Vaille jäämisen äärellä

 Vaille jääminen on ollut kipeä osa minua. Koen jääneeni tärkeimpiä asioita elämässä eli emotionaalista tukea, hyväksyntää, rakkautta, nähdyksi ja kuulluksi tulemista. Tämä on tänä aamuna pinnassa.

Tunsin kuinka kaipaan tukea. En jaksaisi enää olla yksin. Pohdin nykyistä elämäntilannetta ja huomaan, etten joissakin tilanteissa ole yksin. Saan apua ja tukea. En kuitenkaan saa emotionaalista apua ja tukea. Olen sen suhteen kovin yksin. Tiedän, että jos todella tarvitsen tukea, sitä on saatavilla. Minulla ei kuitenkaan ole sitä saatavilla kuin harvakseltaan. Pohdin niitä, jotka ovat parisuhteessa. He voivat saada sitä päivittäin tai ainakin viikottain. Minä saan sitä vain about kerran kuussa. Se on enemmän kuin monilla muilla. Se ei kuitenkaan riitä minulle.

Omasta mielestä olen lähes jatkuvasti emotionaalisesti vajaa. Ymmärrän, että jokaisella on oma määränsä, mitä he kaipaavat. Sekin vielä vaihtelee eri tilanteissa. Silti pohdin, mikä on ok määrä tarvita. Koen saavani vähän. Samalla ymmärrän, että minulla on siitä vajetta koko elämän ajalta eikä siis ihme, että kaipaan sitä. Toivonko liikoja, kun haluaisin enemmän? 

Pysähdyin näiden tuntemusten kanssa itseni äärelle ja annoin itselleni hyväksyntää ja rakkautta. Myötätuntoa sille kohdalle, joka kaipaa emotionaamista tukea, nähdyksi tulemista ja hyväksyntää. Se helpotti jonkin verran ja pystyin rauhoittumaan. Tiedän, että tämä on minun tehtäväni. Antaa itselleni kaipaamaani. Samalla tiedän, että on ok haluta ja tarvita sitä myös ulkopäin. Tiedän, että minun on tarkoitus vahvistua tällä saralla. Olla sisäiselle lapselle se aikuinen. Sen ei silti tarvitse poistaa sitä, että kaipaan näitä asioita myös ulkoapäin. Ehkä saan sitä enemmän ulkopäin, kun annan sitä enemmän itse itselleni. Tarkoitus ei ole kuitenkaan antaa itselleni siksi, että saisin sitä ulkoapäin, vaan täyttää itse omat tarpeet. Silloin en välttämättä tarvitse enää samalla tavalla ulkoapäin, kun saan sitä itseltäni.

Tuntuu lohdulliselta ja lempeältä, että voin myös itse täyttää tarpeitani. Se on omilla jaloilla seisomista ja omalla puolella olemista. 

Vanhemmuuden unelmista irtipäästäminen

Väsymys on painanut tänään. Siihen nähden, miten aiemmin on mennyt väsyneenä, nyt on ollut hyvä päivä. Lasten kanssa monesti se on ollut erityisen rankkaa, kun en ole osannut ottaa tilaa itselleni ja tarpeilleni. Tänään on ollut väsymykseen liittyvää kiukkua ja ehdottomuutta. Olen kuitenkin osannut paremmin pysähtyä asioiden äärelle ja korjata tilanteet mielestäni mallikkaasti. Aivan uudella tavalla on auennut se, mitä asioiden takana on. Olen osannut sanottaa lapsille, että minua kiukuttaa, kun he eivät pidä sovitusta kiinni tai mitä se ikinä onkaan. Olemme saaneet tänään hyviä keskusteluja. 

Olen myös pystynyt antamaan, itselleni lempeyttä virheitäni kohtaan. Eihän ne virheet hyvälle tunnu, mutta tekemättömäksi niitä ei saa. Samalla olen alkanut tuntea, kuinka aidosti haluan lapsille hyvää. Meditoidessa itkin, kuinka koen, että lasten isän kanssa olisi mahdollista luoda jotain kauniimpaa vanhemmuutta kuin mitä nyt on. Yleisesti asiat hoituvat. Unelmanani olisi jotain suurempaa, lämpimämpää ja kauniimpaa. Valitettavasti en koe siinä onnistuvani, joten tehtävänäni on osata luopua siitä unelmasta. Yksin voin tehdä oman osuuteni, mutta yhteistä vanhemmuutta en pysty luomaan yksin. Sitä surua en ole täysin surru vielä. Päästänyt irti lopullisesti unelmasta. Tuntuu, että olen siinä lähellä. Voin luottaa, että voin tehdä yksinkin paljon. Antaa rakkautta, lämpöä, syliä ja läheisyyttä. Antaa lapsille tila olla sitä, mitä ne ovat. Hyväksyä ne sellaisena kuin ne ovat. Sekin on paljon. Se on vain minun käsissäni eikä sitä kukaan voi viedä minulta pois. Sille antaudun tästä edespäin.

Haluan tähän vielä lisätä, että tässä saattanee nousta myös suvun juttuja. Heidän pettymyksiä omassa vanhemmuudessa ja niistä irtipäästämistä. En suoranaisesti tunnista tätä, mutta koska se tuli mieleen, koen tärkeäksi sen myös kirjoittaa. En voi tietää, mutta koen, ettei edelliset sukupolvet ole osanneet tätä käsitellä.

Omiin energioihin astuminen

Joulun jälkeen aloin käydä itsenäistymisprosessia vahvasti läpi. Se lähti rajulla hylkäämiskokemuksella. Siitä opettelin nousemaan omin jaloin ylös ja myös pyytämään apua. En jäänyt pitkäksi aikaa vellomaan ikäviin fiiliksiin. Pulahdin syvälle ja nousin pintaan. Tämä on minulla iso edistysaskel. Kyse oli kuitenkin yhdestä traumastani.

Huomaan kuinka alan pysyä paremmin omassa voimassani. Ero on valtava aiempaan. Tunnistan paremmin, mikä on minun omaa energiaani ja mikä jonkun muun. Oma energiani tuntuu hyvältä. Se on kuplivaa ja energisoivaa. Itku pääsee, kun pääsen omaan energiaani takaisin. Samalla pieni harmitus nousee pintaan siitä syystä, että tämä on jäänyt muiden energioiden alle. Miksi tälle ei ole ollut tilaa? 

Mitä enemmän olen itseni äärellä, sitä enemmän tunnen voimaani. Toisinaan tulee olo, että mihin tämän kaiken energiani kanavoin. Nyt toivon sen tulevan näkyväksi, mihin saan käyttää tätä kaikkea hyväksi. Olen vuosia kärsinyt matalista energioista, joten voitte uskoa, miten hyvältä tuntuu, kun energiaa on vaikka muille jakaa. 

Olen tehnyt pitkäjänteistä työtä ja päässyt näin pitkälle. Olo on huikea. Minulla on lupa tuntea energiani, toiveeni ja tarpeeni. Nyt on mahdollisuus mennä niitä asioita kohden, mitä sydämeni haluaa, kun ne nyt tiedostan. Tunnen ilon lisäki haikeutta, surua. Jokin muuttuu. Enää ei ole mahdollista toimia samalla tavalla kuin ennen. Uskon muutoksen tuovan selkeyttä ja voimaa mennä oikeaan suuntaan. Muutos on väistämätöntä. Koen jonkin asian tulleen päätökseen, ympyrä sulkeutuu.