Rehellisyys on vienyt minua kohti uutta. Olen alkanut tuntea iloa ja rakkautta kuin myös onnellisuutta niin itseni kuin toisten puolesta. Minussa nousee ylpeys toisten menestyksestä ja onnistumisista. Nyt minulla on tilaa näille tunteille, kun pidän myös itseäni tärkeänä.
Samalla minussa nousee surua, kun en saa vastakaikua. Ilo ei ole molemminpuolista. Surua voi nousta myös siitä, että toinen ihminen ei eläydy tilanteeseeni esim. osoittamalla myötätuntoa. Koen, etten tule nähdyksi eikä hän jaa kokemaani. Se kolauttaa ja kovaa. Ymmärrän, ettei se ole toisen tehtävä antaa minulle tarvitsemaani, mutta mikä on ystävyyttä? Iloitaan toistenkin iloja, tunnetaan myötätuntoa, eletään omaa totuutta jne... Onko toiveeni kohtuutonta? Voiko ystävyydeltä mitään toivoa? Entä vaatia?
Kun olen jakanut toisen iloja ja ollut ylpeä hänen puolestaan eikä toinen vastaa siihen, minua alkaa pelottaa ja surettaa. Pelottaa jakaa se lämpö, joka sisälläni on, jos minut sitten hylätään. Niin kipeää tekee kohdata tuo rakkaudettomuus, että alan tuntea surua toisen onnistumisista. En enää kykenekään iloitsemaan avoimesti. Rakkaus on muuttunut ehdolliseksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti