Kävin tällä viikolla katsomassa Ainoat oikeat -leffan leffateatterissa. Pidin elokuvasta kovasti ja se myös puhutteli minua. Juoni on pääpiirteessään sellainen, että Hanna rakastuu mieheen, johon yhteys katkeaa. Hän jatkaa elämäänsä ja rakastuu toiseen mieheen. Lopulta hän löytääkin ensimmäisen rakkautensa kohteen ja joutuu valitsemaan kahden miehen väliltä.
Elokuva antoi minulle uskoa, että asioista selviää. Helppoa ei tule olemaan, mutta kaikki kääntyy parhainpäin. Vaikeita ratkaisuja on vain elämässä tehtävä. Minulle jäi elokuvasta positiivinen fiilis.
Elokuvan tilannetta ei tietenkään voi suoraan peilata omaan elämääni. En saanut oivalluksia elokuvan myötä, kuinka minun tulisi toimia. Saamani luottamus siitä, että selviää, oli tässä tilanteessa riittävä.
Keskustelimme eilen miehen kanssa tilanteestamme ja kävimme läpi, miksi toimin joskus niin kuin toimin. Hän tuntui ymmärtävän minua. Keskustelu tuntui hyvältä. Emme syytelleet toisiamme, vaan halusimme aidosti ymmärtää toisiamme. Uskon meidän onnistuneen siinä hyvin. Keskustelu oli hyvä askel suhteemme parantamisessa. Minulle jäi fiilis, että jos emme pysty tekemään toisiamme onnelliseksi, eroamme sulassa sovussa. Pystymme rakentamaan päätöksen silloin yhdessä. Lapsemme voisi saada kaiken sen tuen ja kannustuksen, jonka he tarvitsevat. Meidän välit pysyisivät erosta huolimatta hyvinä.
Koen minulla olevan luottamus, että asiat selviävät parhainpäin. Polku ei ole helppo, mutta kasvattava. Teemme miehen kanssa kaikkemme suhteemme eteen ja ratkaisut sen pohjalta.
torstai 27. helmikuuta 2014
keskiviikko 26. helmikuuta 2014
Hetkessä elämisen taito
Olen huomannut, että minun on vaikea olla. En osaa nauttia hetkestä, pysähtyä tähän hetkeen. Tämä toistuu monessa asiassa. Negatiivisissa asioissa en uskalla pohtia niitä, vaan siirrän ne mielellään muille. En haluaisi kohdata ikäviä asioita.
Hassua asioiden kohtaamisen vaikeudessa on se, että niiden kohtaaminen voisi johtaa positiiviseen muutokseen. Enkö uskalla luopua asioista vai pelkäänkö tulevaa vai enkö koe ansaitsevani positiivista muutosta? Todennäköisesti näitä kaikkia.
Kun keskustelen jonkun kanssa, touhuan samalla jotain muuta. En halua olla 100% läsnä. Tämä ei ole tietoista, mutta huomaan, että se on minulle pakoreitti. Ehkä näin keskustelut eivät mene liian syvällisiksi. Ehkä näin minun ei tarvitse antaa itsestäni kaikkea. Ei tarvitse päästää toista näkemään minun haavoittuvuuteni. Minä pakenen sillä, että en elä tässä hetkessä. Minulla on tekosyy, etten ole asioihin tyytyväinen.
Vyöhyketerapiassakin mielelläni puhun asioista, ettei minun vain tarvitse olla. Olemalla saattaisi nousta ajatuksia pintaan. Toisaalta puhun siellä kipeistä asioista, joten siellä en täysin pakene. Pakenen ehkä sitä, että pintaan ei nouse alitajunnasta asioita. Hallitsen mitkä asiat nostan keskusteluun. Totta kai saa suodattaa, mitä kertoo toiselle. Tarkoitan enemmän sitä, että en anna mieleen tulla asioita, joita keho haluaisi nousevan.
Lasten kanssa en vain osaa olla ja nauttia. Ajatukseni ovat usein muualla esim. mietin näitä kirjoittamiani asioita. Kiirehdin aina muualle enkä anna lasten tutkia maailmaa. Toisinaan nautiskelemme esikoisen kanssa, jolloin pysähdymme miettimään, miltä jokin maistuu.
Kun pidän lapsia sylissä, en osaa tuntea, kuinka hyvältä se tuntuu. En osaa aidosti lohduttaa heitä. En uskalla ottaa heidän kipua vastaan. En vain osaa. Mielelläni touhuan samalla muuta tai pidän heitä vain hetken sylissä. Pitkitän mielelläni syliin ottamista. Tuntuu pahalta, että toimin näin. Olen tähän kiinnittänyt huomiota ja olen ottanut lapsia paremmin syliin. Sitä vain en vielä osaa, että osaisin olla heidän kanssaan läsnä. En ajattelisi samalla muuta.
Ehkä sylissä pitämisen vaikeus johtuu siitä, että minua ei ole pidetty lapsena sylissä. En osaa antaa sellaista, mitä en ole itse saanut. Kun pidän kuopusta sylissä, vatsani jännittyy herkästi, sen jälkeen ranteita puristaa ja viimeisenä koko keho jännittyy. Olo on levoton ja kauhea. Yritin eilen olla rentona ja ottaa tunteen vastaan. Mahani murisi. Tuntui hyvältä, vaikka en vienyt prosessia loppuun.
Seksi on myös yksi aihealue, jossa en osaa elää hetkessä. Aikaisemmin mietin höpön höpön juttuja samaan aikaan. Nykyään pystyn paremmin olemaan läsnä, mutta en aina nauttimaan 100%. En ole tähän löytänyt ratkaisua. Liittyykö ongelmani siihen, etten koe ansaitsevani hyvää vai pelkäänkö heittäytyä hetkeen. Olla hetkessä haavoittuvainen ja vailla kontrollia.
Tässä ne vaikeimmat hetkessä olemisen vaikeudet. Tiedän, että minun pitäisi vain kohdata ne eikä paeta. Jostakin syystä en vain tee niin. Ehkä en halua joissakin asioissa luopua kontrollista. Eihän se kontrollin menetystä tarkoittaisi, koska voin valita kauanko teen asioita. Tuntuu vain, että asetan itseni syrjään, jos annan kaiken huomion muille.
Nyt pohdin enemmänkin, että hetkessä eläminen on minun ongelmani. Jonkinlaisia ajatuksia sain siitä, mitkä tekijät voivat olla tämän vaikeuden takana. Ehkä asiaa voisi enemmän pohtia. Lisäksi pitäisi miettiä ratkaisuja tästä eteenpäin pääsemiseksi.
Hassua asioiden kohtaamisen vaikeudessa on se, että niiden kohtaaminen voisi johtaa positiiviseen muutokseen. Enkö uskalla luopua asioista vai pelkäänkö tulevaa vai enkö koe ansaitsevani positiivista muutosta? Todennäköisesti näitä kaikkia.
Kun keskustelen jonkun kanssa, touhuan samalla jotain muuta. En halua olla 100% läsnä. Tämä ei ole tietoista, mutta huomaan, että se on minulle pakoreitti. Ehkä näin keskustelut eivät mene liian syvällisiksi. Ehkä näin minun ei tarvitse antaa itsestäni kaikkea. Ei tarvitse päästää toista näkemään minun haavoittuvuuteni. Minä pakenen sillä, että en elä tässä hetkessä. Minulla on tekosyy, etten ole asioihin tyytyväinen.
Vyöhyketerapiassakin mielelläni puhun asioista, ettei minun vain tarvitse olla. Olemalla saattaisi nousta ajatuksia pintaan. Toisaalta puhun siellä kipeistä asioista, joten siellä en täysin pakene. Pakenen ehkä sitä, että pintaan ei nouse alitajunnasta asioita. Hallitsen mitkä asiat nostan keskusteluun. Totta kai saa suodattaa, mitä kertoo toiselle. Tarkoitan enemmän sitä, että en anna mieleen tulla asioita, joita keho haluaisi nousevan.
Lasten kanssa en vain osaa olla ja nauttia. Ajatukseni ovat usein muualla esim. mietin näitä kirjoittamiani asioita. Kiirehdin aina muualle enkä anna lasten tutkia maailmaa. Toisinaan nautiskelemme esikoisen kanssa, jolloin pysähdymme miettimään, miltä jokin maistuu.
Kun pidän lapsia sylissä, en osaa tuntea, kuinka hyvältä se tuntuu. En osaa aidosti lohduttaa heitä. En uskalla ottaa heidän kipua vastaan. En vain osaa. Mielelläni touhuan samalla muuta tai pidän heitä vain hetken sylissä. Pitkitän mielelläni syliin ottamista. Tuntuu pahalta, että toimin näin. Olen tähän kiinnittänyt huomiota ja olen ottanut lapsia paremmin syliin. Sitä vain en vielä osaa, että osaisin olla heidän kanssaan läsnä. En ajattelisi samalla muuta.
Ehkä sylissä pitämisen vaikeus johtuu siitä, että minua ei ole pidetty lapsena sylissä. En osaa antaa sellaista, mitä en ole itse saanut. Kun pidän kuopusta sylissä, vatsani jännittyy herkästi, sen jälkeen ranteita puristaa ja viimeisenä koko keho jännittyy. Olo on levoton ja kauhea. Yritin eilen olla rentona ja ottaa tunteen vastaan. Mahani murisi. Tuntui hyvältä, vaikka en vienyt prosessia loppuun.
Seksi on myös yksi aihealue, jossa en osaa elää hetkessä. Aikaisemmin mietin höpön höpön juttuja samaan aikaan. Nykyään pystyn paremmin olemaan läsnä, mutta en aina nauttimaan 100%. En ole tähän löytänyt ratkaisua. Liittyykö ongelmani siihen, etten koe ansaitsevani hyvää vai pelkäänkö heittäytyä hetkeen. Olla hetkessä haavoittuvainen ja vailla kontrollia.
Tässä ne vaikeimmat hetkessä olemisen vaikeudet. Tiedän, että minun pitäisi vain kohdata ne eikä paeta. Jostakin syystä en vain tee niin. Ehkä en halua joissakin asioissa luopua kontrollista. Eihän se kontrollin menetystä tarkoittaisi, koska voin valita kauanko teen asioita. Tuntuu vain, että asetan itseni syrjään, jos annan kaiken huomion muille.
Nyt pohdin enemmänkin, että hetkessä eläminen on minun ongelmani. Jonkinlaisia ajatuksia sain siitä, mitkä tekijät voivat olla tämän vaikeuden takana. Ehkä asiaa voisi enemmän pohtia. Lisäksi pitäisi miettiä ratkaisuja tästä eteenpäin pääsemiseksi.
sunnuntai 23. helmikuuta 2014
Paha olo ja vaikeus jaksaa arkea
On niin paha olla. Kunpa taas tietäisin, mitä tehdä. Mies ei ole ollut viimepäivinä kovin negatiivinen, joten nyt on ollut tilaa minun pahalle ololleni. On niin väärin, että pidän sitä sisällä ja annan sille tilan, kun mies ei ole pahalla tuulella. On niin väärin asettaa itseni taas odotusmoodiin ja odottaa oikea hetkeä purkaa minun höyryjäni. Taas sivuutan itseni. Tässä asiassa en ole aikaisemmin huomannutkaan toimintatapaani aikaisemmin. Se siis annetaan minulle anteeksi.
En oikein tiedä mistä paha oloni johtuu. Olen vain väsynyt. En mitenkään puhki, mutta olo on vetämätön. Olin yksi päivä vyöhyketerapiassa, jossa tuli puheeksi, etten oikein jaksa olla lasten kanssa. He eivät ole voimavarani, vaan vievät paljon. Keskustellessamma tajusimme, että tämä sama on toistunut useamman sukupolven ajan. Mummoni ei jaksanut, kun äitini oli pieni. Äidin sisarukset kasvattivat äidin. Minulla on sellainen tunne, ettei äitinikään ole oikein jaksanut meitä ja nyt minulla on samaa. Olo on riittämätön. Omia murheita on paljon enkä jaksa keskittää lapsiin energiaa.
Luulen, että minun kiltteyteni on peräisin siitä, että äitini ei ole jaksanut meitä. Lapsena aistimme sen ja teimme juuri niin, ettei meistä ole harmia. Uskon esikoisemme usein toimivan samalla tavalla. Hän viihtyy yksinään, ettei hän aiheuta harmia, ettei ole tiellä.
Tuntuu pahalta, että toistan samaa kuin lapsuudenkodissa. Olen samanlainen itkupilli kuin äitini. En jaksa niin kuin ei äitinikään. Haluan katkaista tämän ketjun, mutta olen neuvoton.
Nyt on sellainen olo, että tarvitsen omaa tilaa. Aikaa miettiä asioita, olla vain. Haluan olla paljon yksinäni, mutta myös mieheni kanssa. Lapsista tarvitsen taukoa. Näitä hetkiä minulla on liian vähän ja liian vaikea pyytää. Siihen suuntaa on tien mentävä, jotta voin hyvin.
En oikein tiedä mistä paha oloni johtuu. Olen vain väsynyt. En mitenkään puhki, mutta olo on vetämätön. Olin yksi päivä vyöhyketerapiassa, jossa tuli puheeksi, etten oikein jaksa olla lasten kanssa. He eivät ole voimavarani, vaan vievät paljon. Keskustellessamma tajusimme, että tämä sama on toistunut useamman sukupolven ajan. Mummoni ei jaksanut, kun äitini oli pieni. Äidin sisarukset kasvattivat äidin. Minulla on sellainen tunne, ettei äitinikään ole oikein jaksanut meitä ja nyt minulla on samaa. Olo on riittämätön. Omia murheita on paljon enkä jaksa keskittää lapsiin energiaa.
Luulen, että minun kiltteyteni on peräisin siitä, että äitini ei ole jaksanut meitä. Lapsena aistimme sen ja teimme juuri niin, ettei meistä ole harmia. Uskon esikoisemme usein toimivan samalla tavalla. Hän viihtyy yksinään, ettei hän aiheuta harmia, ettei ole tiellä.
Tuntuu pahalta, että toistan samaa kuin lapsuudenkodissa. Olen samanlainen itkupilli kuin äitini. En jaksa niin kuin ei äitinikään. Haluan katkaista tämän ketjun, mutta olen neuvoton.
Nyt on sellainen olo, että tarvitsen omaa tilaa. Aikaa miettiä asioita, olla vain. Haluan olla paljon yksinäni, mutta myös mieheni kanssa. Lapsista tarvitsen taukoa. Näitä hetkiä minulla on liian vähän ja liian vaikea pyytää. Siihen suuntaa on tien mentävä, jotta voin hyvin.
torstai 20. helmikuuta 2014
Pelko edelleen muutoksen esteenä
Elämäni kaipaa muutosta, mutta pelko estää askeleen ottamista. Ongelmanani nyt on, kuinka pääsen eteenpäin. Muutoksessa suurin pelko on parisuhteen päättymisen pelko. En uskalla käsitellä aihetta, etten joutuisi siihen tilanteeseen, että ero on ainoa vaihtoehto.
Uskon, että suhteemme voi jatkua, jos asiat saadaan ratkaistua. Haluan saada rakkautta ja kokea olevani tärkeä. Jos näitä en saa, ero on edessä. Näin ajattelin, kun kirjoitin tuon. Saman tien minulle tuli tunne, että riittääkö se vain haluanko jättää jo tämän kaiken taakseni. Jokin osa minusta olisi valmis antamaan periksi, siirtymään elämässä eteenpäin ilman yrittämistä. Suurin osa taas haluaa yrittää, yrittää ja yrittää.
En tiedä johtuuko pieni luovutusfiilis nimenomaan pelosta. Luovuttamalla nyt en ainakaan pety enempää. En "tuhlaa" aikaani, vaan voin jatkaa elämääni. Siltikään en tällaista ratkaisua uskalla tehdä, en yrittämättä ensiksi.
Kun olen ajatellut miestäni ja hänen taustojaan, pelkään, ettei hän pysty tarjoamaan haluamaani. Ei ainakaan niin nopeasti kuin mitä minä tarvitsen. Toisaalta välillä tulee sellaisia fiiliksiä, että pienillä huomionosoituksilla olen myyty. Nämä hetket ovat niin pieniä, että niillä ei rakenneta tulevaisuutta. Tästä syystä olenkin huolissani suhteestamme. En koe mieheni yrittävän ollenkaan. Hän on vain omissa oloissaan, eikä yritä näyttää tunteitansa minulle. Hän ei yritä rakentaa kiintymystä ja rakkautta lujemmaksi välillemme. Hän ei yritä edes saada keskusteluyhteyttä sujuvammaksi. Siinä hän on tsempannut, että ei ole hermostunut usein eikä ilmapiiri kotona ole kovin negatiivinen. Nämä eivät kuitenkaan riitä, vaikka hyviä asioita ovatkin.
Odotan mieheltäni paljon, mutta samalla huomaan, etten itsekään ole tehnyt juurikaan asioita parantaakseni tilannettamme. Huomaan kuitenkin usein ajattelevani, että näitä asioita mies toivoo minun tekevän. Jonkin verran niitä teenkin, mutta ne tuntuvat pieniltä asioilta. Niitähän ne ovatkin eli oikeasti teen jonkinverran. Jaksan usein jonkin aikaa tsempata, kunnes huomaan, ettei miehen käytöksessä ole tapahtunut muutosta.
Edelleen minulle on epäselvää, miten jatkan tilanteen kanssa. En keksi mitään muuta kuin katsoa asiat sellaisena kuin ne tulevat. Jos ero tulee, se sitten tulee. Minun vain olisi osattava tehdä tämä päätös oikeasti. Olen tehnyt sen päätöksen, että ero on yksi vaihtoehto. Se etten uskalla kohdata asioita, minun ei tarvitse miettiä eroa oikeasti yhtenä vaihtoehtona. Minun pitäisi siis tehdä ratkaisu, että käyn nämä asiat läpi ja oikeasti käyn ne. Minun on tehtävä se ratkaisu, tuli eteen mitä tahansa. Tässä pelko astuu kuvioihin. Pelkään mitä asioiden läpikäyminen tuo vastaan.
Uskon, että suhteemme voi jatkua, jos asiat saadaan ratkaistua. Haluan saada rakkautta ja kokea olevani tärkeä. Jos näitä en saa, ero on edessä. Näin ajattelin, kun kirjoitin tuon. Saman tien minulle tuli tunne, että riittääkö se vain haluanko jättää jo tämän kaiken taakseni. Jokin osa minusta olisi valmis antamaan periksi, siirtymään elämässä eteenpäin ilman yrittämistä. Suurin osa taas haluaa yrittää, yrittää ja yrittää.
En tiedä johtuuko pieni luovutusfiilis nimenomaan pelosta. Luovuttamalla nyt en ainakaan pety enempää. En "tuhlaa" aikaani, vaan voin jatkaa elämääni. Siltikään en tällaista ratkaisua uskalla tehdä, en yrittämättä ensiksi.
Kun olen ajatellut miestäni ja hänen taustojaan, pelkään, ettei hän pysty tarjoamaan haluamaani. Ei ainakaan niin nopeasti kuin mitä minä tarvitsen. Toisaalta välillä tulee sellaisia fiiliksiä, että pienillä huomionosoituksilla olen myyty. Nämä hetket ovat niin pieniä, että niillä ei rakenneta tulevaisuutta. Tästä syystä olenkin huolissani suhteestamme. En koe mieheni yrittävän ollenkaan. Hän on vain omissa oloissaan, eikä yritä näyttää tunteitansa minulle. Hän ei yritä rakentaa kiintymystä ja rakkautta lujemmaksi välillemme. Hän ei yritä edes saada keskusteluyhteyttä sujuvammaksi. Siinä hän on tsempannut, että ei ole hermostunut usein eikä ilmapiiri kotona ole kovin negatiivinen. Nämä eivät kuitenkaan riitä, vaikka hyviä asioita ovatkin.
Odotan mieheltäni paljon, mutta samalla huomaan, etten itsekään ole tehnyt juurikaan asioita parantaakseni tilannettamme. Huomaan kuitenkin usein ajattelevani, että näitä asioita mies toivoo minun tekevän. Jonkin verran niitä teenkin, mutta ne tuntuvat pieniltä asioilta. Niitähän ne ovatkin eli oikeasti teen jonkinverran. Jaksan usein jonkin aikaa tsempata, kunnes huomaan, ettei miehen käytöksessä ole tapahtunut muutosta.
Edelleen minulle on epäselvää, miten jatkan tilanteen kanssa. En keksi mitään muuta kuin katsoa asiat sellaisena kuin ne tulevat. Jos ero tulee, se sitten tulee. Minun vain olisi osattava tehdä tämä päätös oikeasti. Olen tehnyt sen päätöksen, että ero on yksi vaihtoehto. Se etten uskalla kohdata asioita, minun ei tarvitse miettiä eroa oikeasti yhtenä vaihtoehtona. Minun pitäisi siis tehdä ratkaisu, että käyn nämä asiat läpi ja oikeasti käyn ne. Minun on tehtävä se ratkaisu, tuli eteen mitä tahansa. Tässä pelko astuu kuvioihin. Pelkään mitä asioiden läpikäyminen tuo vastaan.
tiistai 18. helmikuuta 2014
Pelko muutoksesta
Edelliset postaukseni käsittelivät muutosta, joka on nyt vahvasti ajatuksissani. Kaipaan elämääni tällä hetkellä kipeästi muutosta. Koen suurta tuskaa eläessäni nykyisen itseni kanssa. En halua olla tällainen. Tämä kipuilu ei ole normaalia pientä kipuilua, vaan kasvukipuilua. Haluan kasvaa ihmisenä. En halua olla joku muu kuin olen. Haluan löytää itseni, kuunnella itseäni, halua tehdä itseni onnelliseksi. En halua kokea jatkuvasti negatiivisia tunteita, vaan olla onnellinen tässä ja nyt. Haluan nauttia elämästä ja ottaa asiat vastaan sellaisena kuin ne tulevat. Minä selviän niistä. Haluan tehdä ratkaisuja itseäni ja läheisiäni kuunnellen, en vain toisia ajatellen.
Voin niin pahoin tämän pahan olon kanssa. Suurin ongelmani taitaa olla se, että kaikesta muutoksen halusta huolimatta pelkään sitä. Mitä pelkään siinä? Tiedän asioiden kääntyvän hyväksi, tiedän selviäväni tulevasta, mutta pelkään eniten luopua nyt olevasta hyvästä. Muutoksien myötä ei voi luopua vain pahasta, vaan usein myös jonkin verran hyvästäkin. Tämä huolettaa minua erityisesti parisuhteessa. Meillä on paljon myös hyvää. Jos siis päädymme eroon, joudun luopumaan myös siitä enkä vain epäkohdista.
Miksi minun on tällaisessa tilanteessa vaikea luopua hyvästä? En ole elämässäni saanut paljon hyvää. Kukaan ei ole antanut minulle erityisen paljon hyvää, joten haluan pitää siitä vähäisestä kiinni kaikesta negatiivisesta huolimatta. Uskon asioiden muutoksista huolimatta päätyvän hyvin, mutta ehkä pelkään asioiden olevan neutraalisti eikä hyvin. Kaipaan hyväksyntää, rakkautta ja huomiota. En haluaisi jäädä yksin, minkä koen hylätyksi joutumisena, vaikka eron alullepanijana toimisinkin.
Aikaisemmin vastaavissa tilanteissa minun oli vaikea kuvitella, että joku muu astuu minun paikalleni. En tässä suhteessa sitä aiemmin ajatellut, mutta sekin on yksi syy luopumisen vaikeuteen. Miehelleni toivoisin eron sattuessa hyvää, mutta totuus silti kirpaisisi.
Voin niin pahoin tämän pahan olon kanssa. Suurin ongelmani taitaa olla se, että kaikesta muutoksen halusta huolimatta pelkään sitä. Mitä pelkään siinä? Tiedän asioiden kääntyvän hyväksi, tiedän selviäväni tulevasta, mutta pelkään eniten luopua nyt olevasta hyvästä. Muutoksien myötä ei voi luopua vain pahasta, vaan usein myös jonkin verran hyvästäkin. Tämä huolettaa minua erityisesti parisuhteessa. Meillä on paljon myös hyvää. Jos siis päädymme eroon, joudun luopumaan myös siitä enkä vain epäkohdista.
Miksi minun on tällaisessa tilanteessa vaikea luopua hyvästä? En ole elämässäni saanut paljon hyvää. Kukaan ei ole antanut minulle erityisen paljon hyvää, joten haluan pitää siitä vähäisestä kiinni kaikesta negatiivisesta huolimatta. Uskon asioiden muutoksista huolimatta päätyvän hyvin, mutta ehkä pelkään asioiden olevan neutraalisti eikä hyvin. Kaipaan hyväksyntää, rakkautta ja huomiota. En haluaisi jäädä yksin, minkä koen hylätyksi joutumisena, vaikka eron alullepanijana toimisinkin.
Aikaisemmin vastaavissa tilanteissa minun oli vaikea kuvitella, että joku muu astuu minun paikalleni. En tässä suhteessa sitä aiemmin ajatellut, mutta sekin on yksi syy luopumisen vaikeuteen. Miehelleni toivoisin eron sattuessa hyvää, mutta totuus silti kirpaisisi.
sunnuntai 16. helmikuuta 2014
Isoja muutoksia unessa
Eilen minusta tuntui kuin jotain halusisi päästä minusta pois, jokin tunne. Kun pidin nuorinta lastani sylissä, vatsani jännittyi. Jännittyminen siirtyi lähes koko vartaloon, mutta erityisesti ranteisiin. Oloni oli kamala. En voinut olla paikoillaan, vaikka olisi pitänyt. Jos olisin kuunnellut kehoani ja itseäni, olisi voinut avata jonkin lukon. Olisin voinut tehdä tunneoivalluksen. En jostakin syystä kyennyt siihen. Olen pelkuri. Olen pelkuri kohtaamaan tuntematonta. En ymmärrä miksi pelkäisin tätä, koska siitä ei mitään pahaa tapahtuisi, vaan hyvää. Suurin syy todennäköisesti on se, että pelkään oivallusten aiheuttavan muutoksia. Pelkään eniten, että kaikki tämä ajatustyö johtaa eroon. Tiedän siitäkin tarvittaessa selviäväni, mutta en haluaisi muutosta.
Illalla koetut kehon tuntemukset aiheuttivat minussa voimakasta pelkoa. Se ei ollut kaukana kauhusta. Olo oli levoton, jännittynyt, ahdistunut. Seuraavan yön uni olikin jotain aivan muuta, vaikka menin nukkumaan sekavissa fiiliksissä.
Viime yön uni oli kokonaisvaltaisesti muutokseen liittyvää. Olin tehnyt useita isoja päätöksiä ja muutoksia. Olin päättänyt opiskella, vaihtanut työpaikkaa ja ostanut asunnon. Muuta unessa en näistä muutoksista kertonut, paitsi että ostin kerrostalosta kolmion Tampereelta.
Unessa ei suoranaisesti käynyt ilmi olinko parisuhteessa. Jotenkin minulla oli sellainen tunne, että suhde olisi päättynyt. Olin hyvissä väleissä poikaystävääni, jos sellainen minulla oli ollut. Lapsia ei ollut. Tuntui, että olin tosi tyytyväinen elämääni.
Unessa ei kauheasti tapahtunut. Kävimme isolla porukalla syömässä ja uimassa. Saatoin käydä katsomassa myös tulevaa asuntoa.
Päällimmäiset ajatukset liittyvät siihen, että olin laittanut elämän uusiksi ja olin siihen tyytyväinen. Unen jälkeen en voinut olla ajattelematta, mitä tämä kertoo minulle. Riskinotto kannattaa ja muutokset eivät ole pahasta.
Se mitä eniten olen miettinyt liittyy parisuhteeseen. Kertooko uni jotain parisuhteestani? Uni ei sitä suoranaisesti käsittele, mutta ruokailessamme sanon, että jännittää tulevat asiat. Jännitys oli positiivista. Kerroin muutoksista. Keskustelussa tuli ilmi, että ostin yksin asunnon. Jännitin muiden reaktiota. Muut eivät siihen tarttuneet. Tästä päättelin, että parisuhde oli ollut tai oli unessani edelleen. Yksin asunnon ostaminen ei tietenkään tarkoita mitään, mutta minulle jäi fiilis, että muut odottivat minun ostavan jonkun kanssa. Olin unessa tehnyt ratkaisun, joka oli vastoin muiden odotuksia.
Illalla koetut kehon tuntemukset aiheuttivat minussa voimakasta pelkoa. Se ei ollut kaukana kauhusta. Olo oli levoton, jännittynyt, ahdistunut. Seuraavan yön uni olikin jotain aivan muuta, vaikka menin nukkumaan sekavissa fiiliksissä.
Viime yön uni oli kokonaisvaltaisesti muutokseen liittyvää. Olin tehnyt useita isoja päätöksiä ja muutoksia. Olin päättänyt opiskella, vaihtanut työpaikkaa ja ostanut asunnon. Muuta unessa en näistä muutoksista kertonut, paitsi että ostin kerrostalosta kolmion Tampereelta.
Unessa ei suoranaisesti käynyt ilmi olinko parisuhteessa. Jotenkin minulla oli sellainen tunne, että suhde olisi päättynyt. Olin hyvissä väleissä poikaystävääni, jos sellainen minulla oli ollut. Lapsia ei ollut. Tuntui, että olin tosi tyytyväinen elämääni.
Unessa ei kauheasti tapahtunut. Kävimme isolla porukalla syömässä ja uimassa. Saatoin käydä katsomassa myös tulevaa asuntoa.
Päällimmäiset ajatukset liittyvät siihen, että olin laittanut elämän uusiksi ja olin siihen tyytyväinen. Unen jälkeen en voinut olla ajattelematta, mitä tämä kertoo minulle. Riskinotto kannattaa ja muutokset eivät ole pahasta.
Se mitä eniten olen miettinyt liittyy parisuhteeseen. Kertooko uni jotain parisuhteestani? Uni ei sitä suoranaisesti käsittele, mutta ruokailessamme sanon, että jännittää tulevat asiat. Jännitys oli positiivista. Kerroin muutoksista. Keskustelussa tuli ilmi, että ostin yksin asunnon. Jännitin muiden reaktiota. Muut eivät siihen tarttuneet. Tästä päättelin, että parisuhde oli ollut tai oli unessani edelleen. Yksin asunnon ostaminen ei tietenkään tarkoita mitään, mutta minulle jäi fiilis, että muut odottivat minun ostavan jonkun kanssa. Olin unessa tehnyt ratkaisun, joka oli vastoin muiden odotuksia.
Parisuhde muutoksen kourissa
Parisuhteemme on ollut ajatuksissani muutaman viikon ajan. Tommy Hellstenin Vanhemmuus - kirjassa kirjoitettiin siitä, milloin on ero ollut väistämätön. Harvoin voi sanoa, milloin se on oikein, mutta pari esimerkkiä oli kirjoitettu.
Toinen esimerkki oli hyvin samanlainen kuin meidän tilanteemme paitsi, että näen ainakin osan tekemistäni virheistä. Huomaan toimineeni väärin miestäni kohtaan, koska en halunnut olla kuin äitini, joka alistui. Sitten minusta tulikin alistaja. Olen myöntänyt virheeni ja haluan muuttua, koska törmään samaan asiaan tulevaisuudessakin, jos en muuta tapojani.
No sanoin miehelleni, että meidän on erottava, jos tilanteemme ei muutu. Mies on samaa mieltä. Emme voi jatkaa näin.
Aidosti aion pysyä ratkaisussani, jos tilanne ei parane. En halua olla onneton ja elää negatiivisessa ilmapiirissä. Nyt pitäisi asialle tehdä jotain. Lupaan olla miestäni kohtaan ymmärtäväisempi ja huomaavaisempi kuin aiemmin.
En voi muuttaa miestäni, mutta esitin hänelle, että haluan kodin ilmapiiristä positiivisemman ja haluan saada enemmän huomiota. Jos mies ei halua samaa, sitten lähdemme eri teille. En halua uhkailla, mutta en voi olla onnellinen, jos nuo eivät toteudu. En odota ihmeellisyyksiä, joten koen oikeutetuksi esittää toiveeni. Jos mies ei ole valmis muutokseen, sitten teenomat ratkaisut.
Tällaista rohkeutta ja päättäväisyyttä olisi tarvinnut jo aiemmin. Nytkään ei ole myöhäistä, mutta lapset mutkistavat asioita. En yhtään tiedä, mihin päädymme.
Pohtiessani näitä asioita näin unta liittyen muutoksiin. Kirjoitan siitä seuraavassa postauksessa.
Toinen esimerkki oli hyvin samanlainen kuin meidän tilanteemme paitsi, että näen ainakin osan tekemistäni virheistä. Huomaan toimineeni väärin miestäni kohtaan, koska en halunnut olla kuin äitini, joka alistui. Sitten minusta tulikin alistaja. Olen myöntänyt virheeni ja haluan muuttua, koska törmään samaan asiaan tulevaisuudessakin, jos en muuta tapojani.
No sanoin miehelleni, että meidän on erottava, jos tilanteemme ei muutu. Mies on samaa mieltä. Emme voi jatkaa näin.
Aidosti aion pysyä ratkaisussani, jos tilanne ei parane. En halua olla onneton ja elää negatiivisessa ilmapiirissä. Nyt pitäisi asialle tehdä jotain. Lupaan olla miestäni kohtaan ymmärtäväisempi ja huomaavaisempi kuin aiemmin.
En voi muuttaa miestäni, mutta esitin hänelle, että haluan kodin ilmapiiristä positiivisemman ja haluan saada enemmän huomiota. Jos mies ei halua samaa, sitten lähdemme eri teille. En halua uhkailla, mutta en voi olla onnellinen, jos nuo eivät toteudu. En odota ihmeellisyyksiä, joten koen oikeutetuksi esittää toiveeni. Jos mies ei ole valmis muutokseen, sitten teenomat ratkaisut.
Tällaista rohkeutta ja päättäväisyyttä olisi tarvinnut jo aiemmin. Nytkään ei ole myöhäistä, mutta lapset mutkistavat asioita. En yhtään tiedä, mihin päädymme.
Pohtiessani näitä asioita näin unta liittyen muutoksiin. Kirjoitan siitä seuraavassa postauksessa.
torstai 13. helmikuuta 2014
Yhteentörmäys anopin kanssa
Aiemmin olen kirjoittanut hallitsevasta anopista. Tilanne välillämme kärjistyi kovasti. Hänen toimintatapansa ei mielestäni perustu yleensä aitoon välittämiseen. Lapsenlapsien kohdalla en osaa sanoa varmaksi, mutta aikuisten kohdalla edellä kuvaamani usein pitää paikkaansa.
Meillä oli miehen kanssa erimielisyyttä. Anoppi yritti tulla ratkomaan tilannetta. Hänen tapansa ei ollut rakentava, vaan syyttelevä. Hän syytti minua lapselliseksi. Äänensävy oli tiukka, vaativa ehkä jopa vihainen (Miksi? Eihän minulla ollut erimielisyyttä hänen kanssaan.). Osin hän oli oikeassa. En tykännyt hänen ongelmanratkaisutavasta, joten keskustelumme ei ollut rakentava. En taipunut hänen tahtoonsa. Sanoin asiallisesti, että huolehdin kyllä itsestäni. Hän ei tapansa mukaan kuunnellut, vaan alkoi huutamaan. Sanoin hänelle, ettei minulle tarvitse huutaa. Hän kuuli, että mene muualle huutamaan. No hän sitten lähti siitä. Olimme tekemisissä koko päivän, mutta hän ei puhunut minulle tai muillekaan juuri. Kun lähdimme eri teille, hän ei hyvästellyt. Selitti sillä, että olisi tullut myöhemmin hyvästelemään, mutta se ei onnistunut. Mielestäni se oli tekosyy, mutta ei sillä niin väliä.
Soitin anopille myöhemmin ja kysyin, mistä kaikessa oli kyse. Hän selitti oman näkemyksensä, joka oli taas syyttelevä. Silloin minun pinnani paloi. Tarkoituksenani oli puhua hänelle asiallisesti, mutta luulen, ettei sillä olisi ollut mitään merkitystä. Avauduin siis kaikesta mielessä olevasta.
Sanoin mm. siitä, ettei hän kunnioita meidän ratkaisuja. Toin esille mm. lastemme nimiin liittyvän ongelman. Hän perusteli kutsuvansa lapsiamme ensimmäisillä nimillä eikä meidän antamillamme kutsumanimillä, koska ne olivat ensimmäisinä. En ymmärrä perustelua. Kävimme muutama päivä aiemmin keskustelua lapsemme nimestä. Hän kutsui lasta haluamallaan nimellä. Korjasin asian kaksi kertaa, sitten hän kutsui lastamme hänen kaikilla nimillään. Hän siis jatkoi omalla linjallaan. Eikö tällaiset korjaukset riitä? Vastaavia keskusteluja kun ollaan käyty useita.
Toinen asia, josta annoin mielipiteeni tulla on yksityisyyden rikkominen. Hän siis tutkii pakkoja oman mielensä mukaan. Tähän hän ei sen kummemmin vastannut, mutta yleisesti hän sanoi, että pitää kai tehdä meidän toiveiden mukaan. Hän kuunteli nöyrästi sanottavani, kun huusin hänelle. Silti tuntui, että hän koki tulleensa loukatuksi, vaikka hän loukkasi minua/meitä.
Koin syyllisyyttä, että huusin, vaikka sanoin, ettei minulle saa huutaa. Olen kuitenkin sitä mieltä, ettei anopille olisi muuten mennyt viesti perille. En tiedä menikö nytkään, mutta ei olisi mennyt nätisti sanottuna, koska sitä olemme joissakin asioissa yrittäneet. Aiemminkaan ei siis ollut mennyt. Pyysin anteeksi aiempaa käytöstä, mutta hän ei pyytänyt omaansa. Tokaisi vain, että olisi kai voinut toimia toisin. En olettanut, että hän olisi kyennyt pyytämään anteeksi. Surullista.
Olen ylpeä, että soitin hänelle. Se ei ollut minulle helppoa. Olen ylpeä, että sanoin hänelle, hänen ylittäneen minun rajani sekä yksityisyyden että meidän kunnoittamisen kohdalla. Harmillista on se, miten se tapahtui. Olisin halunnut asiasta keskustella asiallisesti, mutta hän alkoi taas minua syytellä. Hän ei taaskaan kunnoittanut minua, jolloin vihastuin. Koen että saa vihastua, jos toista ei kunnoiteta. Asian olisi toki voinut sanoa eikä huutaa.
Tämän tapahtuman myötä huomaan rohkaistuneeni ja kasvaneeni henkisesti. Pohdinnat ovat tuottaneet tulosta. Uskallan pitää puoleni ja kertoa toisen ylittäneen rajani. Jatkossa pitää puuttua näihin ajoissa, ettei tilanne kärjisty tällaiseksi.
Puhelu päättyi asiallisesti, mutta jännään millaiseksi välimme muotoutuvat tämän jälkeen. Olen yllättynyt, etten itse kanna kaunaa eli minun puolestani voimme jatkaa hyvissä väleissä. Anopin puolelta en ole varma, vaikka vakuutteli, ettei lapsiin vaikuta. Syyllisyyttä koen hiukan, mutta enimmäkseen olen ylpeä, että nyt on asiat sanotu, jotka ovat vaivanneet.
Meillä oli miehen kanssa erimielisyyttä. Anoppi yritti tulla ratkomaan tilannetta. Hänen tapansa ei ollut rakentava, vaan syyttelevä. Hän syytti minua lapselliseksi. Äänensävy oli tiukka, vaativa ehkä jopa vihainen (Miksi? Eihän minulla ollut erimielisyyttä hänen kanssaan.). Osin hän oli oikeassa. En tykännyt hänen ongelmanratkaisutavasta, joten keskustelumme ei ollut rakentava. En taipunut hänen tahtoonsa. Sanoin asiallisesti, että huolehdin kyllä itsestäni. Hän ei tapansa mukaan kuunnellut, vaan alkoi huutamaan. Sanoin hänelle, ettei minulle tarvitse huutaa. Hän kuuli, että mene muualle huutamaan. No hän sitten lähti siitä. Olimme tekemisissä koko päivän, mutta hän ei puhunut minulle tai muillekaan juuri. Kun lähdimme eri teille, hän ei hyvästellyt. Selitti sillä, että olisi tullut myöhemmin hyvästelemään, mutta se ei onnistunut. Mielestäni se oli tekosyy, mutta ei sillä niin väliä.
Soitin anopille myöhemmin ja kysyin, mistä kaikessa oli kyse. Hän selitti oman näkemyksensä, joka oli taas syyttelevä. Silloin minun pinnani paloi. Tarkoituksenani oli puhua hänelle asiallisesti, mutta luulen, ettei sillä olisi ollut mitään merkitystä. Avauduin siis kaikesta mielessä olevasta.
Sanoin mm. siitä, ettei hän kunnioita meidän ratkaisuja. Toin esille mm. lastemme nimiin liittyvän ongelman. Hän perusteli kutsuvansa lapsiamme ensimmäisillä nimillä eikä meidän antamillamme kutsumanimillä, koska ne olivat ensimmäisinä. En ymmärrä perustelua. Kävimme muutama päivä aiemmin keskustelua lapsemme nimestä. Hän kutsui lasta haluamallaan nimellä. Korjasin asian kaksi kertaa, sitten hän kutsui lastamme hänen kaikilla nimillään. Hän siis jatkoi omalla linjallaan. Eikö tällaiset korjaukset riitä? Vastaavia keskusteluja kun ollaan käyty useita.
Toinen asia, josta annoin mielipiteeni tulla on yksityisyyden rikkominen. Hän siis tutkii pakkoja oman mielensä mukaan. Tähän hän ei sen kummemmin vastannut, mutta yleisesti hän sanoi, että pitää kai tehdä meidän toiveiden mukaan. Hän kuunteli nöyrästi sanottavani, kun huusin hänelle. Silti tuntui, että hän koki tulleensa loukatuksi, vaikka hän loukkasi minua/meitä.
Koin syyllisyyttä, että huusin, vaikka sanoin, ettei minulle saa huutaa. Olen kuitenkin sitä mieltä, ettei anopille olisi muuten mennyt viesti perille. En tiedä menikö nytkään, mutta ei olisi mennyt nätisti sanottuna, koska sitä olemme joissakin asioissa yrittäneet. Aiemminkaan ei siis ollut mennyt. Pyysin anteeksi aiempaa käytöstä, mutta hän ei pyytänyt omaansa. Tokaisi vain, että olisi kai voinut toimia toisin. En olettanut, että hän olisi kyennyt pyytämään anteeksi. Surullista.
Olen ylpeä, että soitin hänelle. Se ei ollut minulle helppoa. Olen ylpeä, että sanoin hänelle, hänen ylittäneen minun rajani sekä yksityisyyden että meidän kunnoittamisen kohdalla. Harmillista on se, miten se tapahtui. Olisin halunnut asiasta keskustella asiallisesti, mutta hän alkoi taas minua syytellä. Hän ei taaskaan kunnoittanut minua, jolloin vihastuin. Koen että saa vihastua, jos toista ei kunnoiteta. Asian olisi toki voinut sanoa eikä huutaa.
Tämän tapahtuman myötä huomaan rohkaistuneeni ja kasvaneeni henkisesti. Pohdinnat ovat tuottaneet tulosta. Uskallan pitää puoleni ja kertoa toisen ylittäneen rajani. Jatkossa pitää puuttua näihin ajoissa, ettei tilanne kärjisty tällaiseksi.
Puhelu päättyi asiallisesti, mutta jännään millaiseksi välimme muotoutuvat tämän jälkeen. Olen yllättynyt, etten itse kanna kaunaa eli minun puolestani voimme jatkaa hyvissä väleissä. Anopin puolelta en ole varma, vaikka vakuutteli, ettei lapsiin vaikuta. Syyllisyyttä koen hiukan, mutta enimmäkseen olen ylpeä, että nyt on asiat sanotu, jotka ovat vaivanneet.
Erillisyyden puuttuminen
Olen lukenut viimeaikoina paljon kirjoja mm. Tommy Hellsteniä. Se on avartanut ajatuksiani.
Olen miettinyt mm. erillisyyttäni. Olen ollut hyvin riippuvainen muista enkä ole tehnyt asioita yksin. En ole uskaltanut sanoa mielipiteitäni, vaan mennyt virran mukana. En ole uskaltanut sanoa ei. Olen tehnyt asioita niin kuin olen muiden ajatellut haluavan minun tekevän asiat. Näissä asioissa on kyse erillisyydestä ja minun tapauksessani niiden puuttumisesta. En ole muista erillinen, vaan osa heitä.
Hellstenin mukaan tämä on muodostunut yleensä lapsuudessa. Luettuani hänen kirjojaan tajusin, että vanhempani eivät ole kunnioittaneet tilaani. En ole saanut itse päättää asioista. En saanut päättää edes sitä, milloin minuun kosketaan.
Koska en koe olevani erillinen ihminen, en erota miten minua saa kohdella, en uskalla tehdä omia ratkaisujani jne... Pyrin vain miellyttämään muita.
Erillisyyden puuttumisen vuoksi annan anopin kohdella minua niin kuin hän kohtelee. En aseta hänelle rajoja, vaikka joissakin asioissa omat rajani olen löytänyt. Erillisyyden puuttumisen vuoksi minun on vaikea lähteä omille menoilleni. En koe ansaitseva kaikkea hyvää.
Olen jo kauan aikaa sitten oivaltanut, että itsestä on pidettävä huolta ensisijaisesti. Kun itse voi hyvin, muut voivat hyvin. Koska en ole erillinen ihminen, minun on vaikea toteuttaa ajatustani.
Mikä estää minua toimista? Rohkeus? Ehkä. Hylkäämisen pelko? Ehkä aiemmin, mutta ei enää niin voimakkaasti. Ehkä toimintatapojen juurtuminen on myös yksi syy. Oman toiminnan muuttaminen ei ole helppoa, jos on vuosikymmeniä toiminut tietyllä tavalla. Joihin asioihin on tullut muutosta, joten suunta näyttäisi olevan oikea. En osaa tähän nyt vastata enempää.
Olen miettinyt mm. erillisyyttäni. Olen ollut hyvin riippuvainen muista enkä ole tehnyt asioita yksin. En ole uskaltanut sanoa mielipiteitäni, vaan mennyt virran mukana. En ole uskaltanut sanoa ei. Olen tehnyt asioita niin kuin olen muiden ajatellut haluavan minun tekevän asiat. Näissä asioissa on kyse erillisyydestä ja minun tapauksessani niiden puuttumisesta. En ole muista erillinen, vaan osa heitä.
Hellstenin mukaan tämä on muodostunut yleensä lapsuudessa. Luettuani hänen kirjojaan tajusin, että vanhempani eivät ole kunnioittaneet tilaani. En ole saanut itse päättää asioista. En saanut päättää edes sitä, milloin minuun kosketaan.
Koska en koe olevani erillinen ihminen, en erota miten minua saa kohdella, en uskalla tehdä omia ratkaisujani jne... Pyrin vain miellyttämään muita.
Erillisyyden puuttumisen vuoksi annan anopin kohdella minua niin kuin hän kohtelee. En aseta hänelle rajoja, vaikka joissakin asioissa omat rajani olen löytänyt. Erillisyyden puuttumisen vuoksi minun on vaikea lähteä omille menoilleni. En koe ansaitseva kaikkea hyvää.
Olen jo kauan aikaa sitten oivaltanut, että itsestä on pidettävä huolta ensisijaisesti. Kun itse voi hyvin, muut voivat hyvin. Koska en ole erillinen ihminen, minun on vaikea toteuttaa ajatustani.
Mikä estää minua toimista? Rohkeus? Ehkä. Hylkäämisen pelko? Ehkä aiemmin, mutta ei enää niin voimakkaasti. Ehkä toimintatapojen juurtuminen on myös yksi syy. Oman toiminnan muuttaminen ei ole helppoa, jos on vuosikymmeniä toiminut tietyllä tavalla. Joihin asioihin on tullut muutosta, joten suunta näyttäisi olevan oikea. En osaa tähän nyt vastata enempää.
torstai 6. helmikuuta 2014
Anopin kanssa vuorovaikutuksessa nousseita ajatuksia
Ajatuksia en kertynyt paljon. Muutama asia on noussut työn alle. Olen viimepäivinä ollut paljon anopin kanssa tekemisissä. Hänessä on paljon hyviä ominaisuuksia mm. avulias luonne. Olen siitä erittäin kiitollinen, koska lapsiperheelliselle kaikki apu on plussaa. Nyt kun olemme olleet paljon tekemisissä, tietyt asiat ovat saaneet minussa tunteita heräämään. Asiat eivät ole minulle uusia, mutta aikaisemmin ne eivät niin ole häirinneet, vaikka olisi pitänyt.
Ensimmäinen asia on se, ettei anoppini kunnioita muita. Meinasin aluksi kirjoittaa, ettei kunnioita muiden yksityisyyttä, mutta mielestäni kyseessä on laajempi ilmiö. Hän tulee ja tonkii tavaroitamme kysymättä lupaa. Muutossa hän otti yhden tavarani roskiksesta kysymättä lupaa. Luvan olisin toki antanut. Asia tuli ilmi vasta pitkänajan kuluttua, kun olin menossa paikkaan, jossa voisin nähdä tavaran. Hän yrittää päättää asioitamme puolestamme jne...
Jotkin mainitsemistani asioista joskus yksittäisenä asiana on ok, mutta ei näin. Olemme tekemisissämme keskenään, joten olen joidenkin asioiden antanut olla ehkä kerran kuukaudessa. Nyt kun näemme poikkeuksellisesti päivittäin, niin olen vihainen, kiukkuinen ja ärtynyt. Toisaalta pettynyt, surullinen ja ahdistunut. Ensimmäiseksi mainitsemani asiat johtuvat anoppini teoista ja jälkimmäiset siitä, etten puutu asiaan.
Olen pyrkinyt isoihin asioihin puuttumaan, mm. siihen millä nimellä anoppini kutsuu lastamme. Hän ei kutsu sillä nimellä, jonka lapsellemme olemme kutsumanimeksi antanut, vaan toisella nimellä. Olemme korjanneet asiaa yli 10 kertaa. Silti hän edelleen välillä yrittää kutsua toisella nimellä. Lapsellamme on lempinimi, jota käytämme paljon. Anoppi kutsuu lasta vain lempinimellä. Tässä on taas kyse siitä, että hän haluaa hallita.
Pari päivää sitten hän kutsui lastamme lapsen toisella nimellä. Korjasin asian. Hän edelleen jatkoi kutsumista toisella nimellä. Korjasin taas. Sitten hän kutsui lapsen kaikilla nimillä. En jaksanut sitä korjata. Olisi ehkä pitänyt. Mielestäni tällainen käytös on törkeää. Miehenikin on tähän puuttunut samalla tavalla. Muuten mieheni ei juurikaan puutu äitinsä käytökseen, vaikka pitäisi.
Näitä asioita on paljon, johon pitäisi puuttua, mutta koen puuttumisen vaikeaksi. Olen alkanut niihin puuttua, mutta asia pitäisi ottaa kokonaisvaltaisesti käsittelyyn. Pitäisi olla rohkeus sanoa, että hän ei puutu meidän asioihin. Jos viesti menisi näin perille, ei asioita tarvitsisi pitkään pyöritellä.
Anoppini käytös on välillä erittäin loukkaavaa ja yksityisyyttä rikkovaa. En vain osaa ja uskalla puuttua siihen. Tulen oikein vihaiseksi, kun ajattelenkin asiaa. Ehdottomasti neuvoisin muita samassa tilanteessa olevaa pistämään pelin poikki. Miksi en sitten itse tee niin? Koska en uskalla. Miksi en uskalla? Koska pelkään miten hän sitten reagoi minuun/meihin. Pelkään, että hän alkaa puhua pahaa. Pelkään hylkäämistä. Pelkään, etten enää kelpaisi. Olisiko sillä todellisuudessa väliä? Ei, jos vertaa siihen, mitä nyt koen. Nyt hylkään itseni. Lasten kannalta harmittelisin asiaa, koska se vaikuttaisi myös heihin. Miksi en kaikesta huolimatta sitten puutu asiaan? Niin, en keksi perusteluja tähän.
Jatkan pohdintojani, jotka saattavat avata lisää ajatuksia ja tuo lisää rohkeutta. Päivänselvää on, että asioihin on puututtava. Mistä vain löydän rohkeuden?
Ensimmäinen asia on se, ettei anoppini kunnioita muita. Meinasin aluksi kirjoittaa, ettei kunnioita muiden yksityisyyttä, mutta mielestäni kyseessä on laajempi ilmiö. Hän tulee ja tonkii tavaroitamme kysymättä lupaa. Muutossa hän otti yhden tavarani roskiksesta kysymättä lupaa. Luvan olisin toki antanut. Asia tuli ilmi vasta pitkänajan kuluttua, kun olin menossa paikkaan, jossa voisin nähdä tavaran. Hän yrittää päättää asioitamme puolestamme jne...
Jotkin mainitsemistani asioista joskus yksittäisenä asiana on ok, mutta ei näin. Olemme tekemisissämme keskenään, joten olen joidenkin asioiden antanut olla ehkä kerran kuukaudessa. Nyt kun näemme poikkeuksellisesti päivittäin, niin olen vihainen, kiukkuinen ja ärtynyt. Toisaalta pettynyt, surullinen ja ahdistunut. Ensimmäiseksi mainitsemani asiat johtuvat anoppini teoista ja jälkimmäiset siitä, etten puutu asiaan.
Olen pyrkinyt isoihin asioihin puuttumaan, mm. siihen millä nimellä anoppini kutsuu lastamme. Hän ei kutsu sillä nimellä, jonka lapsellemme olemme kutsumanimeksi antanut, vaan toisella nimellä. Olemme korjanneet asiaa yli 10 kertaa. Silti hän edelleen välillä yrittää kutsua toisella nimellä. Lapsellamme on lempinimi, jota käytämme paljon. Anoppi kutsuu lasta vain lempinimellä. Tässä on taas kyse siitä, että hän haluaa hallita.
Pari päivää sitten hän kutsui lastamme lapsen toisella nimellä. Korjasin asian. Hän edelleen jatkoi kutsumista toisella nimellä. Korjasin taas. Sitten hän kutsui lapsen kaikilla nimillä. En jaksanut sitä korjata. Olisi ehkä pitänyt. Mielestäni tällainen käytös on törkeää. Miehenikin on tähän puuttunut samalla tavalla. Muuten mieheni ei juurikaan puutu äitinsä käytökseen, vaikka pitäisi.
Näitä asioita on paljon, johon pitäisi puuttua, mutta koen puuttumisen vaikeaksi. Olen alkanut niihin puuttua, mutta asia pitäisi ottaa kokonaisvaltaisesti käsittelyyn. Pitäisi olla rohkeus sanoa, että hän ei puutu meidän asioihin. Jos viesti menisi näin perille, ei asioita tarvitsisi pitkään pyöritellä.
Anoppini käytös on välillä erittäin loukkaavaa ja yksityisyyttä rikkovaa. En vain osaa ja uskalla puuttua siihen. Tulen oikein vihaiseksi, kun ajattelenkin asiaa. Ehdottomasti neuvoisin muita samassa tilanteessa olevaa pistämään pelin poikki. Miksi en sitten itse tee niin? Koska en uskalla. Miksi en uskalla? Koska pelkään miten hän sitten reagoi minuun/meihin. Pelkään, että hän alkaa puhua pahaa. Pelkään hylkäämistä. Pelkään, etten enää kelpaisi. Olisiko sillä todellisuudessa väliä? Ei, jos vertaa siihen, mitä nyt koen. Nyt hylkään itseni. Lasten kannalta harmittelisin asiaa, koska se vaikuttaisi myös heihin. Miksi en kaikesta huolimatta sitten puutu asiaan? Niin, en keksi perusteluja tähän.
Jatkan pohdintojani, jotka saattavat avata lisää ajatuksia ja tuo lisää rohkeutta. Päivänselvää on, että asioihin on puututtava. Mistä vain löydän rohkeuden?
Tilaa:
Kommentit (Atom)