Olen huomannut, että minun on vaikea olla. En osaa nauttia hetkestä, pysähtyä tähän hetkeen. Tämä toistuu monessa asiassa. Negatiivisissa asioissa en uskalla pohtia niitä, vaan siirrän ne mielellään muille. En haluaisi kohdata ikäviä asioita.
Hassua asioiden kohtaamisen vaikeudessa on se, että niiden kohtaaminen voisi johtaa positiiviseen muutokseen. Enkö uskalla luopua asioista vai pelkäänkö tulevaa vai enkö koe ansaitsevani positiivista muutosta? Todennäköisesti näitä kaikkia.
Kun keskustelen jonkun kanssa, touhuan samalla jotain muuta. En halua olla 100% läsnä. Tämä ei ole tietoista, mutta huomaan, että se on minulle pakoreitti. Ehkä näin keskustelut eivät mene liian syvällisiksi. Ehkä näin minun ei tarvitse antaa itsestäni kaikkea. Ei tarvitse päästää toista näkemään minun haavoittuvuuteni. Minä pakenen sillä, että en elä tässä hetkessä. Minulla on tekosyy, etten ole asioihin tyytyväinen.
Vyöhyketerapiassakin mielelläni puhun asioista, ettei minun vain tarvitse olla. Olemalla saattaisi nousta ajatuksia pintaan. Toisaalta puhun siellä kipeistä asioista, joten siellä en täysin pakene. Pakenen ehkä sitä, että pintaan ei nouse alitajunnasta asioita. Hallitsen mitkä asiat nostan keskusteluun. Totta kai saa suodattaa, mitä kertoo toiselle. Tarkoitan enemmän sitä, että en anna mieleen tulla asioita, joita keho haluaisi nousevan.
Lasten kanssa en vain osaa olla ja nauttia. Ajatukseni ovat usein muualla esim. mietin näitä kirjoittamiani asioita. Kiirehdin aina muualle enkä anna lasten tutkia maailmaa. Toisinaan nautiskelemme esikoisen kanssa, jolloin pysähdymme miettimään, miltä jokin maistuu.
Kun pidän lapsia sylissä, en osaa tuntea, kuinka hyvältä se tuntuu. En osaa aidosti lohduttaa heitä. En uskalla ottaa heidän kipua vastaan. En vain osaa. Mielelläni touhuan samalla muuta tai pidän heitä vain hetken sylissä. Pitkitän mielelläni syliin ottamista. Tuntuu pahalta, että toimin näin. Olen tähän kiinnittänyt huomiota ja olen ottanut lapsia paremmin syliin. Sitä vain en vielä osaa, että osaisin olla heidän kanssaan läsnä. En ajattelisi samalla muuta.
Ehkä sylissä pitämisen vaikeus johtuu siitä, että minua ei ole pidetty lapsena sylissä. En osaa antaa sellaista, mitä en ole itse saanut. Kun pidän kuopusta sylissä, vatsani jännittyy herkästi, sen jälkeen ranteita puristaa ja viimeisenä koko keho jännittyy. Olo on levoton ja kauhea. Yritin eilen olla rentona ja ottaa tunteen vastaan. Mahani murisi. Tuntui hyvältä, vaikka en vienyt prosessia loppuun.
Seksi on myös yksi aihealue, jossa en osaa elää hetkessä. Aikaisemmin mietin höpön höpön juttuja samaan aikaan. Nykyään pystyn paremmin olemaan läsnä, mutta en aina nauttimaan 100%. En ole tähän löytänyt ratkaisua. Liittyykö ongelmani siihen, etten koe ansaitsevani hyvää vai pelkäänkö heittäytyä hetkeen. Olla hetkessä haavoittuvainen ja vailla kontrollia.
Tässä ne vaikeimmat hetkessä olemisen vaikeudet. Tiedän, että minun pitäisi vain kohdata ne eikä paeta. Jostakin syystä en vain tee niin. Ehkä en halua joissakin asioissa luopua kontrollista. Eihän se kontrollin menetystä tarkoittaisi, koska voin valita kauanko teen asioita. Tuntuu vain, että asetan itseni syrjään, jos annan kaiken huomion muille.
Nyt pohdin enemmänkin, että hetkessä eläminen on minun ongelmani. Jonkinlaisia ajatuksia sain siitä, mitkä tekijät voivat olla tämän vaikeuden takana. Ehkä asiaa voisi enemmän pohtia. Lisäksi pitäisi miettiä ratkaisuja tästä eteenpäin pääsemiseksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti