Näin tässä joku päivä sitten unta. En enää muista tarkkaan, mitä unessa tapahtui. Yksi asia joka siitä on noussut käsittelyyn on toisen vietävänä oleminen.
Unessa hyvä ystäväni varasti kaupasta tavaraa. En halunnut olla siinä mukana, mutta huomasin, että minulla on varastettu tavara kädessä. Uni päättyi siihen, joten en tiedä jäinkö kiinni vai mitä tapahtui. Tästä nousi ajatus, että ystäväni vetää minua johonkin mukaan, johon en halua.
Olenkin nyt saanut ajatuksia, mistä tässä voisi olla kyse. Olen hyvin kehittymishaluinen ja haluan pohtia näitä asioita. Olen kuitenkin ymmärtänyt, että en halua lähteä kaikkeen mukaan, mihin hän menee. Koen, että minun on avauduttava asioista enemmän kuin haluaisin. Koen etten itse enää hallitse tilannetta. Hän ei mitenkään pakota minua, mutta haluaa jatkuvasti keskustella tällaisista asioista.
Ehkä tämä on osin syynä, että en ole valmis ottamaan hänen pohdintojaan vastaan. Kerron itsestäni, koska koen sen velvollisuudeksi. En osaa kyseenalaistaa hänen kysymyksiään, vaan vastaan niihin umpirehellisesti. Nyt mitä luultavimmin tämä on alkanut ärsyttää. En enää vastaakaan omista asioista ja tarpeista, vaan hänen. Tämä voi osin selittyä sillä, että hän esittää sellaisia kysymyksiä kuin olisi ammattilainen. Hän nousee yläpuolelleni, mikä on minulle erittäin hankalaa. Haluan nyt vastata omasta elämästä enkä toivo auktoriteettia hallitsemaan minua niin kuin lähes koko elämäni on ollut.
En voi kaiken tuntemani ja kokemani perusteella olla kiitollinen, koska asiat eivät ole minusta lähtöisin, vaan toisesta käsin. Olenhan hänelle peili. En tarkoita, että hän olisi itsekäs, vaan ennemminkin minä en osaa asettaa rajoja. En osaa sanoa, että nyt mentiin liian pitkäälle.
Asioita, joissa saatetaan mennä liian pitkälle on, kun nähdään liian usein. En halua kaikkia ajatuksiani kertoa. Mitä harvemmin nähdään sitä enemmän olennaisessa pysytään. Toinen on se, että aina ei tarvitsisi puhua kehittymisestä, kasvuprosessista, ongelmista, tunteista, ihmisistä jne.. Välillä voisi puhua niitä näitä. Helposti keskustelut menevät henkilökohtaiselle tasolle, mutta minun on opittava kuulostelemaan, koska mennään liian pitkälle. Huomaan vain, etten osaa vetää rajoja, koska pelkään toisen reaktiota. Sitten ollaan tässä pisteessä.
Näen punaista, kun ystäväni puhuu kasvuprosessin ihmeellisyydestä ja ihanuudesta. Elämän ihanuudesta. En vain jaksa jatkuvasti näitä asioita pyöritellä, joten siksi näistä on tullut minulle negatiivisten tunteiden kohteita. Muuten näen nämä asiat positiivisina, mutta ystäväni kohdalla toisinaan pakkomielteisenä, kun muusta ei puhutakaan.
Avaavaa pohdintaa itselleni. Ajatukseni eivät muuta suhdettani ystävään. Nyt vain selkeämmin hahmotan rajat ja ymmärrän mihin asettaa rajat. Ymmärrän myös ärtymystäni paremmin. Viha nousee pintaan, kun en enää kuuntele itseäni, vaan menen toisten ehdoilla. Ehkäpä tästä pitää mainita ystävälleni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti