Pohjamudissa tänään mentiin. Aloin olla jaksamisen äärirajoilla ja kyseenalaistin, miksi minun täytyy tällainen pyöritys käydä läpi. Eikö tämä voisi jo loppua? Ehkä asia ei oikeasti ollut iso, mutta tunnetasolla se oli minun pahimpien pelkojen äärellä olemista.
Tänään se sitten tapahtui! Minä seisoin omilla jaloillani tukevasti! Oli helkutin paha olla, kun suru iski voimakkaasti. Välillä kävi mielessä tuen tarve ja ennen kaikkea soittaminen. Vaikka se kävikin mielessä, silti ei tullut minkäänlaista tarvetta soittaa. Tiesin olevani turvassa ja kaikki siltä osin hyvin. Tiesin, että näin on "hyvä olla" eikä se paremmaksi muuttuisi puhelun myötä.
Vau mikä fiilis! Tätä minä olen odottanut. Pahimpien pelkojen edessä MINÄ seison OMILLA jaloillani ja minulla on turvallinen olo. Työtä se on vaatinut helkutisti, mutta jälkikäteen on helppo sanoa, että se on kannattanut.
Näitä merkkejä oli tosin nähtävissä jo eilen, mutta en vielä osannut aavistaa, mitä tuleman pitää tänään. Olo on kiitollinen!!! Kaikesta mahtavasta fiiliksestä ja palkinnosta huolimatta. Olen valmis jättämään, todellakin jättämään nämä terveyteen liittyvät asiat. Eiköhän ne ole antaneet minulle sen, mitä ne voi antaa. Omilla jaloilla seisominen pelkojen edessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti