On niin paha olla. Kunpa taas tietäisin, mitä tehdä. Mies ei ole ollut viimepäivinä kovin negatiivinen, joten nyt on ollut tilaa minun pahalle ololleni. On niin väärin, että pidän sitä sisällä ja annan sille tilan, kun mies ei ole pahalla tuulella. On niin väärin asettaa itseni taas odotusmoodiin ja odottaa oikea hetkeä purkaa minun höyryjäni. Taas sivuutan itseni. Tässä asiassa en ole aikaisemmin huomannutkaan toimintatapaani aikaisemmin. Se siis annetaan minulle anteeksi.
En oikein tiedä mistä paha oloni johtuu. Olen vain väsynyt. En mitenkään puhki, mutta olo on vetämätön. Olin yksi päivä vyöhyketerapiassa, jossa tuli puheeksi, etten oikein jaksa olla lasten kanssa. He eivät ole voimavarani, vaan vievät paljon. Keskustellessamma tajusimme, että tämä sama on toistunut useamman sukupolven ajan. Mummoni ei jaksanut, kun äitini oli pieni. Äidin sisarukset kasvattivat äidin. Minulla on sellainen tunne, ettei äitinikään ole oikein jaksanut meitä ja nyt minulla on samaa. Olo on riittämätön. Omia murheita on paljon enkä jaksa keskittää lapsiin energiaa.
Luulen, että minun kiltteyteni on peräisin siitä, että äitini ei ole jaksanut meitä. Lapsena aistimme sen ja teimme juuri niin, ettei meistä ole harmia. Uskon esikoisemme usein toimivan samalla tavalla. Hän viihtyy yksinään, ettei hän aiheuta harmia, ettei ole tiellä.
Tuntuu pahalta, että toistan samaa kuin lapsuudenkodissa. Olen samanlainen itkupilli kuin äitini. En jaksa niin kuin ei äitinikään. Haluan katkaista tämän ketjun, mutta olen neuvoton.
Nyt on sellainen olo, että tarvitsen omaa tilaa. Aikaa miettiä asioita, olla vain. Haluan olla paljon yksinäni, mutta myös mieheni kanssa. Lapsista tarvitsen taukoa. Näitä hetkiä minulla on liian vähän ja liian vaikea pyytää. Siihen suuntaa on tien mentävä, jotta voin hyvin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti