Kohti tasavertaisempia ihmissuhteita

 Herkullisten asioiden äärellä olen ollut. Ihmissuhteet. Tajusin, että joissakin ihmissuhteissani puuttuu tasapaino. Joidenkin kanssa haen liikaa yhteyttä eikä heillä ole tilaa hakea yhteyttä minuun. Joidenkin kohdalla taas toiset hakevat niin paljon yhteyttä, ettei minulla ole tilaa siihen. Minä haen emotionaalista yhteyttä. Toiset eivät välttämättä hae suoraan emotionaalista, vaan enemmänkin fyysistä yhteyttä. 

Tunnen helpotusta ja kiitollisuutta oivalluksesta. Minun on osattava hyväksyä erillisyys ja tila joissakin ihmissuhteissani. On ymmärrettävä, ettei minun tehtäväni ole yksin rakentaa yhteyttä ja ihmissuhdetta. Antamalla tilaa toiselle annan mahdollisuuden heille tulla yhteyteen. Minun tehtävänäni on ottaa vastaan ne tunteet, jotka minussa heräävät erillisyyden aikana. Jos toinen ei tule yhteyteen, silloin on osattava luopua siitä ihmisestä ja ihmissuhteesta. Sitä olen tehnyt tässä eron jälkeen. Silti huomaan, että vieläkin teen liikaa asioita ihmissuhteiden eteen. Aiemmin olin monissa suhteissa se, joka yksin piti yllä ystävyyssuhdetta. Nyt olen se, joka enemmän hakee yhteyttä sitä eli eteenpäin on tultu. Olen siirtynyt lähemmäksi vastavuoroisia ihmissuhteita. 

Toinen puoli on se, että osaan ottaa etäisyyttä ja tilaa, jos toinen haluaa hanakasti yhteyteen. Näitä ihmissuhteita ei ole monia, koska toinen variaatio on lapsuudesta tutumpi. Erään ihmisen kanssa tilanne meni siihen pisteeseen, että jouduin ottamaan selvän pesäeron, koska hän ei pystynyt antamaan minulle tilaa olla yhteydessä häneen. Olinhan vuosia vastannut hänen yhteydenkaipuuseen. Hän ei pystynyt ymmärtämään minua, koska hän näki vain omat tarpeensa ja niiden toteutuminen oli hänelle tärkeää. Se mitä hän ei ymmärtänyt oli, ettei minun tehtävänäni ole vastata siihen, vaan joku muu voi vastata siihen. Voisin vastata, jos se olisi linjassa sen kanssa, mitä itse haluan ja tarvitsen. Tässä tultiin siihen, että on aika päästää irti, kun ei löytynyt meille yhteistä kohtaa. Ei löytynyt halua aidosti kohdata minun tarpeeni tässä ja keskustella siitä. Tärkeintä oli, että hän saisi haluamansa. Tätä kirjoittaessa koen tehneeni oikein. Uskon, että tulemme joskus kohtaamaan, kun sen aika on. En kuitenkaan aio olla hänen toiveiden täyttäjä, jos se ei ole linjassa omien toiveideni kanssa.

Oivalluksen myötä uskon ihmissuhteiden selkiytyvän entisestään. Huomaan millaiseen vastavuoroisuuteen minä olen valmis ja millaiseen toinen on valmis ja miten itse suhtaudun siihen. Osa ihmissuhteissani saattaa jäädä ja osa voi muuttua tasavertaisemmaksi. Uskon tämän antavan tilaa uusille ja entistä tasavertaisemmille ihmissuhteille, kun en enää suostu mihin vain. Toki se voi tarkoittaa pettymysten sietämistä, kun toisella ei ole halua ja / tai taitoa hakeutua aitoon yhteyteen. Huh, huh! Uutta odotellessa.

Vaille jäämisen äärellä

 Vaille jääminen on ollut kipeä osa minua. Koen jääneeni tärkeimpiä asioita elämässä eli emotionaalista tukea, hyväksyntää, rakkautta, nähdyksi ja kuulluksi tulemista. Tämä on tänä aamuna pinnassa.

Tunsin kuinka kaipaan tukea. En jaksaisi enää olla yksin. Pohdin nykyistä elämäntilannetta ja huomaan, etten joissakin tilanteissa ole yksin. Saan apua ja tukea. En kuitenkaan saa emotionaalista apua ja tukea. Olen sen suhteen kovin yksin. Tiedän, että jos todella tarvitsen tukea, sitä on saatavilla. Minulla ei kuitenkaan ole sitä saatavilla kuin harvakseltaan. Pohdin niitä, jotka ovat parisuhteessa. He voivat saada sitä päivittäin tai ainakin viikottain. Minä saan sitä vain about kerran kuussa. Se on enemmän kuin monilla muilla. Se ei kuitenkaan riitä minulle.

Omasta mielestä olen lähes jatkuvasti emotionaalisesti vajaa. Ymmärrän, että jokaisella on oma määränsä, mitä he kaipaavat. Sekin vielä vaihtelee eri tilanteissa. Silti pohdin, mikä on ok määrä tarvita. Koen saavani vähän. Samalla ymmärrän, että minulla on siitä vajetta koko elämän ajalta eikä siis ihme, että kaipaan sitä. Toivonko liikoja, kun haluaisin enemmän? 

Pysähdyin näiden tuntemusten kanssa itseni äärelle ja annoin itselleni hyväksyntää ja rakkautta. Myötätuntoa sille kohdalle, joka kaipaa emotionaamista tukea, nähdyksi tulemista ja hyväksyntää. Se helpotti jonkin verran ja pystyin rauhoittumaan. Tiedän, että tämä on minun tehtäväni. Antaa itselleni kaipaamaani. Samalla tiedän, että on ok haluta ja tarvita sitä myös ulkopäin. Tiedän, että minun on tarkoitus vahvistua tällä saralla. Olla sisäiselle lapselle se aikuinen. Sen ei silti tarvitse poistaa sitä, että kaipaan näitä asioita myös ulkoapäin. Ehkä saan sitä enemmän ulkopäin, kun annan sitä enemmän itse itselleni. Tarkoitus ei ole kuitenkaan antaa itselleni siksi, että saisin sitä ulkoapäin, vaan täyttää itse omat tarpeet. Silloin en välttämättä tarvitse enää samalla tavalla ulkoapäin, kun saan sitä itseltäni.

Tuntuu lohdulliselta ja lempeältä, että voin myös itse täyttää tarpeitani. Se on omilla jaloilla seisomista ja omalla puolella olemista. 

Vanhemmuuden unelmista irtipäästäminen

Väsymys on painanut tänään. Siihen nähden, miten aiemmin on mennyt väsyneenä, nyt on ollut hyvä päivä. Lasten kanssa monesti se on ollut erityisen rankkaa, kun en ole osannut ottaa tilaa itselleni ja tarpeilleni. Tänään on ollut väsymykseen liittyvää kiukkua ja ehdottomuutta. Olen kuitenkin osannut paremmin pysähtyä asioiden äärelle ja korjata tilanteet mielestäni mallikkaasti. Aivan uudella tavalla on auennut se, mitä asioiden takana on. Olen osannut sanottaa lapsille, että minua kiukuttaa, kun he eivät pidä sovitusta kiinni tai mitä se ikinä onkaan. Olemme saaneet tänään hyviä keskusteluja. 

Olen myös pystynyt antamaan, itselleni lempeyttä virheitäni kohtaan. Eihän ne virheet hyvälle tunnu, mutta tekemättömäksi niitä ei saa. Samalla olen alkanut tuntea, kuinka aidosti haluan lapsille hyvää. Meditoidessa itkin, kuinka koen, että lasten isän kanssa olisi mahdollista luoda jotain kauniimpaa vanhemmuutta kuin mitä nyt on. Yleisesti asiat hoituvat. Unelmanani olisi jotain suurempaa, lämpimämpää ja kauniimpaa. Valitettavasti en koe siinä onnistuvani, joten tehtävänäni on osata luopua siitä unelmasta. Yksin voin tehdä oman osuuteni, mutta yhteistä vanhemmuutta en pysty luomaan yksin. Sitä surua en ole täysin surru vielä. Päästänyt irti lopullisesti unelmasta. Tuntuu, että olen siinä lähellä. Voin luottaa, että voin tehdä yksinkin paljon. Antaa rakkautta, lämpöä, syliä ja läheisyyttä. Antaa lapsille tila olla sitä, mitä ne ovat. Hyväksyä ne sellaisena kuin ne ovat. Sekin on paljon. Se on vain minun käsissäni eikä sitä kukaan voi viedä minulta pois. Sille antaudun tästä edespäin.

Haluan tähän vielä lisätä, että tässä saattanee nousta myös suvun juttuja. Heidän pettymyksiä omassa vanhemmuudessa ja niistä irtipäästämistä. En suoranaisesti tunnista tätä, mutta koska se tuli mieleen, koen tärkeäksi sen myös kirjoittaa. En voi tietää, mutta koen, ettei edelliset sukupolvet ole osanneet tätä käsitellä.

Omiin energioihin astuminen

Joulun jälkeen aloin käydä itsenäistymisprosessia vahvasti läpi. Se lähti rajulla hylkäämiskokemuksella. Siitä opettelin nousemaan omin jaloin ylös ja myös pyytämään apua. En jäänyt pitkäksi aikaa vellomaan ikäviin fiiliksiin. Pulahdin syvälle ja nousin pintaan. Tämä on minulla iso edistysaskel. Kyse oli kuitenkin yhdestä traumastani.

Huomaan kuinka alan pysyä paremmin omassa voimassani. Ero on valtava aiempaan. Tunnistan paremmin, mikä on minun omaa energiaani ja mikä jonkun muun. Oma energiani tuntuu hyvältä. Se on kuplivaa ja energisoivaa. Itku pääsee, kun pääsen omaan energiaani takaisin. Samalla pieni harmitus nousee pintaan siitä syystä, että tämä on jäänyt muiden energioiden alle. Miksi tälle ei ole ollut tilaa? 

Mitä enemmän olen itseni äärellä, sitä enemmän tunnen voimaani. Toisinaan tulee olo, että mihin tämän kaiken energiani kanavoin. Nyt toivon sen tulevan näkyväksi, mihin saan käyttää tätä kaikkea hyväksi. Olen vuosia kärsinyt matalista energioista, joten voitte uskoa, miten hyvältä tuntuu, kun energiaa on vaikka muille jakaa. 

Olen tehnyt pitkäjänteistä työtä ja päässyt näin pitkälle. Olo on huikea. Minulla on lupa tuntea energiani, toiveeni ja tarpeeni. Nyt on mahdollisuus mennä niitä asioita kohden, mitä sydämeni haluaa, kun ne nyt tiedostan. Tunnen ilon lisäki haikeutta, surua. Jokin muuttuu. Enää ei ole mahdollista toimia samalla tavalla kuin ennen. Uskon muutoksen tuovan selkeyttä ja voimaa mennä oikeaan suuntaan. Muutos on väistämätöntä. Koen jonkin asian tulleen päätökseen, ympyrä sulkeutuu.

Kiitollisena vuodesta 2020

Vuosi alkaa tulla päätökseen. Mitä tässä vuodessa on minulle merkityksellistä? Olen 2019 kirjoittanut, että 2020 on minulle elämäni paras vuosi ja sitä se on ollut. Elämässäni on tapahtunut paljon hyvää. Olen tehnyt ratkaisuja, jotka ovat tehneet minulle hyvää. Koronan alkaessa tein ratkaisuja koko perheeni parhaaksi. Siinä oli vaikeita hetkiä, mutta paljon antoisaa ja nimenomaan siksi, että kuuntelin itseäni. Halusin olla lasteni tukena niin, ettei se vaatisi minulta liikoja.

Olen myös kuullut selkeämmin, mitä sydän minulle kuiskii ja niitä asioita olen toteuttanut. Olen antanut tilaa asioiden tapahtua. En ole puskenut tyypilliseen tapaan, vaan luottanut asioiden järjestymiseen. Olen sanonut ei kiitos asioille, jotka eivät tunnu hyviltä. Se ei ole ollut helppoa, koska toinen vaihtoehto ei ole ollut myöskään mieluisa, mutta kuitenkin parempi. Olen sanonut kyllä asioille, jotka ovat kutsuneet minua. Välillä niiden toteutuminen on tuntunut hankalalta esim. taloudellisista syistä, mutta olen päättänyt siinäkin luottaa asioiden järjestymiseen, koska olen tuntenut vahvaa kutsua toteuttaa asia.

Kaikki asiat eivät ole olleet isoja, vaan myös arjen pienet asiat ovat olleet merkityksellisiä. Se että olen kuunnellut kehoni viestejä ja täyttänyt tarpeitani, ovat antaneet energiaa. Auttaneet kantamaan myös vastoinkäymisten yli. Riittävä uni, kehon kaipaama ravinto, liikunta, ulkoilu, meditaatiot jne... ovat olleet isossa roolissa. Ne kuulostavat yksinkertaisilta asioista, mutta monesti ne unohtuvat.

Ihmissuhteiden osalta olen saanut kokea paljon miellyttäviä kokemuksia. Olen uskaltanut olla entistä enemmän oma itseni ja saanut ihania vastaanottoja. Ihmiset ovat puhuneet minulle kauniisti, olleet ymmärtäväisiä ja olleet tukena. Kiitollinen olen jokaisesta ihanasta ja toisinaan jopa maagisista kohtaamisista. Olen saanut kokea myös haastavia tilanteita, mutta enenevässä määrin niistä olemme voineet avoimesti keskustella. Sitä kautta olen saanut myös korjaavia kokemuksia.

Parisuhdetta olen edelleen kaivannut, mutta huomannut kuinka minä pelkään olla haavoittuvainen. Peräännyn kovin herkästi. Kaipaan myös kovasti tukea miehiltä, mikä voi viedä suhdetta väärään suuntaan. En uskalla olla vahva ja oma itseni siinä määrin kuin olisi hyvä olla, ettei toisen liikoja tarvitse kannatella.

Vuosi 2020 on antanut minulle rutkasti enemmän hyvää kuin ottanut. Olen voinut paremmin kuin koskaan elämässäni. Iloa ja naurua on riittänyt. Koen enenevässä määrin olevani kuin kotona. Oikeiden ihmisten, harrastusten, asioiden ja töiden parissa. En enää suostu tyytymään, vaan menemään sitä kohden, mikä on minulle parasta. Toisinaan se vaatii työtä, että kuulen sen ja olen varma päätöksestä, mutta lopulta antaudun sydämeni ohjaukseen. Kiitos vuosi 2020 kaikesta siitä hyvästä, mitä olen saanut kokea!

Isäni ei näe minua - matkalla kohti hyväksyntää

Minulla on syvä isähaava. Sitä olen työstänyt, työstänyt ja työstänyt. Emme juurikaan ole tekemisissä, mutta päätin olla häneen yhteydessä. Sitä kautta pääsin olennaisen ja kipeän äärelle. Siihen, miten isäni ei näe minua. 

Isäni tietää, kuinka olisin lapsena toivonut häneltä enemmän huomiota omasta ristiriitaista käytöksestä huolimatta. En sitä silloin osannut sanottaa, mutta aikuisena olen siihen kyennyt. Lapsena siihen oli syynsä, etten siihen kyennyt. Se ei kuitenkaan ole tässä tarinassa olennaista. Nyt oivalsin, ettei isäni kykennyt näkemään minua ja tarpeitani eikä hän kykene siihen edelleenkään. Kaipuu tulla nähdyksi isän ja miehen silmissä on ohjannut elämääni paljon. 

Olen ollut monessa suhteessa, jossa minua ei ole nähty. Tieto ei ole uusi, mutta oivallukseni myötä ymmärrän omaa käytöstäni paremmin. Hain parisuhteilta lapsuudesta tuttua tapaa olla miesten kanssa. Se ei kuitenkaan pidemmän päälle antanut sitä, mitä halusin, joten ne suhteet ovat päättyneet. Olen myös viettänyt aikaa miesten kanssa, jotka antavat minulle huomiota, mutta suhde ei kuitenkaan ole ollut edes riittävällä tasolla tyydyttävä. Tämä vain siksi, että miesten huomio on ollut tärkeää. On ollut vaikea olla, jos elämässäni en ole saanut miehen huomiota. Tällä hetkellä elämässäni on vain sellaisia miehiä, jotka ovat oikeista syistä elämässäni. Siitä syystä, että nautin olla heidän kanssaan.

Elämässäni on miehiä, joiden silmät näkevät minut riittävällä tasolla. Joku näkee jonkun osan minusta ja joku toinen taas jonkun toisen osan jne... Se on riittänyt. Heidän kanssaan koen yhteyttä. Tulen paremmin ja paremmin nähdyksi eikä minulla ole niin suurta tarvetta hakea huomiota. Toki näen myös itse itseni paremmin. Olen kiitollinen niistä kokemuksista, joita nämä ihanat sielut ovat minulle antaneet. Se saa minut loistamaan auringon tavoin.

Tuntuu toki pahalta, että isäni ei kykene minua edelleenkään näkemään. Samalla haluan olla hänelle ja muillekin miehille armollinen, jotka eivät minua näe. On mahdotonta odottaa kaikkien kykenevän siihen. Haluan antaa heille anteeksi sen, että heidän käytöksensä aiheutti minussa kipua. Haluan hyväksyä heidän epätäydellisyytensä ja samalla oman tarpeeni tulla nähdyksi. Nyt olen aikuinen ja voin valita asioita ja ihmisiä ympärilleni. Näkymättömän Ninnin lapsuudestani huolimatta voin valita sellaiset ihmiset elämääni, jotka näkevät riittävällä tasolla. Sellaisia ihmissuhteita kohden haluan mennä. Kiitän näistä kivuista ja opeista. Olen valmis menemään eteenpäin kokemuksia rikkaampana. 

Halu olla lasten turva

 Kipuilen lasteni asioita. Koen, etten ole pystynyt olemaan lapsille turva. En ole itse saanut kokemusta siitä, että minulle joku olisi turva lapsena tai myöhemminkään. Minulla ei ole ollut, mistä ammentaa lapsille. Turvattomuus näkyy iltaisin. He kaipaavat huomiota, mutta ilmaisevat tavalla, josta provosoidun. Enenevässä määrin olen pystynyt näkemään asioiden läpi, mutta vielä minulla ei ole riittävästi kokemusta onnistumisista. 

Lapset olisivat tänään kaivanneet minulta tukea, mutta minä laitoin huonosta käytöksestä seuraamuksia en yhtä tai kahta, vaan useita. Ne olivat seurausta eri asioista, mutta ei niillä ollut mitään vaikutusta eli sinällään turhia. Yksi lapsista olisi halunnut soittaa isälleen ja ilmeisesti kertoa, mitä tapahtuu. Ajattelin tällä kertaa kokeilla sitä, että me selviämme keskenämme eikä me tarvita tähän muita. Hänen kohdallaan asiat menivät kivasti.

Tunsin syyllisyyttä siitä, miten asiat menivät yrityisesti nuorimman kohdalla. Päätin istahtaa asian äärelle. Tunsin kaipaavani tukea. Kaipasin, että joku auttaisi minua, miten ratkaisen jatkossa asian. Kaipasin tukea myös omalle olemiselleni. Sille syyllisyydelle, jota koin. Jonkun joka ottaisi syliin ja lohduttaisi minua, joka toivon lapsille parasta ja koin epäonnistuneen. Vähintä mitä olisin kaivannut, että joku olisi sanonut, että teit aivan oikein. Laitoit oikeista asioista seuraamukset ja annoit lapsille sen, mitä he kaipasivat. Sinällään ensimmäiseen olisin jotain tukea voinut saada, mutta jälkimmäiseen en. En onnistunut antamaan lasten tunteille tilaa. Siinä koen epäonnistuneeni niin kuin niin monesti aiemminkin. Haluaisin voida olla lapsilleni turva. 

Se mitä tästä opin, on yrittää olla itselle armollinen. Tähän minun evääni riittivät. Olisin halunnut antaa enemmän, mutta en vielä kyennyt. Voin kuitenkin opetella ja askel kerrallaan muuttaa sitä. Voin olla itselleni se tuki, jota minulla ei muualla ole. Se tuntuu kurjalta, mutta mahdolliselta. Tunnen pienen lempeyden kipinä sisälläni.