Itsepetoksen käsittelyä - Tekojeni todelliset motiivit

Tänään ymmärsin, että olen pelännyt kohdata itseäni. Olen ehkä tiennyt tämän jollakin tasolla, mutta nyt pääsin syvemmälle tässä asiassa.

Eilen olin kaupassa ja ostin melkein huivin. Minua ahdisti tehdä päätös. Sitten tajusin, että en ehkä halua huivia, vaan se muistuttaa ystäväni tyyliä. Olisin huivin ostamisella halunnut olla joku toinen tai halunnut miellyttää toista. Päätin jättää huivin kauppaan ja palata ostamaan sen myöhemmin, jos vielä siltä tuntuu. Aiemmin vastaavissa tilanteissa olisin ostanut huivin, koska en olisi uskaltanut kohdata ostomotiivejani.

Tänään oli tilanne, jossa jouduin muuttamaan suunnitelmiani. Ahdistuin kovasti. Sain tästä ahdistuksesta kiinni. Ymmärsin, että yritin tehdä ratkaisua, joka miellyttäisi muita, vaikka sain tehdä ratkaisun mieleiseksi. Samassa yhteydessä ymmärsin, että luopumalla pakkomielteestäni pitää suunnitelmistani kiinni, voin saada paljon enemmän iloa kuin alkuperäisellä suunnitelmalla. Tässä tapauksessa halusin ostaa jotain kallista, joka ulospäin näyttäisi hyvältä. Halusin tehdä vaikutuksen, halusin saada toiset kateellisiksi. Luopumalla tästä ostoksesta saan paljon muuta kivaa samalla hinnalla. Kohtaamalla taas todelliset motiivit kohtasin itseni ja luovuin hyvästä, mutta sain myös hyvää.

Nämä kaksi tapausta saivat minut pysähtymään ja oivaltamaan, mitä tarkoittaa itseni kuunteleminen ja luopumisen tuoma hyvä. Ymmärsin, että päätöksenteon aiheuttama ahdistukseni johtuu siitä, että yritän miellyttää muita. Eniten ahdistaa se, etten tiedä, mitä muut haluavat. En siis tiedä, millaisia päätöksiä minun pitäisi tehdä. Tämän myötä ymmärsin, että pelkään omaa tahtoani, omia ajatuksia ja omia mielipiteitäni. Jos en pelkäisi, olisin rohkeampi tekemään päätöksiä ja ennen kaikkea ajatella niissä itseäni.

Luopumisesta seuraavan hyvän oivallus on minulle tärkeää, koska luopumisen vaikeus on iso osa minua. Muuttamalla toimintaani tässä oma elämäni tulee muuttumaan paljon. Uskon muuttuvani joustavammaksi ja ahdistus vähenee, koska en enää pyri miellyttämään muita enkä stressaannu pienistä asioista.

Mielenkiinnolla jää odottamaan mitä oivallus tuo tullessaan. Onko minun helpompi tehdä ratkaisuja? Väheneekö ahdistus? Olenko joustavampi kuin olen ollut? Uskon, että jatkossa alan tunnistaa ahdistustani ja muuttamaan toimintaani.

Haluan deletoida menneisyyteni

Mä haluaisin aloittaa elämän alusta. Nyt sattuu niin kovasti, että se olisi helpointa. Kunpa se vain olisi mahdollista, mutta ei ole. Ajattelen, että elämä opettaa, mutta nyt en jaksaisi ottaa opetuksia vastaan, vaan haluaisin valita helpon tien ja deletoida menneisyyden.

Taas on sellainen fiilis, että haluan luopua jostakin, mutta en tiedä vieläkään kohdetta. Ehkä haluan luopua kaikesta menneestä, koska haluaisin aloittaa kaiken alusta. Haluaisin luopua lapsuuden kurjasta puolesta. Jos olisin saanut rakastavan lapsuuden, minun elämäni olisi kulkenut toisenlaista polkua. En olisi ollut niin epävarma, niin pinnallinen, niin itsekeskeinen kuin olen ollut. Jos lapsuus olisi ollut toisenlainen, olisin kunnioittanut itseäni ja kuunnellut itseäni. Olisin tehnyt valintani toisin. Ilmeisesti juuri tästä syystä haluaisin pyyhkiä elämäni tyhjäksi. Haluaisin saada toisenlaisen alun elämälleni.

Ihanaa on se, että voin muuttaa elämäni, vaikka en voi pyyhkiä menneisyyttäni pois. Asioiden muuttaminen vain aiheuttaa pelkoa, jännitystä, häpeää ja syyllisyyttä. Tuntuu pahalta, kun joudun asettamaan rajoja uudelleen, mutta minulla ei ole muita vaihtoehtoja. Tuntuu vain pahalle voimakkaat ja jatkuvat "negatiiviset" tunteet. Tuntuu vain pahalta kohdata ikävät asiat.

Lapsuudenystävästä luopumista

Haikeus täyttää mieleni, kun katson ympärilleni. Olen surullinen siitä, mitä näen. Ihmiset ympärilläni eivät ole minua varten. Tapasin lapsuudenystävän, jota olen pitänyt yhtä parhaimmista ystävistäni. Nyt vain tuntui pahalta kun näimme. Huomasin, ettei hän ole minua varten.

Ystäväni oli käymässä lapsensa kanssa. Hän sanoi menevänsä aikaisin nukkumaan. Ymmärrettävää, kun vauva herättää yöllä. Tuntui vain pahalta, kun hän sanoi, että kotona ei pääse aikaisin nukkumaan, koska siellä on tehtäviä, joita täytyy tehdä. Vaikka ymmärsin tilanteen, niin ei ollut kivaa, että minä en ollut riittävä syy valvoa myöhempään. En vaikka nähdä harvakseltaan. Muutenkin hän touhusi paljon omia juttuja eikä oikein puhunut mitään. Hän on melko hiljainen ja mieheni läsnäolo ei paranna asiaa. On siis monta tekijää, jotka vaikuttavat asioihin.

Hänen lähdön jälkeen päässäni on soinut: "Mä annan sut pois, mä päästän sut pois, vaikka sattuu. Sä annat mut pois, sä päästätä mut pois, kaikkeen tottuu..."

On sellainen fiilis, että pitäisi vain unohtaa toiveet hyvästä ystävyydestä hänen kanssaan. Ei minun tarvitse häntä unohtaa, mutta olisi hyvä luopua odotuksista häntä kohtaan. Tässä vaiheessa, kun molemmilla on pieniä lapsia, me tuskin kovin läheisiksi päästään. Tuskin juurikaan muuttuu ajanmittaan ellei hän ihmisenä muutu. Olen toiveistani hänelle sanonut, joten hän tietää, mitä toivon.

Kaikista eniten harmittaa se, että minulla ei oikein ole lapsuudenaikaisia ystäviä enää jäljellä. Olen heistä luopunut tai yhteydenpitomme on hiipunut. Siksi en haluaisi luopua enää viimeisistäkin, vaan sitä vastoin toivon heiltä entistä enemmän.

Totuus satuttaa. Totuus siitä, ettei minulla ole hyviä ystäviä. Ihmisiä on ympärillä, mutta ei ystäviä juurikaan.

Häpeän liittäminen vahvemmin osaksi minua ja sitten irtipäästäminen

Ajatuksia on tänään tullut paljon, vaikka en varsinaisesti ole niitä miettinyt. Ihmisten ympäröimänä ajatukset suorastaan pulppuavat.

Olen pohtinut häpeää. Sitä meidän suvussa on paljon ja näen myös ympärilläni olevilla ihmisillä paljon häpeää. Haluan päästä siitä eroon, koska se hallitsee elämääni.

Häpeä on siitä vaikea asia, että ihminen oppii häpeämään, vaikka ei puhuttaisiinkaan häpeästä. Ymmärsin tänään entistä vahvemmin yhteyteni häpeään. Erityisesti alapäähän liittyy häpeää.

En ole koskaan oppinut puhumaan miehelleni menkoista, vaikka se on normaali asia. Pystyn kierrellen siitä puhumaan, mutta välttelen aihetta niin paljon kuin se on ollut mahdollista. En myöskään ole ostanut siteitä tai tamponeja poikkeuksia lukuunottamatta miehen ollessa kaupassa mukana. Tunnistan fiilikset samoiksi kuin lapsuudessani. Hävetti sanoa äidille kuukautisten alkamisesta tai tarpeesta ostaa kuukautissuojia. Miksi luonnollista asiaa pitää hävetä?

Seksuaalisuuteen liittyävät asiat ovat myös vaikeita. Ajattelumallit ovat suoraan lapsuudestani. Siihen tietenkin liittyy se, että olen aistinut, että minä olen muita varten. Tästä olen päätellyt, ettei minun seksuaalisilla tarpeillani ole merkitystä. Sitten on ihan se, että seksuaalisuus on hävettävää. Äitini on kaiken seksuaalisuuteen liittyvän puheillaan osoittanut olevan pahaa, joten olen yhdistellyt päässäni koko seksuaalisuuden olevan pahaa. Seksuaalisuus on olennainen osa parisuhdetta eli ongelmat heijastuvat näihinkin asioihin.

Toinen suuri häpeän aihe on vessatarpeeni ja etenkin kakkaamisasiat. Välttelen viimeiseen asti kakkaamista kylässä. Häpeän myös, jos kuulen jonkun muun käyvän kakalla. Niin luonnollinen asia, mutta minulle vaikea. Harmittaa tunnustaa asia, mutta tämä on totuus.

Sattuu, kun ajattelen, kuinka häpeä sitoo minua. Tiedän, että näistä voi päästä eroon. Pahinta on, että olen kärsinyt asioista turhaan. Luonnollisia asioita, joista ei tarvitse huudella, mutta joita ei tarvitse hävetä. Haluan kohdata häpeäni, jotta voin päästää niistä irti. En tarvitse tätä häpeää enää. Poistu elämästäni!

Oman tilan tarve - pelko mukana

Yksinoleminen ja yksinäisyys ovat olleet minulle aiemmin hyvin vaikeita asioita. En ole voinut olla yksin, koska olen tuntenut tulleeni hylätyksi. En vain ole kestänyt sitä, vaan kotona yksin ollessani olen ollut puhelimessa. Näin minun ei ole tarvinnut kohdata itseäni, omia ajatuksiani.

Tarve omaan aikaan on kasvanut vuoden aikana. En enää soittele muille vältelläkseni itseäni tai omia ajatuksiani, vaan olen alkanut tarvita sitä. Nyt jo jonkin aikaa tarve vain on ollut suuri. Olen tarvinnut hengähdystaukoja omasta arjesta. Nyt pienet tauot eivät riitä, vaan tarvitsen pitkiä aikoja itsekseen. Olen ahdistunut siitä, etten saa omaa aikaa.

On tuntunut pahalta, ettei minun tarvettani ole hyväksytty eikä minulle ole annettu tässä tukea. On sitä vastoin yritetty selitellä minun tarpeeni pois. Ymmärrän, että tässä on kyse toisen ongelmasta ja pahasta olosta. En silti jaksa tai edes halua ymmärtää, koska silloin taas asetan omat tarpeeni sivuun. Kun olen päässyt sinuiksi oman ongelmani kanssa, voin ymmärtää toista. Sitä ennen on ok, jos en ymmärrä.

Vaikka tarvitsen omaa aikaa, tuleva oma tila pelottaa. Pelottaa kohdata totuus. Pelottaa kohdata todellinen minä. Pelottaa miten elämäni muuttuu. Tämä on ollut se syy, miksi en ole halunnut koskaan olla yksin. Nyt haluan ja aion olla yksin, mutta pelkoa se ei poista.

Juttelin erään parhaimmista ystävistäni kanssa eräs päivä, kun kerroin muutoksista elämässäni. Kerroin luopumisprosessista. Kerroin halusta antaa tavaraa pois. Kerroin halusta luopua ihmisistä ympärillä. Kerroin pelostani menettää perheeni. Kerroin tuskastani olla yksin. Nyt ymmärsin, että kipuni johtuu siitä, että pääsen lähemmäksi itseäni. Päästän pinnallisista asioista irti. Pääsen lähemmäksi todellista minää. Se tekee kipeää, koska huomaan, kuinka valheellista elämää olen elänyt. En välttämättä muiden mielestä, mutta sisäisen minun mielestäni. Tekee kipeää myöntää, ettei minulla ole ystäviä juurikaan. Tekee kipeää myöntää, etten ole kovin monelle tärkeä. Tekee kipeää myöntää, että olen laiminlyönyt itseäni, lapsiani ja omia tarpeitani. Tekee kipeää myöntää, ettei mieheni osaa rakastaa minua. Tekee kipeää myöntää oma jääräpäisyys ja sen aiheuttamat vahingot. Tekee kipeää niin monet asiat.

Eksyin hieman aiheesta, mutta pointti oli se, että luopuminen ja yksinjääminen jättävät minut entistä enemmän yksin. Olen haavoittuvainen, koska minulla ei ole turvaa. Ei edes näennäistä turvaa, joka minulla kuvitteellisesti on ollut. Näennäiset ystävät, näennäinen miehen tuki ja turva, tavaroiden näennäisesti tuoma turva ovat antaneet minulle näennäistä voimaa. Luopumalla konkreettisesti asioista ja tavaroista tai myöntämällä virheellinen kuva tavaroiden ja asioiden voimasta, ovat riisuneet minut aseettomaksi. Nyt minun on selviydyttävä yksin. Ei ole ketään kehen voisin turvautua tai mitään, johon turvautua. Sattuu, mutta nyt minulla on tilaa luoda uutta. Minulla on mahdollista täyttää yksinäisyys aidolla välittämisellä ja rakkaudella. Nyt minulla on mahdollista tehdä elämästäni minun näköiseni. Uskon kaiken tämän takana olevan miellyttävämpi elämä, vaikka kivulta ei voi välttyä.

Tarve yksinoloon - samalla se pelottaa

Nyt sisälläni on paljon tuskaa ja surua, joka haluaa ulos. En osaa sanoa mitä se on. Ehkä se on vain sitä, että totuus satuttaa. Fiilis tuli, kun nukutin yhtä lapsistamme.

Nukuttaessani lastani mieleeni nousi ajatus tyhjään kotiin palaamisesta. Se satutti. Lähiaikoina saan taas omaa aikaa. Makaessani mietin, että haluan lähteä illalla myöhään ulos lenkille, kun olen yksin kotona. Sitten minuun iski suru ja ahdistus. En osaa fiiliksiä avata enempää, koska heti tuli fiilis, että kertooko ajatukseni mahdollisen eron jälkeisestä fiiliksestä kotiinpalaessani, kun lapset ovat isänsä luona.

Tästä ajatukset menivät siihen suuntaan, että haluan tehdä elämästäni mieleisen. Haluan mennä kohti unelmiani. Ajatuksena kuitenkin on, että unelmien saavuttaminen voi satuttaa. Kivusta huolimatta unelmat mitä luultavammin antavat enemmän kuin kipu. On vain uskallettava mennä. Tämä on ongelmani. Mennä kohti tuntematonta, joka saattaa satuttaa.

Pohdin, mitä unelmani ovat. Mieleeni tuli lähinnä hyvinvointiin liittyvät asiat. Olin lapseni kanssa, jossa minun oli hyvä olla. Ajattelin, että haluan lapsilleni enemmän hyviä kokemuksia. En suuria asioita, vaan läsnäoloa, rakkautta, luontoa ja kaikkea pieniä ja "vaatimattomia" asioita. Vaikka ajattelin lapsia, niin kaipaan itsekin juuri näitä. Haluan opettaa lapsilleni näitä asioita. En halua vihaa ja suorittamista, vaan hetkessä elämistä ja pienien asioiden arvostamista. Haluan sitä mikä nykypäivänä tuntuu jäävän kiireen, materiaalin ja suorittamisen alle.

Tuleva yksinoleminen on sitä mitä tarvitsen ja halua, mutta se pelottaa. Pelottaa kohdata totuus, pelottaa kohdata sisäinen ja todellinen minä. Kirjoittelen tästä lisää omassa postauksessa.

Tahdon tämän kivun pois

Huudan nyt tuskaani. Poistu elämästäni fyysinen ja henkinen kipu. En tarvitse teitä enää. Jos elämäni vaatii muutosta, kertokaa muutoksesta. En tiedä, mitä muuttaa. Sen tiedän, etteivät asiat nyt ole hyvin.

Elämäni tuntuu tällä hetkellä kaksijakoiselta. Olen löytänyt paljon hyviä asioita elämääni, mutta tuskani on omalla tavallaan lisääntynyt. En ymmärrä, mistä on kyse.

Kohta on vuosi takana bloggausta. Ajattelin tehdä itselleni jonkinlaista yhteenvetoa lähinpäivinä viimeisimmästä vuodesta. Luin joitakin ensimmäisiä kirjoituksiani sitä varten. Huomasin jo joitakin positiivisia muutoksia vuoden takaisesta. Yksi asia jäi kuitenkin mieleen parisuhde. Ikäväkseni täytyy sanoa, ettei erityisen positiivisessa valossa.

Kirjoitin voimavaroistani, jossa mainitsin, etten voi liittää miestäni siihen listaan, vaikka haluaisin. Tuntuu, että parisuhteemme ei ole mennyt vuoden aikana eteenpäin. Siinä mielessä on mennyt, että pystymme paremmin keskustelemaan asioista. Tunnepuolella ei ole muutosta tapahtunut. Tämä tosin ei pohjaudu kirjoituksiini, vaan fiiliksiini.

Pohdin, että mieheni on minulle aikalailla samantekevä. En ole halunnut sanoa sitä ääneen, mutta siltä tuntuu. Fiilikset häntä kohtaan ovat viileät tai sitten negatiiviset.

Yritän tunnustella, mitä kehoni sanoo erosta ja yhdessäolemisesta. Kehoni ei kerro minulle vastausta tähän. Molemmissa tilanteissa olen ahdistunut ja peloissani. Voiko tästä päätellä jotakin? En ainakaan muuta keksi. Silti tuntuu vaikealta tehdä mitään, koska en tiedä, mitä haluan.

Olen pohtinut, pitäisikö ehdottaa miehelle, että kokeillaan, miltä tuntuu olla lapsista viikko erossa. Eron sattuessa lapset olisivat vuoroviikoin molemmilla, joten kokeltaisiin, miltä se vaihtoehto tuntuu. En haluaisi, mutta en keksi muuta. Sattuu, sattuu, sattuu. Sattuu koko ajatuskin, mutta olen niin umpikujassa, ettei vaihtoehtoja kohta ole. Haluan tästä tuskasta eroon. Jos ero on ratkaisu, niin sitä kohden kai on mentävä. Haluaisin vain, että joku kannattelisi minua. Toisaalta haluan kannatella itseäni. Tärkeintä on kuintenkin oma ja lasteni vointi.

Kävelyretki vesisateessa

Lähdin tänään vesisateeseen kävelemään. Kun on kunnon varusteet päällä, pidän siitä. Ennen kuin lähdin, minulle tuli fiilis reitistä. Halusin mennä lenkkipolkua pitkin. Lähdin sinne suuntaan. Polku oli pimeä. Meinasin kääntyä takaisin, koska en halunnut mennä pitkää matkaa pimeässä. Rohkaistuin jatkamaan matkaa pelosta huolimatta. Sitten näkyikin jo valaistusta.

Huokaistuani helpotuksesta, ettei tarvitse kulkea pimeässä tai kääntyä takaisin, kuulin huutoa. Nainen huutaa koiraansa. Olin huomannut ihmiset ennen huutoa, mutta en koiraa. Sitten koira lähestyy minua ja alkaa haukkua. Minua pelotti. Kerran koira on puraissut minua ja siitä luultavasti on jäänyt pelko tuntemattomia koiria kohtaan. Koira lähtee juoksemaan muualla, mutta tulee taas uudestaan minua kohti. Nainen huutaa, ettei tarvitse pelätä. Koira on kiltti. Se ei minua lohduta. Koira menee emäntänsä luo. Jatkan matkaa ja kävelen heidän ohi.

Minua pelotti tilanne, mutta päätin olla kääntymättä takaisin. Sain jatkaa melkein koko loppumatkan yksin. Vain yksittäisiä ihmisiä tuli vastaan.

Lenkin alussa polulla oli valaistus. Silti matkalla oli polun vieressä pimeää metsää. Minua pelotti aluksi. Sitten rentouduin ja jatkoin hyvillä mielin matkaa.

Selvittyäni näistä pelon tunteista. Aistini vapautuivat panemaan merkille ympäriltä kuuluvia ääni, ihania syksyn tuoksuja ja katselemaan luonnon kauneutta. Ajatuksia oli paljon.

Pohdin kuinka pidin entisen poikaystävän kanssa luonnossa olemisesta ja syksystä vuodenaikana. Pohdin syksyn merkitystä itselleni. Pohdin lapseni syntymää. Pohdin luopumista. Pohdin perheen kanssa luonnossa samoamista. Nämä ajatukset tulivat ja menivät ilman kovin voimakkaita fiiliksiä. Lähinnä lämpöä ja lievää surua oli.

Jatkaessani matkaa huomasin hyräileväni samaa "laulua" kuin joskus hyräilen lapsilleni nukuttaessani heitä. En voinut olla ajattelematta, miksi sitä hyräilin. Kuljin turvallisesti ties sivussa jalkakäytävällä. En kokenut uhkaa. Miksi silti rauhoittelin itseäni? Vastausta en saanut. Jatkoin vain matkaa. Tarkoitus oli tehdä pieni lenkki, mutta nautin kävelystä enkä malttanut lähteä kotiin.

Kävelin rauhallisesti, kun ei pelottanut tai kun nautin luonnosta.

Matkan jatkuessa päässäni pyöri iloinen rallatus "litsis loiskista, litsis loiskista, rapa roiskuu". Siinä vaiheessa mieleni sanoi minulle varovasti, että voisin hypätä vesilammikkoon. Katselin lammikoita, mutta en hypännyt niihin.

Matka jatkui lenkkipolulla. Kävelin puiston ohi. Fiilis oli mahtava. Nautin yksinäisyydestä, jonka sää tarjosi. Ketään ei näkynyt missään. Pohdin, ettei yksin oleminen ole paha juttu. Matkan jatkuessa katselin enemmän lammikoita, mutta en hypännyt niihin.

Lenkkipolu muuttui taas pelottavammaksi. Toisella puolella polkua oli pimeää. Muistan kesällä kävelleeni samaa polkua. Matkalla olleen pöydän ääressä pelasi silloin kaksi päihtynyttä miestä. Ajatus heistä pelotti. Ajattelin, että olisin voittanut pelot alkumatkasta, mutta niin ei käynyt. Vauhtini kiihtyi. Silti olo ei ollut paniikinomainen, vaan hallittava.

Päästyäni taas tielle aloin rentoutua ja vapautua muutenkin. Hieman ennen kävelytielle pääsemistä poljin toisella jalalla lammikkoa. En uskaltanut hypätä. Vasta kävelytiellä etsin lammikoita ja päätin hypätä sellaiseen tasajalkaa. Ehkä koin sen riittävän turvalliseksi, jotta vapauduin lapselliseksi.

Ensimmäisen hypyn kohdalla fiilis oli mahtava. Minua hävetti ajatus hypätä lammikkoon, mutta tein sen silti. Koin ylpeyttä rohkeudestani. Jatkoin lätäköiden etsimistä ja hyppäsin jokaiseen lammikkoon. Yhden hypyn jälkeen näin tien toisella puolella kävelijän. Käänsin katseen pois. Sitten ajattelin, miksi häpeäisin. Nautin kovasti hyppimisestä, joten katsoin kävelijää ja jatkoin matkaa. Katsoin silti näkikö joku hyppyjäni. En nähnyt, että kukaan olisi nähnyt. En tiedä olisiko se vaikuttanut hyppimiseeni. Loppumatkasta hypin jo ajattelematta muita.

Reissuni päättyi leveään hymyyn. Hyppiminen oli matkan kohokohta, vaikka koinkin pelkoa ja voitin ne. Hyppiminen merkitsi minulle itseni toteuttamista  ja häpeän voittamista ja siksi se oli parasta muutenkin hyvässä reissussa.

Lapsuuden ajattelumalleista luopumista - Minäkin olen tärkeä

Eilisen listauksen jälkeen ymmärsin, että luopumisen tarve liittyy tarpeeseen luopua lapsuuden ajattelumalleista. Se, että luovun tavaroista ei riitä helpottamaan tuskaa. Minun on kohdattava kipeät asiat menneisyydestä ja luovuttava niistä.

Olimme perheneuvolassa, jossa ymmärsin kuinka kipeä asia minulle on itsemääräämisoikeus. Minuun sattuu kovasti, ettei minun tarpeitani ole lapsuudessani huomioitu. Aina muiden tarpeet ovat menneet edelle. Koska minun tarpeillani ei ole ollut merkitystä, niitä ei ole myöskään tunnistettu. Nyt en vain kestä muiden määräilyä. Aloin itkeä, kun perheneuvolan työntekijä sanoi, että itsemääräämisoikeus on minulle iso asia. Sattui, kun mentiin asian ytimeen. Tulin nähdyksi ja kuulluksi, juuri sitä mitä tarvitsenkin. En halua olla vaikea, mutta olen ollut, koska menneisyyteni sattuu.

Koska tarpeitani ei ole tunnistettu ja nimetty lapsuudessa, en ole itsekään niitä oppinut tunnistamaan. Tässä sitä ollaan. Olen kohta keski-ikäinen, joka ei tiedä, mistä pitää. Tiedän mistä muut pitävät ja tunnistan ne helposti, mutta omien halujen tunnistaminen on vaikeaa.

Kaikista surullisinta on, etten tunnista edes omia perustarpeitani. Olen eksynyt tosi kauaksi itsestäni. Liian kauaksi. Olen vihainen kuinka tässä näin on päässyt käymään. Olen ensisijaisesti vanhemmilleni vihainen, että he loivat pohjan tälle tielle. Toki nyt vastuu on enemmän minulla. Nyt olen ottanut vastuun asioista ja yritän muuttaa tilannetta. Turhauttavaa vain muuttaa tilannetta, joka on vallinnut vuosikymmeniä. En silti voi katkeroitua. Nyt on vain yritettävä tehdä kaikkeni. Haluan vain kipeästi muutosta.

Olen taistellut sitä vastaan, että minulla ei saa olla tarpeita. Olen taistellut sen puolestaan että saisin tunnistaa tarpeeni. Olen näyttänyt väärin sen miehelleni. Minulla ei vain ole ollut keinoja tunnistaa tässäkään asiassa asian ydintä. Miehen reaktio on aiheuttanut minussa vihaa. Eikö minulla todellakaan ole oikeutta omiin tarpeisiin, omiin tunteisiin ja omiin ajatuksiin? Olen taisteluista huolimatta pitänyt kiinni ajatuksesta, että olen muita varten. Enhän ole saanut mistään merkkiä, että saan olla minä. Positiivista palautetta tulee, kun toteutan muiden tahtoa, jos silloinkaan.

Ei, ei, ei. Ei enää. Nyt saan olla minä ja muut saa jäädä, jos en kelpaa tällaisena. Minä olen nyt ensisijalla.

Mitä minä sitten olen? Vaikka en halua olla pinnallinen, niin pinnallisista asioista on helpompi aloittaa. Tykkään, että saan pukeutua kauniiksi ja panostaa itseeni. En ole panostanut ulkonäkööni koskaan niin paljon kuin olisin halunnut. Vaikka lapsuudenkodissa ei puhuttu, etteikö saisi laittautua, niin aistin se. Esimerkiksi meikkaaminen ei tullut kyseeseen kovin nuorena. Kun olen laittautunut, minua hävetti. Hävetti kotona asuessani ja senkin jälkeen, vaikka siihen ei puututtu. Tällä on ollut merkitystä, koska en ole luopunut lapsuudenkodin ajattelusta.

Haluan asettaa tärkeät ihmiset ensisijalle elämässäni. Lapset ovat tietenkin ykkösiä. Olen oppinut, ettei minun tarpeeni ole tärkeitä. Luen lapset tähän kategoriaan eli minun tarpeisiini. Haluan nyt asettaa lapseni ja itseni ykkösiksi. Seuraavaksi tulee muut tärkeät ihmiset. Haluan mm. antaa heille aikaani ja asettaa muiden vähäpätöisten asioiden edelle.

Minulle tärkeää on myös oma hyvinvointi. Haluan panostaa siihen. Hyvinvointi pitää sisällään sekä henkisen että fyysisen hyvinvoinnin. Haluan ottaa aikaa itselleni ja kuunnella, koska tarvitsen aikaa itselleni. Haluan syödä terveellisesti, liikkua ja nauttia elämästä.

Tärkeää minulle on myös päästä toteuttamaan itseäni ja kuunnella itseäni. Olin aiemmin ulkona kävelemässä vesisateessa. Minulle tuli tunne, että haluan hyppiä vesilammikoissa kuin lapsi. Kävelin pitkän tovin ennen kuin rohkenin hypätä. Ketään ei näkynyt pitkän lenkkini aikana, mutta silti minua ajatuskin hävetti. Lopulta uskaltauduin hyppäämään. Tein sen usean kerran ja joka kerta naamalleni levisi leveä hymy. Pohdin, miksi vain lapsilla olisi tällaiseen oikeus, jos siitä tulee niinkin hyvälle tuulelle. Tällaista rohkeutta ja itseni toteuttamista lisää.

Toki tähän voisi paljon muutakin kirjoittaa. Näen, että nämä täyttävät päälinjani eli nämä kattavat ison osan minulle tärkeistä asioita.

Todellisen minän lähestyminen

Tietyt aiheet toistuvat tietyin väliajoin kirjoituksissani. Luopuminen on kestosuosikki. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että haluaisin aloittaa elämäni tyhjältä pöydältä. Haluaisin luopua kokoajan jostakin. Mikään ei tunnut riittävän.

Olen aloittanut luopumisen vaatteista. Nyt vaatteeni menevät yhteen Ikea-kassiin, jos ei ulkovaatteita laske. Kokoajan käyn niitä uudestaan läpi, jos olisi jotain josta luopua. Eipä enää ole, jos en uusia halua ostaa. Joissakin vaatteissa huomaan, että luopumisen pakko johtuu tavaraan yhdistämästä ihmisestä. Haluan luopua jonkun tietyn ihmisen antamista tavaroista. Olen jatkanut luopumista vaatteiden jälkeen luopumalla tavaroista. Vaikka tavaroita on paljon, ei niistäkään enää voi juurikaan luopua. Useimmat ovat tarpeellisia ja hyödyllisiä.

Myös monesta ruoasta ja herkuista olen luopunut, vaikkakin nyt on repsahduksia tapahtunut. Sen hyväksyn, mutta nyt niitä on ollut liikaakin.

Seuraavaksi olen siirtynyt luopumaan ihmisistä. Olen karsinut kaverit facebookissa kolmannekseen. Nyt suurinosa on sukulaisia, joita en ole viitsinyt poistaa ja muutamia ystäviä ja osa miehen kavereita.

Työkuviotkin ovat menneet uusiksi tämän vuoden aikana.

Siltikään luopumisen tuska ei hellitä. Ei auta, että olen alkanut luomaan rajoja. Ei tietenkään tämän perusteella voi mitään sanoa, koska rajojen asettaminen on niin alussa. Silti se on minulle iso edistysaskel.

Tällä hetkellä olo on ahdistunut. En vain tiedä mistä. Tuntuu kuin jostakin pitäisi luopua, mutta luopumisen kohde on epäselvä. Jostakin omasta käytöksestäni? Miehestäni? Kontrollista? Lapsuuden ajattelumallista? Luopua siitä ajatuksesta, että lapsena olin toissijainen? Auttakaa joku ja kertokaa! Haluan saada hyvän olon. Toivon kovasti unien tuovan selkeyttä ajatuksiini. Odotukset ovat kovat.

Uskon ahdistuksen johtuvan siitä, että haluan luopua. Silti näen, että osa tuskasta johtuu siitä, että olen nyt yksin. Minulla ei ole enää juurikaan edes näennäistä tukea. Menen kokoajan syvemmälle itseeni ja kohta joudun kohtaamaan itseni kaikkine kipuineen. Minulla on vain minut, vaikka ystäviä ja mies ja lapset ovat elämässäni. Osa tuskasta on luopumisen tuskaa. Nyt yritän selvitä yksin. Minun täytyy uskaltaa luottaa itseeni. Se ahdistaa, koska en ole koskaan joutunut luottamaan näin itseeni ja omiin valintoihin. Minua pelottaa!

Ymmärsin mitä on vastuunottaminen elämästä

Tänään oivalsin, mitä tarkoittaa ottaa vastuu omasta elämästäni. Olen nyt alkanut asettaa rajoja muille ihmisille. Kirjoittaessani heille minulla on auennut, missä menee minun rajani. Ymmärrän mistä kannan vastuun ja mistä muut kantavat vastuunsa.

Asettamalla ihmisille rajat kannan vastuun omasta hyvinvoinnistani. Kantamalla vastuun teoistani kannan vastuun omasta osuudestani. Nämä ovat asioita, joita tarvitaan, jotta voin kantaa vastuun elämästäni. Minun täytyy huolehtia itsestäni, mutta myös teoistani. Muista voin kantaa vastuun, mutta ensisijaisesti itsestäni ja lapsista. Jos voimia ja halua jää, voin jollakin tavalla huolehtia muistan. Jokainen on kuitenkin viime kädessä vastuussa itsestään.

Näiden pohdintojen myötä olen ymmärtänyt, etten ole vastuussa muiden tunteista. Saatan rajoillani pahoittaa toisen mielen. Se ei ole tarkoitukseni, mutta en voi ajatella toisia, jos sillä pahoitan oman mieleni. Eiväthän muutkaan ajattele minua.

Käytännössä tämän toteuttaminen ei ole helppo juttu. Uskon kuitenkin, että nyt osaan pysähtyä tällaisissa tilanteissa miettimään toimintamalliani. Tämän myötä toimintatapani tulee muuttumaan. Toisen ihmisen kohtaaminen on vaikeaa, jos asetan omat tarpeeni edelle. Olen silti valmis kohtaamaan sen. En aio enää elää muita varten. Jos jonkun mieli on pahoitettava, olkoon se toisen. Jos minulle ei ole väliä, voin tehdä asiat toisten mieliksi. En kuitenkaan aio uhrata itseäni.

Mahtava päätös tälle päivälle. Tällä oivalluksella on suuri merkitys elämääni. Tämän myötä uskallan entistä enemmän kohdata vaikeita asioita. Tämän myötä elämästäni tulee entistä parempi. Tietyt ihmiset väistyvät elämästäni ja antavat tilaa jollekin muulle. Uskoakseni on luvassa jotain vielä parempaa.

Uni - vuoden erosta

Toivon kovasti näkeväni unia. Asioiden työstäminen unien kautta tuo uusia näkökulmia työnalle.

Viime yönä näin unta, että olen lähdössä vuodeksi ulkomaille. Minulla oli perheeni, joka teki lähtemisestä vaikean. He olovat jäämässä kotiin. Myöhästyin ensimmäiseltä lennolta, koska en muitanut moneltako lento lähtee. Kun tarkistin papereista lähtöajan, olisin hyvällä tuurilla ehtinyt siihen. Lähinnä silloin, jos lento olisi ollut myöhässä. Mieheni sanoi, etten ehtisi. Hän sai minut ylipuhuttua, etten edes yrittänyt, vaikka olisin halunnut mennä.

Selvittelin seuraavaa lentoa. Sain uuden ajan. Minun piti siitä maksaa. Jäin pohtimaan haluanko lähteä vai en. En mennyt sille lennolle, joka oli seuraavana päivänä. Se lento jo meni, kun taas aloin pohtia samaa asiaa, pitäisikö lähteä vai ei. Unessa se ei selvinnyt. Olin unessa ahdistunut, kun en tiennyt mitä haluaisin tehdä.

Ensimmäiset ajatukset herätessäni olivat pakeneminen. Pohdin elämässäni olleen kaksi vastaavanlaista tilannetta. Olivatko nämä tilateet pakenemista parisuhteesta? Suhteet eivät päättyneet. Uskon tarvinneeni silloisia poikaystäviäni, että selviän kaikesta. Läheisriippuvuus esti eroamasta.

Sitten jäin miettimään, mitä muuta uneni voi kertoa. Jotenkin yhdistän tämän parisuhteeseen. Pohdin olenko tässä suhteessa mieheni takia. Enkö uskalla lähteä, vaikka haluaisin? En todellakaan tiedä. Sen tiedän, että aihe ahdistaa minua. Miksi aihe ahdistaa? Pelkäänkö hylätyksi joutumista? Pelkäänkö hylkäämistä?  Haluaisin saada vastauksia, mutta uskon pelon estävän minua tietämästä mitä haluan. Pelkäisinkö, jos lopputulos on yhteiselon jatkuminen? Tietääkö kehoni jotain, mitä en halua kohdata?

Viikonloppu meni miehen tehdessä pitkälti töitä. Tämä ärsytti minua ja sanoinkin siitä miehelleni. Koin rajani ylitetyn. Miksi pidetään itsestäänselvyytenä, että minä olen lasten kanssa, kun mies tekee töitä? Mies ei muutenkaan osoita hellyyttä minua kohtaan, joten minun on vaikea taipua tässä asiassa. Mies hoitaa muita asioita kyllä, mutta ei osoita läheisyyttä. Koska läheisyys puuttuu, on vaikea kokea olevansa rakastettu. Tämän takia en pysty sisimmässäni ymmärtämään miehen työntekoa. Minua ei huomioitu mitenkään. Taas jouduin luopumaan omastani.

Viikonlopun tapahtumien pohjalta kyse ei välttämättä ole erosta, vaan siitä, etten tee niin kuin haluan. Pelkään miehen suuttuvan siitä kovasti. Mies suuttuu, jos itsekkäästi päätän vain mennä. Ei sekään ole oikea tapa, mutta juuri niinhän mieskin nyt teki. Ei minulle jäänyt sananvaltaa. Ehkäpä uneni kertoi siitä, että minun ei pitäisi liikaa ajatella miestäni, kun haluan jonnekin mennä. Kyse ei ole näin pitkästä ajasta kuin unessa, mutta yhtä vaikeasta asiasta.

En jaksa tukea toisia

Viimeisimmät päivitykset pyörivät saman asian ympärillä. Yritän jäsentää näitä ajatuksia niin kuin tässäkin. Mielestäni nyt ymmärsin jotakin. Koen, että lähimmässä ystävyyssuhteessa on jokin aika sitten ylitetty rajani. Koska en ole tehnyt sitä selväksi, niin vihastun siitä, että sitä ylitetään kokoajan. Olen itselleni vihainen, että en aseta rajaa tai tee selväksi, etten hyväksy tätä. Tämä on hyvin tyypillistä minulle ja tämä nostaa herkästi ärtymystä. En ole sanonut asiasta, koska en ole tiedostanut sitä. En välttämättä olisi uskaltanut sanoa asiaa, vaikka olisinkin tiedostanut.

Nyt ongelmani on siinä, etten tiedä, missä menee raja lähimmässä ihmissuhteessani. Joissakin tapauksissa raja menee siinä, etten koe tulleeni kuulluksi. Tässä taas ei ole siitä kyse. Mistäs sitten? Siitäkö, että minulta odotetaan enemmän kuin haluan antaa? Ehkäpä siitä.

Olen mielelläni toiselle peili, mutta koen, että minulta halutaan enemmän kuin haluan antaa. En halua olla tukemassa kokoajan toisen kasvua, vaikka hän toki tukee myös minun kasvuani paljon. Olisin silti valmis vähentämään hänen antamaansa tukea, jotta minun ei tarvitsisi tukea niin paljon. Olen ainakin kokenut aiemmin, että olen muita varten, joten koen antaneeni muille paljon. En enää halua olla samassa määrin siinä roolissa, vaikkakin suhde on molemmin puolinen. Ymmärrän myös sen, että en voi odottaa tukea vain häneltä, mutta kuten kirjoitin, olen valmis luopumaan myös saamastani tuesta.

Tästä on ollut merkkejä, etten enää halua olla jatkuvasti peilinä. Olen alkanut puhua enemmän itsestäni ja ennen kaikkea omasta vihastani. Oma vihani kertoo myös vihastani häntä kohtaa, mutta ennen kaikkea vihastani itseäni kohtaan ja puutteestani asettaa rajoja, myös hänelle. Itsestä puhumalla minun ei tarvitse kuunnella hänen murheitaan. Hän ei samalla tavalla tunteile murheita kertoessaan kuin minä, mutta silti prosessoimme yhdessä asioita. Haluan nyt etäisyyttä tähän. Haluan etäisyyttä myös minun asioiden prosessointiin hänen kanssaan. Näin en koe olevani kiitollisuudenvelassa.

Asiaa ei vieläkään ole loppuunkäsitelty, mutta jätän asian hautumaan. Ehkä otan asian puheeksi hänen kanssaan. Sitä kautta voi tulla uusia ajatuksia ja asia saada pisteen.

Tulipa muuten otsikkoa kirjoittaessani mieleen, että toisten tukeminen koskee myös miestäni. Olen ollut niin paljon muita varten, etten enää halua olla siinä roolissa. Tiedän, että miestä ja ystäviä haluan tukea, mutta tällä hetkellä haluan siihen etäisyyttä. Haluan löytää rajani tässä asiassa. En vain tiedä, missä ne nyt menevät.

Toisen liiallinen ymmärtäminen ja siitä aiheutuva kiukku

Myönnän olleeni aiemmin hyvin epäaito. Toteutuni muiden toiveita ja yritin ottaa selvää heidän tahdostaan. Tästä johtuen syrjäytin omat toiveeni. En lopulta ole oppinut edes tiedostamaan omia tarpeitani. Nyt haen, mitä minä haluan. Mistä minä tykkään?

Nämä pohdinnat ovat taas nousseet pöydälle toisten ihmisten kanssa ollessani tekemisissä. En pidä siitä, että minun toiveitani ei oteta huomioon. Nämä minä alan jo aistimaan. Ymmärrän ärtymykseni johtuvan tästä. Nyt olen havainnut ärtyväni myös siitä, jos minua yritetään liikaa ymmärtää. Koen toisen olevan silloin epäaito. Miksi hän ei vain voi olla oma itsensä? En sano, etteikö saisi yrittää ymmärtää, mutta ei minua tarvitse joka asiassa yrittää ymmärtää.

Minulla on nyt sellainen tilanne, jossa minua yritetään ymmärtää koko ajan. Tiedän, että viha nousee pintaan, jos minua ei ymmärretä, mutta myös tästä käytöksestä ärryn. Tällä hetkellä ajattelen niin, että toivoisin ihmissuhteen olevan sellainen, että molemmat saavat olla sellaisia kuin ovat. Kaikkea ei tarvitse analysoida, vaan asiat voisivat vain välillä olla niin kuin ne ovat. Saisin olla sitä mitä olen tällaisena epätäydellisenä. Eikä niin, että kaikkea eroavaisuuksia välillämme tarvitsisi pohtia.

Toivon, että minut hyväksyttäisiin tällaisena. Jatkuva analysoiti tuo minulle fiiliksen, että samalla minua arvostellaan, kun meidän erilaisia toimintatapoja pohditaan. En oikein kestä sitä, että minun tapani todetaan huonommaksi. Tässä on selvästikin kasvun paikka. Haluan silti itse ottaa asian käsittelyyn silloin, kun haluan enkä mennä toisen ehdoilla. Kuten aiemmin kirjoitin, koen meneväni hyvän ystäväni ehdoilla monissa asioissa. Olen tehnyt sen huomaamattani. Nyt heräävä kiukku on ilmeisesti juuri sitä, että en kuuntele itseäni.

Ärtymys, kun unohdan kuunnella itseäni

Näin tässä joku päivä sitten unta. En enää muista tarkkaan, mitä unessa tapahtui. Yksi asia joka siitä on noussut käsittelyyn on toisen vietävänä oleminen.

Unessa hyvä ystäväni varasti kaupasta tavaraa. En halunnut olla siinä mukana, mutta huomasin, että minulla on varastettu tavara kädessä. Uni päättyi siihen, joten en tiedä jäinkö kiinni vai mitä tapahtui. Tästä nousi ajatus, että ystäväni vetää minua johonkin mukaan, johon en halua.

Olenkin nyt saanut ajatuksia, mistä tässä voisi olla kyse. Olen hyvin kehittymishaluinen ja haluan pohtia näitä asioita. Olen kuitenkin ymmärtänyt, että  en halua lähteä kaikkeen mukaan, mihin hän menee. Koen, että minun on avauduttava asioista enemmän kuin haluaisin. Koen etten itse enää hallitse tilannetta. Hän ei mitenkään pakota minua, mutta haluaa jatkuvasti keskustella tällaisista asioista.

Ehkä tämä on osin syynä, että en ole valmis ottamaan hänen pohdintojaan vastaan. Kerron itsestäni, koska koen sen velvollisuudeksi. En osaa kyseenalaistaa hänen kysymyksiään, vaan vastaan niihin umpirehellisesti. Nyt mitä luultavimmin tämä on alkanut ärsyttää. En enää vastaakaan omista asioista ja tarpeista, vaan hänen. Tämä voi osin selittyä sillä, että hän esittää sellaisia kysymyksiä kuin olisi ammattilainen. Hän nousee yläpuolelleni, mikä on minulle erittäin hankalaa. Haluan nyt vastata omasta elämästä enkä toivo auktoriteettia hallitsemaan minua niin kuin lähes koko elämäni on ollut.

En voi kaiken tuntemani ja kokemani perusteella olla kiitollinen, koska asiat eivät ole minusta lähtöisin, vaan toisesta käsin. Olenhan hänelle peili. En tarkoita, että hän olisi itsekäs, vaan ennemminkin minä en osaa asettaa rajoja. En osaa sanoa, että nyt mentiin liian pitkäälle.

Asioita, joissa saatetaan mennä liian pitkälle on, kun nähdään liian usein. En halua kaikkia ajatuksiani kertoa. Mitä harvemmin nähdään sitä enemmän olennaisessa pysytään. Toinen on se, että aina ei tarvitsisi puhua kehittymisestä, kasvuprosessista, ongelmista, tunteista, ihmisistä jne.. Välillä voisi puhua niitä näitä. Helposti keskustelut menevät henkilökohtaiselle tasolle, mutta minun on opittava kuulostelemaan, koska mennään liian pitkälle. Huomaan vain, etten osaa vetää rajoja, koska pelkään toisen reaktiota. Sitten ollaan tässä pisteessä.

Näen punaista, kun ystäväni puhuu kasvuprosessin ihmeellisyydestä ja ihanuudesta. Elämän ihanuudesta. En vain jaksa jatkuvasti näitä asioita pyöritellä, joten siksi näistä on tullut minulle negatiivisten tunteiden kohteita. Muuten näen nämä asiat positiivisina, mutta ystäväni kohdalla toisinaan pakkomielteisenä, kun muusta ei puhutakaan.

Avaavaa pohdintaa itselleni. Ajatukseni eivät muuta suhdettani ystävään. Nyt vain selkeämmin hahmotan rajat ja ymmärrän mihin asettaa rajat. Ymmärrän myös ärtymystäni paremmin. Viha nousee pintaan, kun en enää kuuntele itseäni, vaan menen toisten ehdoilla. Ehkäpä tästä pitää mainita ystävälleni.

Kiitollisuuden kohtaamisen vaikeus

Olen tässä pohtinut kiitollisuutta. On tosi hyvä asia, kun osataan näyttää kiitollisuuttaan muille. Sillä välittyy ehdottomasti kuva, että toinen välittää. Niin vai onko asia niin yksiselitteinen. Kiitollisuus ei ole vain sanoja ja/tai tunteita. Kiitollisuus ei synny vain yhdestä hetkestä, vaan ihmisestä kokonaisuudessa.

Kerroin eräälle ihmiselle, että minulle välittyy, että hän arvostelee minua antamalla jatkuvaa kiitosta ja olemalla kiitollinen. Koen sen jopa ahdistavaksi, kun monta kertaa kiitetään saman päivän aikana tai samasta asiasta usein. Hänhän kertoo minulle, mikä minussa on hyvää. Sinällään asia ei kuulosta pahalta, mutta jatkuva "arvostelun" kohteena oleminen ei tunnu hyvältä. Ehkä tämä on vain omaa kokemusta eikä useat tunne näin.

Mietin toki sitäkin, kuinka aitoa kiitollisuudet ovat. Onko tässä kyse siitä, että hän haluaa kehittyä kovasti ja siksi on sisäistänyt kiitollisuuden asiana, mutta ei vielä täysin muuten. Tämä voisi selittää omat fiilikseni, koska aistisin epäaitouden.

Vaikea sanoa, mutta sen pystyn sanomaan, ettei tilanne ole minulle miellyttävä. Voi toki olla myös siitä, että en pysty vastaamaan hänen kiitollisuuteensa. En voi olla hänestä ja hänen teoistaan yhtä kiitollinen.

Hän on ehdottomasti tehnyt paljon hyvää ja antanut paljon. Ehkä minulle jää silti sellainen fiilis, että ollaan menty hänen ehdoillaan eikä minun. Se että hän ilmaisee jatkuvasti kiitollisuuttaan, ei anna minulle tilaa kokea omaa kiitollisuuttani. En pysty aidosti antamaan itseäni, kun ajattelen, että minulta odotetaan jotain.

Tämä selitys tuntuu paremmalta. Koen, että minut tukahdutetaan eikä anneta minulle tarvitsemaa tilaa, vaan hän ottaa sen, mitä haluaa. Palaan tähän asiaan pian lisää.

Vihaa, vihaa ja aina vain vihaa

ANTAKAA MUN PIIP OLLA! ANTAKAA MUN OLLA MITÄ OLEN! JÄTTÄKÄÄ MUT RAUHAAN! ANTAKAA MUN TEHDÄ RAUHASSA!

Haluan vain huutaa vihaani ulos. Olen niin kyllästynyt kaikkeen. Kaikki pienet yksityiskohdat ärsyttävät ja saavat vihani pintaan. Haluan olla sitä mitä olen ja haluan sen näyttää. Haluan päästää irti kaikesta minulle haitallisesta. Haluan vain hyvän olon. Haluan nauttia lasten kanssa elämästä, mutta en voi vihani vuoksi, joka ei pääse ulos minusta.

Olen alkanut käyttää vihaani hyödykseni monissa asioissa, kuten kavereiden poistamisessa facebookista, tavaroista luopumisessa, asioiden sanomisessa jne... eli luopumisessa. Olen siis pystynyt kääntämään vihan myös hyödykseni, mutta tätä on nyt liikaa. Tästä on luovutta. Tämä hallitsee liikaa elämääni.

En vain tiedä mitä tämä viha on. En siis tiedä mitä voisin tehdä. En halua muiden kärsivän, mutta tiedän muiden aistivan vihani. Nyt taidan kokeilla luopua tavaroistani tämän vihan vallassa. Palaan myöhemmin vihan tunteeseeni.

Vailla tukea, ymmärrystä, lämpöä ja tukea

Vittu, vittu, vittu, kun vituttaa. Päivä ei alkanut mitenkään mallikkaasti. Menin miehelleni sanomaan kuinka ottaa päähän. En saanut mieheltä vastakaikua. Tämäkös alkoi vituttaa. Ymmärsin suuttumukseni johtuvan siitä, että en lapsuudessani saanut koskaan myötätuntoa, ymmärrystä ja lohdutusta. Aina oli selvittävä yksin, vaikka yritin saada tukea. Tätä tukea yritän edelleen saada, mutta ympärilläni on ihmisiä, jotka eivät siihen kykene. Mieheni on yksi niistä. Hermostun aina tällaisissa tilanteissa, kun yritän saata tukea ja en sitä saa.

En tiedä mitä voin tällaisessa tilanteessa tehdä. Varmaan pitäisi miehen kanssa jutella. Se ei vaan tunnu hyvältä. Ehkä siksi, että mieheni ottaa asian raskaammin kuin sen olen tarkoittanut. Hän näkee syyn vain itsessään eikä ymmärrä kokonaiskuvaa. En jaksa sitä tilannetta, mitä keskustelu saa aikaan. En jaksa sitä, että joudun selittelemään ja pehmittelemään tilannetta. En jaksa sitä, että taas joudun olemaan jotain muuta kuin olen. En saa ilmaista asiaa niin kuin minä asian koen. En koska pelkään niitä tunteita, joita mies saa aikaan minussa, kun kerron hänelle fiiliksistäni.

Kaipa tässä on kyse siitä, ettei minua ymmärretä, minulle ei osata tarjota tarvitsemaani enkä saa olla oma itseni. Voiko toinen ymmärtää, jos en kerro tuntemuksistani ja ajatuksistani? Voiko toinen tarjota tarvitsemaani, jos en sano, mitä tarvitsen? Voinko olla oma itseni, jos välttelen asioita? Jos kaikkiin vastaan en, niin muuttuvatko asiat? Tuskin. Miksi pelkään muuttaa toimintaani näissä? Ilmeisesti pelkään loppujen lopuksi hylkäämistä. Sitä ettei mieheni hyväksy minua ja hylkää.

Huoh. Ainoaksi vaihtoehdoksi jää kertoa asiat. Jos mieheni hylkää minut siksi, että kerron tarpeistani ja olen oma itseni, niin silloin se on parempi meidän kaikkien kannalta. Silti se ei lievitä tuskaa, joka hylkäämisestä voi seurata. Toisaalta kun mietin asiaa, niin menen nyt liian pitkälle ajattelussani. Ei mies ole hylkäämässä minua nyt, vaan pelko hylkäämisestä estää minua toimimasta toisin.

Ystävyyttä ja kaipuuta

Tästä päivästä tuli ihan hyvä päivä, vaikka fiilikset olivat vaihtelevat. Vihaa oli jonkin verran anoppia kohtaan, kun ajattelinkin häntä. Fiilikset olivat sekavat, kun näin hänet, mutta lopulta meni ihan hyvin.

Olin iloinen, että tavattuani tänään uusia ihmisiä olin suht rohkea. Toki toivoin miehen tukea, vaikka ulkopuoliset sitä eivät ehkä huomanneet. Silti olin tyytyväinen itseeni.

Päivän päätteeksi minut täytti suru. Suru siitä, että minulla on ympärillä paljon estyneitä, etäisiä ja hiljaisia ihmisiä. Kaipaisin syvällisiä keskusteluja, avoimuutta, lämpöä ja molemmin puolista aitoa ystävyyttä. Tämä minulta pitkälti puuttuu tai jostakin syystä sellaisen ylläpitäminen on vaikeaa.

Nyt kun olen miettinyt ihmisiä, joiden kanssa voisin luoda hyvän ja molemmin puolisen hyvän ystävyyden, niitä on tosi vähän. Sitten yritän miettiä mistä voisin niitä saada. Sekin tuntuu vaikealta. Tiedän, että minulle tarjoutuu tilaisuus tutustua uusiin ihmisiin. En vain malta odottaa, että saisin ystävyyteen liittyvää lämpöä.

Olen tässä viimeisimmän vuoden aikana tutustunut uusiin ihmisiin. Olen ollut onnessani, kun olen päässyt nopeasti pintaa syvemmälle. Huomaan, että oma avoimuus on ollut avainasemassa. Olen ottanut riskin, että minuun voi sattua. Riskin saada hyvä ystävyyssuhde. Nämä olemassa olevat suhteet voivat kehittyä vielä syvemmälle. Riskinä voi olla, että yritän väkisin syventää suhdetta, jolloin siitä ei tule mitään.

Pohdittuani tapaamiani ihmisiä ymmärrän, että aiemmin olen tutustunut hiljaisiin ja estyneisiin ihmisiin. Ei sellaisten kanssa synny syvää ystävyyttä, kun meitä on kaksi samanlaista. Heihin vain on ollut helpompi tutustua kuin avoimiin, koska heidän kanssa saan suun vuoron eikä minun tarvitse kohdata vaikeuksiani.

En halua olla liian laskelmoiva, mutta olen ajatellut, että jätän sellaiset ihmiset enemmän omiin oloihinsa. Totta kai juttelen heidän kanssaan, mutta en aio yrittää väkisin luoda syvällistä suhdetta. Se on voinut olla ongelmani, että olen yrittänyt saada heidän hyväksyntää ja petyn, etteivät he avaudu minulle. Nyt haluan enemmän avautua ja luoda kontakteja, joten hakeudun sellaisten seuraan.

Olen siitä iloinen, etten koe enää voimakasta kateutta ja pety itseeni, jos toisten suhde näyttää syvemmältä kuin omani. Myönnän seurailevani toisten ihmissuhteita ja koen kirpaisua toisten hyvistä ihmissuhteista, mutta eihän se estä minua ystävystymästä heidän kanssaan. Hyviä ystäviä voi olla paljon.

Uni itseni rakastamisesta ja hyväksynnästä

Unien näkeminen on ollut viimeaikoina vähäistä. Viimeyönä näin ihanan unen, joka oli hyvin vapauttava. Herätessä olo oli hyvä. En tarkkaan tiedä ketä unessa oli, mutta ainakin anoppi ja appiukko ja muita aikuisia. Unessa saattoi olla mieheni ja hänen sisaruksensa puolisoineen tai sitten muita ihmisiä.

Vietimme yhdessä aikaa isolla porukalla. Maalasin huonekaluja, kun anoppi tuli neuvomaan minua. Hän repäisi huonekalusta teipin pois, vaikka sanoin, ettei saa ottaa. Aloin tästä huutamaan anopilleni, koska hän ei taaskaan kunnioittanut rajojani. Unessa ei selvinnyt anopin reaktiota. Oletan, ettei sillä ollut minulle väliä ja siksi se jäin näkemättä. Minulle oli tärkeämpää, että anoppi kunnioittaa minun rajojani kuin se miten hän kokee tilanteen.

Uni jatkui tästä, mutta ei ehkä ihan samasta kohtaa. Lähdin uimahalliin ilmeisesti yksin. Siellä leikin kuin lapsena parin samanikäisen pojan kanssa. En ole varma olinko itse aikuinen vai lapsi unessa. Toiseen olin ilmeisesti hieman ihastunut. Meillä synkkasi ja sain häneltä jotain. En ehkä ihan läheisyyttä, mutta vastakaikua tunteilleni ja hyväksyntää. Olin ihastunut.

Herättyäni ajattelin, että unessani kokema ihastus ei olisi ollut ihastusta toista ihmistä kohtaan, vaan elämää. Nyt kirjoitin kuin olisin saanut hyväksyntää toiselta uimarilta. Molemmat voivat pitää paikkaansa.

Yhdistin nämä kaksi tapahtumaa toisiinsa niin, että vaikka jouduin asettamaan anopilleni rajat, niin sain hyväksyntää. Tästä syystä ajattelinkin, että ihastuminen oli sisäistä. Ihastuin siihen, että pystyin hyväksymään itseni, vaikka olin "julma" toista kohtaan. Todellisuudessa "julmuus" oli puolieni pitämistä eikä julmuutta. En unessa jäänyt miettimään toisen ahdistusta, pahaa mieltä, syyllisyyttä ja häpeää. Ajattelin terveellä tavalla itseäni.

Uneni tuli todennäköisesti siitä, että näen anopin ja appiukon tänään. Tiedän, että joudun kohtaamaan itselleni vaikeita tilanteita heidän kanssaan. Tiedän, että jossakin vaiheessa joudun asettamaan lisää rajoja anopilleni. Olen ollut ahdistunut anopin käytöksestä, mutta en ole osannut sanoa mitään. Ehkä uneni antaa viitteitä siitä, että voin sanoa anopillenikin, jos hän kohtelee minua tai perhettäni sopimattomasti. En siis tarvitse anopin rakkautta ja hyväksyntää, vaan itseni. Sen saan, kun asetan rajani niitä rikkoville.

Vihaa taas kerran

Helvetin viha, kun se taas tuntuu olevan hallitseva tunne minussa. Eilen keskustelin äitini kanssa puhelimessa. Avaudun toisinaan äidilleni paljonkin. Keskustelun aikana kerroin kasvatus- ja parisuhdeongelmistani. Samalla kun keskustelimme, suuttumukseni nousi pintaan. Ehkä olen aiemminkin asiaa pohtinut, mutta taas se nousi pintaan. Nimittäin ymmärsin, että pyöritän äitini kuin myös sisarukseni kanssa samoja ongelmiani jatkuvasti. Ymmärsin, että toivoisin äidiltäni lämmintä ymmärrystä tilannettani kohtaan, mutta en vieläkään sitä saa niin kuin en lapsenakaan. En voi päästää puhelusta ja asiasta irti ennen kuin saan lohdutusta. Näin ei tule käymään tai minun ei ainakaan pitäisi sitä odottaa äidiltäni.

Lämmön ja ymmärryksen sijaan äitini kokee vihaa, kun kerron tilanteestani. Ei minua kohtaan, vaan enemmänkin samaistuu oman menneisyytensä kanssa. Äiti saattaa sanoa lohduttavia sanoja, mutta lämpö ja läheisyys puuttuvat.

Tulen tosi kiukkuiseksi tästä, koska en vieläkään saa mistään ymmärrystä. En mieheltäni, lapsiltani tai sisaruksiltani. Ystävältä saan, mutta se ei riitä minulle. Ilmeisesti siksi, että en ole hyväksynyt tilannettani ja saa itse itseäni lohdutetuksi.

Tämän episodin jälkeen minulle on noussut omia lapsia kohtaan vihaa. En tiedä poikkeaako se aiemmasta vai johtuiko keskustelustani äidin kanssa, että kiinnitin huomioni vihaani lapsia kohtaan.

Huomaan, että siedän lapsilta paljon, mutta kun pinnani täyttyy, ei lempeyttä löydy, vaan pinnani kiristyy heti. En pysty lempeästi, mutta jämäkästi asettamaan rajoja, vaan hermostun pienimmästäkin asiasta. Käytökseni on lasten kannalta vaikea, koska käytökseni ei ole johdonmukaista.

Menneisyyden kipukohtien kohtaaminen

Nyt elämä lyö vasten kasvoja ja lujaa lyökin. Keskusteltiin miehen kanssa asioista ja mies nosti menneitä tapahtumia keskusteluun. Ikäväkseni en niitä muista kunnolla. Mies on oikeassa, että toimin väärin niissä tilanteissa. Kysyin mieheltäni, mikä oli pahinta niissä asioissa. Hän koki, pahimmaksi sen, että sieti käytöstäni. Hän kokee voimakasta vihaa, kun häntä ei ole kohdeltu asiallisesti.

Menneisyyden noustessa nykyhetkeen huomaan, että en ole voinut koskaan rakastaa miestäni sellaisena kuin hän on. Me ajauduimme yhteen, koska minun piti selvittää lapsuuden traumat kuin myös mieheni. Nyt olemme siinä pisteessä, että käymme kipukohtia läpi. Minuun sattuu, mutta ei nyt juurikaan aiempaa enemmän. Olenhan käynyt läpi näitä asioita jo pitkään. Mieheen sitä vastoin on alkanut sattua. Aiemmin se oli vain vihaa, nyt se on kipua, surua.

Vaikka en kenellekään toivo pahaa, niin olen iloinen miehen kivusta. Olen iloinen, että hän antaa kivun nousta pintaan. Enää ei ole vain vihaa, vaan nyt mies lähestyy asian ydintä. Tiedän, että mies voi olla se, joka lopulta päättää suhteemme. Sen riskin olen valmis ottamaan.

En voi olla miettimättä, voiko rakkautta löytää, jos sitä ei ole ollut. Silti uskon, että kivun läpikäyminen parantaa suhdettamme. Uskon, että pääsemme tämän kautta lähemmäksi yhteisiä arvoja, lähemmäksi toisiamme. Ero voi tulla sovussa tai sitten lähennymme pariskuntana. Vastausta matkasta yhdessä minulla ei ole.

Olen kasvuprosessini aikana alkanut avautua ihmisille ja saanut tukea, juuri sitä mitä olen koko elämäni halunnut. Nyt minulle tuli kuitenkin ongelma. Mieheni ei ole kovin otettu hyvistä väleistäni exän kanssa. Meillä ei ole mitään, mutta koen saavani häneltä miehistä näkökulmaa. Saan myös tukea ja kannustusta. Miehelleni tämä on kova paikka. En tiedä kuinka suhtautuisin tähän. Pitääkö minun katkaista exään välit? Mistä sitten saan miehisen tuen? Mieheni ei puutu tähän, mutta tiedän, ettei hän ole mielissään. Hän ilmeisesti pelkää, että petän häntä niin kuin hänen pidemmissä suhteissa on käynyt. Onko nyt kyse vain miehen peloista vai todellisesta uhasta? Mielestäni ensimmäisestä. Olen aina toivonut, että minulla olisi läheinen mies ystävänä. Nyt minulla se on, mutta olen ahdistunut tilanteesta.  Onko kaipuuni läheisestä miehestä ystävänä peräisin isän läheisyyden puutteesta ja samalla siitä, että en voi jakaa mieheni kanssa kaikkea mielessä olevia asioita.

Kaipuu miehen syliin

Elämässäni korostuu päivä päivältä enemmän tarve olla heikko. Haluan näyttää heikkouteni muille ja saada fiiliksen, että olen siitä huolimatta tärkeä ja rakastettava. Sellaisia fiiliksiä olen saanut, mutta en vielä riittävästi.

Kaipaan kovasti jonkun syliä, jossa saisin itkeä. Haen selvästikin sitä, että joku ottaisit minut syliin ja antaisi mun vain itkeä. Antaisi mun olla sellainen kuin olen. Antaisi mulle jotain, mitä kovasti toivon. Joku, ehkä järki sanoo, että olisi kivaa, jos se olisi mieheni. Se tuskin tulee olemaan mieheni. Muutama ihminen mulla on mielessä. Jostakin syystä toivoisin sen olevan mies. Varmaankin sen takia, että kaipaan isäni syliä.

Olen valmis antamaan itsestäni kaiken, että saisin sen kokemuksen, joka minun elämästäni puuttuu. Meinasin kirjoittaa, että olen valmis antamaan lähes kaikkeni, paljon. Sitten ajattelin, ettei se riitä. Mun on annettava kaikkeni. Enää ei riitä, että annan vähän. Miksi en antaisi samalla kaikkeani? Miksi pidättelisin itseäni? Olen pidätellyt tähän asti itseäni paljon. Tässä on tulos. Osasta kontrollista luopuminen on hyvä asia, mutta miksi en olisi minä? Miksi pidättelisin itseäni jonkin verran? Siksikö, että voisin vedota, etten ole ollut oma itseni? Todennäköisesti näin.

Olen iloinen huomatessani, että haluan miehen syliä ja asian yhteyden isääni. Uskon, että saadessani olla jonkun sylissä ja itkeä, minusta poistuu jotain merkittävää. Oikeastaan minuun liittyy jotain merkittävää ja sen myötä poistuu jotain.

Minun liittyy se osa, etten lapsena saanut rakkautta, en läsnäoloa, en syliä, en tukea, en olla oma itseni. Itkun myötä hyväksyn tämän totuuden ja opin elämään sen kanssa. Itkun myötä toivon luopuvani tarpeesta saada samalaista miehen hyväksyntää ja syliä kuin nyt toivon.

Nyt olisi oltava rohkea ja etsittävä miehen sylin ja uskaltautua heittäytymään täysin. Se ei tule olemaan helppoa. Syli minulla ehkä olisi, mutta heittäytyminen on vaikeaa. Lisäksi syyllisyys painaa. Miksi en voi tehdä tätä mieheni sylissä?  Mitä mieskin ajattelee, kun tulee kuulemaan, että olen avautunut toiselle miehelle? Kestääkö mies sitä vai jättääkö hän minut? Ymmärtääkö mieheni tätä?  Ymmärtääkö mieheni, että en halua toiselta ihmiseltä muuta kuin läsnäoloa, syliä, ymmärrystä, myötätuntoa ja välittämistä, hyväksyntää. En mitään seksuaalisuuteen viittaavaa. Riskin olen valmis ottamaan. En pelkää nyt seurauksia. Pelkään enemmänkin itseni avaamista toiselle.

Heikkona oleminen miehen edessä

Olen alkanut näyttää heikkouksiani muille. Huomaan, että miehelleni minun on vaikea näyttää olevani heikko. Joskus itkettää kovasti, mutta itku ei tule. En pysty olemaan heikko, jota itkiessäni olisin. En pysty, koska jouduin lapsuudenkodissa olemaan "vahva". Nyt heijastan samaa tilannetta parisuhteessani. Minun on näytettä vahvemmalta kuin olenkaan. Mieheni on etäinen ja tunnekylmä niin kuin vanhempani, joten samalla kaavalla mennään.

En saa mieheltäni lohdutusta, hellyyttä ja huolenpitoa, kun minulla on paha olla. Tämä vaikuttaa siihen, etten voi olla heikko. Kun toinen osapuoli on empaattinen, ymmärtäväinen ja lohduttaa tarvittaessa, uskallan näyttää heikkouteni.

Tiedän miehen olevan eri asia kuin vanhempieni eli en voi odottaa mieheltäni asioita, joita jäin vaille lapsuudessani. Silti koen voivani odottaa tukea, kannustusta ja rakkautta vastoinkäymisten edessä. Voinko sitä saada mieheltäni? En tiedä. Tällä hetkellä hänellä itsellään on paljon vihaa ja kiukkua, joka estää näkemästä muiden murheita. Kannattaako minun katsoa, mitä tuleman pitää? Näin ajattelin, koska minulle tällä hetkellä sopii etäisempi vaihe parisuhteessa. Käyn samalla omaa itsenäistymisprosessia, joka sopii hyvin tähän tilanteeseen.

Heikkoudesta vielä sen verran, että haluan olla myös miehelleni heikko. Haluan olla sitä, mitä en lapsena voinut olla. Kenelle muulle haluaisin olla heikko kuin miehelleni? Haluan hänestä suurimman tuen ja turvan. Miten sen teen?  Sitä en tiedä. Pitäisi uskaltaa heittäytyä, mutta kun se ei vain onnistu. Minun pitäisi hyväksyä heikkouteni myös mieheni edessä ja luopua pelosta tulla hylätyksi. Sen uskon olevan avain tähän asiaan, koska uskallan olla heikko niiden edessä, joiden en pelkää hylkäävän minua, ovathan he empaattisia eli osoittavat ymmärtävänsä ja tukevansa minua.

Pelosta poistuminen ja vihaan siirtyminen

Fiilikset ovat tällä hetkellä hyvät. Kohtasin taas yhden peloistani. Yhden pahimmistani. Olen viimeaikoina alkanut jännittää asioita vasta samana päivänä, kun joudun kohtaamaan itselleni vaikean asiat. Tänään en jännittänyt aamulla enkä odotushuoneessa. Mietin vain, että en ole oikeassa paikassa, mutta otetaan vastaan, mitä elämä tuo tullessaan.

Pelkoni ovat muuttuneet. Aiemmin pelko lannisti minut. Se lamautti ja vei minulta toimintakykyni. Nyt pelot ovat muuttuneet jännitykseksi. Pystyn silti tarkkailemaan ympäristöä ja itseäni. Pystyn tekemään havaintoja niin, etteivät ne vaikuta minuun liiallisesti. Nyt uskon, että selviydyn asioista, vaikka pelkoakin on. En enää pakene pelottavia asioita niin kuin aiemmin tein. Ne tulevat kuitenkin jossakin vaiheessa vastaan. Miksi siirtää niitä eteenpäin?

Pelko on väistymässä keskiöstä ja siirtymässä sivummalle. Pelko on myös vaihtanut muotoaan. Pelon ei silti tarvise poistua elämästäni. Se on tervetullut. Sillä on merkityksensä elämässäni. Se ei vain enää hallitse elämääni. Vapauttavaa huomata muutos. Vapauttavaa nauttia elämästä. Vapauttavaa elää.

Pelon tilalle on nyt tullut viha. Se hallitsee elämääni liikaa. Olen saanut siitä pienen otteen, mutta vielä se vie minua. En tiedä vieläkään, kuinka pääsen siihen käsiksi. Tiedossa olevat keinot eivät toimi. Ehkä minulla on jokin este vielä edessä ennen kuin toimintatavat auttavat.

Tiedän vihani olevan peräisin lapsuudesta. Vihaan isääni äärettömän paljon. Mieheni muistuttaa minua isäni etäisyydestä, rakkaudettomuudesta ja hylkäämiskokemuksista. Myös lapseni nostavat pintaan kyvyttömyyteni rakastavaan ja läsnäolevaan äitiyteen ja samalla vanhempieni kyvyttömyyden näihin asioihin. Koen vihaa, että en ole pystynyt tarjoamaan lapsilleni sitä mitä jäin itse vaille. Onneksi kaikki on vielä mahdollista, mutta edessä oleva matka saa minut vihaiseksi. Miksi minun en tehtävä tämä työ? Teen sen mielelläni lapsien takia, mutta joku olisi sen voinut tehdä ennen minua. Asioita ei saa miksikään muutettua, joten ei auta kuin hyväksyä. Huomaan vain, että se ei ole helppoa. Onneksi tiedän tilanteen muuttuvan viimeistään vuosien saatossa.

Rakkaus - heikkous - rakkaus

Huomenna menen yhtä pelkoani kohden. Ennen nukkumaanmenoa aloimme miehen kanssa keskustella. Kerroin miehelleni peloistani. Mies ei olisi halunnut keskustella, koska häntä väsytti. Lopulta keskustelimme jonkin aikaa.

Kerroin miehelleni, että haluaisin olla heikko, mutta en voi olla heikko. En ole koskaan saanut olla heikko. Ei kotona huomattu, jos olin heikko. Päätin siis piilottaa heikkouteni ja siitä lähtien olen sillä tiellä ollut. En juurikaan itke ihmisten nähden. En kerro heikkouksistani. En kerro vaikeuksistani. Sisälläni on paljon epävarmuutta, surua ja pahaa oloa, vaikka en sitä näytäkään.

Kerroin miehelleni, että jos joku osoittaa välittävänsä, alan herkästi itkeä. Saan toiselta sen, mitä minulta on puuttunut. Heittäydyn tilanteeseen vaistomaisesti. Yritän pidätellä itkua, mutta aidon välittämisen kokemuksen edessä itkua ei estä mikään. En välttämättä pysty kaikkea kertomaan, mutta olen päässyt lähemmäksi itseäni ja sisintäni kuin muissa tilanteissa. Olen päästänyt toisen näkemään haavoittuvuuteni.

Nyt ymmärsin sen, että ihminen voi olla haavoittuvainen kokiessaan rakkautta. Vaikka rakkauden tunne olisi hetkellinen, sekin riittää, jos se tuntuu aidolta.

Mies tietenkin tapansa mukaan loukkaantui, kun kerroin vaikeudestani olla haavoittuvainen ja heikko hänen seurassaan. Sitä haluaisin olla, mutta en voi, koska mies ei ole haavoittuvainen ja heikko. Toisaalta meidän välillä ei ole rakkauttakaan, joka on ehto sille, että voin olla minä myös heikkona ja haavoittuvaisena. Mies ymmärsi, jollakin tasolla asian, mutta silti loukkaantui, ettei ole riittävä. Hän koki olevansa välittävä. Jollakin tavalla näin voisi ajatella, mutta hän on etäinen. Hän ei uskalla näyttää tunteitaan, jolloin aito rakkaus ei näy. Väitän myös, ettei sitä ole.

Olen joitakin kertoja kokenut, kun joku on aidosti halunnut kuulla kuulumisiani. Olen vain itkenyt. Vihdoinkin olen tullut nähdyksi ja minua halutaan kuulla. Tunne on paras. Tätä tunnetta en koe mieheni kanssa. Nyt hän vetosi väsymykseensä. Sillä voi olla vaikutusta, mutta ei se silti siihen vaikuta, että hän on etäinen ja antaa kylmän vaikutelman.

Keskustelu oli ihan hyvä, mutta jäin tässäkin kaipaamaan lämpöä. Mies silitteli varovasti, etäisesti. Lämmin syli ja halaus jäivät puuttumaan. Juuri ne puuttuivat, joilla osoitetaan välittämistä ja rakkautta. Itku, jota olin vailla, jäivät puolitiehen. Helpottava ja vapauttava itku jäivät tulematta. Jäi vain vatsaa kipristelevä tunne, pelko. Pelko, etten voinut taaskaan olla heikko minä. Vetäydyin taas vahvaksi minäksi odottamaan uutta tulemista. Valvon, koska pelko myllertää mahassani. Pelko, joka yritti tulla nähdyksi.