Lapsuuden trauman äärelle

Suruaalto on tullut elämääni. Suren menetettyä suhdetta ja niitä unelmia, joita minulla oli perheeseen liittyen. Eron myötä myös suhde exään hakee paikkaansa. Minua surettaa, ettei meidän suhde ole sellainen kuin haluaisin. Kaipaan kovasti jotakin. Ymmärrän, että kaipaan jotakin, mitä lapsena jäin vaille.

Pintaan on siis tullut myös suruja aikaisemmista elämänvaiheista. Suruaallon ollessa juuri kohdallani sisimpäni huusi äitiä. Kaipuu oli aito ja hätä suuri. Kaipasin hänen lohdutustaan, jota jäin lapsena ilman. Olisi tehnyt mieli soittaa äidilleni, mutta päätin olla itselleni äiti. Tiesin, että selviän itsekin. Olehan opetellut sitä tässä eron jälkeen. Tiesin myös, että minun nyt kuuluu selvitä itse, jotta voin löytää voiman itsestäni ja eheytyä tukeutumalla itseeni.

Viime aikoina olen kärsinyt kovasti yksinäisyydestä, läheisyyden puutteesta (haleista, silityksistä, kosketuksista) ja surusta. Nämä kaikki liittynevät vahvasti lapsuuden traumaan ja vaillejäämiseen. Tämän käsittelyä on minulle tarjottu useammasta suunnasta ja nyt se konkretisoitui. Itkin syvältä kaipuutani ja kipuani. Kiitollisuus täyttää minut, että vihdoinkin olen tuntemassa niitä tunteita, jotka liittyvät tähän traumaan. Mieleni on tiennyt tämän kivun, mutta sen kokeminen on ollut liian pelottavaa. Jostakin rohkeuden löysin tämän tunteen kohtaamiseen. Kiitos siitä!

Todellisten tarpeiden kuuleminen ja omaan voimaan astuminen

Viikonloppu on vasta puolessa välissä ja tuntuu, että olen oivaltanut tosi paljon. Eilen lapset lähtivät täältä ja kaipasin kovasti ihmisiä ympärille. Olen kiitollinen, että monista houkutuksista huolimatta päätin kuunnella itseäni ja vetäytyä omiin oloihin.

Tänään taas minulla on ollut kova tarve olla ihmisten kanssa. Yritin jotakin ohjelmaa itselleni järjestää, mutta ne eivät saaneet tuulta alleen. Hyvä niin, koska nyt minulla oli taas mahdollisuus pysähtyä kuuntelemaan omia tarpeitani. Todellisuudessa tarpeeni lepoon ja rauhalliseen olemiseen oli suurempi kuin saada ihmisiä ympärille. En olisi jaksanut aidosti olla heidän kanssaan. Päätöstäni illalla testattiin, kun minulle tarjoutui mahdollisuuteen saada seuraa. Pohdin useita vaihtoehtoja, mutta päätin pysyä alkuperäisessä suunnitelmassa ja antaa aikaa itselleni.

Tämän viikonlopun aikana oivalsin yhden tarkoituksen sille, miksi minulle ei nyt tule ihmisiä elämään. Jos niitä olisi paljon, unohtaisin kuunnella omia todellisia tarpeitani. Kadotan helposti ihmisten läsnäollessa itseni. Kun minulla on paljon aikaa itselleni, pystyn paremmin kuulemaan todelliset tarpeeni. Se tosin vaikeuttaa ei sanomista muille, koska pelkään, että seuraavaan mukavaan hetkeen ystävien kanssa on pitkä aika. Todellisuudessa voi olla niin, että sitten ihmisiä alkaa tulla elämään, kun löydän omat tarpeeni ja rajani.

Oivalsin todella omien tarpeiden kuuntelemisen merkityksen ja rajojen asettamisen. Se ei ole helppoa, mutta sitä minä kaipaan ja sille tielle vahvasti olen menossa. Minun on ollut vaikea myöntää levon tarvetta sekä tarvetta olla yksin. Niitä ei tämä yhteiskunta arvosta ja siksi niiden salliminen minulle on ollut vaikeaa. Haluan olla energinen ja jaksava, joten palautumiselle on annettava aikaa. En ole huono ihminen, vaikka viihdyn yksin tai tarvitse aikaa ladata itseni.

Täytyn kiitollisuudesta, kun olen tehnyt itselleni näin isoja ja tärkeitä oivalluksia, päätöksiä ja muutoksia. Nämä eivät ole minulle helppoja, mutta uskon, että näiden askeleiden ottaminen helpottaa jatkossa itseni kuuntelemista. Askel kohti itseä ja omaa voimaa taas otettu. 

Odotukset taas pinnassa

Odotan ihmisiltä kaikenlaisia asioita ja toiveeni on kova, että he täyttävät odotukseni. Ymmärrän, etten voi odottaa toisten täyttävän tarpeeni, vaan olen itse vastuussa tarpeistani ja niiden täyttymisestä. Tämä on saanut minut pattitilanteeseen. Minulla on edelleen odotuksia ja nyt minä kiellän odotusten olemassa olon. Minä pakenen niitä, koska enhän voi odottaa toisten täyttävän toiveeni.

Törmäsin tilanteeseen, jossa kovasti toivoin odotusteni täyttyvän. Ymmärsin toiveiden olevan sisäisen lapseni täyttymättömiä odotuksia. En silti pystynyt kohtaamaan sitä, että odotan toisen ihmisen täyttävän ne. Toiveeni pääsi livahtamaan tietoisuuteeni, mutta en pystynyt sitä kohtaamaan. En voinut sanoa ääneen, että haluan sinun täyttävän tämän toiveeni. Se hävetti liikaa. Enhän minä voi odottaa toisen täyttävän toivettani. Kielsin sen olemassa olon, mikä nosti minussa ärtymystä, kun en kuitenkaan päässyt pakoon tilannetta.  En osannut sanottaa asiaa, koska pelkäsin tulevani hylätyksi.

Olen hämilläni sen kysymyksen äärellä, että jos en voi odottaa toisen täyttävän minun toiveitani ja odotuksiani, voinko edes pyytää toisilta mitään. Voinko sanoa ääneen, että kaipaan sinulta tätä? Vai onko kyse siitä, että aina voi pyytää, mutta toisen ei ole pakko täyttää niitä? Onko tässä kyse siitä, ettei toiselta voi odottaa mitään? Jos he haluavat, he antavat.

Ehdollinen rakkaus

Rehellisyys on vienyt minua kohti uutta. Olen alkanut tuntea iloa ja rakkautta kuin myös onnellisuutta niin itseni kuin toisten puolesta. Minussa nousee ylpeys toisten menestyksestä ja onnistumisista. Nyt minulla on tilaa näille tunteille, kun pidän myös itseäni tärkeänä.

Samalla minussa nousee surua, kun en saa vastakaikua. Ilo ei ole molemminpuolista. Surua voi nousta myös siitä, että toinen ihminen ei eläydy tilanteeseeni esim. osoittamalla myötätuntoa. Koen, etten tule nähdyksi eikä hän jaa kokemaani. Se kolauttaa ja kovaa. Ymmärrän, ettei se ole toisen tehtävä antaa minulle tarvitsemaani, mutta mikä on ystävyyttä? Iloitaan toistenkin iloja, tunnetaan myötätuntoa, eletään omaa totuutta jne... Onko toiveeni kohtuutonta? Voiko ystävyydeltä mitään toivoa? Entä vaatia?

Kun olen jakanut toisen iloja ja ollut ylpeä hänen puolestaan eikä toinen vastaa siihen, minua alkaa pelottaa ja surettaa. Pelottaa jakaa se lämpö, joka sisälläni on, jos minut sitten hylätään. Niin kipeää tekee kohdata tuo rakkaudettomuus, että alan tuntea surua toisen onnistumisista. En enää kykenekään iloitsemaan avoimesti. Rakkaus on muuttunut ehdolliseksi.

Rehellisyys

Rehellisyys tuntuu kliseeltä. Olen rehellinen tai arvostan rehellisyyttä tai kaipaan kumppanilta rehellisyyttä. Nämä ovat niin klassisia lauseita, että ne tuntuvat ulkoaopetelluilta eikä aidoilta. Ei silti, etteivätkö ne voisi olla myös paikkaansa pitäviä, mutta usein tällaisia lauseita viljelevät eivät minun mielestä ole miettineet asioita syvällisesti. Voipi olla, että ajatteluni perustuu omiin virheellisiin ajatuksiin sanaa rehellisyys kohtaan.

Monessa yhteydessä elämässäni on viimeaikoina tullut vastaan rehellisyys ja tajuan: "Ei hemmetti, miten tärkeää rehellisyys minulle on." Koska olen tottunut miellyttämään muita, en ole voinut olla rehellinen. Rehellisyys voi pahoittaa toisen mielen, koska silloin lähtökohtana ei ole tuottaa toiselle vain hyvää oloa. Lähtökohta on elää omasta totuudesta käsin.

Oman voimani vahvistuessa myös rehellisyys astuu elämääni. En enää pelkää, mitä muut ajattelevat enkä siis tarvitse heidän hyväksyntää elämässäni. Tällöin voin tehdä päätöksiä ja sanoa mielipiteeni rehellisesti sydäntäni seuraten.

Rehellisyyden noustessa tietoisuuteeni uudessa valossa alan ymmärtää, että minä kaipaan rehellisyyttä ja suoraan puhumista. Olen sille toki vieläkin herkkä, että toisen rehellisyys aihettaa minussa pahaa mieltä tai minun rehellisyyteni saa jollekin kipua aikaan. Kaikesta huolimatta huomaan kaivanneeni sitä, ettei minun tarvitse enää piilotella todellista minää muilta. Oloni tuntuu kevyeltä, kun ajattelenkin, ettei minun tarvitse miettiä, miten jonkun asian kierrän, ettei toisen tarvitse tuntea oloaan epämukavaksi. Rehellisyys ei tietenkään tarkoita sitä, että töksäytän asian, vaan asian voi sanoa myös hienotunteisesti. Tämä on minun kehityskohteeni.

Vielä yksi näkökulma rehellisyyteen haluaa tulla nähdyksi. Aiemmin olen pelännyt myös omia tuntemuksiani, jotka heräävät toisen mielen pahoittamisesta. Se on johtanut siihen, että en ole voinut olla rehellinen. Minulla ei ole ollut keinoja käsitellä niitä tuntemuksia, joita toinen minussa herättää. Nyt minulla on rohkeus kohdata ja opetella asiaa.

Yksinäisyyden ja yksinolon tarkoitus elämässäni

Yksinäisyys on eron jälkeen ollut säännöllisesti pinnalla. Olen ihmetellyt, miksi ihmiset vain kaikkoavat tai päästän heistä irti, mutta uusia ei tule tilalle. Mikä kaiken tämän tarkoitus? Nyt alan ymmärtää.

Olen läheisriippuvainen ja siitä paraneminen edellyyttää omilla jaloilla seisomista. Minulla on ollut voimaa päästää ihmisistä irti, joiden kanssa suhde on perustunut vääriin asioihin. Minulla on kuitenkin ollut koettavana vielä asioita ennen kuin oma heimoni voi tulla. Minun on ollut tarve löytää rohkeus elää rehellisesti tietyt asiat läpi ja yksin. On ollut tarve nojata omaan voimaan ja ottaa riski kuunnella itseä. On ollut tarve valita mieluummin yksinäisyys kuin seura, joka ei sillä hetkellä tunnu hyvälle.

Tällä matkalla olen kovan paikan tullen alkanut palata aiempiin tukipylväisiin, kun en olisi halunnut kohdata yksinäisyyttä. Jonkun kerran sitä kokeilinkin, mutta ymmärsin, ettei se toimi. Mieluummin valitsen yksinäisyyden tai paremminkin yksin olon kuin seuran, joka ei ole minulle hyväksi.

Tällä matkalla olen saanut tuntea, että selviän monista asioista enkä todellakaan tarvitse muita. Se ei silti tarkoita, ettenkö halua heitä elämääni. Tarkoitan tällä lähinnä sitä, että minussa itsessäni on valtava voima ja kaikki tarvittava on minussa itsessäni. Kun voimani vahvistuu, alan vetää puoleeni niitä ihmisiä, jotka itsekin seisovat omilla jaloillaan. Meidän ei tarvitse kannatella toisiamme, vaan voimme käyttää energian itseemme ja toistemme kannustamiseen. Osaamme pitää huolen itsestämme ja omista rajoistamme ja voimme luottaa, että molemmat kantavat vastuun itsestään eikä kippaa toiselle omia taakkojaan.

Joko elämä voisit tuoda minulle ihmisiä, joiden kanssa pääsen aitoon yhteyteen? Olisin kiitollinen sellaisesta!

Oman voimaan nousemisen varjopuolia

Kirjoitettuani edellisen postauksen minussa nousi pelko. Miten toinen ihminen reagoi ajatuksiini? Tajusin, etten tarvitse enää toista ihmistä läheisriippuvuutta tukemaan. Olen valmis päästämään siitä irti. Olen valmis nousemaan omaan voimaani ja myös olemaan toiselle siitä rehellinen. Minulla on voimaa olla mieluummin yksin kuin miellyttää toista. Siitä tässä viime kädessä on kyse.

Tiedän, että rehellisyyteni saattaa satuttaa toista ja aiheuttaa hänessä alemmuuden tunteita. Se minua pelottaakin. Kuvitteleeko hän minun nousevan hänen yläpuolelleen? Kyse ei mielestäni ole siitä, vaan olen pääsemässä läheisriippuvuuden yläpuolelle. Se ei enää hallitse minua eikä minun siksi tarvitse miellyttää muita. 

Nämä pelkoni nousevat menneisyydestäni. Olen toisinaan saanut kuulla olevani itsekäs ja että pidän itseäni toisten yläpuolella. Myönnän niissä olleen jotakin perää, koska olen tarvinnut vahvaa kuorta näille asioille, jotta olen uskaltanut tehdä tarvittavia asioita elämässä. Saamani kommentit asioista ovat saaneet minut pelkäämään samoja kommenteja. En todellisuudessa halua olla toisten yläpuolella tai negatiivisessa mielessä itsekäs. Ymmärrän kuitenkin sen, että sellainen viesti voi välittyä, kun on omassa voimassaan. Suomalaiseen kulttuuriin ei kuulu vahvuus ja itsensä arvostaminen, joten tällaiset piirteet voidaan tulkita väärin. 

Kaikesta huolimatta olen valmis astumaan minulle kuuluviin saappaisiin. Haluan kuunnella sydäntäni ja elää sen mukaan. Jos joku ei sitä kestä, voi hän valita toiset ihmiset ympärilleen. Minussa on voima ja minulla on oikeus olla voimissani ja sen oikeuden aion käyttää vihdoin ja viimein. Kestän kyllä muiden tuhahtelut eikä minun tarvitse heitä kannatella. Käytän sen energian omassa voimassa pysymiseen. 

Irti muiden kannattelusta ja kohti omaa voimaa

Eräs ihmissuhde taas on mietityttänyt ja erityisesti rajan veto siinä. Ihmissuhde on pitkä, joten olemme tavanneet ajassa, jolloin miellytin vahvasti muita ja hain hyväksyntää. Olemme luoneet suhteen hyvin erilaisista olosuhteista kuin missä nyt olemme. Muutosten myötä olen myös alkanut muuttua tässä ihmissuhteessa, mikä on tuonut hankausta välillemme.

Emme ole hetkeen nähnyt ja yhteydenpito on ollut hyvin vähäistä. Haluaisin nähdä hänet nyt. Tämä nosti ajatuksia meidän toimintatavoista. Minua alkoi ahdistaa ajatus, että hän kyselee tiettyjä asioita. En jostakin syystä halua vastata hänelle tiettyihin asioihin. Tästä minulle aukesi uusi näkökulma. Koen hänen utelevan näissä tietyissä asioissa ja hakevan hyväksyntää, turvaa ja selkeyttä omiin epävarmuuden fiiliksiin. Minulle ei välity tunne, että hän olisi kiinnostunut niistä asioita sinällään, vaan omasta tilasta. En siis haluaisi hänelle kertoa näitä. Toinen seikka on se, että koen hänen utelut toisinaan tungetteluna ja pelkona menettää minut.

Aloin miettiä, mikä on todellinen syy, etten halua vastata hänen uteluihinsa (?). Syy on se, että minä en halua kannatella häntä. En halua yrittää pitää häntä voimissaan ja antaa tukea, että hän on tärkeä jne... En halua olla osallisena hänen ahdistukseen, koska se ei ole minun tehtävä. Minulla on riittävästi työsarkaa omissa tunteissa, joten en halua vielä hänenkin tunnetaakkaa kantaakseni. Minua ahdistaa käytöksestä välittyvä takertuminen minuun enkä halua tukehtua toisen ihmisen pahaan oloon (pelkoon, ahdistukseen....).

Otanko minä hänen tunteensa itselleni vai antaako hän minulle niitä? Vaiko molempia? Joudun arvuuttelemaan asiaa, mutta varmaan molempia. Olen tottunut ottamaan toisten tunteet itselleni ja yrittänyt ratkaista niitä. Tällaisen vastinpari mitä luultavimmin on ihminen, joka ei ole voimissaan, vaan ainakin energeettisesti valuuttaa tunteensa minulle. Tässä tulee mukaan rajanveto.

Minun tehtäväni ei ole kannatella toisia tai ottaa heidän tunteitaan ja murheitaan ratkottavaksi tai kannettavaksi. Minä voin hyvällä omallatunnolla sanoa ei, kun minusta siltä tuntuu eikä siitä tarvitse tuntea pahaa mieltä. Haaste tässä vaiheessa on vielä se, että liian tiiviissä yhteydenpidossa se ei onnistu. En enää tunnista omia tunteitani, toiveitani ja tarpeitani, vaan ne sekoittuvat toisen ihmisen kanssa. Menetän voimani hänen kanssaan. Haluan sanoa ei, kun siltä tuntuu. Nyt olen menossa sitä kohden, vaikka välillä se tuntuu vaikelta.

Erillisyyden opettelua

Taas näitä, että  järki ymmärtää, mutta tunne kertoo omaa kieltänsä. Ymmärrän, ettei muiden tarvitse minua miellyttää. Kun he ilmaisevat jollakin tavalla erillisyyttään, minussa nousee kiukku. En kestä, että he ovat eri mieltä tai tekevät asiat omalla tavallaan. Tilanne saa minussa myös neuvottomuutta aikaiseksi. En ole tottunut erillisyyteen eikä minulla ole mallia, kuinka suhtautua siihen. Mieleni haluaa sellaisissa tilanteissa vastatoimenpiteisiin. Jos et ole sellainen kuin haluan tai et tee, mitä haluan, minä teen tai sanon jotakin.

Olen oppinut, että asioihin olisi reagoitava. Kaipa minä loukkaannun tilanteessa ja haluan osoittaa tuon loukkauksen. En pysty vain nielemään, että toinen ei ole kuin minä. Koen huonommuutta, kun emme voi sulautua yhteen. En voi olla vain kuin mitään ei olisi tapahtunut, koska minuun sattuu.

Minun on näköjään opittava taas erillisyydestä ja opittava nöyrtymään. En voi kaikkea hallita enkä kaikelle tehdä mitään. On vain hyväksyttävä, että asia on näin ja se sattuu minuun.

Kiitollisuus 💜

Sydämeni on täyttynyt kiitollisuudesta tänään. Olen erityisen kiitollinen, että ympärilläni on ihmisiä, jotka ovat aitoja. He peilaavat minulle sitä, mitä kaipaan: rohkeutta olla sitä mitä on. Heissä on paljon sitä kauneutta, jota haluan elämääni lisää: välittämistä, lempeyttä, iloisuutta, rakkautta, myötätuntoa, mutta myös rohkeutta sanoa ei ja elää omannäköistä elämää. He ovat minulle malleina ja antavat rohkeutta elää itseni näköistä elämää.

Edellisessä elämässä en osannut arvostaa elämän pieniä asioita. Nyt olen kiitollinen arjen luksuksesta ja kauneudesta. Ostan leikkokukkia piristämään elämääni. Olen kiitollinen, kun pysähdyn niiden äärelle. Olen onnellinen, minkä olon niinkin pieni asia voi tuoda elämään. Samoin oma hetki lämpimän kupposen äärellä. Olla läsnä siinä hetkessä ja nauttia kaikilla aisteilla, ah sydämeni täyttyy ilosta ja kiitollisuudesta jo pelkästä ajatuksesta.

Erityistä kiitollisuutta koin viikonloppuna siitä naurun määrästä, jota minusta lähti. En tiedä olenko koskaan nauranut näin paljon ja vapautuneesti kuin nyt viikonloppuna. Super ihanaa, että tunnen valtavaa iloa ja riemua.

Olen kiitollinen myös rohkeudestani. Pelkään edelleen paljon ja koen turvattomuutta, mutta minussa on paljon potkua tehdä oikeita juttuja eli seurata sydäntä. Toisinaan pelko ja turvattomuus hidastavat, mutta lopulta uskalla rakastaa itseäni ja tehdä mieluisia valintoja itselleni.

Pysähdyn nykyään eri tavalla itseni äärelle. En kauheasti meditoi, mutta olen läsnä keholleni. Tuntuu hyvältä, kun uskalla kohdata kehoni tuntemuksia ja rauhoittua. Tunnen suunnatonta kiitollisuutta, että voin kokea tämän kaiken. Nautin siitä rauhasta ja tyhjyydestä, siitä että vain olen. Mieleni ei juurikaan täyty ajatuksilla. Minulle se on lepoa, koska olen kovinkin analyyttinen.

Kiitollisuuden tunne herää minussa niin monesta asiasta, mutta tässä nyt nämä lähipäivän kiitollisuuden aiheet. Olen kiitollinen myös siitä, että koen kiitollisuutta kokoajan enemmän. Elämässä jotkut asiat eivät ole muuttuneet, mutta olen oppinut näkemään niissä piilevän rakkauden, rauhan ja onnellisuuden. Kiitos 💜

Unelmavanhemmuudesta irtipäästäminen

Kiukuttaa, että en saa exältä, mitä halua. En tule nähdyksi, emme saa yhteyttä toisiimme millään tasolla. Olen hänelle ilmaa ilman ilman tärkeyden merkitystä hengissä pysymisen kannalta. Haluaisin, että hän voisi jollakin tasolla olla kiitollinen ja arvostaa tekemääni.

En pysty päästämään irti hänestä, koska toivon kovasti näitä asioita. Toiveeni on lapsenomaista ja järjellä ymmärrän, että ei kannata odottaa. Tiedän, että minussa oli myös hyvää suhteessamme, mutta ex ei osannut sitä arvostaa. En tarvitse hänen hyväksyntää, vaikka sisäinen pikkutyttö huutaa toisin. Tiedän olevani hyvä tällaisena.

Yritän pitää suhteemme hyvänä ja olla kaveri, mutta tämä on yksipuolista. Miksi roikun hänessä? Miksi pyydän häntä mukaan mihinkään? Miksi suostun yksipuolisuuteen? Roikun hänessä niin kuin monissa "ystävissäni" olen roikkunut. Vastavuoroisuus on puuttunut täysin niissä suhteissa niin kuin tässäkin.

Jos vain hyväksyn, että tämä vanhemmuus ei ole sitä, mitä toivon. Olen tehnyt asioita sen eteen, että välimme olisivat haluamanilaiset. Nyt vain on tyydyttävä siihen, ettei sellaisen luominen ole yhteinen tahto. En halua roikottaa ihmistä mukana, koska se ei tuo minulle iloa.

Annan toiveeni ja unelmani tässä asiassa lipua käsistäni pois. En halua kulissia tässä asiassa. Minusta tämä on vain teennäistä kuraa. Olen valmis tällaiseen suhteeseen, jos se on molemminpuolista. Toki joskus on ok, että tehdään porukalla jotakin, mutta päästän irti toiveestani.

Sisään padottu suru

Yli viikon sisälläni on ollut surua. Vaikka olen exästä fyysisesti päästänyt irti, silti jokin sidos välillämme on. Sidos lähtisi katkeamaan, jos kohtaisin tämän surun ja päästäisin irti. Kehoni ei halua kohdata surua, koska se tuntuu pelottavalta. Kehoni on erittäin turvaton.

Olen kiitettävästi kestänyt tätä tilannetta, mutta nyt alkaa vituttaa. Miksi en vain voi päästää irti? Näen, ettei meillä ole yhteistä tulevaisuutta, joten miksi en vain jatka matkaa. Miksi kidutan itseäni tutkimalla tilannetta ja kuvittelemalla kaikkea mahdollista? Vaikka kuinka toivoisin, niin tästä ei tule vuosi sadan rakkaustarinaa. Mikään ei tue sitä, että kannattaisi roikkua tässä miehessä.

Minä haluan jatkaa elämääni. Minä selviän yksin, vaikka päästän irti. Todellisuudessa mikään ei muutu huonompaan suuntaan. Olisin vain vapaampi ja seisoisin omilla jaloillani. Nyt elän epätodellisessa maailmassa. Päästämällä irti saisin lisää uskoa ja turvaa, että selviä yksinkin.

Odotukset uusien ihmisten kanssa

Voi kun olisin kotonani ja kokisin kuuluvani jonnekin! Tämä lause saa minut uusissa tilanteissa etsimään ihmisiä, jotka huomaisivat minut, hyväksyisivät minut ja olisivat kiinnostuneita minusta. Sisältäni kuulen tuskan huutoja, kun näen toisten tulevan juttuun ja heillä olevan yhteistä, mutta minä tapani mukaan olen "yksin". Kaipaan, että meillä on yhteistä. Olen kateellinen, jos jään ulkopuolelle erilaisuuteni vuoksi.

Olen epävarma, kun en saa huomiota niiltä ihmisiltä, joilta toivoisin saavani. Usein uusien ihmisten ympäröimänä sisimpäni etsii minua miellyttäviä ihmisiä. Kun sitten joudun olemaan tekemisissä ihmisten kanssa, jotka eivät vastaa tätä odotusta, tuskastun.

Nyt ymmärsin, että annan odotuksieni ja oletusteni ja toiveiden ohjata uusissa tilanteissa itseäni. Antaisin mahdollisuuden kaikille ihmisille enkä yrittäisi hakea keneltäkään huomiota ja hyväksyntään. Jos minua kohtaan ei osoteta kiinnostusta, voin elää myös sen kanssa. Ehkäpä toiveeni ja hyväksynnän tarve välittyy energiana muille eikä todelliset ihmissuhteet pääse syntymään.

Jokin minua pelottaa siinä, että heittäytyisin ihmisten kanssa. Pelkään, että ympärille kertyy "vääränlaisia" ihmisiä. Surettaa, mutta hyväksyn, että tilanne on nyt tämä. Mieluummin päästän irti odotuksistani ja saan ympärille kaipaamia ihmisiä kuin pidän kiinni vääristä asioita ja kärsin yksin.