Ystävyssuhdepohdinnat ovat jatkuneet lasten kautta. Yksi lapsistani on leikki-ikäinen ja opettelee vasta leikkimään muiden kanssa. Lapsellani ei ole juurikaan samaa sukupuolta olevia kavereita. Joillekin samanikäisille sillä on merkitystä, mutta ei kaikille. Toisinaan koen suurta ahdistusta, kun lapseni leikkii yksin. Me näemme jonkin verran muita lapsia, mutta ei jokapäivä. Lapseni osaa leikkiä hienoja leikkejä itse, mutta muiden kanssa on usein arka.
Olen yrittänyt kertoa hänelle, miten voi pyytää toista leikkimään. Hän on hienosti ottanut taidot käyttöönsä. Kun lapsia on enemmän, niin hän ei ole yhtä rohkea. Olen ylpeä huomatessani kehitystä hänen sosiaalisissa taidoissaan. Silti huomaan ahdistuvani, kun hänelle ei synny leikkejä muiden lasten kanssa. Hän ei ole kielellisesti vahva, mikä voi vaikuttaa siihen, että leikit eivät lähde hyvin sujumaan.
Oli syyt mitkä tahansa, niin huomaan käyväni omia ystävyyssuhdekokemuksiani läpi samalla, kun seuraan lapseni sosiaalistentaitojen kehittymistä.
Olen iloinen, että olen rohkaistunut puuttumaan, jos lastani kohdellaan epäoikeudenmukaisesti. Toki menen tilanteen mukaan, mutta haluan näyttää lapselleni, ettei häntä saa kohdella huonosti. Näin hänen ei tarvitse pelätä, mitä muut hänelle tekevät. Luemme myös paljon kirjoja vaikeista asioista lapselleni. Huomaan, että hän tykkää lukea niitä ja samalla käsittelee asioita.
Lapseni on rohkaistunut paljon. Hän uskaltaa nyt ottaa enemmän kontaktia muihin, etenkin aikuisiin. Edelleenkin toivon lapsen olevan sosiaalisissa tilanteissa rohkeampi. Ujoutta ja arkuutta saa olla. Sitä en halua pois. Se mitä toivon on, ettei hän koe yksinäisyyttä ja ahdistu sosiaalisten suhteiden puuttumisesta.
Todennäköisesti noin pieni lapsi ei vielä liiemmin ahdistu, vaan äiti ahdistuu enemmän. Lapsi taas voi aistia nämä äidin tunnetilat. Tässäkin asiassa uskon, että olevani itse sujut ystävyyssuhteiden kanssa. Lapsi löytää uusia ulottuvuuksia muiden lasten kanssa. Hän todennäköisesti vapautuu samalla minun aiheuttamastani taakasta.
Lapseni ei voi olla huomaamatta millaisista asioista keskustelemme. Yritän olla liikaa kysymättä häiritseekö häntä yksinäisyys jne... Silloin hän voi aistia minun suruni. Näen lapseni olevan pääosin onnellinen lapsi, joten minun pitäisi olla iloinen tästä mitä nyt on. Jos lapseni on epäsosiaalinen, minun on opittava hyväksymään myös se. Se ei tule olemaan helppoa, mutta se on paras ratkaisu, jos lapseni viihtyy omissa oloissaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti