torstai 6. helmikuuta 2014

Anopin kanssa vuorovaikutuksessa nousseita ajatuksia

Ajatuksia en kertynyt paljon. Muutama asia on noussut työn alle. Olen viimepäivinä ollut paljon anopin kanssa tekemisissä. Hänessä on paljon hyviä ominaisuuksia mm. avulias luonne. Olen siitä erittäin kiitollinen, koska lapsiperheelliselle kaikki apu on plussaa. Nyt kun olemme olleet paljon tekemisissä, tietyt asiat ovat saaneet minussa tunteita heräämään. Asiat eivät ole minulle uusia, mutta aikaisemmin ne eivät niin ole häirinneet, vaikka olisi pitänyt.

Ensimmäinen asia on se, ettei anoppini kunnioita muita. Meinasin aluksi kirjoittaa, ettei kunnioita muiden yksityisyyttä, mutta mielestäni kyseessä on laajempi ilmiö. Hän tulee ja tonkii tavaroitamme kysymättä lupaa. Muutossa hän otti yhden tavarani roskiksesta kysymättä lupaa. Luvan olisin toki antanut. Asia tuli ilmi vasta pitkänajan kuluttua, kun olin menossa paikkaan, jossa voisin nähdä tavaran. Hän yrittää päättää asioitamme puolestamme jne...

Jotkin mainitsemistani asioista joskus yksittäisenä asiana on ok, mutta ei näin. Olemme tekemisissämme keskenään, joten olen joidenkin asioiden antanut olla ehkä kerran kuukaudessa. Nyt kun näemme poikkeuksellisesti päivittäin, niin olen vihainen, kiukkuinen ja ärtynyt. Toisaalta pettynyt, surullinen ja ahdistunut. Ensimmäiseksi mainitsemani asiat johtuvat anoppini teoista ja jälkimmäiset siitä, etten puutu asiaan.

Olen pyrkinyt isoihin asioihin puuttumaan, mm. siihen millä nimellä anoppini kutsuu lastamme. Hän ei kutsu sillä nimellä, jonka lapsellemme olemme kutsumanimeksi antanut, vaan toisella nimellä. Olemme korjanneet asiaa yli 10 kertaa. Silti hän edelleen välillä yrittää kutsua toisella nimellä. Lapsellamme on lempinimi, jota käytämme paljon. Anoppi kutsuu lasta vain lempinimellä. Tässä on taas kyse siitä, että hän haluaa hallita.

Pari päivää sitten hän kutsui lastamme lapsen toisella nimellä. Korjasin asian. Hän edelleen jatkoi kutsumista toisella nimellä. Korjasin taas. Sitten hän kutsui lapsen kaikilla nimillä. En jaksanut sitä korjata. Olisi ehkä pitänyt. Mielestäni tällainen käytös on törkeää. Miehenikin on tähän puuttunut samalla tavalla. Muuten mieheni ei juurikaan puutu äitinsä käytökseen, vaikka pitäisi.

Näitä asioita on paljon, johon pitäisi puuttua, mutta koen puuttumisen vaikeaksi. Olen alkanut niihin puuttua, mutta asia pitäisi ottaa kokonaisvaltaisesti käsittelyyn. Pitäisi olla rohkeus sanoa, että hän ei puutu meidän asioihin. Jos viesti menisi näin perille, ei asioita tarvitsisi pitkään pyöritellä.

Anoppini käytös on välillä erittäin loukkaavaa ja yksityisyyttä rikkovaa. En vain osaa ja uskalla puuttua siihen. Tulen oikein vihaiseksi, kun ajattelenkin asiaa. Ehdottomasti neuvoisin muita samassa tilanteessa olevaa pistämään pelin poikki. Miksi en sitten itse tee niin? Koska en uskalla. Miksi en uskalla? Koska pelkään miten hän sitten reagoi minuun/meihin. Pelkään, että hän alkaa puhua pahaa. Pelkään hylkäämistä. Pelkään, etten enää kelpaisi. Olisiko sillä todellisuudessa väliä? Ei, jos vertaa siihen, mitä nyt koen. Nyt hylkään itseni. Lasten kannalta harmittelisin asiaa, koska se vaikuttaisi myös heihin. Miksi en kaikesta huolimatta sitten puutu asiaan? Niin, en keksi perusteluja tähän.

Jatkan pohdintojani, jotka saattavat avata lisää ajatuksia ja tuo lisää rohkeutta. Päivänselvää on, että asioihin on puututtava. Mistä vain löydän rohkeuden?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti