäni ollut henkisesti kovin yksin. Mielestäni lapsuudessa sain huomiota lähinnä, kun olin kipeä. En silloinkaan ylenpalttista, mutta silloin minut huomattiin edes jossakin määrin. Siitä huolimatta sairastumisiin liittyy yksinäisyyttä. Minä kaipaan silloin ihmisiä ympärilleni. Koen turvattomuutta.
Parisuhteessa ollessa minun sairastelujani ei noteerattu. Kun kerroin exälle vaivoistani, hän jatkoi keskittymistä siihen, mitä oli tekemässä, eikä edes vilkaissut minuunpäin. Kun yritin saada jonkinlaista lämpöä tai edes reaktiota, exä vain totesi, mitä hänen pitäisi sanoa. Muutaman kerran oli vaikeammista asioista kyse. Silloinkaan en saanut kaipaamaani tukea. Olen siis ollut aivan yksin, kun olisin eniten tarvinnut tukea. Monesti oma sairastuminen näkyi myös exän kiukkuiluna, mikä minusta tuntui siltä, että en saisi edes sairastaa.
Kokemukseni ovat vaikuttaneet siihen, että koen terveyteni kanssa turvattomuutta. Edes silloin, kun eniten olisin kaivannut lämpöä, rakkautta ja tukea, en sitä saanut.
Voi olla, että menen liian pitkälle johtopäätöksissä, mutta avaan silti. Minulle heräsi ajatus, että avun hakeminen on myös siksi vaikea, että minut on jätetty yksin tarvitsevana. Se merkitsee minulle sitä, ettei se ole tärkeä muille. Tästä sisäistän, ettei se ole tärkeä minullakaan. Tuntuu pelottavalta näyttää oma tarvitsevuus, koska sitä ei ole koskaan nähty.
Apua hakiessa minulle nykyään on tullut pelon sijaan enemmänkin suru. Nyt minulla on lupa hakea apua ja nyt minua autetaan. Aiemmin minulle korostui se, että hain apua, mutta en luottanut avun antajiin. Mitä luultavimmin ajattelin, etten saa tarvitsemaani apua. Enhän ollut saanut tukea vanhemmiltani enkä exältä.
Suru nousee myös siitä, että olen hyvin yksin. Minulla ei ole tukiverkostoa. Kipeänä ollessani exä tulee jonkin verran vastaan, mutta ymmärrystä en edelleenkään saa. En sitä varsinaisesti enää odotakaan, mutta saamani kohtelu tekee minut surulliseksi. Siitäkin tulen surulliseksi, etten saa apua kotitöihin sairastellessani. Se nostaa lapsuuden yksinäisyyden kokemukset pintaan.
Heikkona hetkenä ennen kaipaisin ihmistä vierelle, joka välittää ja antaa lämpöä ja rakkautta. Kaikki muu on lopulta sivuseikkoja. Olen yrittänyt paikata tätä antamalla itse itselleni myötätuntoa ja rakkautta, mutta se kaipaa vielä opettelua. Jonkinlaista rauhaa se silti on tuonut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti