Kirjoitettu eilen.
Minulla on työn alla teksti, jossa listaan muutaman asian, joissa haluaisin erityisesti kehittyä ja päästä eteenpäin. Ne eivät ole lupauksia, vaan enemmänkin muistutuksia itselleni. En halua niistä tehdä tavoitteita. Kirjoittamalla ne ylös minun on helpompi muistaa ne ja palata niihin tarvittaessa. Niistä olisi hyvä tehdä myös paperiversio ja laittaa vaikka lompakkoon, niin ne ovat helposti käden ulottuvilla. Yksi listaamistani asioista on turhasta syyllisyydestä eroon pääseminen.
Olen nyt parhaillani sokerirasituksessa. Tämän piti kestää 2h, mutta pienten tyrimisten jälkeen kestää 3h. Mies on kotona lasten kanssa. Ilmoitin miehelleni muutoksesta. Hän lähetti viestiä ja ihmetteli, että eikös tämän pitänyt kestää kaksi tuntia. En tiedä millä fiiliksillä viesti kirjoitettiin, mutta koin heti syyllisyyttä. Mies jäi kotiin hoitamaan lapsia ja tekee samalla töitä kotoa käsin. Nyt minä hankaloitan hänen työntekoansa.
Syyllisyyteni on aivan turha. Olen labrassa terveydellisistä syistä eikä aikataulujen venyminen johtunut minusta. Miksi siis tuntisin syyllisyyttä? Tämän tiedostaminen helpottaa jonkin verran, mutta ei täysin poista ajatuksia, että mies kiukkuilee kotona. En tiedä onko hän pahalla tuulella, mutta usein hän on tällaisista asioista.
Fiilikseni on nyt sama kuin kotona asuessani. Koin silloin syyllisyyttä, kun tiesin tuottavani vanhemmilleni pettymyksen. Nyt tuotan miehelleni pettymyksen ja vaikeutan hänen työskentelyä.
Ehkäpä edellä kuvatut fiilikset ja tapahtumat ovat syynä suorittamiseeni. En halua tuottaa vanhemmilleni pettymystä, vaikka he eivät pettymystä suoraan osoittaneetkan. Tai sitten he osoittivat joissakin asioissa ja opin välttämään ne syyllistämällä itseäni.
Toinen asia, jota olen nyt pohtinut on miehen vihastuminen ja negatiivinen fiilis. Miksi reagoin siihen niin voimakkaasti? Toiset eivät välttämättä liiemmin reagoisi. Miksi minä reagoin? Tilanne tuo mieleen kotiolot, missä isäni oli hyvin samalainen. Luulen, etten ole saanut näitä lapsuudenkokemuksia vielä käsiteltyä, vaikka tiedostankin tilanteiden samankaltaisuuden. Tunneoivallus puuttuu.
Mitä isän käytös herätti minussa? Ehdottomasti pelkoa. Mitä pelkäsin? Isän arvaamattomuutta ainakin. Näissä ei ole mitään uutta. Uusi asia on se, että saatoin pelätä myös isän hylkäävän minut kokonaan. Suutuspäissään hän osoitti olevansa pomo. Hän esim. teki ruokaa itselleen, jota muut eivät saaneet syödä. Hän osoitti, ettei me olla perhe.
Nykytilanne herättää minussa vihaa eikä pelkoa. Jos se herättää pelkoa niin ennemminkin hylätyksi joutumisesta kuin arvaamattomuudesta minua kohtaan. Mies ei ole osoittanut hylkäävänsä minua, mutta tunne on juurtunut lapsuudesta. Miehen herättämät tunteet ovat todennäköisesti isääni kohtaan nousevia tunteita.
Miksi viha nousee niin voimakkaasti pintaan? Koen tilanteessa tulleeni väärin kohdelluksi. Lapsena ainakin, koska en ollut syyllinen isän tunteiden purkauksiin. Ehkä olin syyllinen, mutta en olisi ansainnut niin voimakasta tunneilmaisua isältäni, että olisin ymmärtänyt asian. En olisi halunnut aina negatiivista ryöppyä, vaan välillä positiivistakin. Olisi ollut kivaa elää positiivisemmassa ympäristössä. Samaa toivon nyt. Toivon myös, etteivät lapset koe samoja fiiliksiä omasta lapsuudestaan kuin minä.
Vihaan siis sitä, etten ole kotona ollut positiivisten asioiden arvoinen. Minua on yritetty nujertaa negatiivisilla asioilla ja jättämättä positiiviset asiat pois. Vihani kohdistuu myös siihen, että vanhempani ovat sallineet muiden kohdistaman kiusaamisen minuun. Olen aikuisena oppinut, että olen positiivisten asioiden arvoinen. Nyt mies viljelee negatiivista ilmapiiriä, joka saa vihani pintaan. Enkö vieläkään saa sitä mitä ansaitsen? Eivätkö lapsenikaan ole positiivisten asioiden arvoinen mieheni mielestä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti