Eräs ihmissuhde taas on mietityttänyt ja erityisesti rajan veto siinä. Ihmissuhde on pitkä, joten olemme tavanneet ajassa, jolloin miellytin vahvasti muita ja hain hyväksyntää. Olemme luoneet suhteen hyvin erilaisista olosuhteista kuin missä nyt olemme. Muutosten myötä olen myös alkanut muuttua tässä ihmissuhteessa, mikä on tuonut hankausta välillemme.
Emme ole hetkeen nähnyt ja yhteydenpito on ollut hyvin vähäistä. Haluaisin nähdä hänet nyt. Tämä nosti ajatuksia meidän toimintatavoista. Minua alkoi ahdistaa ajatus, että hän kyselee tiettyjä asioita. En jostakin syystä halua vastata hänelle tiettyihin asioihin. Tästä minulle aukesi uusi näkökulma. Koen hänen utelevan näissä tietyissä asioissa ja hakevan hyväksyntää, turvaa ja selkeyttä omiin epävarmuuden fiiliksiin. Minulle ei välity tunne, että hän olisi kiinnostunut niistä asioita sinällään, vaan omasta tilasta. En siis haluaisi hänelle kertoa näitä. Toinen seikka on se, että koen hänen utelut toisinaan tungetteluna ja pelkona menettää minut.
Aloin miettiä, mikä on todellinen syy, etten halua vastata hänen uteluihinsa (?). Syy on se, että minä en halua kannatella häntä. En halua yrittää pitää häntä voimissaan ja antaa tukea, että hän on tärkeä jne... En halua olla osallisena hänen ahdistukseen, koska se ei ole minun tehtävä. Minulla on riittävästi työsarkaa omissa tunteissa, joten en halua vielä hänenkin tunnetaakkaa kantaakseni. Minua ahdistaa käytöksestä välittyvä takertuminen minuun enkä halua tukehtua toisen ihmisen pahaan oloon (pelkoon, ahdistukseen....).
Otanko minä hänen tunteensa itselleni vai antaako hän minulle niitä? Vaiko molempia? Joudun arvuuttelemaan asiaa, mutta varmaan molempia. Olen tottunut ottamaan toisten tunteet itselleni ja yrittänyt ratkaista niitä. Tällaisen vastinpari mitä luultavimmin on ihminen, joka ei ole voimissaan, vaan ainakin energeettisesti valuuttaa tunteensa minulle. Tässä tulee mukaan rajanveto.
Minun tehtäväni ei ole kannatella toisia tai ottaa heidän tunteitaan ja murheitaan ratkottavaksi tai kannettavaksi. Minä voin hyvällä omallatunnolla sanoa ei, kun minusta siltä tuntuu eikä siitä tarvitse tuntea pahaa mieltä. Haaste tässä vaiheessa on vielä se, että liian tiiviissä yhteydenpidossa se ei onnistu. En enää tunnista omia tunteitani, toiveitani ja tarpeitani, vaan ne sekoittuvat toisen ihmisen kanssa. Menetän voimani hänen kanssaan. Haluan sanoa ei, kun siltä tuntuu. Nyt olen menossa sitä kohden, vaikka välillä se tuntuu vaikelta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti