Pikkutytöstä kohti aikuista näistä ja vastuunkantoa

Pikkutytölläni on ollut minulle viime aikoina paljon asiaa. Hän on kertonut minulle, kuinka hän on kaivannut miehistä itselleen isää. Sellaista miestä, joka pitää huolta ja kantaa vastuun. Sellaisia miehiä minulla on ollut aikuisiällä. Pikkutyttö on kaivannut muista sellaisia ominaisuuksia, joita ei ole itsestään vielä kunnolla löytänyt. Jos ulkoapäin ei ole saatavilla sitä, mitä pikkutyttö on kaivannut, minussa nousee kiukku. Ongelmallista tässä on ollut se, etten ole tunnistanut tätä kaavaa ollenkaan.

Aikuisena olen ymmärtänyt jollakin tasolla, mitä on esimerkiksi parisuhde. Olen ymmärtänyt, että siihen kuuluu seksi. Ikäväkseni en ole tunnistanut omia tarpeita siten, että olisin tunnistanut selvästi, koska haluan seksiä ja koska vain läheisyyttä, kosketusta ja syliä. Pikkutytölläno on ollut kova tarve fyysiseen läheisyyteen, joten olen se ottanut tavalla tai toisella. Yleensä seksillä, koska en ole edes tunnistanut tarvetta ottaa vastaan pelkkää silitystä ja syliä.

Yksi päivä tunnistin, kuinka turvaton ja epävarma pikkutyttö minusta tuli esiin. Provosoin seurassa ollutta miestä, koska olin tottunut siihen, että haen miehestä reaktiota. Haen sillä tavalla huomiota heiltä. En ole oppinut pyytämään ja tulemaan näkyväksi tarpeiden kanssa, vaan haen tarvitsemani muulla tavoin. Tässä tilanteessa ymmärsin turvattomuuteni ja epävarmuuteni kaipaavan tulla nähdyksi. Myöhemmin osasin sanoa, että kaipaan silitystä. En osannut täysin antautua silitykseen, mutta vihdoinkin tunnistin pikkutyttöni tarpeen ja sain sanotuksi sen enkä lähtenyt hakemaan seksiä. Sain käytökselleni ja pyynnölleni kiitosta ja se tuntui hyvältä, että sain korjaavan kokemuksen.

Jään mielenkiinnolla odottamaan, mitä muutoksia tämä saa elämässäni aikaiseksi. Onko minun helpompi tunnistaa tarpeeni ja sanottaa niitä? Luotanko itseeni enemmän ja siihen ettei minua hylätä ja siihen että tarpeilleni on lupa olla? Alanko vetää erilaisia ihmisiä puoleeni? Uskon, että en samalla tavalla vedä vastuunkantajia ja huolehtijoita elämääni, koska otan itse enemmän vastuuta itsestäni. Annan itse itselleni enemmän hellyyttä ja huolenpitoa ja kannan vastuuta omista tarpeistani enkä odota toisten tekevän sitä puolestani.

Minussa olevaa turvaa kohti

Minulla on syytä kiitollisuuteen. Elämääni on vahvasti ohjannut pelko ja turvattomuus, joita en ole osannut tunnistaa ja nimetä. Etenkin turvattomuus on ollut minulle käsittämätön asia. Aiemmin ei ollut toivoakaan, että pystyisin itseäni rauhoittamaan tai edes ymmärtämään tarvetta sille. Olen vain lisännyt kierroksia, jos on ollut turvaton olo tai sitten hakenut turvaa ulkoapäin.

Olen tunnustellut, millaiset asiat tuovat minulle turvaa. Jotkut ihmiset ja ennen kaikkea läheisyys. Minun on helpompi ollut keskittyä itseeni, kun minulla on ihmisiä ympärillä. Pystyn pysähtymään melko rauhassa itseni äärelle, myös yksin. Aiemmin meditaatioon rauhoittuminen oli mahdotonta, koska oli liian pelottavaa olla itseni äärellä. Nyt onnistun siinä lähes joka kerta ja vieläpä niinkin, jos minulla on meditaatiota aloittaessa ollut tunne tai rauhaton olo. 

Tunnistan myös kehollisesti, kun minua pelottaa tai koen turvattomuutta. On mahtavaa, kun voin olla siinä sulkeutumatta tilanteesta pois. Aiemmin en ollut valmis edes sitä tunnistamaan, vaan kehoni on ollut niin jännittynyt, ettei se ole ollut mahdollista. 

Kun olen tunnistanut itsessäni turvattomuutta ja pelkoa, on se helpottanut myös lapsissa sen tunnistamista. En vielä täysin pysty heitä tukemaan, mutta sinne suuntaan olen menossa. Se tuntuu erityisen hyvältä, koska en halua lasten kärsivän turvattomuudesta ja pelosta ainakaan tässä määrin kuin minä. En halua, että se rajoittaa heidän elämää liiaksi niin kuin en halua niin käyvän itsellenikään.

Kiitollisuus täyttää minut, kun olen ottanut huimia askeleita pelkojen äärellä. Turvattomuus ja pelko eivät enää estä minua tekemästä asioita enkä samalla tavalla hae turvaa ulkoapäin. Alan askel kerrallaan luottaa omaan tukeeni. Enää en samalla tavalla tarvi ihmisiä, koska minulla on itseni. 

Tätä kirjoittaessa minulle nousee surua, mutta en tiedä syytä. Jotain on muuttumassa, luopumista vanhasta. En halua arvuutella, miksi tunnen surua. Päästän irti siitä, mistä on aika. Menen sitä kohti, minkä on aika astua elämääni. Kiitollisena tästä askeleesta lähemmäksi itseäni!

En tarvitse mitään ulkoapäin ollakseni onnellinen ja rakastettu

Minussa on paljon sitä, joka haluaa olla uhri ja heikko. Jos minulla ei ole esim. töitä tai parisuhdetta, on minun luonnollista uhriutua ja olla voimaton. En koe olevan mitään syytä, miksi välittää itsestäni. Sama pätee moneen muuhunkin asiaan.  Vasta nyt olen oivaltanut, että minä itse luon tätä. Minä en tarvitse ulkoisia syitä sille, että saan pitää itsestäni huolta ja olla vahva ja olla onnellinen.

Tunnistan itsessäni sitä, joka kokee kaiken muiden ihmisten ja ulkoisten asioiden kautta niin tässäkin. En ole kokenut itseäni riittävän arvokkaaksi, jotta eläisin omannäköistä elämää ja saisin pitää itsestäni huolta ja nauttia elämästä. Se ei ole keneltäkään pois. Voin kaiken tehdä vain itseni vuoksi ja olla onnellinen niin. En tarvitse hienoja ulkoisia puitteita, tiettyä ihmissuhdetta tai uraa, jotta saan tehdä jotain tai olla jotain. Voin olla onnellinen ja arvokas vain siksi, että olen minä.

Olen tiennyt jo pidemmän aikaa, että haen asioita ulkoapäin, mutta nyt tämä aukesi uudella tavalla. Tuntuu, että voi olla helpompi antaa itselle, sitä mitä tarvitsen, kun ymmärrän tämän.

Yksinäisyyden ja turvattomuuden kietoutuminen yhteen

Tuntuu erityisen hyvältä, kun alan oivaltamaan taas isoa kokonaisuutta. Olen ollut yksinäisyyden ja turvattomuuden äärellä. Tiedän, että tehtävänäni on kasvaa itsenäiseksi ja seisoa omilla jaloillani, mutta en oikein ole ymmärtänyt, mitä se tarkoittaa. Yksin ei elämässä tarvitse selvitä, joten miten olla itsenäinen, mutta samalla yhteydessä muihin ja samalla saa olla tarvitseva.

Vasta nyt ollut valmis tutustumaan turvattomuuteeni ja siihen, mitkä asiat minulle luovat sitä. Minulle turvattomuutta luovat mm. uudet tilanteet, virheiden tekeminen, yksinäisyys ja todellisen itseni näyttäminen muille. Näissä tilanteissa kaipaan kokemusta siitä, että minua varten ollaan ja minua tuetaan, että vierelläni kulkee joku. Mietin myös tilanteita, joissa haluan, että ihmiset ovat konkreettisesti vieressäni eikä vastapäätä. Koen silloin saavani sen tuen jota tarvitsen. Kaipaan myös paljon fyysistä läheisyyttä, koska se tuo minulle turvaa. Nämä ovat niitä kokemuksia siitä, ettei minun tarvitse yksin selvitä.

Turvattomuudesta huolimatta olen ottanut hyvinkin vaikeita asioita itsekseni vastaan ja minusta alkaa tuntua siltä, että kestän paljon asioita itsekseni. Luottamus elämän kantamiseen on kasvanut. Joskus mietin, että tarvitsisin jonkun tukemaan ja auttamaan, mutta olen päättänyt olla niiden tunteiden kanssa ja minusta on löytynyt vahvuus. Olen selvinnyt uskomattomista asioista yksinäni.

Olen toivonut ympärilleni ihmisiä, jotka ovat lempeitä ja kannustavia. Häpeäkseni tunnistan kaipaavani sellaisia isä- ja äitihahmoja. Olen oppinut ottamaan heiltä jonkin verran tukea vastaan, joka on auttanut minua selviämään itsekseni. Olen saanut olla heikko eikä minua ole hylätty. Pikkuhiljaa minusta alkaa tuntua siltä, ettei minun tarvitse selvitä yksin, vaan saan olla heikko ja tarvitse. Samalla minulle on syntynyt kokemus siitä, että yksin ei tarvitse selvitä. Näiden salliminen ja hyväksyminen ovat auttaneet siinä, että olen selvinnyt yksin.

Tämä on minulle iso ja tärkeä asia. Otan ison hyppäyksen siinä, että alan hahmottaa, mistä on kyse yksinäisyydessä ja turvattomuudessa. Osaan myös olla näiden tuntemusten kanssa enkä täysin hätäänny. Tärkeää on myös se, että vaikka seison omilla jaloillani, ei se tarkoita sitä, että aina täytyy olla vahvana eikä muita saa tarvita. Olen tosi kiitollinen tästä harppauksesta matkallani.